Jaossa niukkuutta – ketä tulisi rahoittaa?

Liisa KauppiValtion tutkimusbudjetti pienenee, ja Helsingin yliopistolla on käytössään vähemmän rahaa kuin aiemmin.

Kuinka niukkenevia resursseja voisi jakaa järkevästi tutkimukseen HY:n ja/tai tiedekuntamme sisällä?

Mahdollisia tapoja voisivat olla esimerkiksi seuraavat rahoitusmallit:

1) Rahoitetaan huipputason tutkimushankkeita.

2) Rahoitetaan parhaita aktiivitutkijoita.

3) Järjestetään arvonta, johon saavat osallistua kaikki tietyt kriteerit täyttävät tutkijat.

Pitäisikö rahoittaa huipputason tutkimushankkeita?

Tuskin kukaan vastustaa periaatteessa ajatusta, että rahoitus kohdennettaisiin parhaille tutkimushankkeille. Ongelma piilee siinä, kuinka ja kuka pystyy ennakoivasti tunnistamaan huippuhankkeet.

”Olen säveltäjä, en ennustaja.”

Näin tarinan mukaan vastasi Sibelius Aino-vaimolleen, joka tiedusteli, milloin mestarilla oli aikomus palata kotiin ravintolasta. Rehellisyyden nimissä voisimme mekin todeta, että olemme tutkijoita, emme ennustajia. Silti rahoitusta haettaessa tutkijoita tyypillisesti pyydetään ennustamaan sekä tutkimuksen tulokset (”expected results”) että niiden vaikuttavuus (”expected impact”). Näin on muun muassa Suomen Akatemian hauissa. Lukuisissa EU:n eri rahoitusmuodoissa tutkijan ennustajankykyjen oletetaan olevan vielä huomattavasti korkeammalla tasolla.

Tästä päästäänkin hankeperusteisen mallin suureen pulmaan: minkälainen arviointiprosessi tarvitaan, jotta oikeat eli parhaat hankkeet tulisivat rahoitetuksi? Tosiasiallisia ennustajankykyjä kun ei ole hakijoilla eikä arvioitsijoilla.

Arviointiprosessit ovat usein raskaita, vaikka rahaa olisi jaossa pienehköjä summia eli joitakin kymmeniä tuhansia euroja vuodessa kullekin rahoitetulle hankkeelle. Joskus ulkopuolisia arvioitsijoita pitää rekrytoida kymmeniä, ja heistä jokainen lukee ja pistää paremmuusjärjestykseen kymmeniä hakemuksia. Työtunteja kertyy hakijoille, arvioitsijoille ja hallintopuolen ihmisille, mutta menevätkö myönnöt oikeille hankkeille?

Jos kahdeksan tai yhdeksän kymmenestä hakemuksesta ei tule rahoitetuksi, moni erinomainenkin hanke joutuu hylätyksi ja turhaa työtä tulee mittava määrä. Voisiko arviointimenettely olla yksinkertaisempi ja silti yhtä hyvä – tai mielellään parempi?

Pitäisikö rahoittaa parhaita tutkijoita?

Vastaukseni tähän on kyllä. Parhaiden tutkijoiden tunnistaminen on paljon suoraviivaisempaa kuin huippuhankkeiden. Toki monesti huippuhankkeet toteutetaan parhaiden tutkijoiden toimesta, jolloin raha menisi joka tapauksessa pääosin samaan osoitteeseen kuin hankeperusteisessa mallissa.

Henkilöperusteinen malli nojaa siihen ajatukseen, että mikäli ryhmänjohtajalla on tuoretta näyttöä kunnialla loppuun viedyistä huippuhankkeista (lue: julkaisuja vastuukirjoittajan roolissa oman alansa kansainvälisissä huippulehdissä), niin todennäköisyys tähän on lähitulevaisuudessakin hyvä. Sekä haku- että arviointiprosessi tässä mallissa voidaan pitää kevyenä, koska tieto tärkeimmistä hakijan saavutuksista eli julkaisut sekä riittävä rahoitus hakuhetkellä ovat varsin yksiselitteisiä.

Tuoreiden tutkimusjulkaisujen määrän ja laadun lisäksi olisi myös helppo mitata nousujohteisuutta vaikkapa kuluneelta viideltä vuodelta. Hyytyviä koneita ei varmaankaan haluta rahoittaa.

Myös aiempaa kustannustehokasta (tai -tehotonta) tutkimusrahan käyttöä olisi mahdollista ja ehkä hyödyllistäkin mitata, jos niukoista resurssi-investoinneista on jatkossa tarkoitus saada paras mahdollinen tuotto. Varttuneemmilla tutkijoilla esimerkiksi viimeisen viiden vuoden julkaisujen määrä ja laatu voitaisiin suhteuttaa viimeisen kymmenen vuoden aikana saatuun rahoitukseen. Vastuukirjoittajana tuotettujen laatujulkaisujen määrä vaikkapa 100 000 rahoituseuroa kohden olisi käypä tuotantotehon mittari.

Jos jaossa olevat summat ovat suhteellisen pieniä, yksi suoraviivainen variaatio henkilöperusteisesta mallista on jakaa rahaa kaikille tietyt kriteerit täyttäville tutkijoille. Vuonna 2015 lääketieteellinen tiedekunta myönsi Helsingin yliopiston 375-vuotisjuhlan kunniaksi kertaluonteisia 40 000 euron tutkimusmäärärahoja tällä periaatteella. Hakumenettely oli erittäin kevyt ja arviointimenettely vielä kevyempi, eli aivan oikeassa suhteessa myöntöjen suuruuteen.

Mikäli myöntöjen rimaa halutaan hilata ylemmäs eli kohti yhä erinomaisempaa tutkimusta, ei tarvitse kuin tiukentaa hakukelpoisuuden kriteereitä. Jos määrärahan saamiseksi vaadittaisiin esimerkiksi Cell-, Nature– tai Science-julkaisu vastuukirjoittajana viimeiseltä kolmelta vuodelta, ei rahoitettavia tutkijoita jäisi enää kuin kourallinen.

Pitäisikö valita rahoitetut tutkijat arvalla?

Jos rahaa ei riitä kaikille hakukelpoisille ryhmänjohtajille, myönnöt voitaisiin valita arvalla. Kunnia tästä ajatuksesta kuuluu Jukka Jernvallille, joka heitti sen keskustelussa HY:n HiLIFE Fellows -rahoitusmuodon epävarmasta tulevaisuudesta.

Äkkiseltään voisi kuvitella, ettei arpamenettelyllä voida valita erinomaisia tutkijoita, eikä ehkä voidakaan. Kuitenkin jos hakukelpoisuuskriteerit ovat jo lähtökohtaisesti kohtalaisen tiukat, eli vain kärkitutkijat saisivat jättää kupongin sisään, ei voisi arvallakaan mennä kovin pahasti pieleen. Menettely olisi kevyin mahdollinen.

Pilottikokeet saattavat poikia erittäin lupaavia tuloksia

Sitten muutamia yleisiä huomioita pienehköjen tutkimusmäärärahojen merkityksestä ja vaikuttavuudesta.

Lienee selvää, että 50 000 euron suuruusluokan tutkimusmäärärahalla on suhteellisesti huomattavasti suurempi merkitys pienemmille ja/tai aloitteleville tutkimusryhmille kuin miljoonabudjetilla pyöriville ryhmille. Suurempaa vaikuttavuutta rahoituseuroa kohden saataisiin siis tukemalla pieniä ja aloittelevia ryhmiä.

Silti HY- tai tiedekuntatason korvamerkitsemätön rahallinen tuki on arvokasta kaikille aktiivisille tutkimusryhmille, niiden koosta riippumatta. Näin siksi, että se antaa vapauden lähteä pienimuotoisesti testaamaan uusia tutkimusideoita, jotka eivät suoraan sisälly mihinkään jo käynnissä olevaan tutkimusprojektiin. Useimpien suurten rahoittajien tutkimusmäärärahojen käyttö on tarkoin säädeltyä ja valvottua. Niiden tutkimusbudjettia ei saa käyttää edes osin kokeisiin, jotka eivät sisälly alkuperäiseen – usein jo vuosia sitten laadittuun – tutkimussuunnitelmaan.

Ainakin molekyyli- ja solubiologian saralla parhaat ja kiinnostavimmat havainnot kuuluvat usein sarjaan odottamattomat tulokset (eli ”unexpected results”, joita ymmärrettävistä syistä harvemmin tutkimussuunnitelmissa listataan). Etsimme jotain, mutta löysimmekin jotain aivan muuta.

On ensiarvoisen tärkeää, että HY jatkossakin tarjoaa mahdollisuuden parhaille tutkijoilleen lähteä seuraamaan tällaisia johtolankoja. Pienellä rahalla tehdyt pilottikokeet saattavat poikia niin lupaavia tuloksia, että myöhemmin niiden perusteella tehty hakemus saa merkittävää ulkopuolista rahoitusta.

Miten kannattaa toimia, jos omistaa erinomaisesti lypsävän lehmän?

Kohta on aika lähteä kesälaitumille. Jätän lukijoille tutkimusrahoitusaiheisen knopin pureskeltavaksi: miten kannattaa toimia, jos omistaa erinomaisesti lypsävän lehmän?

1) hoitaa sitä hyvin

2) antaa sille vähemmän ruokaa – näin säästyy rahaa, eikä nälkäkuuri varmaan paljoa maitomäärään vaikuta.

3) aivan sama, yksi lehmä muiden joukossa

Taustaksi: Biotieteet (life science) alana tuottaa puolet HY:n julkaisuista ja tuo sisään >60 prosenttia kansainvälisestä, kilpaillusta rahoituksesta. Vain 30 prosenttia HY:n perusrahoituksesta kohdistetaan biotieteisiin. Miten jatkossa?

Liisa Kauppi
apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

Laboratorion Sherlock Holmesit

Liisa KauppiTieto, kyky havainnoida ja kyky päätellä tekevät ihanteellisen salapoliisin. Näin valistaa Sherlock Holmes Watsonia kirjassa Neljän merkki. Samat ominaisuudet tekevät myös etevän perustutkijan. Perustutkijan työ muistuttaakin luonteeltaan läheisesti salapoliisityötä.

Perustutkimuksen ytimessä on kysymys: ”Miten tämän voisi selittää?” Tässä se eroaa olennaisesti soveltavasta tutkimuksesta, jossa kysytään, miten olemassa olevaa tietoa voisi hyödyntää. Perustutkimus on siis taaksepäin päättelemistä, kuten salapoliisinkin työ. Siinä missä Holmes selvittää, kuka on murhaaja, me saatamme kysyä esimerkiksi, miksi solut kuolevat, kun niiden perimästä puuttuu tiettyä proteiinia koodaava geeni.

Molekyyli- ja solubiologiassa, jonka sateenvarjon alle syöpäbiologiakin asettuu, yritetään siis ymmärtää, kuinka jokin prosessi molekyylitasolla toimii. Jim Allison (toinen vuoden 2018 lääketieteen Nobel-palkinnon saajista) halusi omien sanojensa mukaan 1990-luvulla vain tietää, kuinka T-solut toimivat. Vasta vuosia myöhemmin tulivat näistä tutkimuksista kumpuavat immuno-onkologian sovellukset, jotka nyt pelastavat ihmishenkiä.

Salapoliisin kolmesta hyveestä havainnointi- ja päättelytaitojen harjaantuminen ovat tutkijaksi kasvettaessa keskeisiä. Jo väitöskirjatyön alkupuolella nämä taidot karttuvat huimaa vauhtia, sitä mukaa kun opiskelija pääsee ensi ohjatusti ja sitten yhä itsenäisemmin suunnittelemaan laboratoriokokeitaan. Näiden kokeiden suunnitteluunkin sopivat erinomaisesti Sherlock Holmesin opit – eliminoi kaikki muut tekijät [tässä: vaihtoehtoiset hypoteesit], ja sen, mikä jää jäljelle, on oltava totuus [tässä: todennäköisin selitys].

Kolmas hyve, laaja tietopohja, on kiperämpi. Se muodostuu tuskastuttavan hitaasti, vaikka lukisi joka viikko läjäpäin tutkimusartikkeleita. Etenkin oman kapean osaamisalueen ulkopuolelta ymmärrys karttuu usein vasta väitöskirjatyön jälkeisessä vaiheessa.

”Havainnoinnin alalla sattuma suosii vain valmistautunutta mieltä”, kuuluu Louis Pasteurin sitaatti. Ilman tietopohjaa ja kykyä yhdistellä asioita siis ei voi syntyä löydöksiä, joita usein onnekkaiksikin kutsutaan. Kuitenkin on niin, että onnekkaan, odottamattoman tuloksen merkitystä ei moni hoksaisi lainkaan.

Klassinen esimerkki liittyy Alexander Flemingin lomaltapaluuseen vuonna 1928. Penicillium-home oli pilannut Flemingin stafylokokkiviljelmät. Joku toinen olisi voinut nakata pilalle menneet bakteerimaljat roskakoriin, ja löydös olisi päätynyt epäonnistuneiden kokeiden mappi Ö:hön. Näin ei käynyt, koska Fleming tajusi, että home tappaa bakteereita. Ajatus antibiooteista oli syntynyt.

Kuinka sitten hankitaan tuo kuuluisa ”valmistautunut mieli”? Voiko sitä treenata? Monien täysveristen tutkijoiden aivot hakeutuvat rentoutuneessa tilassa (tietoisesti ja tiedostamatta) tutkimuskysymysten pariin. Palaset loksahtavat usein kohdalleen odottamatta, vaikka töistä kotiin pyöräillessä tai aamulla suihkussa.

Yliopistolla virallinen vuosityöaikamme on 1 612 tuntia. Vuodessa on kuitenkin 8 760 tuntia, ja väitän, että työnantaja saa monilta tutkijoiltaan kaupan päälle vähintään kaksin-kolminkertaisen vuosityöajan verran aivotyötä. Näin ihan vain siitä syystä, että se on niin suunnattoman mielenkiintoista.

Valmistautuneen mielen nitistäminen onkin sitten luvattoman yksinkertaista. Helpoiten se käy kaatamalla niskaamme niin paljon hallinnollista sälää, että aikaa ja energiaa luovalle ajatustyölle ei enää jää tarpeeksi (olen perannut aihetta perusteellisemmin aiemmin tässä blogissa). Ajatukset pääsevät kypsymään ja kukoistamaan vasta, kun saamme lueskella, käydä konferensseissa ja luennoilla, vaikka sitten etänä, ja kun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa on aikaa pallotella ideoita. Varjellaan näitä mahdollisuuksia.

P.S. Gutenberg-projektin ansiosta Sherlock Holmes- ja lukuisat muut klassikot ovat luettavissa alkukielellä ilmaiseksi verkossa. Suosittelen lämpimästi.

Sir Arthur Conan Doyle: Sign of the Four (Neljän merkki)

Sir Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet (Punaisten kirjainten arvoitus)

Liisa Kauppi
apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

Opetus ja tutkimus, ei opetus tai tutkimus

 

Liisa Kauppi

Joskus tuntuu tarpeelliselta palata perusasioiden äärelle. Kiitos professori Christian Lindqvistille tämänkertaisen kirjoitukseni inspiraatiosta hänen viimetorstaisesta mielipidekirjoituksestaan Helsingin Sanomissa otsikolla “Kaikista lääkäreistä ei tarvitse tehdä tutkijoita”.

Kaikista lääkäreistä ei tarvitse tehdä tutkijoita, mutta kaikilla lääkäreillä, myös terveyskeskuslääkäreillä, on oltava perustaidot relevantin ja luotettavan tutkimustiedon hakemiseen, ymmärtämiseen ja soveltamiseen. Väitän, että tämä taito on nykyään tärkeämpi kuin koskaan aikaisemmin.

Terveystietoa sekä ns. vaihtoehtoisia tosiasioita on saatavilla helpommin ja enemmän kuin koskaan. Jälkimmäisen sateenvarjon alla majailee monenlaista, jota vastaan on kyettävä taistelemaan, alkaen uskomuksista tarkoituksellisiin harhaanjohtavuuksiin ja aina suoranaisiin valheisiin asti. Potilas osaa tulla vastaanotolle valmiiksi itsediagnoosinsa googlanneena, mutta hänellä on yleensä vain vähän keinoja erotella oikea tieto väärästä. Lääkärillä on oltava valmiudet tieteellisen (ja muunkin) tiedon kriittiseen arviointiin sekä kyky perustella näkemyksensä.

Yliopistomme perustehtävät ovat tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Nämä on määrätty yliopistolaissa. “Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä […] sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. […]” (Yliopistolaki 2 §). Nämä perustehtävät eivät siis ole mitään tiedekuntatasolla päätettäviä painotuksia.

Tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta pyrimme parhaamme mukaan antamaan. Koska aikaa perustutkinnon suorittamiseen on rajallisesti, kandiopiskelijat eivät pysty kovin syvällisesti perehtymään tutkimukseen ja tieteelliseen lähestymistapaan. Siihen tarjoutuu tutkimusorientoituneiden opiskelijoiden huomattavasti harvalukuisemmalle joukolle mahdollisuus myöhemmin, väitöskirjavaiheessa.

Onneksi yliopistomme mistään tiedekunnasta ei kuitenkaan voi valmistua ilman tieteellistä opinnäytetyötä. Lääketieteellisen tiedekunnan syventävät opinnot ja niihin liittyvä tutkielma ovat laajuudeltaan 20 opintopistettä, mikä on opinnäytteen kevytversio verratuna monilla muilla aloilla vaadittavaan pro gradu-tutkielmaan (yleensä 40 op). Kuitenkin syvärit antavat tilaisuuden päästä näkemään oikeaa tutkimusta vilaukselta, sekä tärkeän omakohtaisen oppimiskokemuksen itsenäisestä tiedon hankinnasta ja jäsentelystä. Syväritutkielmat harvemmin sisältävät merkittäviä tutkimuslöydöksiä, eikä tämä ole tarkoituskaan – tarkastelkaamme sen sijaan syväreitä yhtenä isoista ensiaskeleista elinikäisen oppimisen tiellä, eikä pakollisena tai jopa turhana koettelemuksena.

Opetuksen ja tutkimuksen vastakkainasettelu ei palvele ketään. Parhaimmillaan opetus ja tutkimus nivoutuvat yhteen harmoniseksi ja loogiseksi kokonaisuudeksi. Opettajakuntamme aktiivisuus tutkimuksen saralla on tässä elinehto. Jokaisella meistä on käytettävissä vain 24 tuntia päivässä, ja onkin luonnollista, että huippuopettaja ei yleensä samanaikaisesti ole huippututkija (ja päinvastoin). Kuitenkin yliopistomme hivuttautuessa ranking-listoilla kohti maailman korkeatasoisimpia korkeakouluja, opetus ei voi asua omassa karsinassaan ja tutkimus toisessa. Syön labratakkini, jos jostain löytyy todisteita siitä, että terveyskeskusten lääkäripulakaan tällaisella segregaatiojärjestelyllä helpottaisi.

 

Liisa Kauppi
liisa.kauppi@helsinki.fi
Apulaisprofessori (Solun kasvun säätely)
Genomibiologian tutkimusohjelma, Tutkimusohjelmayksikkö Lääketieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvoston ja tutkimusneuvoston jäsen

Rajat auki!

Kuluneen viikon tapahtumien valossa en malta olla jatkamatta aiheesta Trump ja tiede. USA:n istuvan presidentin runsas viikko sitten toimeenpanema maahantulokielto koskee seitsemän muslimimaan kansalaisia. Kielto on jo itsessään mielivaltainen, syrjivä ja mitä ilmeisimmin laiton. Tätä kirjoittaessa kielto on toistaiseksi kumottu USA:n liittovaltion tuomarin päätöksellä, mutta asian käsittely jatkuu vetoomustuomioistuimessa. Keskityn tässä kirjoituksessa ruotimaan maahantulokiellon seurauksia tieteelle ja tutkimukselle.

Helsingin Sanomissa uutisoitiin viidestä iranilaisesta Aalto-yliopiston tohtorikoulutettavasta, jotka joutuivat viime hetkellä jäämään pois USA:han suuntautuvalta opintomatkalta. Viikon aikana USA ehti perua yli 60 000 viisumipäätöstä. On ilmeistä, että monen tieteen ja teknologian ammattilaisen osalta joudutaan perumaan tutkijavierailuja, kongressimatkoja ja pahimmassa tapauksessa jo vastaanotettuja työtarjouksia. Vielä absurdimpaa on se, että maahantulokielto koski myös niitä henkilöitä, jotka asuvat ja työskentelevät USA:ssa työviisumilla. Mikäli tällainen ihminen sattui olemaan ulkomaanmatkalla maahantulokiellon tullessa voimaan, hän jäi sen voimassaolon ajaksi jumiin USA:n rajojen ulkopuolella. Näin siitä huolimatta, että työ, koti ja mahdollisesti perhe ovat kaikki USA:ssa. USA:n rajojen sisäpuolella olevat taas eivät nykytilanteessa uskaltane matkustaa ulkomaille, koska he eivät välttämättä enää pääsisi palaamaan takaisin.

Korkeatasoinen tiede ja tutkimus eivät tunne kansallisia raja-aitoja. Ajatusten ja ihmisten liikkuvuus on niille elinehto. USA:n tutkimus itse asiassa elää kansainvälisestä työvoimasta. Suurin syy tähän on se, että tutkijan työ on varsinkin USA:n palkka-asteikolla huonosti palkattua verrattuna muihin akateemista koulutusta vaativiin ammatteihin. Yhä vähemmän syntyperäisiä USA:n kansalaisia hakeutuu väitöskirjaopiskelijaksi ja vielä harvempi tutkijatohtorin tehtäviin. Työskentelin New York Cityssä tutkijana vuosina 2004-2012, ja arvioisin erittäin tuotteliaan laitoksemme tutkimusryhmien koostuneen tyypillisesti kahdeksan-yhdeksän eri kansallisuuden edustajista, mukaanlukien useita nyt kieltolistalla olevia.

Ei tiedetä, oliko nykyinen seitsemän maan lista edes tarkoitettu lopulliseksi, vai oliko maahantulokieltoa myöhemmin tarkoitus laajentaa koskemaan vielä lisää kansallisuuksia. The Atlantic-lehden mukaan esimerkiksi Harvardin yliopisto ohjeisti viime viikolla kaikkia ulkomaalaisia opiskelijoitaan ja työntekijöitään punnitsemaan vakavasti tulevien ulkomaanmatkojensa tarpeellisuutta, koska USA:han palaaminen voidaan käytännössä koska vain kieltää minkä tahansa ulkomaan kansalaiselta.

Asian ollessa nyt vetoomustuomioistuimen käsittelyssä voimme toivoa, että kielto jäisi lyhytaikaiseksi uuden hallinnon harha-askeleeksi. Mikäli ei, olisi EU-mailla ainutlaatuinen tilaisuus houkutella lahjakkaita tutkijoita tälle puolen Atlanttia. Tämä onkin ainoa edes hieman positiivinen seuraus, jonka kykenen keksimään tästä pöyristyttävästä päätöksestä.

 

Liisa Kauppi
liisa.kauppi@helsinki.fi
Apulaisprofessori (Solun kasvun säätely)
Genomibiologian tutkimusohjelma, Tutkimusohjelmayksikkö