Säätiöiden yhteistyö vauhdittaa kansainvälistä tiedevaihtoa

Tutkimusta yliopistoissa rahoitetaan suurimmalta osin julkisin varoin, pääosin OKM:n ja sen alaisen Suomen Akatemian, samoin kuin esim.  STM ja TEM toimesta. Viime aikoina kansainvälisen rahoituksen osuus on kasvanut samoin kuin yritysyhteistyö on tuonut uusia mahdollisuuksia tutkimukseen. Kuitenkin säätiöiden merkitys tutkimusrahoittajana Suomessa kasvaa tällä hetkellä voimakkaimmin. Samaan aikaan, kun julkisia määrärahoja leikataan, Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukuntaan kuuluvat lähes 200 apurahoja jakavaa säätiötä rahoittavat tiedettä yhä suuremmin summin, vuositasolla jo noin 300 miljoonalla eurolla. Rahoitus on kohdennettu paljolti nimenomaan tutkijoiden työn tukemiseen.

Pääoman tuottojen tuntuvan kasvun myötä säätiöistä on tullut paitsi vauraita, myös vastuunsa tuntevia ja aktiivisia yhteiskunnan tukipylväitä. Ne onnistuvat kokoamaan päättäviin elimiinsä parhaat asiantuntijat. Nykyisellään säätiöt suuntaavat tukeaan joustavasti todellisiin kipupisteisiin ja voivat olla oma-aloitteisesti jopa muotoilemassa uusia tutkimusohjelmia.

Viime aikoina on korostettu säätiöiden keskinäisen yhteistyön mahdollisuuksia. Eri aloilla on myös ehditty toteuttaa säätiöiden, julkisen sektorin ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden kumppanuushankkeita. Yhteisesti voimavaroja keskittämällä voidaan löytää ratkaisuja polttaviin ongelmiin ja väljentää strategisia pullonkauloja.

Vaikka kaikki tieteessä ja kommunikaatiossa on muuttunut digitaaliseksi niin edelleen pääsääntö tutkijan hienolle tiedeuralle on ulkomainen post doc -kausi, jonka rahoittaminen ei aina ole ihan helppoa. Säätiöiden post doc -pooli on hyvä esimerkki siitä, miten säätiöiden pitkäjänteisellä yhteistoiminnalla voidaan saavuttaa kansallisesti merkittäviä tuloksia. Pooli pyrkii turvaamaan Suomen tieteen laadun ja monipuolisuuden vauhdittamalla kansainvälistä yhteistyötä. Jo kahdeksan vuoden ajan toiminut pooli on koonnut kaksitoista säätiötä läheiseen yhteistyöhön rahoittamaan tutkijanuran alkuvaiheessa olevia tohtoreita. Tuki on suunnattu nimenomaan ulkomaisten tutkimusjaksojen rahoittamiseen. Tällä on haluttu rohkaista nuoria tutkijoita luomaan kansainvälisiä verkostoja, jotka koituvat Suomen tieteen hyväksi ja ovat välttämättömiä myös kansallisen kilpailukyvyn kannalta.

Kunkin tutkijan tarpeen mukaan mitoitetut apurahat ovat olleet riittävän suuria ja pitkäaikaisia, jotta perheellisetkin tutkijat ovat päässeet matkaan. Perheen huomioon ottaminen rahoituksessa on herättänyt kateudensekaista ihastelua maailmalla, jossa nuoret tutkijat ovat välttämättömyyden pakosta usein yksinäisiä susia. Tällä tavoin säätiörahoitus on myös vahvistanut tutkijoiden tasa-arvoisia uramahdollisuuksia sukupuolesta ja perhetilanteesta riippumatta.

Säätiöiden post doc -poolin koordinaattori, dosentti Mikko-Olavi Seppälä Helsingin yliopistosta on tehnyt tuoreen yhteenvedon, jonka mukaan kahdeksan vuoden aikana post doc -pooli on rahoittanut jo 500 tohtoria kansainvälistymään. Tähän tarkoitukseen suomalaiset säätiöt ovat käyttäneet noin 25 miljoonaa euroa. Näistä 100 tohtoria on saanut rahoituksen Lääketieteen lukupiirin kautta, mikä osoittaa, että poolilla on erittäin merkittävä rooli meidänkin alan tutkijoiden tukemisessa tuleviksi tiedevaikuttajiksi. Rahoituksen saaneet, jo kotimaahan palanneet tutkijat pitävät tutkimusjakson keskeisenä antina ulkomailla muodostuneita laajoja kansainvälisiä verkostoja, syvällistä ymmärrystä korkealaatuisen tutkimuksen tekemisestä sekä karttuneita kokemuksia erilaisista tutkimus- ja opetusympäristöistä ja kansainvälisen tutkimusrahoituksen hankkimisesta.

Poolisäätiöiden rahoittamat tutkijat palaavat Suomeen kokemuksista rikkaina, itsenäisinä ja ammattimaisina tutkijoina, jotka ovat oppineet uusia menetelmiä niiden syntysijoilla ja ovat nyt valmiita johtamaan omia tutkimusryhmiään. Vastavuoroisesti he välittävät suomalaista tietämystä ja osaamista ulkomaille ja luovat konkreettista tutkimusyhteistyötä suomalaisten ja ulkomaisten yliopistojen välille. Tiede on kansainvälistä, kun tutkijat ovat kansainvälisiä.

Risto Renkonen, Säätiöiden post doc -poolin puheenjohtaja
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, ylilääkäri

Lääketieteellinen tdk, Helsingin yliopisto ja HUS

 

Huomenna kaikki on toisin

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta on julkaissut kiehtovan raportin Suomen sata uutta mahdollisuutta 2018 – 2037 – yhteiskunnantoimintamallit uudistava radikaali teknologia (https://www.eduskunta.fi/FI/tietoaeduskunnasta/julkaisut/Documents/tuvj_1+2018.pdf). Raportti keskittyy siihen, miten teknologia uudistaa yhteiskuntaa. Tätä samaa mietimme myös Meilahden kampuksella tavoitteenamme kehittää toisaalta kykyämme hyödyntää teknologioita ja toisaalta kehittää datan avulla toimintaa jatkuvasti muuttuviin potilastarpeisiin. Eipä siis ihme, että luin erityisellä mielenkiinnolla raportin terveyteen tai terveydenhuoltojärjestelmään liittyvät näkökulmat.

Raportin ehkä tärkeimpänä terveysnäkökulmana on esitetty yksilöllisyyden kasvu, joka tapahtuu sekä ihmisen itsensä omatoimisuuden kautta että terveydenhuollon ottaessa ihmisen yksilölliset ominaisuudet ja tarpeet huomioon väestötason tilastollisten suositusten tai vaikkapa Käypä hoito suositusten sijaan. Toiveena on, että kun yksilö paremmin ymmärtää oman tilansa ja vaihtoehtonsa, voi hän myös paremmin valita toimintatapansa.

Suomessa yksi merkittävistä askelista yksilöllisen lääketieteen suuntaan on biopankki, mihin kerätään henkilöiden biologisia näytteitä tuleviin tutkimustarpeisiin. Biopankki tarvitsee osallistuvan potilaan. Suurin tällä hetkellä meneillään oleva kansallinen biopankkihanke on ns. FinnGen hanke (www.finngen.fi). Tavoitteena on kerätä puolen miljoonan suomalaisen genomitiedot oppiaksemme paremmin ymmärtämään sairausmekanismeja ja kehittämään uusia lääketieteellisiä hoitoja. Biopankki ja FinnGen-hanke ovat linjassa tulevaisuusraportin kanssa, missä kannanottona on väestön DNA-testauksen kehittäminen ja suosiminen. Geenitiedon massiivinen lisäys sekvensoinnin samanaikaisesti helpottuessa vaikuttaa sekä lääkekehitykseen että biotuotantoon.

Biopankki on hyvä esimerkki positiivisesta yksilöllisyyteen ja osallistavaan hoitoon tähtäävästä toiminnasta mutta omatoimisuuteen liittyy myös riskejä. Näitä riskejä, esimerkiksi uskomuslääketiede, rokotevastaisuus, tarpeettomien, tai jopa vaarallisten, hoitojen vaatiminen, tai potilaan virheelliset tulkinnat laitemittauksissa, on terveydenhuollon henkilökunta tottunut jo nyt kohtaamaan mutta potilaan omatoimisen roolin kasvaessa tulevat riskit entistä todellisimmiksi.

Teknologiasta puhuttaessa kuuma aihe on tekoäly. Meilahdessa sijaitsevan Helsingin yliopistollisen sairaalan (HUSin) tekee tekoälyn hyödyntämisen suhteen erityiseksi itse kerätyn hyvälaatuisen digitaalisen data suuri määrä, sekä pitkältä ajalta (jo 1980-luvulta) kerättyä että reaaliaikaisesti kertyvää. HUS-Tietohallinnon ja Tiedon yhdessä rakentamaan järjestelmään (tietoallas) on data järjestetty ja varastoitu niin, että tietoaineistoja voidaan yhdistellä halutulla tavalla reaaliaikaisesti eri tarkoituksia varten. Läheinen yhteistyö Helsingin ja Aalto yliopistojen tutkijoiden kanssa takaa tieteellisen laadun ja verkottaa huippusairaalan ja yliopistot. Olin taannoin tilaisuudessa, missä tekniikan tohtori aloitti tekoälyesityksensä kertomalla kuulijoille sujuvasti neuroanatomiasta ja aivoverenvuodosta ja lääkäriluennoitsija puolestaan piti selkeän esityksen algoritmien rakentamisesta. Juuri näin asiantuntijoiden keskinäistä osaamista ymmärtäen päästään eteenpäin. Tosin tulevaisuudessa syntyy myös ihan kokonaan uusia työtehtäviä. Eduskunnan tulevaisuusraportin mukaisia esimerkkejä nousevista ammateista ovat mm DNA-analyytikko, mikrobiome-neuvoja, biomarkkeritulkki, itsediagnostiikkavälineiden käyttöä opastava henkilö, itsediagnostiikkavälinehuoltaja, bioturvajuristi, biokonsultti, lääketulostaja, DNA-muokkaaja, aminohappokokki, hyvinvointivalmentaja ja diagnostiikkavalmentaja, itsediagnostiikkatarkastaja, digiterapeutti, implanttiasentaja, biosalapoliisi ja bioriskien kartoittaja (https://www.eduskunta.fi/FI/tietoaeduskunnasta/julkaisut/Documents/tuvj_1+2018.pdf).

Tekoäly pikkukeskosten hoidossa on jo tuttua toimintaa mutta HUS:ssa on meneillään muutamia kymmeniä hankkeita ja projekteja tekoälyyn ja uuteen teknologiaan liittyen. Tällaisia hankkeita ovat esimerkiksi kuva-analytiikka ja koneoppiminen syöpäpatologian diagnostiikassa, tietokonekuvien annotointi, digitaaliset innovaatiot lihavuuden hoidossa, tekoälypohjaisten ennustealgoritmien kehittäminen teho-osastolla hoidettaville aivovammapotilaille ja immunologisten tautien tunnistamisessa, päivystyksellisen verkkopohjaisen hoitoonohjauksen vaikuttavuus, potilasvirtojen ennustamismalli, hoitajavetoiset digitaaliset palvelut neurologiassa, värttinäluun murtuman tekoälyanalyysi ja animoitujen anatomiamallien käyttäminen lisätyssä todellisuudessa ihan vain muutama mainittavaksi.

Em lisäksi yksi tulevaisuuden kiinnostavampia kehityskohteita ovat keinoelimet. Keinoelimien osalta pisimmällä ollaan kovaa vauhtia potilashoitoon tulossa olevan keinohaiman osalta. Keinohaima koostuu ihon alle asennettavasta, jatkuvasti glukoosia mittaavasta sensorista, insuliinipumpusta ja pienikokoisesta tietokoneesta, johon ladattu algoritmi säätää insuliinin annostelua. Keinohaima on houkutteleva hoitovaihtoehto, jolla voidaan estää vaikeita liitännäissairauksia ja jopa ennenaikaisia kuolemia. Keinohaima on yksi esimerkki teknologian sallimasta hoidosta, joka haastaa potilaan aktiiviseen toimintaan ja omaan vastuuseen. Laitteisto tekee päätöksiä potilaan puolesta aivan eri säännöillä kuin diabeteshoitaja tai -lääkäri ovat perinteisesti ohjanneet. Luottamus keinohaimaan kasvaa kokemuksen myötä, ja hoitoväsymyksen tilalle kehittyvät osaamisen tunne ja motivaatio mutta haasteita lisäävät huono motivaatio ja hoitomyöntyvyys (Suomen Lääkärilehti 2018;73;773-8, Tuomaala ym).

Oma lukunsa ovat hurjaa vauhtia kehittyvät itsediagnostiikassa käytettävät laitteet ja välineet, joiden testaukselle on HUSssa luotu erilaisia väyliä yhteistyössä laite- ja välinevalmistajien kanssa mm. HUS Testbed (www.hustestbed.fi) ja digitaalisten terveysinnovaatioiden ekosysteemi CleverHealthNetwork muodoissa.

Yhteiskunnan toimintamalleja uudistava radikaali teknologia aiheuttaa ennakkoluuloja ja voi pelottaa monia. Lohdullista on lukea Eero Rauhalan teksti Tieteessä tapahtuu (nro 1/2018):  Ihminen on monitasoinen kokonaisuus; kokemuksellisuuden kyky, tajunta ja tietoisuus ovat syntyneet tässä ihmisen kokonaisuudessa. Ihmistä erottaa muista olioista juuri tajunnallisuus ja sen suhde todellisuuteen rikkaana ja moniulotteisena henkisenä elämänä. Tällaista inhimillisyyttä koneilla ei ole, koneet eivät muutu ihmisiksi eivätkä ne korvaa ihmistä ihmisenä.

Huomenna kaikki on kuitenkin toisin. Radikaali teknologia muuttaa maailmamme, itse uskon vahvasti muutoksen positiiviseen suuntaan. Kaikesta huolimatta meille jää kuitenkin vastuu kehityksestä ja inhimillisyyden säilyttämisestä.

Anne Pitkäranta
anne.pitkaranta@hus.fi
Tutkimusjohtaja, professori
HUS, Helsingin yliopisto

 

Muinais-DNA, Cicero, Michelangelo ja mehupilli

Vuonna 2010 rävähti. Monilta tämä rävähdys jäi huomaamatta, mutta tiedemaailman eräässä nurkassa vuosi oli lähes yhtä merkittävä kuin 1905 oli toisessa. Tuolloin, kahdeksan vuotta sitten, julkaistiin nimittäin joukko käänteentekeviä tutkimuksia, jotka perustuivat ammoin eläneiden ihmisten ja ihmisen sisarlajien DNA:n analysointiin. Vuoden 2010 satoon kuuluivat genomijulkaisut mm. Neandertalin ihmiseltä (luonnosversio; http://science.sciencemag.org/content/328/5979/710), Siperiassa 40 000 vuotta sitten eläneeltä Denisovanihmiseltä (https://www.nature.com/articles/nature09710) ja 4 000 vuotta sitten Grönlannissa kuolleelta ”paleo-eskimolta” (https://www.nature.com/articles/nature08835).

Muinaista DNA:ta oli toki pystytty jo aiemminkin analysoimaan, ja merkittäviä tutkimuksia oli tehty muillakin kuin oman sukumme lajeilla. Varsinkin 1990-luvun hämärässä innostus oli valtavaa – tulokset meripihkan sisään jääneistä eliöistä ja kudoksista synnyttivät villejä visioita ja saivat jopa Hollywood-kuvituksen. Suurin osa tuon ajan tuloksista osoitettiin jälkeenpäin vääriksi, esimerkiksi julkaistu dinosauruksen DNA olikin ihmisen Y-kromosomia. Sittemmin kaikkialla leijailevan nyky-DNA:n pääsy näytteisiin opittiin minimoimaan ja vieraat sekvenssit poistamaan tuloksista. Vuonna 2010 aidoksi varmistetun muinaisen sekvenssidatan määrä lähisukulaisistamme ylitti tärkeän kynnyksen: se mahdollisti mielekkäät vertailut nykypäivän genomiin (kts. esim. https://www.nature.com/news/2010/100512/full/465148a.html). Nykyihmisen ja sen kahden sisarlajin perimän vertaaminen toisiinsa on auttanut ymmärtämään itseämme lajina: mikä meistä tekee ihmisiä ja miksi lajimme kehittyi omaan suuntaansa. (Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että käsite ”laji” on ihmisen luoma yritys jakaa biologista jatkumoa, ei luonnonilmiö. Erilaisia määritelmiä ”lajille” on esitetty noin 27 kappaletta. Pohdintaa aiheesta löytyy täältä: https://www.theguardian.com/science/punctuated-equilibrium/2010/oct/20/3).

Ihmiselle on kuitenkin tapahtunut suhteellisen paljon lajiutumisen jälkeenkin. Nämä tapahtumat ovat lajin syntyprosessia konkreettisempia ja  kiinnostavat paljon niin tutkijoita kuin suurta yleisöäkin. Näin on varsinkin silloin, kun kyse on ”omasta ryhmästä”, olipa tuo ryhmä sitten vaikkapa eurooppalaiset, suomalaiset, pirkanmaalaiset, peräseinäjokiset tai oma suku. Kiinnostus omaan menneisyyteen on luonnollista, mutta DNA-tutkimuksien osalta lusikka on sopassa myös kaupallisilla DNA-testipalveluilla, jotka ovat tuottaneet paitsi suuren määrän julkista DNA-dataa, myös hämmentävän suuren ja yllättävän asiantuntevan amatöörigeneetikkojen joukon.

Voidaan ajatella, että lajiutumisen ja oman suvun muistitietojen välissä on muutaman sadan tuhannen vuoden tietokatkos, jota yritetään paikata mm. arkeologian, lingvistiikan ja perinnöllisyystieteen työkaluin. Perinnöllisyystieteen puolella väestöhistoriaa on tutkittu jo melko pitkään ilman arkeologisia näytteitäkin eli nykyväestön DNA-muuntelun avulla. Populaatiossa, eli ihmistermein väestössä, tänä päivänä esiintyvien DNA-tyyppien määrä ja luonne riippuvat väestön historiasta: koosta eri aikoina, muuttoliikkeistä sekä suhteellisen vakiotahdilla tapahtuvasta DNA:n muuntumisesta mutaatioiden kautta. Kun DNA-muuntelu tunnetaan, voidaan erilaisten evolutiivis-matemaattisten mallien avulla päätellä, minkälainen historia on havaitun muuntelun tuottanut. Tutkimukset perustuvat otoksiin sekä väestöstä (osallistuvat henkilöt) ja perimästä (tutkittavat DNA-merkit). Viimeaikainen kehitys DNA-menetelmissä on mahdollistanut yhä suurempien otosten analysoinnin.

Väestön historian selvittäminen nykyperimän avulla ei ole ongelmatonta. Keskeinen hankaluus on se, että nykyinen DNA-muuntelu on kerroksittaista, menneisyyden eri vaiheiden muokkaamaa. Voimme kyllä vaikkapa nykysuomalaisten perimästä tunnistaa maahamme eri suunnista tulleita muuttoliikkeitä, mutta on vaikea hahmottaa minne, milloin ja missä järjestyksessä nämä ovat Suomeen suuntautuneet. Tietyn väestön nykyistä DNA-muuntelua onkin verrattu palimpsestiin, pergamenttiin, jonka alkuperäinen teksti on raaputettu pois ja korvattu uudella (Wikipedian mukaan termi juontuu muinaiskreikan sanoista palin, uudestaan ja psestos, raaputtaa). Nykyään pergamenttien poisraaputettuja tekstejä kyetään lukemaan, esimerkiksi Ciceron (k. 43 eaa.) Valtiosta-teoksen kappaleita on rekonstruoitu juuri palimpsesteista. Tutkimuksissa on hyödynnetty mm. röntgeniä, fluoresensenssia ja spektrikuvantamista. Väestöjen perimän palimpsestin lukemisessa auttaa puolestaan muinais-DNA.

Ammoin eläneiden ihmisten ja ihmisryhmien perimä avaa populaatiogeneettisen ikkunan suoraan muinaisuuteen ja antaa alan tutkijoille, niin populaatiogeneetikoille, arkeologeille kuin historiantutkijoillekin, suoria vastauksia moniin kysymyksiin. Prosessissa tietysti syntyy uusia kysymyksiä enemmän kuin vastauksia, mutta niin tieteessä pitääkin.

Yksilölähtöisiin lajitason tarkasteluihin verrattuna väestöhistorian selvittäminen muinais-DNA:n perusteella on kuitenkin – vielä toistaiseksi – epäluotettavampaa. Tutkimukset nimittäin vaativat kattavamman otoksen eli dataa useammista yksilöistä. DNA-sekvenssin tuottaminen ja etenkin sen varmistaminen todella muinaiseksi on vieläkin kovan työn takana ja näytekoot ovat vielä toistaiseksi olleet suhteellisen vaatimattomia, yleensä luokkaa 20-30 yksilöä yhdestä väestöstä tietyltä ajalta tai aikajaksolta. Monesti vähemmän.

Pienten otosten perusteella on kuitenkin tehty melko laajoja päätelmiä. Esimerkiksi kiista siitä, liittyikö maanviljelyn leviämiseen Lähi-Idästä Eurooppaan n. 8 000 vuotta sitten ihmisten vai pelkästään innovaatioiden liike näyttää ratkenneen. Bramantin ja kumppaneiden tutkimuksessa (https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/16284177) osoitettiin, että maanviljelyksen toi Eurooppaan muuttoaalto, joka tullessaan myllersi eurooppalaisen geenipoolin – maanviljelys ei siis levinnyt ideana vaan ihmisten mukana. Kahdessa vuoden 2015 julkaisussa (Haak et al. https://www.nature.com/articles/nature14317; Allentoft https://www.nature.com/articles/nature14507) puolestaan osoitettiin, että eurooppalaisten geenipoolin myllersi uudelleen pronssikaudella Yamna-kulttuurin invaasio Kaukasuksen pohjoispuolen aroilta. Geenien mukana on tutkijoitten mukaan tullut myös indo-eurooppalainen kieli, jonka jälkeläisillä pärjää aika laajasti nykymaailmassa. Hiljattain uutisoitiin myös suomalaisten perimän muuttuneen merkittävästi viimeisen 1 400 vuoden aikana (https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000005614234.html) .

Tulokset ovat kiehtovia ja valaisevat menneisyytemme suuria linjoja ansiokkaasti, mutta on melko varmaa, että monet, varsinkin yksityiskohtaisimmat, tulokset kirjoitetaan vielä uusiksi. Tähän vaikuttavat paitsi analyysimenetelmien kehitys myös otosten suurentuminen. Vaikka tutkittujen yksilöiden määrää voidaankin lähitulevaisuudessa yhä helpommin kasvattaa, ongelmana on silti edustavuus. Tutkijan analyysiohjelmaan päätyvä sekvenssi on nimittäin väistämättä valikoitunut monesti: vain pieni osa muinoin eläneiden jäänteistä säilyy nykypäivään, vain osan näistä löytää arkeologi, löytyneistä vain osassa on DNA:ta – ja ajan-/rahanpuutteen vuoksi (toistaiseksi) vain osa näistä analysoidaan. Montako nuo siivilät läpäissyttä näytettä tarvitaan kuvaamaan muinaisen väestön perimää? Tyhjentävää vastausta on vaikea antaa. Monen julkaistun muinais-DNA -artikkelin raportoinnin sävy on kuitenkin ollut huomattavan rohkeaa.

Joskus tulee mietittyä, juontuuko osa tästä varmuudesta anakronistisesta näkemyksestä. Tänä päivänä väestöt, esim. suomalaiset, ovat melko homogeenisia, mutta onko niin ollut menneisyydessä? Pitää muistaa, että väestömäärä on vielä keskiajalla ollut pienehkö jopa globaalisti. Tuossa tilanteessa perimän muuntelu väistämättä jakautuu ajassa ja tilassa laajemmalle kuin tänään. Meidän on vaikea nähdä, että eteläpohjalaiset olisivat geneettisesti tänä päivänä kovin erilaisia kuin esim. itä-hämäläiset – rautakaudella näin on saattanut hyvin kuitenkin olla. Menneisyyteen katsoessa myös ajan taju usein hämärtyy. Omaa tajuaan voi testata helposti: hämmästyttääkö se, että Kheopsin pyramidia ja Kleopatraa erottaa viidenneksen pidempi aikajakso kuin Kleopatraa ja meitä? Näin se vaan on. Väestöhistorian prosesseja olla vaikea rekonstruoida muutamasta parinkymmenen hengen otoksesta, jos näitä otoksia erottavat muutamakin sata kilometriä ja vuotta. Tilanne on sama kuin joutuisi kirjoittamaan selostuksen Sikstuksen kappelin freskoista muutaman mehupillin läpi tehdyn vilkaisun perusteella.

Tekniikan kehitys alalla on ollut hämmentävän ripeää viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja epäilemättä tämä kehitys jatkuu. Kun menneisyyden otokset suurenevat ihmisen historian fresko hahmottuu varmasti paremmin, vaikka edellä mainitusta siivilöitymisongelmasta ei koskaan päästä eroon. On kuitenkin hyvä muistaa, että ihmistä voi tutkia myös muiden eliölajien, esimerkiksi kotieläinten, viljojen ja niiden tuholaisten, loisien ja patogeenien perimän menneisyyttä selvittämällä. Muinais-DNA:sta on kehittymässä merkittävä työkalu väestöhistorian prosessien ymmärtämiseen ja sen tuottaman tiedon merkitys tulee kasvamaan – ehkä myös lääketieteessä. Arkeologian puolella tanskalainen arvostettu prof. Kristian Kristiansen, yksi Euroopan arvostetuimmista arkeologeista, on vuoden 2010 jälkimainingeissa todennut, että muinais-DNA on tuottamassa arkeologiaan ’kolmannen vallankumouksen’.

Jukka Palo                                                                                                       Oikeusgenetiikan dosentti                                                                                                    HY / THL                                                                                                    jukka.palo@helsinki.fi

”Vi är inte här för att trivas utan för att göra arbete!”

Tom Böhling

I min roll som förman har jag stött på olika former av problem i arbetsmiljön. Sådana problem kan hänföra sig till fysiska faktorer dvs. buller, dålig inneluft eller kemikalier. Den andra stora gruppen av problem består av stress och konflikter i människorelationer. Båda problemen är ofta mångfasetterade, och kräver för sin lösning insatser och samarbete över gränser tillsammans med bl.a. företagshälsovård, arbetarskydd och oss medarbetare. Man kunde väl kalla detta ett slags ingrepp eller intervention på ett identifierat problem, precis som kirurgi är ett ingrepp till ett identifierat hälsoproblem. Inom medicinen försöker allt mer fokusera på förebyggande åtgärder, så att hälsoproblemen inte överhuvudtaget skulle uppkomma. Det är bättre för individen, det är bättre för hens omgivning och det är naturligtvis även bättre för den offentliga ekonomin. Precis samma argument gäller faktiskt vår arbetsmiljö.

Visst görs det en hel del förebyggande arbete för en bättre arbetsmiljö. Speciellt gäller det den fysiska arbetsmiljön och förebyggande hälsovård. Det görs riskkartläggningar av våra utrymmen, vi har tillgång till arbetsplatshälsovård, och det görs regelbundna hälsogranskningar för riskgrupper. Däremot görs det kanske inte lika mycket förebyggande arbete för att förbättra den psykosociala arbetsmiljön, dvs för att skapa en positiv arbetsmiljö.

”Vi är inte här för att trivas utan för att göra arbete” sade en professor på patologen i tiderna, då han hörde glatt skratt från laboratoriet, där unga doktorander arbetade. Han var rädd att glatt skratt och god anda minskade intresset att göra arbete. Hur fel hade han inte! Idag vet vi att en positiv arbetsmiljö leder till högre produktivitet på många olika sätt, inte enbart genom att det minskar sjukfrånvaro. Filosofen Esa Saarinen har lanserat många begrepp gällande positivt tänkande. Min favorit är begreppet ”Magiskt lyft”. Med det menar han fenomenet att en arbetsgrupps innovativa förmåga och produktivitet ökar på ett sätt som inte riktigt går att mäta, då man arbetar i en positiv anda. Därav ordet ”magisk”. Esa Saarinen har ofta visat som exempel Finlands ishockeylag, och vägen till det första finska världsmästerskapet år 1995. Det finska laget hade som motståndare Sverige, som enligt statistiken var klart starkare. Dessutom spelades matchen i Globen, framför en svensk hemmapublik. Trots det lyckades det finska laget bättre än man trott möjligt, genom ”ett magiskt lyft”, genom en gemenskap, en positivitet och sparrande av varandra. Titta på Youtube, där ser ni hur grabbarna sparrar varandra och spelar tillsammans för att åstadkomma nånting de kanske inte ens själva trodde var möjligt. Sannerligen en magisk match!

Ordet produktivitet har kanske en lite negativ klang i en akademisk värld. Det är bra att komma ihåg att det inte är endast fråga om en ekonomisk term, och bör ses lite bredare. I forskning skulle kanske innovationsförmåga låta bättre. Och visst, visst ökar både individens och arbetsgruppens innovativa förmåga i en positiv miljö. Tänk bara på en forskningsgrupps ”brainstorming”, om man tillåter idéerna flöda fritt, utan rädsla. Precis samma sak har vi lärare upplevt vid lyckade undervisningstillfällen.

I en intressant översiktsartikel av Emma Seppälä och Kim Cameron publicerad från Harvard Business School identifieras 6 faktorer, vilka ökar arbetsgemenskapens positiva energi (https://hbr.org/2015/12/proof-that-positive-work-cultures-are-more-productive).

Dessa är:

Bry dig om, var intresserad och känn ansvar för dina medarbetare

Erbjud stöd och vänlighet åt varandra, speciellt om någon har det svårt

Undvik att skylla på andra och var förlåtande

Inspirera varandra

Betona betydelsen av allas arbetsinsats

Behandla varandra med respekt, tacksamhet, tillit och integritet.

Några av dessa är riktade mer till förmän, men kan nog anammas av alla i en akademisk arbetsgemenskap. Som organisation kan vi erbjuda utbildning åt förmän, men för att uppnå en positiv anda måste alla medlemmar i gemenskapen förbinda sig till detta och delta. Jag tror att vi alla förstår betydelsen av de sex punkterna, och kan godta dem, eller hur?

Ju bättre vi trivs på vår arbetsplats, desto innovativare är vi och desto mer och bättre producerar vi. Och inte minst, kom ihåg att vi spenderar en betydande del av vårt aktiva liv på arbetsplatsen. Är det inte mycket roligare att vara på jobbet om den mentala dvs psykosociala arbetsmiljön är positiv och sparrande, oberoende av produktivitet?

Tom Böhling

Professor i Patologi, Medicum
tom.bohling@helsinki.fi