Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitetään parhaillaan Juha Jokelan näytelmää Dosentit. Se piirtää suomalaisten yliopistojen nykytilasta karun, mutta ikävän tunnistettavan kuvan.
Mitä tulee ja saa tutkia, ja minkälaisessa työympäristössä tutkimusta tulisi kyetä tekemään?
Yksilö räpistelee kafkamaisissa ristipaineissa
Samansuuntaisia huomioita kuin Dosentit-näytelmässä esitetään myös suoraan akateemisen yhteisön sisältä. ”Yliopiston mielentila on skitsofrenia”, toteaa professori Janne Saarikivi. Yhteisöllisyys ja yksilöiden välinen, verinen kilpailu niukoista resursseista ovat hankalasti sovitettavissa yhteen.
Kuitenkin yhteisöllisyys on yksi neljästä arvosta, jotka muodostavat HY:n strategian 2021–2030 pohjan. Jotain täytyisi konkreettisesti muuttaa, ettei kuluva vuosikymmen HY:ssä vierähdä skitsofreeniselle pohjalle rakennettua strategiaa toteuttaessa.
Skitsofreenisistä elementeistä tulee helposti mieleen muutama muukin esimerkki.
- Tutkimustulosten ja -datan tulee olla avointa ja mahdollisimman vapaasti kaikkien hyödynnettävissä, mutta yksityisyyden suojaa vaarantavaa dataa, kuten kasvainnäytteen DNA-sekvenssiä, ei saa julkaista.
- Väitöskirjaopiskelijat pitäisi saada valmistumaan neljässä vuodessa, mutta väittelylupa heltiää pääsääntöisesti vasta kolmella julkaisulla. Näiden kokoon saamiseen ainakin biotieteissä yleensä kuluu selvästi kauemmin kuin neljä vuotta.
- Avustava henkilöstö (esim. laborantit) tutkimusryhmään pitää palkata itse hankitulla, ulkopuolisella rahoituksella. Heille tulisi tarjota mahdollisimman pitkiä työsopimuksia ja sopimusten ketjuttamista tulee välttää, vaikka rahoitusta on tiedossa tyypillisesti vain lyhyehkölle aikavälille.
- Kun haluan jatkaa työsopimusta ryhmäni laborantille, minun on anottava rekrytointilupaa aparaatilta nimeltä Laboratoriohenkilöstön henkilöstöpoolien johtoryhmä. Rekrytointilupa myönnetään kokemukseni mukaan poikkeuksetta – kaikki muu olisikin outoa, koska pätevä laborantti on ryhmäni toiminnan kannalta välttämätön ja hänen palkkansa maksetaan hankkimastani rahoituksesta. Rekrytointilupamenettely otettiin käyttöön vuoden 2016 irtisanomisten yhteydessä. Uskoakseni en ole ainoa, joka kuvitteli sen olleen kriisiajan tilapäisjärjestely, mutta nyt se vaikuttaakin muuttuneen pysyväksi. Prosessin tarkoitus ei ole ainakaan minulle ilmeinen. Joka tapauksessa tämä absurdi byrokraattinen jumppa toistuu usein (ks. lyhyet sopimukset, yllä) ja tiedekuntatasolla arvatenkin kymmeniä, ellei satoja kertoja vuodessa.
Arvostettu työntekijä vai kuluerä?
Dosenttitason tutkijat toteuttavat leipätyökseen yliopiston ydintehtävää; he tuottavat uutta tieteellistä tietoa ja tutkimusjulkaisuja, kouluttavat uutta tutkijasukupolvea ja opettavat. Silti vallalla tuntuu olevan ajatus, että he ovat ensisijaisesti kuluerä ja siksi on kätevää, jos heistä pääsee tarvittaessa helposti eroon.
Moni ryhmänjohtaja hankkii vuodesta toiseen paitsi ulkopuolisen rahoituksen tutkimusryhmänsä pyörittämiseen, myös oman palkkansa. Vakinaistamispolulta (tenure-track) avataan apulaisprofessorin paikkoja niukasti ja harvoin, ja tällöinkin hakijoita on usein vähintään kymmeniä jokaista professuuria kohden. Yliopistonlehtorin ja kliinisen opettajan paikkoja puolestaan avataan – niin, milloin? Kenelle?
Tuoreesta Yliopisto-lehdestä käy ilmi, että edes valtion tiedonjulkistamispalkinnon saajalle Marke Ahoselle ei yliopistostamme tutkijanpestiä irronnut. Nyt Ahonen kertoo olevansa helpottunut, ettei ole enää yliopistossa töissä. ”Kun ihmisiä jää eläkkeelle, uusia ei palkata. Tehtävät kasautuvat heille, jotka jäävät jäljelle.” Eläköitymisestä ollaan ainakin vuoden 2016 irtisanomisista lähtien käytetty yleisesti ilmaisua ”luonnollinen poistuma”. Tuolloin opimme pitämään luonnollista poistumaa hyvänä asiana. Sehän tarkoitti, että vältyttiin huonommalta vaihtoehdolta eli irtisanomisilta.
Pitkällä aikavälillä opetus- ja tutkimushenkilöstön supistuminen, oli se sitten irtisanomisten tai luonnollisen poistuman kautta, näivettää toiminnan eikä se voi olla kestävä strategia. Kuka (lähi)tulevaisuudessa tutkii ja opettaa, jos olemassa olevaa henkilökuntaa ei haluta tai uskalleta vakinaistaa?
Biologitaustaisella dosentilla ei ole B-suunnitelmaa
Tiedekunnassamme on prekariaattiin luettavaa henkilökuntaa monista eri koulutustaustoista. Jokaisen kokema ahdistus pätkätöistä on todellinen. Kuitenkin väitän, että FT- eli biologitaustaisilla dosenteilla epävarmuus on erityisen kuluttavaa. Mitä jos työ (lue: ulkopuolinen rahoitus, mukaan lukien oma palkka) oikeasti päättyy?
Lääkäri-, psykologi- ja logopeditaustaisilla tutkijoilla on tässä skenaariossa koulutukseensa perustuva toinenkin ammatti. Niin lääkäreillä, psykologeilla kuin puheterapeuteillakin työllisyystilanne on erinomainen. Biologitaustaiselle ex-ryhmänjohtajalle uudelleenkoulutus tai luonnontieteiden opettajan sijaisuuksia?
Ja toisin kuin vaikkapa humanistit, biolääketieteen tutkijat – koulutustaustasta riippumatta – eivät pysty jatkamaan tutkimustyötään yliopistorakenteiden ulkopuolella, vaikka palo olisi kuinka suuri. Solubiologian kokeita ei voi tehdä halkoliiterin nurkassa.
Liisa Kauppi
apulaisprofessori, Helsingin yliopisto
Sitaatit ja inspiraatiota tähän juttuun professori Janne Saarikiven esseestä ”Hyvästi rakkaani, yliopisto” (Image-lehti 10/2021), dosentti Marke Ahosen haastattelusta (Yliopisto-lehti 8/21), Kansallisteatterin Dosentit-näytelmästä sekä kirjailija ja ohjaaja Juha Jokelan haastattelusta (Helsingin Sanomat 26.9.2021).