Mitä osaa tulevaisuuden tohtori?

Liisa KauppiTohtorikoulutus on perinteisesti painottunut vahvasti tutkimukseen. Lähtökohtana biotieteissä on ollut, että koulutamme väitöskirjatutkijoita yliopistouralle. Tosiasiassa kuitenkin EU:ssa puolet tohtoreista sijoittuu valmistuttuaan muualle kuin akateemiseen maailmaan, ja USA:ssa vastaava luku on peräti 70 prosentin tienoilla.

Akateemisen urapyramidin huipulle eli professoriksi yltää vain murto-osa tohtoreista. Muunkinlaiset pysyvät työsuhteet ovat yliopistomaailmassa selkeästi enemmän poikkeus kuin sääntö. Oletusarvo vastavalmistuneen tohtorin (pitkästä) yliopistourasta on siis vähintäänkin kyseenalainen.

Jos kuitenkin tohtorintutkintojen määrä pysyy nykyisellä korkealla tasollaan (kuten valtiovallankin toive on), ja kapealle akateemiselle urapolulle mahtuu kulkemaan vain harva, minkälaisiin tehtäviin tulevaisuuden tohtorit voisivat sijoittua? Huono vaihtoehto olisi nähdäkseni sellainen työ firmapuolella, jonka hoitamiseen riittäisi hyvin maisterintutkintokin. Hyvä vaihtoehto olisi työ, jossa pääsee laajasti hyödyntämään tohtorikoulutuksen tuomia taitoja ja josta maksetaan myös asiaankuuluvasti korkeampaa palkkaa kuin maistereille.

Tohtorikoulutuksen arvo työelämässä on nimenomaan taidollisissa eikä tiedollisissa valmiuksissa. Väitöskirjatyössä tutkittu molekyyli x:n vaikutus signalointipolkuun y harvoin sinällään kiinnostaa potentiaalista työnantajaa. Sen sijaan selkeästi kysyntää on niin sanotuille siirrettävissä oleville taidoille (hieman kankea suomennos termistä ”transferable skills”), joita tohtorikoulutuksen myös tulisi kerryttää.

Tärkeitä tohtorikoulutuksen tuomia taitoja, joita voidaan hyödyntää laajasti työelämässä, ovat esimerkiksi kriittinen ajattelu, tiedonhankintataidot, kyky analysoida isoja tietoaineistoja, datan visualisointi ja viestintätaidot. Näistä ainakin pari ensimmäistä kehittyvät tutkimustyötä tehdessä, ja hyvä ohjaajalla on taitojen karttumisessa merkittävä rooli.

Väitöskirjatyö muodostaa 240:n opintopisteen laajuisen kokonaisuuden, josta osa (40 opintopistettä) koostuu muusta kuin itse tutkimustyöstä, lähinnä kursseista ja tieteellisistä kokouksista. Minkälaisia kursseja meidän tulisi tarjota väitöskirjatutkijoillemme? Minkälainen osaaminen tukisi parhaiten vastavalmistuneiden tohtorien sijoittumista ja menestymistä nykypäivän työelämässä? Itse nostaisin yhtenä tarpeena kyvyn viestiä selkeästi ja ymmärrettävästi tieteellisestä tutkimuksesta erilaisille yleisöille.

Tutkijoina kirjoitamme jatkuvasti tieteellisiä tiivistelmiä tutkimuksestamme muun muassa julkaisujen ja apurahahakemusten yhteydessä. Yleistajuisia, suomenkielisiä tiivistelmiä täytyy kirjoittaa vain harvoissa rahoitusmuodoissa. Niiden taso ei vaikuta hakemusten arviointiin, ja laatu onkin kirjavaa. Ja vaikka pystytkin kirjoittamaan hyvän yleistajuisen tiivistelmän Suomen Akatemialle, osaisitko kertoa tutkimuksestasi ymmärrettävästi eskarilaisille? Entä eläkeläisten opintopiirille tai syöpäpotilaille?

Viestintä on mietittävä aina jokaiselle kohdeyleisölle erikseen. Tämä ei ole ihan yksinkertaista, jos on tottunut viestimään pääsääntöisesti toisille tutkijoille. Omakohtaisena esimerkkinä voin mainita oivalluksen, että meille itsestään selvä termi ”metastaasi” ei välttämättä aukene muille kohdeyleisöille. Nähdäkseni viestintäkoulutukselle tohtorikoulutuksen osana olisi selkeä tarve.

Tänä vuonna mietimme uusiksi tohtoriohjelmien kurssitarjontaamme tulevalle neljälle vuodelle. Opiskelijapalautetta kurssitarjonnasta ja sen aukoista olemme jo keränneet. Kehitystyön tavoitteena on, että jatkossa meiltä valmistuu tohtoreita, joilla on entistä paremmat taidolliset valmiudet sijoittua myös akateemisen maailman ulkopuolelle, kiinnostaviin, ”epätyypillisiin” töihin.

Liisa Kauppi
Kirjoittaja on apulaisprofessori ja biolääketieteen tohtoriohjelman (Doctoral Program in Biomedicine, DPBM) johtaja.

Dosenttien ahdinko

Liisa KauppiKansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitetään parhaillaan Juha Jokelan näytelmää Dosentit. Se piirtää suomalaisten yliopistojen nykytilasta karun, mutta ikävän tunnistettavan kuvan.

Mitä tulee ja saa tutkia, ja minkälaisessa työympäristössä tutkimusta tulisi kyetä tekemään?

Yksilö räpistelee kafkamaisissa ristipaineissa

Samansuuntaisia huomioita kuin Dosentit-näytelmässä esitetään myös suoraan akateemisen yhteisön sisältä. ”Yliopiston mielentila on skitsofrenia”, toteaa professori Janne Saarikivi. Yhteisöllisyys ja yksilöiden välinen, verinen kilpailu niukoista resursseista ovat hankalasti sovitettavissa yhteen.

Kuitenkin yhteisöllisyys on yksi neljästä arvosta, jotka muodostavat HY:n strategian 2021–2030 pohjan. Jotain täytyisi konkreettisesti muuttaa, ettei kuluva vuosikymmen HY:ssä vierähdä skitsofreeniselle pohjalle rakennettua strategiaa toteuttaessa.

Skitsofreenisistä elementeistä tulee helposti mieleen muutama muukin esimerkki.

  • Tutkimustulosten ja -datan tulee olla avointa ja mahdollisimman vapaasti kaikkien hyödynnettävissä, mutta yksityisyyden suojaa vaarantavaa dataa, kuten kasvainnäytteen DNA-sekvenssiä, ei saa julkaista.
  • Väitöskirjaopiskelijat pitäisi saada valmistumaan neljässä vuodessa, mutta väittelylupa heltiää pääsääntöisesti vasta kolmella julkaisulla. Näiden kokoon saamiseen ainakin biotieteissä yleensä kuluu selvästi kauemmin kuin neljä vuotta.
  • Avustava henkilöstö (esim. laborantit) tutkimusryhmään pitää palkata itse hankitulla, ulkopuolisella rahoituksella. Heille tulisi tarjota mahdollisimman pitkiä työsopimuksia ja sopimusten ketjuttamista tulee välttää, vaikka rahoitusta on tiedossa tyypillisesti vain lyhyehkölle aikavälille.
  • Kun haluan jatkaa työsopimusta ryhmäni laborantille, minun on anottava rekrytointilupaa aparaatilta nimeltä Laboratoriohenkilöstön henkilöstöpoolien johtoryhmä. Rekrytointilupa myönnetään kokemukseni mukaan poikkeuksetta – kaikki muu olisikin outoa, koska pätevä laborantti on ryhmäni toiminnan kannalta välttämätön ja hänen palkkansa maksetaan hankkimastani rahoituksesta. Rekrytointilupamenettely otettiin käyttöön vuoden 2016 irtisanomisten yhteydessä. Uskoakseni en ole ainoa, joka kuvitteli sen olleen kriisiajan tilapäisjärjestely, mutta nyt se vaikuttaakin muuttuneen pysyväksi. Prosessin tarkoitus ei ole ainakaan minulle ilmeinen. Joka tapauksessa tämä absurdi byrokraattinen jumppa toistuu usein (ks. lyhyet sopimukset, yllä) ja tiedekuntatasolla arvatenkin kymmeniä, ellei satoja kertoja vuodessa.

Arvostettu työntekijä vai kuluerä?

Dosenttitason tutkijat toteuttavat leipätyökseen yliopiston ydintehtävää; he tuottavat uutta tieteellistä tietoa ja tutkimusjulkaisuja, kouluttavat uutta tutkijasukupolvea ja opettavat. Silti vallalla tuntuu olevan ajatus, että he ovat ensisijaisesti kuluerä ja siksi on kätevää, jos heistä pääsee tarvittaessa helposti eroon.

Moni ryhmänjohtaja hankkii vuodesta toiseen paitsi ulkopuolisen rahoituksen tutkimusryhmänsä pyörittämiseen, myös oman palkkansa. Vakinaistamispolulta (tenure-track) avataan apulaisprofessorin paikkoja niukasti ja harvoin, ja tällöinkin hakijoita on usein vähintään kymmeniä jokaista professuuria kohden. Yliopistonlehtorin ja kliinisen opettajan paikkoja puolestaan avataan – niin, milloin? Kenelle?

Tuoreesta Yliopisto-lehdestä käy ilmi, että edes valtion tiedonjulkistamispalkinnon saajalle Marke Ahoselle ei yliopistostamme tutkijanpestiä irronnut. Nyt Ahonen kertoo olevansa helpottunut, ettei ole enää yliopistossa töissä. ”Kun ihmisiä jää eläkkeelle, uusia ei palkata. Tehtävät kasautuvat heille, jotka jäävät jäljelle.” Eläköitymisestä ollaan ainakin vuoden 2016 irtisanomisista lähtien käytetty yleisesti ilmaisua ”luonnollinen poistuma. Tuolloin opimme pitämään luonnollista poistumaa hyvänä asiana. Sehän tarkoitti, että vältyttiin huonommalta vaihtoehdolta eli irtisanomisilta.

Pitkällä aikavälillä opetus- ja tutkimushenkilöstön supistuminen, oli se sitten irtisanomisten tai luonnollisen poistuman kautta, näivettää toiminnan eikä se voi olla kestävä strategia. Kuka (lähi)tulevaisuudessa tutkii ja opettaa, jos olemassa olevaa henkilökuntaa ei haluta tai uskalleta vakinaistaa?

Biologitaustaisella dosentilla ei ole B-suunnitelmaa

Tiedekunnassamme on prekariaattiin luettavaa henkilökuntaa monista eri koulutustaustoista. Jokaisen kokema ahdistus pätkätöistä on todellinen. Kuitenkin väitän, että FT- eli biologitaustaisilla dosenteilla epävarmuus on erityisen kuluttavaa. Mitä jos työ (lue: ulkopuolinen rahoitus, mukaan lukien oma palkka) oikeasti päättyy?

Lääkäri-, psykologi- ja logopeditaustaisilla tutkijoilla on tässä skenaariossa koulutukseensa perustuva toinenkin ammatti. Niin lääkäreillä, psykologeilla kuin puheterapeuteillakin työllisyystilanne on erinomainen. Biologitaustaiselle ex-ryhmänjohtajalle uudelleenkoulutus tai luonnontieteiden opettajan sijaisuuksia?

Ja toisin kuin vaikkapa humanistit, biolääketieteen tutkijat – koulutustaustasta riippumatta – eivät pysty jatkamaan tutkimustyötään yliopistorakenteiden ulkopuolella, vaikka palo olisi kuinka suuri. Solubiologian kokeita ei voi tehdä halkoliiterin nurkassa.

Liisa Kauppi
apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

 

Sitaatit ja inspiraatiota tähän juttuun professori Janne Saarikiven esseestä ”Hyvästi rakkaani, yliopisto” (Image-lehti 10/2021), dosentti Marke Ahosen haastattelusta (Yliopisto-lehti 8/21), Kansallisteatterin Dosentit-näytelmästä sekä kirjailija ja ohjaaja Juha Jokelan haastattelusta (Helsingin Sanomat 26.9.2021).

Jaossa niukkuutta – ketä tulisi rahoittaa?

Liisa KauppiValtion tutkimusbudjetti pienenee, ja Helsingin yliopistolla on käytössään vähemmän rahaa kuin aiemmin.

Kuinka niukkenevia resursseja voisi jakaa järkevästi tutkimukseen HY:n ja/tai tiedekuntamme sisällä?

Mahdollisia tapoja voisivat olla esimerkiksi seuraavat rahoitusmallit:

1) Rahoitetaan huipputason tutkimushankkeita.

2) Rahoitetaan parhaita aktiivitutkijoita.

3) Järjestetään arvonta, johon saavat osallistua kaikki tietyt kriteerit täyttävät tutkijat.

Pitäisikö rahoittaa huipputason tutkimushankkeita?

Tuskin kukaan vastustaa periaatteessa ajatusta, että rahoitus kohdennettaisiin parhaille tutkimushankkeille. Ongelma piilee siinä, kuinka ja kuka pystyy ennakoivasti tunnistamaan huippuhankkeet.

”Olen säveltäjä, en ennustaja.”

Näin tarinan mukaan vastasi Sibelius Aino-vaimolleen, joka tiedusteli, milloin mestarilla oli aikomus palata kotiin ravintolasta. Rehellisyyden nimissä voisimme mekin todeta, että olemme tutkijoita, emme ennustajia. Silti rahoitusta haettaessa tutkijoita tyypillisesti pyydetään ennustamaan sekä tutkimuksen tulokset (”expected results”) että niiden vaikuttavuus (”expected impact”). Näin on muun muassa Suomen Akatemian hauissa. Lukuisissa EU:n eri rahoitusmuodoissa tutkijan ennustajankykyjen oletetaan olevan vielä huomattavasti korkeammalla tasolla.

Tästä päästäänkin hankeperusteisen mallin suureen pulmaan: minkälainen arviointiprosessi tarvitaan, jotta oikeat eli parhaat hankkeet tulisivat rahoitetuksi? Tosiasiallisia ennustajankykyjä kun ei ole hakijoilla eikä arvioitsijoilla.

Arviointiprosessit ovat usein raskaita, vaikka rahaa olisi jaossa pienehköjä summia eli joitakin kymmeniä tuhansia euroja vuodessa kullekin rahoitetulle hankkeelle. Joskus ulkopuolisia arvioitsijoita pitää rekrytoida kymmeniä, ja heistä jokainen lukee ja pistää paremmuusjärjestykseen kymmeniä hakemuksia. Työtunteja kertyy hakijoille, arvioitsijoille ja hallintopuolen ihmisille, mutta menevätkö myönnöt oikeille hankkeille?

Jos kahdeksan tai yhdeksän kymmenestä hakemuksesta ei tule rahoitetuksi, moni erinomainenkin hanke joutuu hylätyksi ja turhaa työtä tulee mittava määrä. Voisiko arviointimenettely olla yksinkertaisempi ja silti yhtä hyvä – tai mielellään parempi?

Pitäisikö rahoittaa parhaita tutkijoita?

Vastaukseni tähän on kyllä. Parhaiden tutkijoiden tunnistaminen on paljon suoraviivaisempaa kuin huippuhankkeiden. Toki monesti huippuhankkeet toteutetaan parhaiden tutkijoiden toimesta, jolloin raha menisi joka tapauksessa pääosin samaan osoitteeseen kuin hankeperusteisessa mallissa.

Henkilöperusteinen malli nojaa siihen ajatukseen, että mikäli ryhmänjohtajalla on tuoretta näyttöä kunnialla loppuun viedyistä huippuhankkeista (lue: julkaisuja vastuukirjoittajan roolissa oman alansa kansainvälisissä huippulehdissä), niin todennäköisyys tähän on lähitulevaisuudessakin hyvä. Sekä haku- että arviointiprosessi tässä mallissa voidaan pitää kevyenä, koska tieto tärkeimmistä hakijan saavutuksista eli julkaisut sekä riittävä rahoitus hakuhetkellä ovat varsin yksiselitteisiä.

Tuoreiden tutkimusjulkaisujen määrän ja laadun lisäksi olisi myös helppo mitata nousujohteisuutta vaikkapa kuluneelta viideltä vuodelta. Hyytyviä koneita ei varmaankaan haluta rahoittaa.

Myös aiempaa kustannustehokasta (tai -tehotonta) tutkimusrahan käyttöä olisi mahdollista ja ehkä hyödyllistäkin mitata, jos niukoista resurssi-investoinneista on jatkossa tarkoitus saada paras mahdollinen tuotto. Varttuneemmilla tutkijoilla esimerkiksi viimeisen viiden vuoden julkaisujen määrä ja laatu voitaisiin suhteuttaa viimeisen kymmenen vuoden aikana saatuun rahoitukseen. Vastuukirjoittajana tuotettujen laatujulkaisujen määrä vaikkapa 100 000 rahoituseuroa kohden olisi käypä tuotantotehon mittari.

Jos jaossa olevat summat ovat suhteellisen pieniä, yksi suoraviivainen variaatio henkilöperusteisesta mallista on jakaa rahaa kaikille tietyt kriteerit täyttäville tutkijoille. Vuonna 2015 lääketieteellinen tiedekunta myönsi Helsingin yliopiston 375-vuotisjuhlan kunniaksi kertaluonteisia 40 000 euron tutkimusmäärärahoja tällä periaatteella. Hakumenettely oli erittäin kevyt ja arviointimenettely vielä kevyempi, eli aivan oikeassa suhteessa myöntöjen suuruuteen.

Mikäli myöntöjen rimaa halutaan hilata ylemmäs eli kohti yhä erinomaisempaa tutkimusta, ei tarvitse kuin tiukentaa hakukelpoisuuden kriteereitä. Jos määrärahan saamiseksi vaadittaisiin esimerkiksi Cell-, Nature– tai Science-julkaisu vastuukirjoittajana viimeiseltä kolmelta vuodelta, ei rahoitettavia tutkijoita jäisi enää kuin kourallinen.

Pitäisikö valita rahoitetut tutkijat arvalla?

Jos rahaa ei riitä kaikille hakukelpoisille ryhmänjohtajille, myönnöt voitaisiin valita arvalla. Kunnia tästä ajatuksesta kuuluu Jukka Jernvallille, joka heitti sen keskustelussa HY:n HiLIFE Fellows -rahoitusmuodon epävarmasta tulevaisuudesta.

Äkkiseltään voisi kuvitella, ettei arpamenettelyllä voida valita erinomaisia tutkijoita, eikä ehkä voidakaan. Kuitenkin jos hakukelpoisuuskriteerit ovat jo lähtökohtaisesti kohtalaisen tiukat, eli vain kärkitutkijat saisivat jättää kupongin sisään, ei voisi arvallakaan mennä kovin pahasti pieleen. Menettely olisi kevyin mahdollinen.

Pilottikokeet saattavat poikia erittäin lupaavia tuloksia

Sitten muutamia yleisiä huomioita pienehköjen tutkimusmäärärahojen merkityksestä ja vaikuttavuudesta.

Lienee selvää, että 50 000 euron suuruusluokan tutkimusmäärärahalla on suhteellisesti huomattavasti suurempi merkitys pienemmille ja/tai aloitteleville tutkimusryhmille kuin miljoonabudjetilla pyöriville ryhmille. Suurempaa vaikuttavuutta rahoituseuroa kohden saataisiin siis tukemalla pieniä ja aloittelevia ryhmiä.

Silti HY- tai tiedekuntatason korvamerkitsemätön rahallinen tuki on arvokasta kaikille aktiivisille tutkimusryhmille, niiden koosta riippumatta. Näin siksi, että se antaa vapauden lähteä pienimuotoisesti testaamaan uusia tutkimusideoita, jotka eivät suoraan sisälly mihinkään jo käynnissä olevaan tutkimusprojektiin. Useimpien suurten rahoittajien tutkimusmäärärahojen käyttö on tarkoin säädeltyä ja valvottua. Niiden tutkimusbudjettia ei saa käyttää edes osin kokeisiin, jotka eivät sisälly alkuperäiseen – usein jo vuosia sitten laadittuun – tutkimussuunnitelmaan.

Ainakin molekyyli- ja solubiologian saralla parhaat ja kiinnostavimmat havainnot kuuluvat usein sarjaan odottamattomat tulokset (eli ”unexpected results”, joita ymmärrettävistä syistä harvemmin tutkimussuunnitelmissa listataan). Etsimme jotain, mutta löysimmekin jotain aivan muuta.

On ensiarvoisen tärkeää, että HY jatkossakin tarjoaa mahdollisuuden parhaille tutkijoilleen lähteä seuraamaan tällaisia johtolankoja. Pienellä rahalla tehdyt pilottikokeet saattavat poikia niin lupaavia tuloksia, että myöhemmin niiden perusteella tehty hakemus saa merkittävää ulkopuolista rahoitusta.

Miten kannattaa toimia, jos omistaa erinomaisesti lypsävän lehmän?

Kohta on aika lähteä kesälaitumille. Jätän lukijoille tutkimusrahoitusaiheisen knopin pureskeltavaksi: miten kannattaa toimia, jos omistaa erinomaisesti lypsävän lehmän?

1) hoitaa sitä hyvin

2) antaa sille vähemmän ruokaa – näin säästyy rahaa, eikä nälkäkuuri varmaan paljoa maitomäärään vaikuta.

3) aivan sama, yksi lehmä muiden joukossa

Taustaksi: Biotieteet (life science) alana tuottaa puolet HY:n julkaisuista ja tuo sisään >60 prosenttia kansainvälisestä, kilpaillusta rahoituksesta. Vain 30 prosenttia HY:n perusrahoituksesta kohdistetaan biotieteisiin. Miten jatkossa?

Liisa Kauppi
apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

Laboratorion Sherlock Holmesit

Liisa KauppiTieto, kyky havainnoida ja kyky päätellä tekevät ihanteellisen salapoliisin. Näin valistaa Sherlock Holmes Watsonia kirjassa Neljän merkki. Samat ominaisuudet tekevät myös etevän perustutkijan. Perustutkijan työ muistuttaakin luonteeltaan läheisesti salapoliisityötä.

Perustutkimuksen ytimessä on kysymys: ”Miten tämän voisi selittää?” Tässä se eroaa olennaisesti soveltavasta tutkimuksesta, jossa kysytään, miten olemassa olevaa tietoa voisi hyödyntää. Perustutkimus on siis taaksepäin päättelemistä, kuten salapoliisinkin työ. Siinä missä Holmes selvittää, kuka on murhaaja, me saatamme kysyä esimerkiksi, miksi solut kuolevat, kun niiden perimästä puuttuu tiettyä proteiinia koodaava geeni.

Molekyyli- ja solubiologiassa, jonka sateenvarjon alle syöpäbiologiakin asettuu, yritetään siis ymmärtää, kuinka jokin prosessi molekyylitasolla toimii. Jim Allison (toinen vuoden 2018 lääketieteen Nobel-palkinnon saajista) halusi omien sanojensa mukaan 1990-luvulla vain tietää, kuinka T-solut toimivat. Vasta vuosia myöhemmin tulivat näistä tutkimuksista kumpuavat immuno-onkologian sovellukset, jotka nyt pelastavat ihmishenkiä.

Salapoliisin kolmesta hyveestä havainnointi- ja päättelytaitojen harjaantuminen ovat tutkijaksi kasvettaessa keskeisiä. Jo väitöskirjatyön alkupuolella nämä taidot karttuvat huimaa vauhtia, sitä mukaa kun opiskelija pääsee ensi ohjatusti ja sitten yhä itsenäisemmin suunnittelemaan laboratoriokokeitaan. Näiden kokeiden suunnitteluunkin sopivat erinomaisesti Sherlock Holmesin opit – eliminoi kaikki muut tekijät [tässä: vaihtoehtoiset hypoteesit], ja sen, mikä jää jäljelle, on oltava totuus [tässä: todennäköisin selitys].

Kolmas hyve, laaja tietopohja, on kiperämpi. Se muodostuu tuskastuttavan hitaasti, vaikka lukisi joka viikko läjäpäin tutkimusartikkeleita. Etenkin oman kapean osaamisalueen ulkopuolelta ymmärrys karttuu usein vasta väitöskirjatyön jälkeisessä vaiheessa.

”Havainnoinnin alalla sattuma suosii vain valmistautunutta mieltä”, kuuluu Louis Pasteurin sitaatti. Ilman tietopohjaa ja kykyä yhdistellä asioita siis ei voi syntyä löydöksiä, joita usein onnekkaiksikin kutsutaan. Kuitenkin on niin, että onnekkaan, odottamattoman tuloksen merkitystä ei moni hoksaisi lainkaan.

Klassinen esimerkki liittyy Alexander Flemingin lomaltapaluuseen vuonna 1928. Penicillium-home oli pilannut Flemingin stafylokokkiviljelmät. Joku toinen olisi voinut nakata pilalle menneet bakteerimaljat roskakoriin, ja löydös olisi päätynyt epäonnistuneiden kokeiden mappi Ö:hön. Näin ei käynyt, koska Fleming tajusi, että home tappaa bakteereita. Ajatus antibiooteista oli syntynyt.

Kuinka sitten hankitaan tuo kuuluisa ”valmistautunut mieli”? Voiko sitä treenata? Monien täysveristen tutkijoiden aivot hakeutuvat rentoutuneessa tilassa (tietoisesti ja tiedostamatta) tutkimuskysymysten pariin. Palaset loksahtavat usein kohdalleen odottamatta, vaikka töistä kotiin pyöräillessä tai aamulla suihkussa.

Yliopistolla virallinen vuosityöaikamme on 1 612 tuntia. Vuodessa on kuitenkin 8 760 tuntia, ja väitän, että työnantaja saa monilta tutkijoiltaan kaupan päälle vähintään kaksin-kolminkertaisen vuosityöajan verran aivotyötä. Näin ihan vain siitä syystä, että se on niin suunnattoman mielenkiintoista.

Valmistautuneen mielen nitistäminen onkin sitten luvattoman yksinkertaista. Helpoiten se käy kaatamalla niskaamme niin paljon hallinnollista sälää, että aikaa ja energiaa luovalle ajatustyölle ei enää jää tarpeeksi (olen perannut aihetta perusteellisemmin aiemmin tässä blogissa). Ajatukset pääsevät kypsymään ja kukoistamaan vasta, kun saamme lueskella, käydä konferensseissa ja luennoilla, vaikka sitten etänä, ja kun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa on aikaa pallotella ideoita. Varjellaan näitä mahdollisuuksia.

P.S. Gutenberg-projektin ansiosta Sherlock Holmes- ja lukuisat muut klassikot ovat luettavissa alkukielellä ilmaiseksi verkossa. Suosittelen lämpimästi.

Sir Arthur Conan Doyle: Sign of the Four (Neljän merkki)

Sir Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet (Punaisten kirjainten arvoitus)

Liisa Kauppi
apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

Opetus ja tutkimus, ei opetus tai tutkimus

 

Liisa Kauppi

Joskus tuntuu tarpeelliselta palata perusasioiden äärelle. Kiitos professori Christian Lindqvistille tämänkertaisen kirjoitukseni inspiraatiosta hänen viimetorstaisesta mielipidekirjoituksestaan Helsingin Sanomissa otsikolla “Kaikista lääkäreistä ei tarvitse tehdä tutkijoita”.

Kaikista lääkäreistä ei tarvitse tehdä tutkijoita, mutta kaikilla lääkäreillä, myös terveyskeskuslääkäreillä, on oltava perustaidot relevantin ja luotettavan tutkimustiedon hakemiseen, ymmärtämiseen ja soveltamiseen. Väitän, että tämä taito on nykyään tärkeämpi kuin koskaan aikaisemmin.

Terveystietoa sekä ns. vaihtoehtoisia tosiasioita on saatavilla helpommin ja enemmän kuin koskaan. Jälkimmäisen sateenvarjon alla majailee monenlaista, jota vastaan on kyettävä taistelemaan, alkaen uskomuksista tarkoituksellisiin harhaanjohtavuuksiin ja aina suoranaisiin valheisiin asti. Potilas osaa tulla vastaanotolle valmiiksi itsediagnoosinsa googlanneena, mutta hänellä on yleensä vain vähän keinoja erotella oikea tieto väärästä. Lääkärillä on oltava valmiudet tieteellisen (ja muunkin) tiedon kriittiseen arviointiin sekä kyky perustella näkemyksensä.

Yliopistomme perustehtävät ovat tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Nämä on määrätty yliopistolaissa. “Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä […] sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. […]” (Yliopistolaki 2 §). Nämä perustehtävät eivät siis ole mitään tiedekuntatasolla päätettäviä painotuksia.

Tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta pyrimme parhaamme mukaan antamaan. Koska aikaa perustutkinnon suorittamiseen on rajallisesti, kandiopiskelijat eivät pysty kovin syvällisesti perehtymään tutkimukseen ja tieteelliseen lähestymistapaan. Siihen tarjoutuu tutkimusorientoituneiden opiskelijoiden huomattavasti harvalukuisemmalle joukolle mahdollisuus myöhemmin, väitöskirjavaiheessa.

Onneksi yliopistomme mistään tiedekunnasta ei kuitenkaan voi valmistua ilman tieteellistä opinnäytetyötä. Lääketieteellisen tiedekunnan syventävät opinnot ja niihin liittyvä tutkielma ovat laajuudeltaan 20 opintopistettä, mikä on opinnäytteen kevytversio verratuna monilla muilla aloilla vaadittavaan pro gradu-tutkielmaan (yleensä 40 op). Kuitenkin syvärit antavat tilaisuuden päästä näkemään oikeaa tutkimusta vilaukselta, sekä tärkeän omakohtaisen oppimiskokemuksen itsenäisestä tiedon hankinnasta ja jäsentelystä. Syväritutkielmat harvemmin sisältävät merkittäviä tutkimuslöydöksiä, eikä tämä ole tarkoituskaan – tarkastelkaamme sen sijaan syväreitä yhtenä isoista ensiaskeleista elinikäisen oppimisen tiellä, eikä pakollisena tai jopa turhana koettelemuksena.

Opetuksen ja tutkimuksen vastakkainasettelu ei palvele ketään. Parhaimmillaan opetus ja tutkimus nivoutuvat yhteen harmoniseksi ja loogiseksi kokonaisuudeksi. Opettajakuntamme aktiivisuus tutkimuksen saralla on tässä elinehto. Jokaisella meistä on käytettävissä vain 24 tuntia päivässä, ja onkin luonnollista, että huippuopettaja ei yleensä samanaikaisesti ole huippututkija (ja päinvastoin). Kuitenkin yliopistomme hivuttautuessa ranking-listoilla kohti maailman korkeatasoisimpia korkeakouluja, opetus ei voi asua omassa karsinassaan ja tutkimus toisessa. Syön labratakkini, jos jostain löytyy todisteita siitä, että terveyskeskusten lääkäripulakaan tällaisella segregaatiojärjestelyllä helpottaisi.

 

Liisa Kauppi
liisa.kauppi@helsinki.fi
Apulaisprofessori (Solun kasvun säätely)
Genomibiologian tutkimusohjelma, Tutkimusohjelmayksikkö Lääketieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvoston ja tutkimusneuvoston jäsen

Rajat auki!

Kuluneen viikon tapahtumien valossa en malta olla jatkamatta aiheesta Trump ja tiede. USA:n istuvan presidentin runsas viikko sitten toimeenpanema maahantulokielto koskee seitsemän muslimimaan kansalaisia. Kielto on jo itsessään mielivaltainen, syrjivä ja mitä ilmeisimmin laiton. Tätä kirjoittaessa kielto on toistaiseksi kumottu USA:n liittovaltion tuomarin päätöksellä, mutta asian käsittely jatkuu vetoomustuomioistuimessa. Keskityn tässä kirjoituksessa ruotimaan maahantulokiellon seurauksia tieteelle ja tutkimukselle.

Helsingin Sanomissa uutisoitiin viidestä iranilaisesta Aalto-yliopiston tohtorikoulutettavasta, jotka joutuivat viime hetkellä jäämään pois USA:han suuntautuvalta opintomatkalta. Viikon aikana USA ehti perua yli 60 000 viisumipäätöstä. On ilmeistä, että monen tieteen ja teknologian ammattilaisen osalta joudutaan perumaan tutkijavierailuja, kongressimatkoja ja pahimmassa tapauksessa jo vastaanotettuja työtarjouksia. Vielä absurdimpaa on se, että maahantulokielto koski myös niitä henkilöitä, jotka asuvat ja työskentelevät USA:ssa työviisumilla. Mikäli tällainen ihminen sattui olemaan ulkomaanmatkalla maahantulokiellon tullessa voimaan, hän jäi sen voimassaolon ajaksi jumiin USA:n rajojen ulkopuolella. Näin siitä huolimatta, että työ, koti ja mahdollisesti perhe ovat kaikki USA:ssa. USA:n rajojen sisäpuolella olevat taas eivät nykytilanteessa uskaltane matkustaa ulkomaille, koska he eivät välttämättä enää pääsisi palaamaan takaisin.

Korkeatasoinen tiede ja tutkimus eivät tunne kansallisia raja-aitoja. Ajatusten ja ihmisten liikkuvuus on niille elinehto. USA:n tutkimus itse asiassa elää kansainvälisestä työvoimasta. Suurin syy tähän on se, että tutkijan työ on varsinkin USA:n palkka-asteikolla huonosti palkattua verrattuna muihin akateemista koulutusta vaativiin ammatteihin. Yhä vähemmän syntyperäisiä USA:n kansalaisia hakeutuu väitöskirjaopiskelijaksi ja vielä harvempi tutkijatohtorin tehtäviin. Työskentelin New York Cityssä tutkijana vuosina 2004-2012, ja arvioisin erittäin tuotteliaan laitoksemme tutkimusryhmien koostuneen tyypillisesti kahdeksan-yhdeksän eri kansallisuuden edustajista, mukaanlukien useita nyt kieltolistalla olevia.

Ei tiedetä, oliko nykyinen seitsemän maan lista edes tarkoitettu lopulliseksi, vai oliko maahantulokieltoa myöhemmin tarkoitus laajentaa koskemaan vielä lisää kansallisuuksia. The Atlantic-lehden mukaan esimerkiksi Harvardin yliopisto ohjeisti viime viikolla kaikkia ulkomaalaisia opiskelijoitaan ja työntekijöitään punnitsemaan vakavasti tulevien ulkomaanmatkojensa tarpeellisuutta, koska USA:han palaaminen voidaan käytännössä koska vain kieltää minkä tahansa ulkomaan kansalaiselta.

Asian ollessa nyt vetoomustuomioistuimen käsittelyssä voimme toivoa, että kielto jäisi lyhytaikaiseksi uuden hallinnon harha-askeleeksi. Mikäli ei, olisi EU-mailla ainutlaatuinen tilaisuus houkutella lahjakkaita tutkijoita tälle puolen Atlanttia. Tämä onkin ainoa edes hieman positiivinen seuraus, jonka kykenen keksimään tästä pöyristyttävästä päätöksestä.

 

Liisa Kauppi
liisa.kauppi@helsinki.fi
Apulaisprofessori (Solun kasvun säätely)
Genomibiologian tutkimusohjelma, Tutkimusohjelmayksikkö