Tutkijaa ajaa halu tietää ja ymmärtää

Tärkein asia yliopistossa on tutkimus, ainakin jos minulta kysytään.

Olen monta kertaa kysellyt itseltäni, miksi valitsin tämän uran, joka ei näytä tarjoavan mitään muita etuja kuin epävarman työpaikan, matalan palkan ja pitkiä työrupeamia.

En keksi muuta selitystä kuin intohimon. Intohimon tietää ja intohimon ymmärtää.

Kun aloitin lääketieteen opinnot, aivojen toiminnan arvioitiin olevan niin monimutkaista, ettei sitä koskaan voisi kuvata luonnontieteellisin menetelmin ja käsittein. Sen jälkeen neurotiede on kuitenkin jo monella tavalla haastanut tämän näkemyksen, ja itse olen ollut innoissani mukana tässä työssä. Aloitin tutkijanurani neuroendokrinologian puolella, mutta päästyäni ensimmäisen kerran tutustumaan unitutkimukseen, olin täysin myyty. Mikä haaste!

Elektrofysiologia oli se työväline, jota käytettiin ei ainoastaan unitutkimuksessa vaan koko neurofysiologian tutkimusalalla. Koska oma taustani on kemiassa, näytti vähän aikaa siltä, etten kuulu tälle tieteenalalle lainkaan, mutta kuinka ollakaan: vuosien myötä kemia osoittautui menestykselliseksi työvälineeksi unitutkimuksessa.

Tämä on läksy, jonka olen yrittänyt aina pitää mielessäni ja opettaa myös opiskelijoilleni: Katso ympärillesi ilman ennakkoasenteita, pyri epäsovinnaiseen ajatteluun ja mene tutkimattomille alueille. Sillä tavoin tapahtuvat aidosti uudet tieteelliset löydöt.

Tutkimuksen parissa viettämieni 40 vuoden aikana olen todistanut unitutkimuksen nopeaa kehitystä merkityksettömästä ja mystisestä vähäisestä tutkimusalasta yhdeksi kiinnostavimmista tieteenaloista.

Eikä tässä kaikki, vaan samaan aikaan tutkimuksen etenemisen kanssa on koko yhteiskunta havahtunut ymmärtämään, miten tärkeää uni on ihmiselle. Ennen ajateltiin, että olemme sitä tehokkaampia mitä vähemmän nukumme, mutta siitä ajasta asenteet ovat täysin muuttuneet: nyt media on täynnä ohjeita, miten voi nukkua paremmin, ja pursuaa kertomuksia olympiavoittajista, jotka korostavat, miten tärkeää riittävä uni on silloin, kun pyritään huippusuorituksiin.

Tähän kehitykseen ja asenteiden muutokseen ovat ratkaisevasti vaikuttaneet unitutkimukseen keskittyneet laboratoriot ja tieteellisistä tuloksista aktiivisesti tiedottaneet tutkijat. Uskon tehneeni tässä oman osuuteni. Olen ollut uskomattoman onnekas päätyessäni unitutkimukseen juuri oikeaan aikaan.

Tällaisina aikoina, kun puolitotuudet, ympäripyöreät lupaukset ja suoranaiset valheet takaavat menestyksen samalla kun huolellista, pikkutarkkaa työtä ja pyrkimystä totuuteen pidetään vähemmän tärkeänä ja säälittävänä – juuri tällaisina aikoina minulle tuottaa suurta lohtua olla osa sellaista instituutiota, jolla on satojen vuosien historia tieteen ja tutkimuksen tukemisessa.

Olkaamme ylpeitä työstämme tieteen palveluksessa!

Dosentti Tarja Stenberg
Helsingin yliopiston

 

Häpeä ja hävyttömyys

Häpeän kokemusta pidetään hävettävänä. Turhaan, sillä kyky kokea häpeää on edellytys sosiaalisten taitojen kehitykselle.

Sosiaalinen häpeä, syyllisyys ja ylpeyden tunne kuuluvat itsetietoisten (engl. self-conscious) tunteiden joukkoon.  Toisin ilmaisten, niiden kokeminen edellyttää kolmiulotteista mielenmaisemaa itsestä suhteessa toisiin ihmisiin. Itsetietoiset tunteet seuraavat sosiaalisen näkymättömän todellisuuden muodostumista, johon sisältyvät kirjoittamattomat säännöt, tavat ja arvot.

Itsetietoisia tunteita kokiessaan ihminen tulee tietoiseksi itsestään suhteessa sosiaaliseen todellisuuteen.  Ne mahdollistavat sosiaaliset tavoitteet, joissa vaaditaan sopeutumista kunkin tilanteen huomaamattomaan käsikirjoitukseen. Sosiaalisen todellisuuden mestaritasolla ihminen voi jopa sopivasti rikkoa odotuksia, ja tehdä itsestään näkyvän.

Viimeistään noin viiden vuoden ikäiselle lapselle on kehittynyt mielen teoria (engl. theory of mind), jolla tarkoitetaan tietoisuutta itsen ja toisen mielestä, sosiaalista tietoisuutta. Vanhemmat ihmettelevät kun oma lapsi kieltäytyykin esiintymästä eskarin joulujuhlissa, vaikka ennen rakasti esiintymistä yli kaiken. Esiintyminen onkin yhtäkkiä stressaavaa kun muiden mieli tulee omaan mieleen läsnäolevaksi.

Kehitysaskel on kuitenkin todella tärkeä. Ilman mielenteoriaa on vaikeampi saavuttaa mielihyvää toisen ihmisen ilahduttamisesta tai empaattista mielipahaa toisen satuttamisesta. Suurimmalle osalle lapsista itsetietoiset tunteet kehittyvätkin huomaamatta juuri sopivan kokoisiksi, ja ne helpottavat sosiaalisten taitojen kehittymistä.

Jos lapsen mielen teoria kehittyy hitaasti tai on poikkeava esim. neurologisista syistä, vanhemmuus voi olla haastavaa. Sopivaan käyttäytymiseen ohjaaminen voi tuntua lapsesta ulkokohtaiselta listalta siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ilman toisen mielen ymmärrystä käyttäytymistä ohjaava sopiva tunnetila ei aktivoidukaan. Jos ohjaaminen tapahtuu ulkoisten palkintojen ja rangaistusten kautta, teho jää usein heikoksi. Lapsen on myös vaikea soveltaa oppimaansa käytöstä seuraavaan tilanteeseen, joka onkin vähän erilainen kuin edellinen.

Toisessa ääripäässä lapsi tulee aivan liian varhain ja voimakkaasti tietoiseksi itsestä ja muista, ja kokee kohtuuttomia nolouden tunteita silloinkin kun siihen ei ole mitään perustetta. Tällöin vaatimustaso itseä kohtaan voi nousta mahdottomiin ja itseluottamusta on vaikea löytää. Riski masennukseen ja ahdistukseen kasvaa varhain.

Häpeän kokemukseen tottuu. Aikuisena se aktivoituu yhä harvemmin. Rohkeita ja häpeilemättömiä avauksia tarvitaan turhien sosiaalisten rajoitusten häivyttämiseksi. Esimerkiksi mielenterveysongelmista puhuminen on muuttunut sosiaalisesti hyväksytyksi oman tarinansa jakaneiden ihmisten kautta.

Häpeilemättömyys muuttuu hävyttömyydeksi silloin, kun aikuinen tietoisesti tavoittelee omaa tai ryhmän etua muiden kustannuksella, esimerkiksi vääristelemällä todellisuutta. Tutkitun tiedon tarkoituksellinen ohittaminen oman agendan edistämiseksi kuuluu samaan lajiin. Näin vaalipaineen alla kokeneetkin poliitikot saattavat sortua tähän ottamatta huomioon, että he samalla luovat uutta kulttuurista normia.

Myötähäpeä on sosiaalisen tietoisuuden kuningatarlaji. Tähän tarvitaan esimerkiksi murrosikäisiä nuoriasi jotka muistuttavat sinua hetkellä jolloin unohdat ylittäneesi nolouden rajat.

Anu-Katriina Pesonen
Kehitys- ja kliinisen psykologian professori
Twitter: anu_katriina
anukatriina.pesonen@helsinki.fi

 

Taas alkaa olla se aika vuodesta!

Varma kevään merkki on HUSissa maalis-huhtikuun vaihteessa avautuva Valtion yliopistotasoisen terveyden tutkimuksen (VTR) rahoitushaku. STM on määrittänyt VTR tavoitteet ja painoalueet nelivuotiskausittain. 2020 alkavan nelivuotiskauden painoalueet ovat vielä tätä kirjoittaessa avoimet ja STM:n asetusta vaille valmiit. Muutoksia on kuitenkin luvassa. Rahoitusta hakevan kannattaa miettiä, mitkä ovat kliinisen tutkimuksen tärkeimmät trendit seuraavan neljän vuoden aikana?  Millaisia asioita pitäisi tutkia ja mikä parhaiten lisää vaikuttavaa hoitoa?

Digitaalisuuden merkityksen ei pitäisi olla epäselvä kenellekään. Sen sijaan muutoksen määrä ja vauhti voi yllättää. Tekoäly on tullut jäädäkseen. Kasvava tutkijajoukko myös HUSissa etsii algoritmeja ratkaisemaan potilashoidon ongelmia ja haasteita. Uusien innovatiivisten laskennallisten analyysimenetelmien käyttöönotto avaa huikeita visioita aivan uudentyyppiseen tutkimukseen. Terveys- ja hyvinvointitietojen hyödyntämistä terveyden edistämisessä, yksilöllistettyä lääketiedettä, molekyyligenetiikkaa ja biopankkitoimintaa hyödyntävä tutkimus kaipaavat tutkijoita ja tutkimusta.

Varmaa kuitenkin lienee, että STM:n asetuksella 1434/2015 säädetyt tutkimukselliset tavoitteet: edistää väestön terveyttä ja hyvinvointia terveydenhuollon palvelujärjestelmässä tehtävän korkeatasoisen ja vaikuttavan tutkimuksen kautta; edistää terveydenhuollon laatua ja potilasturvallisuutta; tuottaa uutta tietoa sekä huolehtia sen levittämisestä ja hyödyntämisestä terveydenhuollossa ja muualla yhteiskunnassa, eivät ole mihinkään häviämässä. Hakukelpoisia ovat edelleen HYKS erityisvastuualueen toimijat HUS; Espoon, Helsingin ja Vantaan kaupungit; Suomen Punaisen Ristin Veripalvelu; Invalidiliiton kuntoutus Oy; Orton; Kymsote; Eksote ja HUSiin äskettäin liittynyt Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymä.

Terveydenhuoltolain mukaan VTR rahoitus jaetaan kilpailtujen hakemusten perusteella hankkeisiin eikä siitä siten voida kattaa tutkimuksen infrastruktuurikustannuksia ja tulosyksiköiden tutkimuksen perusrahoitustarvetta. Jotta HUSissa tehtävän tutkimuksen kannalta välttämättömät rakenteet voitaisiin pitää yllä ja toiminnan lääketieteellisen sisällön kehittämisen kannalta välttämätön kliininen tutkimus voisi jatkua, on HUSin talousarvioon 2019 sisällytetty 15 miljoonan euron suuruinen HUSin oma tutkimusmääräraha tutkimustoimintaa palvelevien resurssien (tutkimustilat, -välineet, tutkimuksen tuki) ylläpitoon ja tulosyksiköiden tutkimuksen perusrahoitukseksi. Tämä viime vuosina upeasti nousujohteinen rahoitus on aivan elintärkeä lisä kliinisen tutkimuksen ylläpitämiseksi.

Koimme loppuvuonna iloisen yllätyksen, kun 2019 VTR kokonaissumma nousi valtion tulo- ja menoarvioissa 2.8 miljoonaa euroa, valtakunnallisen rahoituksen kokonaismäärän kivutessa 23.8 miljoonaan euroon. Kaikki toivomme hartaasti, että kliinisen tutkimuksen rahoituksen aallonpohja on saavutettu. Silti olemme mielestäni vielä kaukana VTR:n ”oikeasta” tasosta ja tämän tason nostaminen onkin lähitulevaisuuden suuria haasteita. VTR avulla edistetään erityisesti näyttöön perustuvan hoidon ja palvelujärjestelmän kehittämistä.

Anne Pitkäranta
Tutkimusjohtaja, professori, HUS ja Helsingin yliopisto
anne.pitkaranta@hus.fi

Raja railona aukeaa

Tunnettu runo maalailee kuvaa Suomen vartiomiehestä, jonka ”edessä Aasia, itä. Takana länttä ja Eurooppaa”. Uuno Kailaan vuonna 1931 ilmestyneen Uni ja Kuolema –kokoelman Rajalla-runo on tietysti ajalleen tyypillistä nationalistista nostatusta. Biologisessa mielessä Kailas kuitenkin osui tavallaan oikeaan, mutta hänen itään katsova vartiomiehensä seisoi väärässä paikassa: oikea raja oli ehkä parisensataa kilometriä hänen selkäpuolellaan.

Tuo biologinen raja kulkee nimittäin Suomen halki, Oulun eteläpuolelta Karjalan Kannakselle, ja sen eri puolilla asuu nykyäänkin kaksi kansaa, itä- ja länsisuomalaiset. Ilmiön olemassaolon jälkeen seuraavaksi hämmentävin seikka lienee se, että itä- ja länsisuomalaisten raja noudattelee Ruotsin ja Novgorodin vuonna 1323 sopimaa etupiirijakoa. Tämä Pähkinäsaaren rauhan rajalinja pompahti jälleen uutisotsikoihin loppuvuonna 2018. Tällä kertaa uutiskynnyksen ylitti KELAn tutkimusblogi, jossa kerrottiin, että terveysperustaisia etuuksia maksetaan selkeästi enemmän Itä- kuin Länsi-Suomeen (KELAn tutkimusblogi, myös YLEn uutinen ja HS:n uutinen) ja rajalinja kulkee tuossa jo 700 vuotta sitten kuvatussa paikassa.

Edellämainitut KELAn tilastot tietysti heijastelevat sairastelun määrää maan eri osissa ja THL:n julkaisemissa sairastavuuskartoissa Pähkinäsaaressa 1300-luvulla rajattu Suomen lounainen kolmannes erottuukin muuta maata terveempänä. Näin on seitsemän eri sairausryhmää niputtavassa sairastavuusindeksissä kuin yksittäisten sairausryhmienkin (kuten sepelvaltimotauti ja aivoverisuonitaudit) kohdalla. Mielenkiintoista – ja hiukan hämmentävää – on se että itäsuomalaiset näyttävät myös koheltavan enemmän, tapaturmaindeksin jakautuminen noudattelee samoja rajoja (THL:n sairastavuusindeksit).

Vastaavanlaisia eroja havaitaan myös monenlaisissa toimeentuloindekseissä, esim. työllisyysasteessa tai kuntien elinvoimaisuudessa (SK:n artikkeli).

Lääketieteellisissä ja populaatiogeneettisissä tutkimuksissa Suomen sisäinen jako on havaittu viimeisten vuosikymmenien aikana toistuvasti ja laajalla rintamalla: itä- ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan niin suomalaisen tautiperimän monogeeneissä, Y-kromosomeissa, mitokondrioissa, laktaasigeeneissä, vierasaineiden (kuten lääkkeiden) metaboliaan vaikuttavissa CYP- ja ABCB1-geeneissä kuin koko genomin vertailuissakin. Tutkimuksia ja tutkijoita on lukuisia, eikä kaikkien ansioituneiden mainitseminen tässä yhteydessä ole mahdollista (lähdeviitteitä saa kirjoittajalta), mutta genominlaajuisista tutkimuksista voi nostaa esiin Sini Kermisen et al. vuonna 2016 julkaistun artikkelin tulokset (Kerminen et al. 2016, G3): suomalaisten perimän perimmäinen jakolinja kulkee edelleen Pähkinäsaaren rauhan rajaa pitkin, mutta myös paikallinen eristyneisyys on ollut suurta. Jälkimmäinen piirre on sen verran selkeä, että se näkyy jo proteiinimarkkereissa kuten prof. Harri Nevanlinnan viitisenkymmentä vuotta sitten suorittamat erinomaiset veritutkimukset osoittivat.

Paitsi erilaiset geneettiset markkerit, Pähkinäsaari rajaa myös monet aineelliset ja aineettomat kulttuuripiirteet itä- ja länsisuomalaisiin. Näistä voi saada käsityksen Suomen Kansankulttuurin kartastoista (1976 ja 1995, SKS). Esimerkeiksi poimittakoon vaikka auratyypit (auratyypit kartalla), makkarat (veri- vs. jauhomakkara), kokkojen polttamisen ajankohta (pääsiäinen/vappu/helluntai vs. juhannus) ja kansansävelmien duuri- ja mollivoittoisuus. Aihetta käsiteltiin laajasti Tiede-lehdessä vuonna 2015 (Tiede-lehden artikkeli).

Edellä kuvattu ei jätä paljoa epäselvyyttä siitä, että Pähkinäsaaren rauhan raja on merkittävä jakaja tänäkin päivänä. Edes suuri vispilä nimeltä 1900-luku ei tuota rajaa pystynyt sekoittamaan vaikka sen aikana noin neljäsataatuhatta karjalaista siirtyi lännemmäksi, väestö muutti maalta kaupunkeihin ja alkoi ylipäänsä liikkua enemmän.

Viimeaikaisissa lehtijutuissa se olennainen kysymys jää kuitenkin kysymättä: miten varhaiskeskiaikainen raja on voinut tuottaa tämäntasoisia eroja? Pähkinäsaaren rajan ja erojen välistä kausaliteettia ei mediassa suoraan mainita, mutta se tulee esiin rivien välissä. Kirjoittajat ovat ilmeisimmin olettaneet, että etupiirijako Ruotsin ja Novgorodin välillä on vaikuttanut Itä- ja Länsi-Suomen asutukseen eri tavoin, ja samalla myös kulttuuripiirteet ovat siirtyneet länteen lännestä ja itään idästä. Vajaa 700 vuotta (~30 sukupolvea) on evolutiivisesti lyhyt aika erojen kehittymiseen, mutta olennaisempi kysymys on: mikä on estänyt sekoittumisen? Rajan olisi pitänyt eristää Itä- ja Länsi-Suomi toisistaan tehokkaasti. Populaatiogenetiikan peukalosääntö on, että yksi migrantti sukupolvessa estää erilaistumisen (kunhan tuo onnistuu jatkamaan sukua uudessa ympäristössään). Maantieteellisiä esteitä liikkuvuudelle ei kuitenkaan Suomen sisällä ole, eikä poliittinen raja ole muuttoliikettä estänyt senkään vertaa. Ruotsin ja Novgorodin rajavartio- ja tullilaitos olivat 1300-luvulla varmaankin vielä sen verran hajallaan että rajalla ei ollut piikkilankaa eikä siellä kyselty passeja. Raja ei ole oikeastaan ollut raja siinä mielessä kuin me sen nykyään ymmärrämme, sen olemassaolosta oli ehkä hatara käsitys hoveissa mutta maastossa sitä ei huomannut (tätä on tutkinut mm. prof. Jukka Korpela Itä-Suomen yliopistosta).

Suomalaisten populaatiogeneettiset tutkimukset ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana tarjonneet eroille uskottavan selityksen. Pähkinäsaaren 1300-luvun rajalla tai 1500-luvun savolaismuutolla tuskin on kummallakaan ollut merkittävää vaikutusta geneettiseen ja kulttuurilliseen erilaistumiseen Itä- ja Länsi-Suomen välillä, vaan ilmiö on vanhempi. Paljon vanhempi.

Y-kromosomitutkimukset ovat osoittaneet, että uralilaisia N-tyypin Y-kromosomeja on enemmän Itä-Suomessa mutta skandinaavisia I-tyyppejä löytyy pääosin lännestä. Pienempiä, mutta mielenkiintoisempia eroja löytyy naislinjojen mitokondrio-genomeista (mt). Vaikka Suomessa havaittavien yksittäisten mt-tyyppien jakaumissa ei ole selkeitä itä/länsi -eroja, kahtiajako tulee esiin kun mitokondrio-DNA:t jaetaan maanviljelijä- ja metsästäjä-keräilijä –tyyppeihin; muinaisDNA-tutkimukset kun ovat osoittaneet, että Euroopan (Euraasian) paleoliittiset metsästäjä-keräilijät ja n. 8000 vuotta sitten Eurooppaan levinneet maanviljelijät ovat kantaneet erilaisia mt-tyyppejä. Länsi-Suomessa maanviljelystyypit ovat selkeästi yleisempiä kuin idässä. Metsästäjä-keräilijätyypin mitokondrioita on Itä-Suomessa enemmän, ja ylipäätään Suomessa ne ovat yleisempiä kuin muissa Euroopan maissa.

Suomalaisten DNA-muuntelun alueelliset erot selittyisivät näppärästi siten, että itäisempää perimää kantaneet metsästäjät ovat levittäytyneet varhain koko Suomen alueelle, mutta myöhemmin maahan levinnyt, läntistä perimää kantanut maanviljelyväestö asettui vain Suomen lounaiseen kolmannekseen. Suomen halki kulkeva raja olisi siis itse asiassa muinainen raja maanviljelijöiden ja metsästäjä-keräilijöiden välillä.

Kivikauden maanviljelijöiden muuttoa edemmäs koilliseen on todennäköisesti rajoittanut ympäristö l. viljelyolot: kasvukausi on Suomessa pisin lounaisrannikolla ja lyhenee kuljettaessa kohti koillista (https://ilmatieteenlaitos.fi/terminen-kasvukausi). Todennäköisesti maanviljelijöiden ei kannattanut levittää viljelyksiään Pähkinäsaaren rajaseudun koillispuolelle. Miksi lähteäkään: viljelykasvit eivät olleet olosuhteisiimme soveltuvia, työkalut olivat kehnoja ja tontteja vähälukuiselle maanviljelijäväestölle riitti kyllä Lounais-Suomessakin. Yhtenä mahdollisena maanviljelyksen ja karjanhoidon maahantuojana pidetään nuorakeraamista kulttuuria (Suomessa n. 3200 – 2600 eaa.) – ja kulttuuriin liittyvien esinelöytöjen pohjoisraja noudattelee – yllätys, yllätys – Pähkinäsaaren rauhan rajaa.

Useimmissa, ellei kaikissa muissa, Euroopan väestöissä nämä muinaiset rajalinjat ovat hävinneet jo aikaa sitten kun tehokkaasti lisääntyvä ja levittäytyvä maanviljelyväestö assimiloi alkuperäiset metsästäjät. Oma veikkaukseni on, että Suomessa ei näin tapahtunut Lounais-Suomea lukuun ottamatta luonnonolojen vuoksi; koilliseen kuljettaessa metsästys oli poikkeuksellisen vahvoilla. Kulttuuri- ja tapaerot yhdessä ympäristöolojen kanssa pitivät erilaistumista yllä. Hieman erilaiset perimät yhdessä elinkeinojen ja tapojen kanssa ovat vaikuttaneet sitten moniin asioihin, mm. terveyteen.

Edellä esitetyn mukaan Pähkinäsaaren rauhan raja ei siis ole tuottanut eroja, vaan se on erojen seuraus. Ruotsi ja Novgorod rauhansopimuksessaan siis tavallaan kuvasivat jo pitkään olemassa olleen ilmiön. Lienee melko turvallista olettaa, että kun Ruotsin lähti ulottamaan valtapiiriään Itämeren yli, oli kohteena ensisijaisesti tutunoloisten maanviljelysyhteisöjen asuinalueet. Niitä pystyi verottamaan. Rajan tuolla puolen oli sitten tuntemattomia villejä, jotka vielä liikkuivat kaiken aikaa – nehän joutivat Novgorodille.

On kiehtovaa kuinka historia elää meissä. Kivikautiset jakolinjat on otettava huomioon mm. lääketieteellisen genetiikan, farmakogenetiikan ja oikeusgenetiikan tutkimuksissa. Vaikka nykypäivän eroihin johtaneet syyt ovat varmasti monimutkaisia, muinaisuuden tapahtumat ovat vaikuttaneet terveyteemme ja toimeentuloomme tänä päivänä. Tätä menneisyyden otetta voi jokainen tuumia suunnitellessaan päiväohjelmaansa huhtikuun 14. päivänä tänä vuonna –äänestysaktiivisuus ja -käyttäytyminen kun Suomessa noudattelevat Pähkinäsaaren rauhan rajaa (Tilastokeskuksen kartta).

Jukka Palo
jukka.palo@helsinki.fi
Oikeusgenetiikan dosentti, HY / THL