“Learn what the rest of the world is like. The variety is worthwhile.”

Kansainvälisen kokemuksen tiedetään olevan tärkeää sekä eliittitutkijoiden menestykselle että tutkijan kotimaan ja kohdemaan tieteelle. Vuosina 1901 – 2016 Nobelin palkinnon voittajista 23 prosenttia teki palkintoon johtaneen työnsä ulkomailla. Mutta vaikuttaako kansainvälinen kokemus myös tavallisten tutkijoiden urakehitykseen?

Hiljattain julkistetussa retrospektiivisessä analyysissä (Petersen AM), jossa verrattiin ulkomailla käyneiden fyysikoiden tieteellisiä saavutuksia kotimaahan jääneiden tutkijoiden saavutuksiin, ensin mainitut saavuttivat enemmän siteerauksia (ns. citation impact), tutkivat laajempialaisia aiheita ja tekivät enemmän kansainvälistä yhteistyötä.  Keskimääräistä vähemmän siteeratut tutkijat hyötyivät eniten ulkomaisesta kokemuksesta.

Jos tuloksen voi yleistää muihin tieteenaloihin, myös meillä kahta uraa tekevillä tutkijalääkäreillä on mahdollisuus saada henkilökohtaisen kokemuksen lisäksi konkreettista ammatillista hyötyä ulkomaille muutosta.

“Learn what the rest of the world is like. The variety is worthwhile.” -Feynman RP

Tutkija on utelias ja sen vuoksi ajoittainen maiseman vaihto on luontevaa. Käytännössä kuitenkin tutkijan ulkomaille muutto on työlästä. Voin vain unelmoida yritysten ulkomaankomennuksista, joissa työnantaja huolehtii muuton, vuokraa asunnon ja auttaa muissakin käytännön asioissa. Nämä ovat kuitenkin pieniä asioita sen rinnalla, millainen rikkaus on saada asua uudessa kulttuurissa, parantaa kielitaitoaan, työskennellä monikulttuurisissa työyhteisöissä ja nähdä tiede uudesta näkökulmasta. Parhaimmillaan kokemuksen voi jakaa perheen kanssa – omalla kohdallani puolisoni on saanut arvokkaan kokemuksen anestesialääkärinä työskentelystä kanadalaisessa järjestelmässä ja neljä lastani ovat oppineet uuden kielen, kulttuurin, saaneet uusia ystäviä ja harrastuksia.

Ammatillinen puoli on ollut antoisaa ja olen saanut aivan uuden näkökulman translationaaliseen tieteeseen. Työskentelen sairaalan yhteyteen sijoittuvassa regeneratiivisen lääketieteen instituutissa, jossa pyritään edistämään ”from bench to bed” -ajattelua. Instituutilla on paljon ”core”-toimintoja ja hyvän rahoituksen sekä GMP-fasiliteettien ansiosta lupaavia hoitoja voidaan testataan samojen ryhmien toimesta faasi I – II kliinisissä tutkimuksissa omassa sairaalassa.

Yksistään huippuyliopiston ilmapiirille altistuminen, luentojen seuraaminen ja oman ryhmän kokousten seuraaminen on arvokas kokemus.

Moni suomalainen tutkija hakeutuu tekemään post-doc jaksoaan USA:n huippuyliopistoihin. Haastettelin kollegaani Vilhelmiina Parikkaa (post-doc Bostonin lastensairaala alkaen v. 2017), joka kertoi, että suurin anti on ollut nähdä, kuinka innostavaa ja isoa tutkimus voi olla. ”Ei niin, että ryhmät välttämättä olisivat isoja, mutta tutkimuskysymykset ovat rohkeita. Se kuuluu luennoilla täällä: jos lastenkirurgi pitää esitelmän Hirschprungin taudista, esitelmän lopuksi hän esittelee oman ryhmän uuden hoidon lupaavat tulokset. Eli ei näprätä pientä, vaan oikeasti viedään hoitoja eteenpäin”. Resurssit ovat hyvät: ”lastensairaala ei ole täällä vain sairaala, vaan sillä on kyljessään oma 12-kerroksinen tutkimusrakennus, joka on pelkästään labroille, ja paljon muutakin tutkimustilaa lähirakennuksissa”.

Huippuyliopistoissa kilpailu voi olla kovaa ja tavallinen 2-vuotinen post-doc jakso liian lyhyt saattamaan projekteja valmiiksi. Parhaimmillaan projekti on mahdollista viedä mukanaan kotimaahan ja perustaa sen ympärille oma tutkimusryhmä. Yksistään huippuyliopiston ilmapiirille altistuminen, luentojen seuraaminen ja oman ryhmän kokousten seuraaminen on arvokas kokemus.

Yksilön tasolla ulkomaankokemus on ollut pääsääntöisesti positiivinen kokemus, joka on ollut monesti myös tieteellisesti hedelmällinen ja edesauttanut yksilöiden myöhempää urakehitystä. Kysyin täkäläisiltä ulkomaalaisilta tutkijakollegoiltani, miten he ovat kokeneet muuton ulkomaille. Hiljattain Kanadaan tullut ranskalainen lääkärikollegani oli erityisen otettu uramahdollisuuksista, joita täkäläiset yliopistosairaalat tarjoavat tutkijalääkäreille ja kertoi pohtivansa kokonaan uusiksi tulevaisuudensuunnitelmiaan. Saksassa ja Belgiassa väitöskirjansa tehneet kollegani pitivät suurena etuna kotimaahansa nähden translationaalista näkökulmaa, englanninkielistä esiintymiskokemusta ja tutkimusryhmien hyvää rahoitusta.

Oma pomoni (prof. B. Thébaud, neonatologian erikoislääkäri) lähti aikoinaan Pariisista post-dociksi Kanadaan saadakseen keskittyä tieteeseen ja kerätäkseen työkokemusta Euroopan ulkopuolelta. Post-doc antoi hänen uralleen uuden suunnan ja opetti reseptin menestyneelle tutkimuksen ja kliinisen työn yhdistämiselle: hyvä mentor-suhde, tutkimukselle varattu riittävä aika, tutkimuslaitoksen toimiva infrastruktuuri ja varhaisen uravaiheen rahoitus. Päätös Kanadaan jäämisestä oli lopulta selvä, kun uusi kotimaa mahdollisti tämän yhdistelmän ja antoi parhaat eväät menestykseen.

Omassa klinikassani Helsingin lastensairaalassa on perinteisesti arvostettu ulkomaista tutkijakokemusta. Yliopiston lastentautien alan professoreista 10/11 ja kliinisistä opettajista 2/5 on ollut tutkijana ulkomailla. Sairaalan lastenlääkäreistä ei ole virallisia tilastoja, mutta nopeasti laskettuna vähintään 20 viranhaltijalla on ulkomaista tutkimuskokemusta.

Kysyin muutamalta jo pitkälle urallaan ehtineeltä kollegaltani heidän post-doc-kokemuksista (mm. UCSF/San Francisco, Harvard/Boston) ja vastaukset olivat todella positiivisia. Post-doc oli ollut avartavaa ja tutkimustyön kannalta hedelmällistä aikaa.  ”Kuumat” jutut kuuli bussissa ja laitosmeetingeissä ennen kuin ne julkaistiin Cellissä, Sciencessa ja Naturessa. Omia julkaisujakin oli tullut Natureen ja parhaimmillaan kollegani julkaisu oli päässyt Cell-lehden kanteen. Osa oli ollut pienemmissä tutkimusryhmissä, tutkimus kliinisempää ja jaksoon oli liittynyt mahdollisuus osallistua kliiniseen työhön.

Kaikille ulkomaan tutkimusjakso tarjosi mahdollisuuden työskennellä älykkäässä, motivoituneessa ja monikulttuurisessa työryhmässä. Tiiviin työyhteisön kautta syntyi verkostoja ja elämänkestäviä ystävyyssuhteita ja muistoja. Osa on perustanut Suomeen palatessaan oman tutkimusryhmän, osalla kokeellinen tutkimus vaihtunut kliiniseen, mutta monella tieteen tekeminen on klinikkavuosien lisääntyessä vähentynyt. Osa on päätynyt post-docin jälkeen jättämään tieteen ja keskittymään kliinisen työhön. Taustalla on voinut vaikuttaa se, että oman väitöskirjan ja post-doc-vaiheen tutkimusaihe on valittu ennen erikoisalaa eikä ole lopulta liittynyt omaan alaan.

Iso ongelma on ollut yliopistosairaalan tarjoamat vähäiset mahdollisuudet tutkimukseen kliinisen työn ohessa (https://blogs.helsinki.fi/med-viikonjuttu/2018/08/01/tutkijalaakarit-kokemuksia-kanadasta/).

Tutkimustiedon tuottaminen on yliopistosairaalan ydintoimintoja, mutta mikä voisi olla sopiva mittari arvioimaan yksittäisen ulkomailla käyneen tutkijalääkärin vaikuttavuutta klinikan toimintaan? Perinteinen mittari tutkijalle on julkaisujen määrä ja impakti, mutta tämän ohella pitkälle koulutettu ulkomailla työskennellyt tutkijalääkäri voi tuoda klinikkaan myös pehmeämpää vaikeammin mitattavaa sisältöä, kuten erilaisten näkökulmien ymmärtämistä, kansainvälisiä verkostoja, suoria konsultaatiolinjoja maailman huippuklinikoihin, monikulttuurisuuden kohtaamista, esiintymistaitoa.

Ammattimaisen koulutuksen post-doc-kausineen läpikäynyt tutkija pystyy myös tehokkaasti ja kriittisin silmin arvioimaan muiden tekemää tutkimusta ja tuomaan konkreettisia tieteeseen perustuvia toimintatapojen muutoksia klinikkaan.

Jo nyt voin sanoa, että oma post-doc aikani kuuluu monella tavalla elämäni merkittävimpiin ajanjaksoihin. Lopullisia saavutuksia ja merkitystä uralleni voin arvioida vasta vuosien päästä, mutta selvää on, että kokemus on antanut itseluottamusta, rohkeutta ja auttanut jäsentämään omia uratoiveitani. Omalta osaltani tulen jatkossa kannustamaan kollegoitani hakeutumaan rohkeasti ulkomaille töihin. Toivon, että suomalaiset yliopistosairaalat osaavat myös hyödyntää maksimaalisesti ulkomailta palaavien pitkälle koulutettujen tutkijoidensa osaamisprofiileja.

Maria Hurskainen
kirjoittaja on lastentautien erikoislääkäri ja tällä hetkellä post-doc tutkijana Ottawassa, Kanadassa.

Feynman Richard P. Surely You’re Joking, Mr Feynman!
Petersen A.M., Multiscale impact of researcher mobility. Journal of the Royal Society Interface. 01 Sept. 2018.

 

 

 

 

Café Jorpes

Under mina arbetsdagar vid Karolinska Institutet brukar jag fika på Café Jorpes i Aula Medica. Jag  undrade ofta  varifrån Caféets namn “Jorpes” härstammade. Men det var först mot slutet av förra året som jag uppmärksammade en beskrivning om Erik Jorpes, en ålänning, på Caféets vägg ovanför kaffemaskinerna. Det kan hända att informationen alltid hade funnits där utan att jag hade noterat den. Men det kan också hända att texten hade placerats på caféets vägg i sammanhang med minnesåret 2018 för det finska inbördeskriget. Hur som helst,  Erik Jorpes livshistoria är värd att delas med alla medicinare vid Helsingfors universitet.

Erik Jorpes (född Johansson) föddes den 15 juli 1894 i en fattig fiskarfamilj i hemmanet Jorpes i byn Överboda på ön Kökar i Ålands skärgård.  Lärarinnan Olga Ramstedt märkte att Erik hade ett bra läshuvud, lärde honom att läsa, skriva och räkna. Hon övertygade Eriks föräldrar att skicka sonen till Åbo Svenska klassiska lyceum. Erik tog studentexamen 1914 och började därefter studera medicin vid Helsingfors universitet. Det sägs att han aldrig glömde förödmjukelsen att “med betygen i hand göra tiggarbesök hos Helsingfors högre borgerskap” för att skaffa medel till fortsatta studier.

Den unge medicinestuderanden Erik Jorpes blev kommunist och deltog i inbördeskriget genom att ta hand om sårade rödgardister. Han följde med sina patienter först till Viborg och därfrån till Sovjet-Ryssland där han arbetade som läkare på Buis flyktingläger 400 km nordost om Moskva. Där lyckades han t.ex. besegra en skabbepidemi. Jorpes deltog i mötet där det finska kommunistpartiet grundades. Han erbjöds en tjänst i Petrograd men valde att fly till Sverige som politisk flykting.

Fysiologprofessor Robert Tigerstedt, en annan finsk medicinare som hade flyttat till KI, introducerade den unge Erik till Karolinska Institutet och hjälpte honom att, tack vare kunglig dispens, slutföra sina medicinstudier. Därefter började Erik sina doktorandstudier i kemi i Einar Hammarstens laboratorium. Enligt ryktet fick Erik Jorpes personligen lova statsminister Hjalmar Branting att ge upp all politisk aktivitet. I varje fall höll Erik Jorpes sig sedermera enbart till sin forsking. Han disputerade 1928 i nukleinsyror med en avhandling på tyska: Über Pentosennucleinsäuren im Tierorganismus unter besonderer Berücksichtigung der Pancreasnucleinsäuren.

Efter disputationen flyttade Erik Jorpes till New York. Han hade fått ett Rockefeller-stipendium för att vid Rockefeller Institute forska i heparinets struktur och roll i koagulationsprocessen. Han blev den förste att framställa kemisk rent heparin vilket möjliggjorde utnyttjandet av heparin för blödningskontroll vid operationer och som läkemedel mot blodproppssjukdomar. Det svenska läkemedesföretaget Vitrum lanserade heparin kommersiellt som läkemedel för intravenöst bruk baserat på Jorpes upptäckter 1936. Erik Jorpes hade också sammanarbete med Clarence Crafoord, professor i thoraxkirurgi vid KI, som utförde världens första framgångsrika operation på ett slående människohjärta 1943.

Erik Jorpes arbetade även med insulin. Han hade bekantat sig med tillverkningen av insulin under ledning av två Nobelpristagare, biokemisterna Fredrick Banting och John Macleod. Under andra världskriget fick han uppdraget från svenska staten att göra Sverige självförsörjande på insulin. Med sina läkemedelspatent blev Erik Jorpes miljonär. Han använde sin förmögenhet till att stöda sin egen och andras forskning, samt sin hemort Kökar. Det sägs att Erik Jorpes donerade sammanlagt upp till 50 miljoner kronor.

Erik Jorpes utnämndes 1947 till professor i medicinsk kemi vid Karolinska Institutet. Han höll denna tjänst till sin pensionering år 1963. Erik Jorpes hade många framgångsrika elever och skyddslingar: Sune Bergstöm som blev professor i kemi vid KI och fick Nobelpriset 1982 för sitt arbete på prostaglandiner, Viktor Mutt (peptidhormoner och neuropeptider) och Pehr Edman (sekvensering av peptider). År 1968 tog Aftonbladet upp fyra forskare i medicin som borde ha belönats med Nobelpriset: Erik Jorpes, Jonas Salk (vaccin mot polio), Gregory Pincus (p-piller) och Robin Fåhraeus (sänka).

Jorpes invaldes 1945 som ledamot av Kungliga Vetenskapsakademien. Han blev också hedersdoktor vid Åbo Akademi. Erik Jorpes dog 1973 i leukemi.

Eija Kalso
Professor, överläkare
Helsingfors universitet och HUS

Informationskällor: Café Jorpes och Karolinska Institutets kommunikationsavdelning, enheten för medicinens historia och kulturarv.

Mitä yksittäinen tutkimus kertoo?

Viime vuoden puolella satuin lukemaan haastattelun, jossa ennustettiin perinteisten laajojen yliopistotutkintojen menettävän merkityksensä lähitulevaisuudessa. Syynä tähän oli haastatellun konsultin mukaan se, että tutkimustulokset ovat tänä päivänä yhä useammin kaikkien saatavissa internetin kautta eikä pitkää koulutusta olisi sen vuoksi tarvetta käydä; tietohan on heti saatavilla eikä sitä enää ole tarvetta päntätä lukemalla. Valitettavasti en muista lähdettä kyseiselle haastattelulle, mutta kollegoiden kanssa käydyn lounaskeskustelun perusteella kyseinen käsitys on levinnyt laajemmallekin yhteiskunnassa ja jopa poliittisten päättäjien keskuuteen. Kyse ei ole siis vain ilmastodenialistien tai uskomushoitojen ja kreationismin kannattajien edustamasta näkemyksestä.

Jälkimmäiselle, valtavirtatieteeseen kriittisesti suhtautuvalle ihmisryhmälle on tunnetusti tyypillistä kerätä internetistä kaikki mahdolliset, omia näkemyksiä tukevat yksittäiset tietopalaset ja suhtautua skeptisesti ”teorioihin”. Taustalla lienee erityisesti ammatillisesti orientoituneessa koulutuksessa olevasta käytännön ja teorian vastakkainasettelusta. Tieteessä kuitenkin käytäntö kietoutuu tiukasti teorian ympärille. Tieteessä ei ole kyse nippelitietojen löytämisestä, vaan teorioiden luomisesta empiirisen tiedon pohjalta ja niiden testaamisesta kokeiden avulla.

Teorioiden hieno puoli on siinä, että niiden perusteella on mahdollista ennustaa uusia faktoja eikä kaikkea ole erikseen tarve testata kokeellisesti.  Teorioiden perusteella voimme luottaa, että maailma toimii odotusten mukaisesti eikä vaikkapa painovoima katoa yllättäen Ruotsin puolella. Yliopistokoulutus ei perustu – tai sen ei ainakaan pitäisi perustua – faktojen ulkoa opetteluun, vaan keskeistä on ymmärtää, miten teorioita luodaan, testataan ja sovelletaan. Tämä ei selviä hakemalla yksittäisiä tutkimustuloksia netistä, vaan osallistumalla itse tieteelliseen toimintaan soveltamalla ja testaamalla opittuja teorioita, ja kasvamalla osaksi akateemista kulttuuria, johon kuuluu myös vastaaminen rationaalisiin vasta-argumentteihin.

Ilman teorioita yksittäiset tietopalaset saattavat vaikuttaa ristiriitaisilta; syvällisempi teoreettinen ymmärrys usein saa palaset loksahtelemaan paikoilleen. Mitä monimutkaisempi ilmiö, sitä ristiriitaisemmalta se usein näyttää pelkkiä yksittäisiä ilmiötä tarkastellessa.

Tällaisen fragmentoituneen, ei-teoreettisen tietokäsityksen nousuun lienee vaikuttanut viime aikoina osaltaan se tiedeuutisoinnin malli, jota monet tiedotusvälineet ovat alkaneet noudattaa. Esimerkiksi psykologian alan tutkimuksia käsitellään usein yksittäisinä, lukijan näkökulmasta mielenkiintoisina tai yllättävinä tuloksina, ilman tulosten ympärillä tapahtuvaa teoreettista keskustelua. Mitä erikoisempi tulos, sitä varmemmin se saa julkisuutta, mikä on yhä useammin myös tieteentekijän urakehityksen kannalta välttämätöntä. Lehdissä usein referoidaan yliopistojen lehdistötiedotteita, jotka nekin usein antavat ymmärtää, että yksittäisellä tutkimuksella on nyt ratkaistu vuosikymmeniä arvoituksena ollut ilmiö. Yksittäiset tutkimustulokset ovat helposti ristiriidassa keskenään ja tiedotusvälineiden seuraaja voi syystäkin ihmetellä voiko mihinkään enää luottaa.

Blogitekstin aiheeseen liittyen, valmistellessani tietoisuutta ja päätöksentekoa käsittelevää väitöskirjaani tutuiksi tulivat esimerkiksi hollantilaisen Ap Dijksterhuisin kokeet tiedostamattomasta ajattelusta. Dijksterhuis (2004) sai paljon julkisuutta viime vuosikymmenellä päätöksentekokokeillaan, jotka ensinäkemältä vaikuttivat yllättäviltä ja arkiajattelun vastaisilta. Näissä kokeissa muutaman minuutin häiriö osoittautui päätöksenteon kannalta paremmaksi kuin se, että yksilö käyttää saman ajan harkintaan.

Kokeissa osallistujia pyydettiin tekemään valinta neljän vaihtoehdon välillä. Osallistujille esitettiin yksitellen kokeesta riippuen 12-16 ominaisuutta kustakin vaihtoehdosta, jonka jälkeen nämä koeryhmästä riippuen joko ratkoivat anagrammeja muutaman minuutin ajan tai käyttivät saman ajan pohdiskellen vaihtoehtojen paremmuutta. Tulos oli, että anagrammeja ominaisuuksien esittämisen ja varsinaisen päätöksen välissä ratkoneet osallistujat pystyivät paremmin valitsemaan parhaimmat vaihtoehdon.

Tutkimustulos julkisoitiin laajasti myös kansantajuisessa mediassa, otsikkona tyypillisesti: ”on parempi nukkua yön yli kuin harkita”. Jopa Dijksterhuisin artikkelinsa johdanto-osassa esittämä arvio tiedostamattoman ajattelun kapasiteetista (11 200 000 bittiä sekunnissa) on omalaatuisena yksityiskohtana levinnyt esimerkiksi johtamistaito-oppaisiin, eikä suoraan alkuperäisestä artikkelista, vaan jopa kolmannen käden siteerauksena, vaikkei kyseiselle arviolle edes esitetty lähdettä (mikä sisänsä on erikoista Journal of Personality and Social Psychologyn kaltaisessa huippulehdessä).

Se mikä jäi uutisoimatta, olivat kokeiden lukuisat epäonnistuneet replikaatiot (esim. Nieuwenstein, 2012). Lisäksi Dijksterhuisin kuvailema älykäs tiedostamaton ajattelu ei sopinut vallitseviin käsityksiin niin päätöksenteosta kuin tietoisuudestakaan: tietoisen päätöksentekoprosessin puute on perinteisesti liitetty intuitioon, joka ajatellaan olevan nopea tunnistus- tai assosiaatioilmiö (Kahneman & Klein, 2009), ei alitajunnassa tapahtuvaa tietoisen ajattelun kaltaista älykästä informaation käsittelyä.

Toinen ongelma oli se, että Dijksterhuis veti yhtäläisyysmerkit tarkkaavaisuuden suuntautumisen ja tietoisuuden välille, vaikka tietoisuustutkimuksen alueella nämä nähdään erillisinä ilmiöinä (Dehaene, Charles, King, & Marti, 2014). Suhtautuminen Dijksterhuisin ja kollegoiden teoriaan on ollut ristiriitaista alusta alkaen ja paradigmaa on kritisoitu voimakkaasti.

Myöhemmät kokeet ovat kuitenkin osoittaneet, että Dijksterhuis mahdollisesti löysi aivan todellisen psykologisen ilmiön; se vain ei ollut aivan sellainen kuin miltä yksittäisen kokeen perusteella vaikutti. Kokeiden replikaatiot koeparametreja vaihtelemalla osoittivat, että replikaatio-ongelmat liittyivät esimerkiksi tapaan, jolla eri vaihtoehtojen ominaisuudet esitettiin: Esitettiinkö kerralla kaikki yhtä vaihtoehtoa koskevat ominaisuudet, kaikki vaihtoehdot yhden ominaisuuden suhteen vai kaikki tieto sekaisin satunnaisessa järjestyksessä (Strick, Dijksterhuis, Bos, & Baaren, 2011). Toisissa kokeissa huomattiin, että myös liian vaikea häirintätehtävä kadotti koko Dijksterhuisin löytämän ilmiön.

”Tiedostamaton ajattelu”, ainakin sellaisena kuin se Dijksterhuisin teoriassa määriteltiin, ei ollutkaan tietoisesta ajattelusta riippumatonta alitajuista toimintaa, vaan hyvinkin riippuvaista siitä, mitä koehenkilö sattui häirintätehtävän aikana tekemään. Jos häirintätehtävässä esimerkiksi joutui keskittymään yksityiskohtiin kokonaisuuksien sijasta, ilmiö katosi.

Marlene Abadie kollegoineen (Abadie, Waroquier, & Terrier, 2013) esitti myöhemmin, että Dijksterhuisin löytämä ilmiö on pikemminkin muistin toimintaan kuin ajatteluun tai päätöksentekoon liittyvä ilmiö, mikä selittäisi sen riippuvuuden erilaisista esitystavoista ja häirintätehtävistä: nämä muuttujat vaikuttavat siihen kuinka hyvin tieto vaihtoehdoista jää pitkäkestoiseen muistiin. Parempi päätöksenteko Dijksterhuisin kokeissa ja onnistuneissa replikaatioissa ei mahdollisesti perustukaan ”alitajunnassa” tapahtuvaan ajatteluun häirintätehtävän aikana, vaan kyseessä näyttäisi olevan kyse siitä, että pitkäkestoisessa muistissa säilytetään muistettavista asioista yksityiskohtien sijaan merkitykselliset pääkohdat (Reyna, 2012). Häirintätehtävän jälkeen koehenkilöt ovat unohtaneet tehtävän yksityiskohdat ja tukeutuvat siksi päätöksissään pitkäkestoiseen muistiin ja siellä oleviin muistijälkiin, joissa on laskettu yhteen yhteen vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet.  Tietoisen harkinnan kohdalla taas koehenkilöt yrittävät löytää parhaimman vaihtoehdon vertailemalla yksityiskohtia, jotka ovat vielä mielessä, mikä ei työmuistin rajoitetun koon vuoksi toimi tehtävässä kovin hyvin.

Omalta osaltaan Dijksterhuis tuli osoittaneeksi, että monimutkaisina pidetyt kognitiiviset toiminnot (kuten vaikkapa päätöksenteko) voivatkin perustua melko yksinkertaisiin prosesseihin; näkemys joka ei itse asiassa ole kovin uusi (esim. Gigerenzer, Todd, & the ABC Research Group, 1999).

Halusin ottaa Dijksterhuisin tiedostamattoman ajattelun teorian koska se kuvaa toisaalta tieteellisen tiedon kumuloitumisen tapaa ja toisaalta sitä, miten yksittäiset koetulokset ovat aina erityistapauksia. Kokeellinen psykologia tapahtuu laboratorioissa, kontrolloiduissa olosuhteissa. Valitut koeparametrit ovat usein ratkaisevan tärkeitä tutkittavan ilmiön kannalta ja niiden pienet muutokset saattavat muuttaa ilmiön joskus päinvastaisiksi. Yksittäisen kokeen merkitys sellaisenaan, ilman teoreettista kontekstia ei eroa arkipäivän anekdooteista tämän vuoksi.

Kokeiden tulokset kertovat usein hyvin vähän siitä, miten ihmisten tulisi toimia todellisessa maailmassa, eikä se myöskään ole kokeiden tarkoitus. Kokeita tehdään teorioiden testaamiseksi ja jotta teorioilla olisi relevanssia laboratorion ulkopuolella, tarvitaan yleensä myös enemmän tai vähemmän soveltavaa tutkimusta ja kehitystyötä. Laboratoriossa löydetty ilmiö voi todellisuudessa olla ympäröivässä maailmassa täysin irrelevantti, esimerkiksi sen vuoksi, että laboratoriossa pyritään kontrolloimaan ja pitämään vakiona muut kuin tutkittavat muuttujat. Nämä kontrolloidut muuttujat saattavat kuitenkin olla usein paljon tärkeämpiä kuin ne joita tutkimuksessa olivat kiinnostuksen kohteena. Esimerkiksi Dijksterhuis (2004) kontrolloi kokeissaan tiedonhaun merkityksen päätöksenteossa esittämällä kaiken informaation kontrolloidussa ajassa, yksitellen ja satunnaisessa järjestyksessä. Päätöksentekotilanteet eivät todellisessa maailmassa juuri koskaan perustu tällä tavalla saatuun tietoon.

Todellista maailmaa koskevien oletusten pitäisi siis syntyä teorioiden, ei yksittäisten kokeiden perusteella. Tutkimuksen määrä on kasvanut eksponentiaalisesti vuosikymmenet ja tiedon määrä kasvaa valtavasti. Kasvun johdosta tiedon määrä kokonaisuudessaan toki lisääntyy, mutta samalla myös lisääntyvät koetulokset, jotka syystä tai toisesta ovat odottamattomia. Jonkin aikaisemman kokeen replikoimattomuus ei välttämättä ole syy ripotella tuhkaa hiuksiin, vaan se kertonee siitä, ettei tuloksena saatua ilmiötä tunneta riittävän hyvin. Yksittäisen yllättävän koetuloksen pitäisi olla vasta lähtökohta jatkotutkimuksille.

Nykymaailmassa olisikin entistäkin tärkeämpää pystyä arvioimaan tiedon luotettavuutta: johtuvatko odottamattomat tulokset siitä, että vallitseva teoria on todellakin väärä vai edustavatko tulokset jotain aikaisemmin tuntematonta teorian erityistapausta, onko tuloksessa kyse tilastollisesta satunnaisvaihtelusta, vai liikutaanko jossain akateemisen maailman marginaalialueilla ja tutkimus on yksinkertaisesti vain huonosti tehty? Kyky tällaisten arvioiden tekemiseen todennäköisesti vaatii laajaa koulutusta myös tulevaisuudessa.

Tuomas Leisti, tohtorikoulutettava
Psykologian ja logopedian osasto, Helsingin yliopisto

Lähteet

Abadie, M., Waroquier, L., & Terrier, P. (2013). Gist memory in the unconscious-thought effect. Psychological Science, 24, 1253–1259.

Dehaene, S., Charles, L., King, J.-R., & Marti, S. (2014). Toward a computational theory of conscious processing. Current Opinion in Neurobiology, 25, 76–84.

Dijksterhuis, A. (2004). Think different: The merits of unconscious thought in preference development and decision making. Journal of Personality and Social Psychology, 87, 586–597.

Gigerenzer, G., Todd, P. M., & the ABC Research Group. (1999). Simple Heuristics That Make US Smart.

Kahneman, D., & Klein, G. (2009). Conditions for intuitive expertise: a failure to disagree. The American Psychologist, 64, 515–526.

Nieuwenstein, M. (2012). The unconscious thought advantage: Further replication failures from a search for confirmatory evidence. Judgment and Decision Making, 7, 2012.

Reyna, V. F. (2012). A new intuitionism: Meaning, memory, and development in Fuzzy-Trace Theory. Judgment and Decision Making, 7, 332–359.

Strick, M., Dijksterhuis, A., Bos, M. W., & Baaren, R. Van. (2011). A meta-analysis on unconscious thought effects. Social Cognition, 29, 738–762.

 

Think Big – alustavia kokemuksia lääketieteellisen tiedekunnan itsearvioinnista

Siiloutuminen ja sen turvin oman edun tavoittelu on perin inhimillistä. Tämä ajattelu ei ole aivan vierasta myöskään Helsingin yliopistossa. Mitä pienempi yksikkö, sitä todennäköisemmin se pitää kiinni rajoistaan. Tutkimus ei kuitenkaan hallinnollisista rajoista piittaa.

Miten tämä liittyy tutkimuksen arviointiin? – Siitä alla esimerkki, jossa otettiin käyttöön Think Big -näkökulma ja luovuttiin pienemmistä yksiköistä ja arvioitiin koko suuren tiedekunnan tutkimus yhtenä kokonaisuutena.

Helsingin yliopiston tutkimuksen arviointi käynnistettiin keväällä 2018. Kansainvälisen paneelin antamia yksikkökohtaisia tuloksia odotetaan kesällä 2019, ja koko yliopistotasoinen loppuarvio valmistuu 2019 lopussa.

Tämänkertaisen tutkimuksen arvioinnin tavoitteena on kokonaisnäkemys tutkimuksen laadusta ja vaikuttavuudesta sekä erityisesti tutkimustoiminnan kehittäminen. Tutkimuksen arviointi kohdistuu takautuvasti kauteen 2012-2018 ja sen tärkeänä osana on yksikkökohtainen itsearviointi, joka edellytti tutkimusympäristön ja tutkimustulosten ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden tarkastelua. Yksiköitä on siis kannustettu itsereflektioon – vaikka huipputulokset nostattavat yksikön henkeä, kehittämiskohteiden tunnistaminen on tulevaisuutta ajatellen tärkeää.

Vaikka arviointi on vielä kesken, on yksikkökohtainen itsearviointi jo tehty. Miten itsearviointi sujui Helsingin yliopiston henkilöstömäärältään suurimmassa tiedekunnassa eli lääketieteellisessä tiedekunnassa?

Yksi kokonaisuus, viisi strategista painoalaa

Kun arviointivaihe alkoi, tutkimusyksiköitä pyydettiin esittämään sopivaa itsearviointiyksikköä. Tämä oli meille haaste, sillä lääketieteellinen tiedekunta on ollut vuodesta 2015 laitokseton ja koostuu kolmesta hallinnollisesta yksiköstä. Tutkimuksen arvioinnissa hallinnollinen yksikkö ei olisi ollut mielekäs valinta, koska tutkijat toimivat yli yksikkörajojen.

Suuresta koostaan huolimatta lääketieteellisessä tiedekunnassa päädyttiin rohkeaan ratkaisuun ja toteutettiin tutkimuksen arviointi yhtenä kokonaisuutena. Aluksi koko tutkimuksen arviointi sekä varsinkin ratkaisu näin laajasta arvioitavasta yksiköstä herättivät paljon epäilyksiä: miten 132 professorin ja lähes 500 vastuullisen tutkijan tekemän tutkimuksen joukosta nostetaan esiin vain muutamat tärkeimmät tulokset? Osa tutkijoista oli huolissaan arvioinnin kuormittavuudesta, toiset kyselivät rahallisen hyödyn perään.

Itsearviointi toteutettiin lääketieteellisessä tiedekunnassa akateemisen yhteisön toteuttamana ja tutkimuksesta vastaavan varadekaani Marjukka Myllärniemen ja tutkimushallinnon asiantuntija Riikka Palonkorven koordinoimana. Itsearvioinnissa tutkimuksen laatua päätettiin tarkastella tiedekunnan viidellä strategisella painoalalla. Näistä jokaiselle löytyi vapaaehtoinen vastuuhenkilö, jonka tehtävä oli laatia painoalan tutkimusta käsittelevä osa itsearviointiraporttiin.

Painoalat ovat osittain päällekkäisiä, mutta niiden avulla tutkimustulosten arviointiin saatiin perusteltu temaattinen rakenne. Terkko-kirjasto auttoi vastuuhenkilöitä lisäämällä alojen tutkijat ja julkaisut helppokäyttöiseen järjestelmään (PlumX), josta julkaisuja ja tutkimuksen vaikuttavuuden mittareita saattoi helposti poimia.

Vastuututkijat hoitivat osuutensa tehokkaasti ja pitivät tehtävää tärkeänä. Lisäksi koko lääketieteellisen tiedekunnan johtoryhmä toi oman tärkeän panoksensa arviointiin ja sen loppuraportin hiomiseen.

Tiedekunnan tutkimuksen arviointi kokonaisuutena oli toimiva ratkaisu

Itsearviointi on nyt kansainvälisen paneelin arvioitavana eikä vielä tiedetä, minkälaiseen arvion heiltä lopulta saamme. Silti itsearvioinnin perusteella voidaan jo nyt tehdä tulevan kehittämisen kannalta hyödyllisiä johtopäätöksiä. Arviointiraporttia voidaan käyttää suunniteltaessa tiedekunnan ja yliopiston tulevaa strategiakautta jo keväällä alkavassa yliopiston uuden strategian valmistelussa.

Tällä kertaa tutkimuksen arvioinnissa yhteiskunnallinen vaikuttaminen oli oleellinen osa itsearviointia – se, miten yhteiskunnallinen vaikuttaminen määritellään, herätti hyödyllistä keskustelua arviointityön aikana.

Yliopistojen perusrahoituksen leikkaukset ovat vaikuttaneet tiedekuntaan, mutta leikkausten suuruus huomioiden tiedekunnan tutkijat ovat tehneet erinomaista työtä sekä tutkimusrintamalla että keräämällä entistä enemmän täydentävää rahaa. Tällä hetkellä lääketieteellisen tiedekunnan rahoituksesta jo yli 57 % on tätä täydentävää rahoitusta!

Haasteitakin toki löytyy useita: tutkijanuran rakentamisen haasteet ja rahoituksen katkot ovat tutkijoiden arkipäivää. Näihin ja muihin haasteisiin on jatkossa tarjottava pitkäjänteistä tukea ja ratkaisuja.

Jälkikäteen arvioituna ja työn organisoinnin kannalta päätös arvioida tiedekunta kokonaisuutena oli viisas. Erityisesti jos halutaan kehittää laajoja kokonaisuuksia, tiedekuntakohtainen arviointi voi olla perusteltu ratkaisu. Myös työnjako yksikön sisällä oli mielekäs. Tutkijat saivat keskittyä oman työnsä keskeiseen asiaan eli tutkimustulosten kuvailuun – ja samalla siihen, mikä painoarvo heidän tieteellisellä työllään on yhteiskunnassa. Toisaalta tiedekunnan johto sai arvioida omaa toimintaansa ja sen vaikutuksia tutkimusyhteisöön.

Palveleeko siiloutunut organisaatiorakenne yliopistoa kokonaisuutena?

Kun arviointi valmistuu, keskustelut jatkuvat yliopiston johdon kanssa. Olisi hyödyllistä, jos seuraavakin yliopistotasoinen tutkimuksen arviointi toteutuisi ainakin jotakuinkin samalla sabluunalla. Sitä kautta säilyisi jatkumo ja arviointikausia olisi mahdollista vertailla. Lisäksi arvioinnin toteuttaminen uudelleen samanlaisena kuluttaisi vähemmän resursseja, kun tietotaitoa ja oppimista käytännön toteutuksesta olisi käytettävissä seuraavallakin kierroksella.

Arvioinnin ollessa vielä kesken tutkimuksen itsearvioinnin tuloksia ei ole vielä mahdollista esitellä laajasti, mutta näihin palataan heti arvioinnin valmistuttua kesän jälkeen. Itsearvioinnin perusteella on kuitenkin selvää, että tiedekunta tekee tärkeää tutkimusta potilaan ja siten koko yhteiskunnan parhaaksi läheisessä yhteistyössä tärkeimmän kumppaninsa Helsingin yliopistollisen sairaalan (HUS) kanssa sekä toki myös useiden Helsingin yliopiston erillislaitosten ja tiedekuntien kanssa.

Jatkossa olisi tutkimuksen lisäksi myös hyvä arvioida miten tehokkaasti nykyinen pirstaleinen ja siiloutunut organisaatiorakenne palvelee Helsingin yliopiston kokonaisuutta.

Hyvää alkavaa vuotta 2019 kaikille!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS