Laboratorion Sherlock Holmesit

Liisa KauppiTieto, kyky havainnoida ja kyky päätellä tekevät ihanteellisen salapoliisin. Näin valistaa Sherlock Holmes Watsonia kirjassa Neljän merkki. Samat ominaisuudet tekevät myös etevän perustutkijan. Perustutkijan työ muistuttaakin luonteeltaan läheisesti salapoliisityötä.

Perustutkimuksen ytimessä on kysymys: ”Miten tämän voisi selittää?” Tässä se eroaa olennaisesti soveltavasta tutkimuksesta, jossa kysytään, miten olemassa olevaa tietoa voisi hyödyntää. Perustutkimus on siis taaksepäin päättelemistä, kuten salapoliisinkin työ. Siinä missä Holmes selvittää, kuka on murhaaja, me saatamme kysyä esimerkiksi, miksi solut kuolevat, kun niiden perimästä puuttuu tiettyä proteiinia koodaava geeni.

Molekyyli- ja solubiologiassa, jonka sateenvarjon alle syöpäbiologiakin asettuu, yritetään siis ymmärtää, kuinka jokin prosessi molekyylitasolla toimii. Jim Allison (toinen vuoden 2018 lääketieteen Nobel-palkinnon saajista) halusi omien sanojensa mukaan 1990-luvulla vain tietää, kuinka T-solut toimivat. Vasta vuosia myöhemmin tulivat näistä tutkimuksista kumpuavat immuno-onkologian sovellukset, jotka nyt pelastavat ihmishenkiä.

Salapoliisin kolmesta hyveestä havainnointi- ja päättelytaitojen harjaantuminen ovat tutkijaksi kasvettaessa keskeisiä. Jo väitöskirjatyön alkupuolella nämä taidot karttuvat huimaa vauhtia, sitä mukaa kun opiskelija pääsee ensi ohjatusti ja sitten yhä itsenäisemmin suunnittelemaan laboratoriokokeitaan. Näiden kokeiden suunnitteluunkin sopivat erinomaisesti Sherlock Holmesin opit – eliminoi kaikki muut tekijät [tässä: vaihtoehtoiset hypoteesit], ja sen, mikä jää jäljelle, on oltava totuus [tässä: todennäköisin selitys].

Kolmas hyve, laaja tietopohja, on kiperämpi. Se muodostuu tuskastuttavan hitaasti, vaikka lukisi joka viikko läjäpäin tutkimusartikkeleita. Etenkin oman kapean osaamisalueen ulkopuolelta ymmärrys karttuu usein vasta väitöskirjatyön jälkeisessä vaiheessa.

”Havainnoinnin alalla sattuma suosii vain valmistautunutta mieltä”, kuuluu Louis Pasteurin sitaatti. Ilman tietopohjaa ja kykyä yhdistellä asioita siis ei voi syntyä löydöksiä, joita usein onnekkaiksikin kutsutaan. Kuitenkin on niin, että onnekkaan, odottamattoman tuloksen merkitystä ei moni hoksaisi lainkaan.

Klassinen esimerkki liittyy Alexander Flemingin lomaltapaluuseen vuonna 1928. Penicillium-home oli pilannut Flemingin stafylokokkiviljelmät. Joku toinen olisi voinut nakata pilalle menneet bakteerimaljat roskakoriin, ja löydös olisi päätynyt epäonnistuneiden kokeiden mappi Ö:hön. Näin ei käynyt, koska Fleming tajusi, että home tappaa bakteereita. Ajatus antibiooteista oli syntynyt.

Kuinka sitten hankitaan tuo kuuluisa ”valmistautunut mieli”? Voiko sitä treenata? Monien täysveristen tutkijoiden aivot hakeutuvat rentoutuneessa tilassa (tietoisesti ja tiedostamatta) tutkimuskysymysten pariin. Palaset loksahtavat usein kohdalleen odottamatta, vaikka töistä kotiin pyöräillessä tai aamulla suihkussa.

Yliopistolla virallinen vuosityöaikamme on 1 612 tuntia. Vuodessa on kuitenkin 8 760 tuntia, ja väitän, että työnantaja saa monilta tutkijoiltaan kaupan päälle vähintään kaksin-kolminkertaisen vuosityöajan verran aivotyötä. Näin ihan vain siitä syystä, että se on niin suunnattoman mielenkiintoista.

Valmistautuneen mielen nitistäminen onkin sitten luvattoman yksinkertaista. Helpoiten se käy kaatamalla niskaamme niin paljon hallinnollista sälää, että aikaa ja energiaa luovalle ajatustyölle ei enää jää tarpeeksi (olen perannut aihetta perusteellisemmin aiemmin tässä blogissa). Ajatukset pääsevät kypsymään ja kukoistamaan vasta, kun saamme lueskella, käydä konferensseissa ja luennoilla, vaikka sitten etänä, ja kun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa on aikaa pallotella ideoita. Varjellaan näitä mahdollisuuksia.

P.S. Gutenberg-projektin ansiosta Sherlock Holmes- ja lukuisat muut klassikot ovat luettavissa alkukielellä ilmaiseksi verkossa. Suosittelen lämpimästi.

Sir Arthur Conan Doyle: Sign of the Four (Neljän merkki)

Sir Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet (Punaisten kirjainten arvoitus)

Liisa Kauppi
apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

Arkipsykologia ja tieteellinen psykologia

Arkipsykologiaksi (engl. folk psychology) kutsutaan tapoja, joilla selitämme omaa ja muiden toimintaa jokapäiväisessä puheessamme. Arkipsykologisen selittämisen ei tarvitse olla kovin monimutkaista: jos viittaamme selityksessä mielensisäisiin ilmiöihin, kuten haluihin ja uskomuksiin, viittaus on arkipsykologinen.

Arkipsykologian ja tieteellisen psykologian välillä on mielenkiintoinen suhde. Tieteellisessä tutkimuksessa toisaalta käytetään käsitteitä, jotka ovat peräisin arkipsykologiasta, kuten muisti, äly tai havainto, toisaalta akateemisesta psykologiasta arkipsykologiaan valuu erilaisia käsitteitä, kuten tiedostamaton tai ajatusvinouma. Tilanne ei pintapuolisesti eroa muusta tieteestä: tieteellisessä fysiikassakin käytetään arkisia käsitteitä, kuten voima tai teho, ja fysiikan löydökset tulevat osaksi puhettamme arkifysiikkana, jossa maapallo ei esimerkiksi ole paikallaan maailmankaikkeudessa, vaan se kiertää aurinkoa painovoiman vuoksi.

Arkiajattelun ja tieteen välillä on psykologian kohdalla kuitenkin yksi olennainen ero. Toisin kuin fysiikan kohdalla, psykologiassa uskomuksemme erilaisten psykologisten ilmiöiden lainalaisuuksista todella vaikuttaa käyttäytymiseemme ja sitä kautta siihen, mitä psykologia tieteenä tutkii. Sillä, uskommeko painovoimaan, ei ole vaikutusta esineiden tippumiseen kohti maata. Sen sijaan sillä, minkälaisia uskomme ihmisinä olevan, on suuri vaikutus siihen, miten reflektoimme omaa toimintaamme.

Esimerkiksi uskomus determinismiin, eli siihen, että fysiikan lait ja niihin perustuvat aivotoiminnat määräävät käyttäytymisemme, näyttäisi johtavan suuremmalla todennäköisyydellä normeja rikkovaan käytökseen, kuten huijaamiseen, kuin usko vapaaseen tahtoon (Vohs & Schooler, 2008). Arkipsykologinen ajatus vapaasta tahdosta näyttäisi syntyneen palvelemaan kulttuurisia ja sosiaalisia tarpeita.

Tiedon lisääntyminen ja sen leviäminen yhteiskuntaan voi olla kokeellisen psykologian kannalta hankalaa, erityisesti, jos tutkittavat ovat tyypillisesti aloittelevia psykologian opiskelijoita, joilla on jo jonkin verran tietoa erilaisista tutkimustuloksista. Koehenkilöiksi rekrytoitujen opiskelijoiden omaksuma hiljainen tieto voi hyvinkin vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä psykologissa kokeissa tavoilla, joita voi olla vaikea ennustaa. Tästä syntyy mielenkiintoinen ongelma: Tutkiessaan omaa käyttäytymistään ihminen lisää jatkuvasti itseään koskevaa tietoa, mikä puolestaan johtaa hiljalleen ihmislajin käyttäytymisen muutokseen. Aikaisemmat tutkimustulokset eivät välttämättä enää päde, koska järjestelmä, jota tutkitaan, muuttuu siihen tulevan tiedon myötä.

UCSB:n psykologian professori Jonathan Schooler on useasti kommentoinut omia kokemuksiaan ilmiöstä, jolla on englanninkielinen nimi decline effect (Schooler, 2011). Decline effect viittaa siihen, että tieteellistä koetta toistettaessa alkuperäinen efekti pienenee siten, että se hiljalleen katoaa kokonaan. Ilmiötä ei pidä suoraan sekoittaa replikaatiokriisiin; decline effect tulee ilmi vasta, kun samaa koetta toistetaan parhaimmillaan kymmeniä kertoja. Ilmiö on tuttu psykologian ulkopuoleltakin, esimerkiksi lääketutkimuksista. Sille on esitetty monia selityksiä, joilla kaikilla on todennäköisesti roolinsa sen synnyssä, mutta yksi syy voi liittyä siihen, miten ihmistä koskeva laajeneva ymmärrys vaikuttaa itse ihmisiin. Systeemiset muutokset ihmisen elämismaailmassa saattavat helposti tehdä aikaisemmat hoitokeinot vanhentuneiksi, koska niiden tehoa on tutkittu aivan erilaisessa maailmassa ja erilaisilla ihmisillä.

Mikä on arkipsykologian tulevaisuus lisääntyvän ”aivopuheen” aikana? Tieteen kehityksen myötä arkipsykologian osuus tieteessä pitäisi vähetä ja tieteellisen tiedon vähitellen korvata arkipsykologia. Mielenfilosofi Paul Churchland (1981) on ehdottanut, että psykologiatieteen arkipsykologiset elementit katoavat vähitellen neurotieteellisten selitysten tieltä.

Yliopistoon päässyt psykologian pääaineopiskelijakin joutuu hiljalleen muuttamaan omia, mieltään koskevia arkipsykologisia näkemyksiään tieteellisen konsensuksen mukaiseksi. Aluksi tuloksena on jonkinlainen arkipsykologian ja akateemisen psykologian hybridi; mitä syvemmälle ihmisen mielen ja käyttäytymisen tieteellisessä selittämisessä kuitenkin mennään, sitä kauemmaksi kuitenkin loitonnutaan arkipsykologiasta, kunnes lopulta herää kysymys arkipsykologian ontologiasta: Mikä olio arkipsykologia lopulta on? Ovatko arkipsykologiset selitykset ihmisten käyttäytymiselle täydellistä fiktiota, jota paremman puutteessa käytämme ennen kuin ymmärryksemme aivoista mahdollistaa arkipsykologiasta luopumisen?

Churchlandin edustaman näkökulman, eliminativisen materialismin, ongelma kuitenkin on se, ettei arkipsykologia ei ole palautettavissa aivoihin. Tietojenkäsittelytieteen termein arkipsykologia pikemminkin edustaa rajapintaa aivojen sekä sosiaalisen ja kulttuurisen ympäristön välillä. Arkipsykologinen selittäminen on tyypillisesti rationalisoivaa, ja Fiery Cushman (2019) onkin ehdottanut, että arkipsykologia on ikään kuin yhteinen kieli, jolla erilaiset yhteismitattomat aivoista sekä sosiaalisesta ja kulttuurisesta ympäristöstä nousevat vaikuttimet, kuten normit, vaistot ja tavat, saadaan keskustelemaan keskenään. Arkipsykologinen teoretisointi auttaa ihmisiä ymmärtämään erilaisia toimintansa motiiveja ja suunnittelemaan tämän ymmärryksen perusteella toimintaansa. Rationalisointi mahdollistaa oman toiminnan suunnittelun ”ylhäältä alaspäin”, käyttäytymisen selityksistä käsin, ottamalla ”alhaalta ylöspäin” vaikuttavat tekijät huomioon toiminnan suunnittelussa. Arkipsykologialla olisi tästä näkökulmasta metakognitiivinen luonne oman toiminnan kontrolloinnin välineenä.

Sen lisäksi, että arkipsykologia vaikuttaa käyttäytymiseemme, sillä on myös rooli oman ja muiden ihmisten käyttäytymisen selittäjänä. Victoria McGeer (2007) esimerkiksi näkee arkipsykologian normistona, jota eivät ihmiset ainoastaan käytä toistensa käytöksen selittämiseen, vaan myös mukautuvat itse siihen, jotta tulisivat paremmin ymmärretyksi. Arkipsykologia on tätä kautta eräänlainen itseään toteuttava ennuste sekä sosiaalinen ja kulttuurinen konstruktio; todellinen, vaikuttava ilmiö, joka ei ole kuitenkaan suoraan palautettavissa hermotoimintaan.

Tuomas Leisti
tutkijatohtori, psykologian ja logopedian osasto


Lähteet

Churchland, P. M. (1989). Folk psychology and the explanation of human behavior. Philosophical Perspectives, 3, 225–241.

Cushman, F. (2019). Rationalization is rational. Behavioral and Brain Sciences, 43, 1–59. https://doi.org/10.1017/S0140525X19001730

McGeer, V. (2007). The regulative dimension of folk psychology. In D. D. Hutto & M. Ratcliffe (Eds.), Folk psychology re-assessed (pp. 137–156). Dordrecht, The Netherlands: Springer.

Schooler, J. (2011). Unpublished results hide the decline effect. Nature, 470(7335), 437. https://doi.org/10.1038/470437a

Vohs, K. D., & Schooler, J. W. (2008). The Value of Believing in Free Will. Psychological Science, 19(1), 49–54. https://doi.org/10.1111/j.1467-9280.2008.02045.x

Akronyymien akrobatiaa

Ystäväni nyrjäytti nilkkansa, ja ohjasin hänet magneettikuvaukseen. Lausunto oli seuraava (hieman lyhennettynä):

”FTA on fibulainsertiossaan ödemaattinen. FC on ödemaattinen G2 osarepeämään sopien. Sekä ATTL että PTTL ovat ödemaattiset ja säierakenne on häiriintynyt G2-3 tasoisiin repeämiin sopien. FTP ja pinnalliset deltaligamentin rakenteet ovat tavalliset. TC nivelessä on lievä hydrops.”

Palaan tähän jutun lopussa.

Seuraava esimerkki on puolestaan abstraktista, joka löytyy vuonna 2002 julkaistusta, urheilijoiden luuston lujuutta käsittelevästä tutkimuksesta:

”RUN had significantly (p < 0.05) greater size-adjusted CSMI and BSI than C, SWIM and CYC; and higher size, age and YST-adjusted CSMI and BSI than SWIM and CYC.”

Tämän verbaalileikin oli Barnettin ja Doubledayn tuore artikkeli poiminut yhtenä esimerkkinään. Juttu toteaa, että mutkikkaan termistön ja lyhenteiden lisääntyvä käyttö alkaa tulla uuvuttavaksi ja uhkaa jo – ei vain median kykyä ymmärtää sanomaa – vaan myös tieteiden välistä ymmärrettävyyttä.

Tutkijapari analysoi 24 miljoonaa tieteellisten artikkelien otsikkoa ja 18 miljoonaa abstraktia aikavälillä 1950–2019. Lyhenteiden määrä on 70 vuoden aikana lisääntynyt 0,4:stä lyhenteestä neljään lyhenteeseen sataa sanaa kohden eli kymmenkertaistunut. Mikä kummallisinta, kaikkiaan noin miljoonasta erilaisesta lyhenteestä 79 prosenttia esiintyi harvemmin kuin kymmenen kertaa tieteellisissä julkaisuissa. Mihin sellaisia lyhenteitä tarvitaan?

Tieteellisen tekstiin ymmärrettävyyteen kiinnitti jo vähän aiemmin huomiota Karolinskan tutkijaryhmä. He kävivät läpi yli 700 000 biolääketieteellistä abstraktia aikajaksona 1881–2015. Ja tulos: sanojen keskimääräinen pituus, vaikeiden sanojen suhteellinen osuus ja virkkeiden pituus on tasaisesti lisääntynyt erityisesti vuoden 1960 jälkeen.

Myös artikkelien otsikot pyrkivät pitenemään. Viime vuonna Nature-lehden pikku-uutinen kertoi kuitenkin, että eniten siteerattujen tiedeartikkelien otsikot sisälsivät keskimäärin vain kymmenen sanaa. Tässäpä vinkkiä kenelle tahansa meistä. Edelleen on havaittu, että teknisen ”jargonin” käyttö otsikossa tai abstraktissa vähentää artikkelin saamia sitaatioita.

Eräs toinen Nature-lehden toimittaja määritti äskettäin biolääketieteellisten lyhenteiden esiintymisen top-5-rankingin eri aikoina. Vuonna 1959 voittaja oli – yllätys yllätys – ACTH, ja sitä seurasivat HeLa, DNA, ABO ja BCG. DNA oli noussut (odotetusti?) kärkeen vuonna 1989, ja seuraaville sijoille pääsivät AIDS, HIV, RNA ja mRNA. Vuoden 2019 ykkönen oli DNA, ja sitten tulivat HIV, RNA, CT ja MRI – genetiikka, immuunikato ja kuvantaminen näyttävät jylläävän.

Kevennetään sitten hetkiseksi. BMJ:n perinteellinen joulunumero vuodelta 2014 julkaisi tutkimuksen, jonka otsikko puhuu puolestaan: SearCh for humourIstic and Extravagant acroNyms and Thoroughly Inappropriate names For Important Clinical trials (SCIENTIFIC): qualitative and quantitative systematic study.

Tutkijat tarkastelivat kardiologian, endokrinologian, reumatologian, keuhkosairauksien ja psykiatrian alojen julkaisusarjojen viljelemiä ja kliinisten tutkimusten väkisin väännettyjä akronyymejä ja antoivat niille joko positiivisia (BEAUTY-kriteerit) tai negatiivisia (CHEATING-kriteerit) pisteitä.

Kaikkiaan 18 prosenttia artikkeleista sisälsi aivan uniikkeja akronyymejä, niiden käyttö lisääntyi seurannassa ja erityisesti kardiologit tuntuivat rakastavan niitä. Kardiologien ilmeiselle pakkomielteelle ei löytynyt selitystä; joulunumeron hengessä kirjoittajat pohtivat sitä mahdollisuutta, että kenties kardiologit ensin keksivät mukavan trial-lyhenteen ja sitten alkavat pohtia siihen sopivan tutkimuksen suunnittelua.

Julkaisut, jotka ansaitsivat parhaat BEAUTY-arviot, olivat saaneet myös merkittävästi enemmän sitaatioita. Parhaimmiksi tutkimuslyhenteiksi valittiin PREDICTIVE, PERISCOPE ja IMMEDIATE, huonoimmiksi METGO, PERFORM ja TYPHOON. Lisäksi rumimpien kategoriaan luokiteltiin muun muassa SU.FOL.OM3 ja P-No SOS. Listoilla ei näkynyt 4S-tutkimuslyhennettä, joka juontuu sanoista Scandinavian Simvastatin Survival Study ja joka olisi ollut oma BEAUTY-suosikkini – semminkin, kun potilaita rekrytoitiin 4 444 kappaletta.

Ja palataan lopuksi omaan kokemukseeni. Virttyneelle sisätautilääkärille nilkan jänteiden lyhenteet eivät ole ihan jokapäiväistä leipää. Pienen henkilökohtaisen kertaushetken jälkeen pystyin jotakuinkin selostamaan nilkkapotilaalle hänen tilanteensa ja ehdottamaan jatkohoitoa. Ilkeä jännevamma joka tapauksessa eli IJVJT.

Kimmo Kontula
Sisätautiopin emeritusprofessori, Helsingin yliopisto ja HUS

Ihmiset ympärilläni – Psykologisen arvioinnin haasteet

Jari Lipsanen, psykometriikan yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto

Psykologiset termit ovat suorastaan valloittaneet populaarimedian. Raflaavat otsikot, kuten ”Tutkimus: Mieltymys kitkerään voi kieliä narsismista” ja ”Tällaista on olla älykäs” nousevat luetuimpien artikkelien listan kärkeen.

Harvoin kuitenkaan pohditaan, mitä oikeastaan mittaamme. Mitä tarkoitamme mittaustuloksella, kun puhumme ihmisen usein niin abstrakteista ominaisuuksista, kuten älykkyydestä, persoonallisuudesta tai esimerkiksi tunneälystä?

Valitettavan usein ihmistieteiden arviointimenetelmien tulos muodostaa varsinkin julkisessa keskustelussa pikemminkin kehäpäätelmän: mitattava ominaisuus on se, mitä jonkin mittarin tulos kertoo. Esimerkiksi usein älykkyys on sama kuin älykkyystestin tulos, ja ihmisen persoonallisuus on sama kuin persoonallisuustestin pistemäärä. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, ja olisikin kautta linjan parempi puhua varsinkin yksilötasolla alttiuksista tai todennäköisyyksistä.

Monia suuria esiintyjiä, kuten Kurt Cobainia ja Freddie Mercurya, on kuvattu ujoiksi ja jopa introverteiksi. Kuitenkin he pystyivät valloittamaan suuria areenoja esiintymisellään. Vastaavia tilanteita nähdään helposti myös arkielämässä. Tietyssä porukassa se hiljaisin saattaakin toimia täysin vastakkaisesti jossakin toisessa tilanteessa, vaikka tietynlainen alttius on tunnistettavissa.

Mielikuva ja todellisuus eivät aina kohtaa

Ihmistieteisiin liittyvässä arvioinnissa mitattavien käsitteiden määrittely ei aina ole täysin selkeää. Esimerkiksi jos luetaan alkuperäistutkimusta, johon kirjoituksen alussa mainittu lehtiartikkeli kitkerien makujen ja psykologian välisestä yhteydestä viittaa, huomataan nopeasti, että tutkimuksessa ei varsinaisesti puhuta narsismista vaan narsismipiirteisyydestä. Ei siis voida sanoa, että yksikään tutkimukseen osallistunut välttämättä olisi narsisti.

Samat haasteet koskevat tunneälyä, joka on noussut keskeiseen rooliin muun muassa työelämässä ja johtamiseen liittyvässä keskustelussa ja jossa jo sanan ”äly” lisääminen määritelmään luo tietynlaisia mielikuvia siitä, mitä ollaan arvioimassa. Kuitenkaan suurimmassa osassa tunneälymittareissa tunneäly ei määritelmän mukaan ole esimerkiksi kysyä tunnistaa tunteita ja toimia erilaisissa tilanteissa ”oikein” tämän informaation avulla. Pikemminkin puhutaan niin sanotusta piirretunneälystä, joka on persoonallisuuspiirteiden kokoelma.

Mielikuva ja todellisuus eivät valitettavasti aina kohtaa. Mittaus ei myöskään ole staattinen, vaan se riippuu tyypillisesti useista eri tekijöistä. Kysymykset eivät välttämättä ole stabiileja ajan suhteen, ja niiden merkitys voi muuttua tai jopa kokonaan vanhentua. Esimerkiksi kysymys ”Mitä yhteistä on puhelimella ja faksilla?” voi nykyaikana olla jo monelle nuorelle yllättävänkin haastava.

Sama ongelma pätee vertailtaessa kysymyksiä eri kulttuurien ja kielien välillä ja myös erilaisissa tilanteissa. Väitteellä ”Halaan ystäviäni aina tavatessamme” arvioidaan aivan erilaisia ominaisuuksia nykyisenä korona-aikana kuin normaalitilanteessa ja mahdollisesti myös eri asioita Suomessa ja Ranskassa. Mittaustulos on lopulta aina sidottu tiettyyn aikaan ja ympäristöön, jossa elämme. Sen yleistettävyys johonkin muuhun ympäristöön ei ole suoraviivainen.

Mittarit muodostavat vain otoksen

Usein kuulee myös väitteen, että psykologiset arviointimenetelmät paljastavat jotain, mitä ihminen ei ole itsekään pystynyt tunnistamaan. Cambridge Analytica -niminen yritys kuohutti vuosia sitten Facebookista kerätyn aineiston epäeettisellä ja luvattomalla käytöllä. Yrityksen pyrkimyksenä oli vaikuttaa esimerkiksi Yhdysvaltojen vaalitukseen kohdentamalla mainontaa Facebook-aktiivisuusaineiston avulla luotujen psykologisten profiilien perusteella.

Asiaa käsittelevissä lehtijutuissa kohistiin tekoälystä ja persoonallisuudesta, jotka yhdessä loivat syväluotaavan kuvan ihmisestä. Kuitenkin tiedämme varsin hyvin, että persoonallisuuspiirteiden yhteys puoluekantaan tai äänestystulokseen on parhaimmillaankin varsin heikko ja tilanne ei paljonkaan parane, vaikka esimerkiksi yksilölliset arvot yhdistettäisiin malleihin.

Yrityksen toiminta oli kuvausten perusteella selkeästi epäeettistä, mutta persoonallisuuden käsitteen tuominen mukaan oli mielestäni pikemminkin joko ymmärtämättömyyttä tai mainoskeino, jossa hyödynnettiin ihmisten uskoa persoonallisuus arvioiden ja psykologisen mittauksen salattuun voimaan.

Ongelma on se, että psykologiset mittarit muodostavat kysymyksineen tai tehtävineen ainoastaan otoksen koko mitattavan käsitteen alasta. Esimerkiksi erilaisia hieman toisistaan poikkeavia sosiaalisia tilanteita on lopulta äärettömän paljon, ja kyselyissä rajallinen määrä kysymyksiä näissä toimisen kartoittamiseksi.

Huomattavasti paljon enemmän tietoa ihmiset paljastavat itsestään sosiaalisessa mediassa, esimerkiksi poliittisen suuntauksensa suorien ilmoitusten sekä tykkäysten ja jakojen perusteella. Tätä käyttäytymistietoa voitaisiin, mikäli eettisesti mahdollista, käyttää suoraan, jolloin persoonallisuuden arvioinnin vaihe olisi täysin turha.

Sama ilmiö toistuu usein työelämässä, kun konsultti täyttää lomaketta, jossa työntekijä valitsee, mikä adjektiivi kuvaa häntä parhaiten. Sen jälkeen hän saa palautteen, jossa kerrotaan hänen olevan ”tunnollinen, älykäs ja sosiaalinen”, eli palautteessa ovat juuri nämä adjektiivit, jotka työntekijä on itse valinnut kuvaamaan ominaisuuksiaan. On tietenkin mahdollista, että kuvauksien valitseminen on hyödyllistä ja saa ihmisen pohtimaan omia ominaisuuksiaan, mutta on usein liioiteltua sanoa, että arvio paljastaisi jotain, mikä on ihmisen oman itsereflektiokyvyn ulkopuolella.

Haittaa arviosta voi olla silloin, jos se luo itseään toteuttavan ennusteen, joka vaikuttaa henkilöön itseensä ja/tai hänen ympäristöönsä, varsinkin, kun tulkinta perustuu pikemminkin stereotypiaan kuin tutkittuun tietoon.

Psykologisella arvioinnilla on aina tarkoitus

Monien psykologisten ilmiöiden suosion salaisuus on, että ne ovat suhteellisen helppoja sanallistaa ja ihmiset kokevat ja tunnistavat niitä itse omassa elämässään. On helppo havaita, että urheilijalla menee hyvin ja kaikki tuntuu onnistuvan. Voisimmeko puhua silloin flow-tilasta? Tunnistamme työyhteisössämme sen puhelijaan henkilön ja ehkä hiljaisemman ja syrjäänvetäytyvämmän. Meillä saattaa olla mielikuva lähipiiristämme tai vaikka koulusta henkilöstä, joka oli äärimmäisen nopea päättelemään asioita ja joka tiesi paljon asioita. Nimittäisimme henkilöä älykkääksi.

Kuitenkin, kun tehtävämme on aidosti ennustaa, kuka urheilija saavuttaa flow-tilan, kuka on missäkin tilanneessa se puhelias ja kuka keksii abstraktiin ongelmaan ratkaisun, tehtävä on huomattavasti vaikeampi ja pystymme parhaimmillaankin puhumaan ainoastaan jo aikaisemmin mainituista alttiuksista tai todennäköisyyksistä.

Psykologisella arvioinnilla on aina jokin tarkoitus ja eri arviointimenetelmillä on tietyin rajoituksin mahdollista saada kuva ihmisen käyttäytymisen, tunne-elämän tai persoonallisuuspiirteiden ominaisuuksista lopulta suhteellisen nopeasti, kun tätä tietoa tarvitaan. Tällöinkin on pystyttävä huomioimaan mittareiden rajoitukset.

Jari Lipsanen
Psykometriikan yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto