Kuukausi: marraskuu 2017

Tämän vuoden helmikuussa The Wall Street Journal kirjoitti tee-se-itse CRISPR –geenieditointiteknologiasta otsikolla: ”DIY Gene Editing: Fast, Cheap—and Worrisome”. Yhdysvalloissa on jo jonkin aikaa ollut mahdollista tilata kotiin CRISPR-kittejä, joiden avulla voi tehdä genomieditointia hiivalla, bakteereilla tai uusimpana tulokkaana jopa itsellään. Oluthiivan muokkaaminen fluoresoivaksi lisäämällä siihen meduusan vihreä fluoresoiva geeni (GFP) kuulostaa vielä viattomalta ja hauskalta tavalta oppia uusinta bioteknologiaa. Se voisi lähitulevaisuudessa kuulua jopa lukion valinnaiskursseihin meilläkin. Nopeaa, helppoa ja halpaa, kuten WSJ otsikoi.

Monille meistä biolääketieteen tutkijoista genomieditointi CRISPR/Cas9-teknologian avulla on tullut viime vuosien aikana tutuksi ja yhdeksi laboratoriotyöskentelyn keskeisistä menetelmistä.  Olemme myös tietoisia menetelmään liittyvästä eettisestä keskustelusta sekä genomin muokkauksen säännöistä länsimaissa. On erittäin ymmärrettävää, että ihmisen genomin muokkaus aiheuttaa voimakkaita reaktioita suuntaan ja toiseen.

CRISPR-teknologia avaa uusia mahdollisuuksia perinnöllisten sairauksien hoitoon sekä mahdollistaa niiden periytymisen eston sikiöllä. Ensimmäisiä lupaavia tuloksia on maailmalta jo kuultukin viimeisten kuukausien aikana. Eurooppalainen lainsäädäntö asettaa tutkijoille tiukat rajat, joiden puitteissa voimme toimia. Samat säännöt ja sama ajatusmaailma eivät kuitenkaan päde kaikkialla maailmassa. Eettinen säännöstö on aina sidoksissa kulttuuriin sekä vallalla oleviin uskontoihin, ja siksi onkin ymmärrettävää, että esimerkiksi Kiinassa yleinen ajattelutapa ja suhtautuminen genomin editointiin poikkeaa länsi-eurooppalaisesta.

Tästä sain itsekin muistutuksen, kun katsoin CBS Newsin tämän kuun alussa julkaiseman dokumentin (https://www.cbsnews.com/news/playing-god-crispr-dna-genetic-ethics/) genomieditoinnista tieteellisissä laboratorioissa länsimaissa sekä Kiinassa. Eniten ajatuksia videossa herätti kuitenkin biohakkereiden Yhdysvalloissa myymät tee-se-itse CRISPR kitit ja itsellään tekemät kokeet. WSJ:n otsikon viimeinen sana oli ”Worrisome” ja CBS Newsin otsikko alkaa sanoilla ”Playing God”. Onko geenin muokkauksesta tullut jo liian helppoa? NASAn entinen tutkija, biohakkeri Josiah Zayner on tiettävästi ensimmäinen ihminen, joka on (ainakin yrittänyt) muokata omia solujaan CRISPR-teknologialla. Zaynerin mukaan hän on poistanut myostatiini-geenin käsivarren lihaksestaan todistaakseen menetelmän helppouden ja toimivuuden. Myostatiini on lihasten kasvua hillitsevä geeni eli sen poistaminen saa lihakset kasvamaan, koska jarru puuttuu. CBS:n dokumentissa näytettiin, kuinka Kiinassa kyseineen geeni oli poistettu Beagleilta, jolloin koirista tuli poikkeuksellisen lihaksikkaita. Zaynerin kohdalla kyse on vain muutamasta lihaksesta käsivarressa, ja minä ainakaan en löytänyt mitään todisteita, että koe olisi onnistunut. Ensinnäkään missään ei mainittu, kuinka hän olisi saanut muokatut plasmidit lihassoluihinsa luotettavasti. Tämä ei enää olekaan kotikonstein ihan yksinkertaista, sillä on aivan eri asia muokata aikuisen ihmisen soluja elävissä kudoksissa kuin yksittäisiä hiiva- tai bakteerisoluja. Olenkin erittäin skeptinen sen suhteen, että hän olisi onnistunut hyvällä tehokkuudella saamaan muokkaamansa plasmidin lihassoluihinsa. Toisekseen, CRISPR/Cas9 perustuu solujen omaan DNA:n korjausmekanismiin, joka tuottaa erilaisia muutoksia eri soluissa. Jos siis lihassolujen transfektio olisikin onnistunut, vain osassa soluista olisi tapahtunut geenin hiljentyminen halutulla tavalla. Zayner on itse mielellään uutisoinut aiheesta, osittain varmaankin siksi, että hänen bisneksensä on myydä autotallistaan tee-se-itse CRISPR kittejä. Aiemmin tuotelistalla oli lähinnä tarvikkeita ja ohjeita bakteerien ja hiivojen geenien muokkaukseen, mutta viime päivinä myyntiin on tullut myös plasmidi, joka sisältää tarvittavat sekvenssit myostatiini-geenin poistamiseen. Onkohan tämä saanut jo aikaan kuhinaa kehonrakennuspiireissä? Laittaisin kuitenkin jäitä hattuun, sillä ei tästä ainakaan lähivuosina ole vielä kuntosaliharjoittelun korvaajaksi.

Missään lukemistani jutuista ei mainittu juurikaan turvallisuudesta ja sivuvaikutuksista. Tutkijoille on kuitenkin itsestään selvää, että kun genomia muokataan, on aina olemassa mahdollisuus siihen, että vaikutuksia tulee myös muihin kuin haluttuun kohtaan. Nopeasti kuolemaan johtavien perinnöllisten sairauksien kohdalla suurempien riskien ottaminen on helpompi hyväksyä, mutta ei senkään tulisi tapahtua tee-se-itse kittien avulla kotisohvalla. Eräs kiinalaistutkija vertasikin CRISPR-teknologiaa atomivoimaan: sähkön tuottamiseen se on hyvä keino, atomipommina erittäin vaarallinen.

Innoituksena ja lähteinä kirjoitukseeni toimivat mm. seuraavat linkit:
https://www.cbsnews.com/news/playing-god-crispr-dna-genetic-ethics/
http://www.the-odin.com/
http://www.mirror.co.uk/lifestyle/health/rogue-scientist-attempts-make-himself-11540906
https://www.wsj.com/articles/diy-gene-editing-fast-cheapand-worrisome-1488164820
https://en.wikipedia.org/wiki/Josiah_Zayner
https://www.engadget.com/2016/06/30/i-played-god-with-the-odins-diy-crispr-kit/

Riikka Kivelä
Akatemiatutkija, fysiologian dosentti
Translationaalisen syöpäbiologian tutkimusohjelma, LTDK
ja Wihurin tutkimuslaitos
riikka.kivela(a)helsinki.fi

 

 

Tammikuussa 2017 Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan johtoryhmä sai napakan twitter-koulutuksen yliopiston some-asiantuntija Anulta, @valkeajarvi. Koulutuksessa käytiin tunnissa läpi keskeisimmät ominaisuudet ja viestintämahdollisuudet. Ja sitten vaan soveltamaan ja oppimaan lisää tositoimissa.

Koulutuksen jälkeen päätin aktiivisesti alkaa harjoitella Twitterin seuraamista ja twiittaamista, ja pyrin päivittäiseen aktiivisuuteen. Vuoden kuluessa olen nyt twiitannut 1 000 kertaa ja saanut yli 500 seuraajaa.

On myös kehittävää seurata miten omat viestit saavuttavat yleisöä. Tähän Twitter tarjoaa analyysityökaluja. Niitä seuraamalla saa käsityksen millaiset twiitit leviävät seuraajien keskuudessa.

On monenlaisia lähestymistapoja Twitterin käyttöön. Alkuun voi olla vain seuraajana ja vain surffailla lukemassa muiden twiitteja. Sitten kun tuntuu sopivalta voi alkaa kommentoida näitä: tykätä, vastata tai jopa retwiitata eli ohjata twiittejä omalle seuraajapiirille.

Twiittien leviämistä ja siis sisällön leviämistä mitataan muun muassa impression-arvolla. Tämä vaikutusluku kertoo kuinka monta kertaa kyseinen twiitti on nähty. Vastaavasti engagements-arvo eli sitoumukset, on summa kaikista niistä tapahtumista, joita twiitti on saanut aikaan eli retweetit, tykkäykset, linkin tai profiilin avaamiset ja vastaukset.

Kuten alla näkyy, twiittaamalla voi hetkessä tavoittaa tuhansia ihmisiä varsin laajalta alalta, mikä ei muilla menetelmillä olisi helppoa tai edes mahdollista. Alla muutama tuoreehko twiitti, jotka on nähnyt noin 10 000 twitterin lukijaa ja jotka ovat johtaneet satoja kertoja ns. sitoutumiseen eli lähinnä eteenpäin jakamiseen eli retwiittamiseen tai tykkäyksiin.

Useimmissa isossa organisaatiossa on tunne, että henkilökunta ja asiakkaat, eli meillä AMCH-kampuksellamme henkilökunta, opiskelijat ja potilaat, eivät saa riittävästi tietoa. Vaikka kuinka organisaatiossa tiedotetaan, niin monilla on subjektiivinen tunne, että tiedonjano on suurempi kuin tarjonta.

Mitä sitten voitaisiin tehdä? HY päätti investoida voimakkaasti viestintään ja yhteiskuntasuhteisiin ja perusti uuden VYS-toimialan yliopistopalveluihin. No miten meni; viestintä taisi saada yhdet matalimmista arvioista juuri julkistetussa yliopiston työhyvinvointikyselyssä. Eli keskittämällä lisää resurssia tähän saatiin huonommat tulokset. Toki sisäistä ja ulkoista koordinoitua viestintää tarvitaan varmasti jatkossakin yhä enemmän, mutta meidän toimijoidenkin tulee ottaa vastuuta tästä viestien levittämisestä.

Sähköpostin joukkopostitukset, kotisivut ja blogit (jollainen tämäkin kirjoitus on) ovat edelleen viestintävälineitä, mutta ovat kyllä menettämässä tehoaan ainakin nopeassa tiedonvälityksessä. Sähköpostia tulee meille kaikille ihan liikaa, joten tärkeiden viestien löytyminen ei enää ole helppoa, ja kotisivut vaativat aktiivista vaivautumista näille sivuille, joten sekin on kokenut selkeän inflaation.

Pikaviestit, esimerkiksi WhatsApp, on näppärä työkalu pienen ryhmän sisäisiin nopeisiin viestittelyihin. Senkin käyttöliittymänä kelpaa niin puhelin, älykello, tabletti kuin tietokonekin, joten viestin lähettäminen tai lukeminen sujuu kitkatta missä ja milloin vain. Uskon, että AMCH-kampuksella kannattaisi alkaa lisääntyvästi suosia myös monipuolista some-viestintää. Ammattiviestijöiden ja johtajien lisäksi koko henkilökunta, opiskelijat ja potilaatkin voisivat aktiivisesti ja nopeasti jakaa näin tietoa, kokemuksia ja uutisia monista asioista.

Valtionhallinto ja ministeriöt ovat merkittävän aktiivisia Twitterin käyttäjiä. Samoin Helsingin yliopiston ylin johto, rehtori etunenässä, on hyvin aktiivinen Twitterissä, mutta sairaalamaailma on ollut vähän hitaampi innostumaan tästä välineestä. Tässäkin AMCH-kampus voisi olla esimerkkinä muille vastaaville yliopistosairaalakampuksille ja edistää uudenlaista, joustavaa viestintäkulttuuria.

Onko some-aktiivisuudesta sitten mitään hyötyä? Helsingin yliopistolla seurataan näkyvyyttämme somessa, muun muassa Twitterissä. Alla kuva edellisen kuukauden aikana twiiteistä, joissa mainitaan @helsinkiuni. Rehtorin lisäksi siellä on muutama lääketieteellisistäkin teemoista twiittaileva.

Yhteenvetona hyödyllisyydestämme: jos onnistumme perustehtäviemme tutkimuksen ja koulutuksen lisäksi tässä uusimmassa tehtävässämme eli tutkitun tiedon välittämisessä, voimme paljon paremmin kertoa yhteiskunnalle miksi meitä kannattaa seurata ja tukea. Lääketieteen alalla tämä on vielä niin kovin helppo perustella, sillä se mitä teemme tähtää aina potilaan parhaaksi ja siten kiinnostaa monia.

Nykymaailmassa tietoa tarvitaan ja jaetaan uusilla välineillä ja meidän kaikkien kannattaa olla mukana tässä kehityksessä. Suosittelen siis ihan kaikille, että alkaisitte harjoitella tätä tapaa viestiä viiteryhmissänne!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS

Molekyylitason lääketieteen huima kehitys on tuonut esiin uusia ongelmia. Osaamme nykyään hoitaa aiemmin letaaleja tauteja tai antaa lisää hyvää toimintakykyä, mikä on loistavaa. Toisaalta, kun mittarina on raha, tällaisten hoitojen ja niiden mahdollistaman elämän arvo voidaan saada näkyviin ja antaa sille numero.

Liian kalliiden hoitojen ongelma tai terveydenhuoltoresurssien riittämättömyys meillä on toki ollut edessämme aiemminkin, mutta nyt kissa on niin näkyvästi pöydällä, että maailman raadollisuus tulee selvästi esiin. On paljon helpompaa sanoa, että jokin hoito ei ole mahdollista, koska sitä ei ole olemassa kuin että rahamme eivät riitä toteuttamaan jotakin. Monet uudet lääkkeet toimivat, mutta paljonko terveys saa maksaa? Miten pitäisi suhtautua lääkekustannuksiin, jotka ylittävät kaikki entiset ennätykset? Lisäongelmiakin on runsaasti: mitä jos vain osalla hoito toimii? miten mitataan hinnalla ostettava hyöty? saako omalla rahalla ostaa vaikka vähän huonompaakin lääkettä? kuinka päätökset vaikuttavat uusien lääkkeiden kehitykseen ja jos lääkkeitä ei käytetä, kuinka paljon tietoa jää saamatta?

Vastaavanlaisia kysymyksiä on siis pohdittu maailman sivu, mutta varsinkin uusien harvinaissairauksiin vaikuttavien lääkkeiden, kuten geeniluentaa muuttavan nusinerseenin (Spinraza) tai syöpälääke tisagenlekleuselin (Kymriah) poikkeuksellisen korkeat hinnat ovat asettaneet keskustelun aivan uudelle tasolle. Edellisen käyttöaihe on spinaalinen lihasatrofia 1 ja se sai EU:n hyväksynnän kesäkuussa 2017, jälkimmäisen lupahakemus on jätetty lääkevirasto EMA:an.

Tisagenlekleuseli on muokattu CAR-T-solu eli immunologinen geeni- ja soluterapiavalmiste, jolla on FDA:n hyväksyntä lasten ALL:n hoitoon, joskin se toimii myös DLBCL-lymfoomassa. Yhteistä näille kahdelle lääkkeelle on, että ne ovat pitkällisen ja perustavanlaatuisen tutkimuksen tuloksia ja molemmat ovat ainakin nyt todella kalliita: nusinerseenin käyttö maksaa FIMEA:n arvion mukaan ensimmäisenä vuonna 500.000 € ja sen jälkeen 250.000 €/ vuosi, tisagenlekleuselia myydään USA:ssa 475.000 dollarin hintaan. Muitakin vastaavia lääkkeitä on jo markkinoilla ja paljon lisää on tulossa.

Miten näihin lääkehintoihin tulisi suhtautua? Asiassa on monta puolta. Lääketehtaiden tulee saada voittoa, sillä muuten emme saa lääkkeitä. Kysymys lieneekin kuinka paljon voittoa on sopivaa saada. Markkinataloudessa myyjä saanee hinnoitella tuotteensa aivan kuten itse haluaa. Toisaalta tehtaiden on hyvin vaikea ennalta tietää tai laskea, millä hinnalla myyminen tuottaa parhaan voiton, sillä liian korkeat kustannukset saattavat estää lääkkeen valinnan. Ostajan on taas joskus vaikea tietää toimiiko lääke, tai jos toimii, niin kuinka hyvin. Yhteisistä rahoista maksettaessa tällä tiedolla saattaa olla ratkaiseva merkitys.

Mikäli esimerkiksi geeniterapia korvaa todella kalliin pitkäaikaisen pysyvän lääkityksen, korkeakin hinta voi olla kustannustehokas, ainakin mikäli maksaja on sama. Esimerkiksi hemofilian tai Fabryn taudin elinikäisen lääkehoidon hinta voi nousta miljooniin, minkä lisäksi muita kustannuksia tai ansiomenetyksiä voi olla runsaasti, elämänlaadullisista asioista puhumattakaan. Joitain asioita on silti hyvin vaikea mitata: kuinka kalliilla ostaisit kolme kuukautta lisää elämän loppuun tai sen että lapsi säilyttää istumiskyvyn, vaikka kävely ei onnistuisikaan? Usein ei myöskään ole tietoa tai ennustetta siitä mitä tapahtuu pitkällä tähtäimellä tai juuri tämän potilaan kohdalla, mikä tekee päätöksistä vielä vaikeampia. Ja silti jonkun pitää päättää.

Kirmo Wartiovaara, LT, dosentti
HUS kliininen genetiikka, HY molekyylineurologian tutkimusohjelma

Linkkejä:

We may soon have our first $1 million drug. Who will pay for it? And how?

A $475,000 price tag for a new cancer drug: crazy or meh?

https://www.fimea.fi/documents/160140/1454401/Nusinerseeni+spinaalisen+lihasatrofian+hoidossa/3e47e39a-d7b8-77f4-f84f-4625fba96092

 

Viime viikkojen aikana on puhuttu ja kirjoitettu paljon terveys- ja sosiaalitieteiden tutkimuksen rahoituksesta ja koulutuksesta. Erikoislääkärikoulutuksessa ollaan siirtymässä aikaperustaisesta koulutuksesta osaamisperustaiseen koulutukseen. Vähemmälle huomiolle on tähän asti jäänyt täydennyskoulutus eli ammattilaisten osaamisen kehittäminen tutkintoa täydentävällä koulutuksella.

Miten työn uusjako: ammattilaiset ja automatiikka, tehtäväsiirrot ja rajatyö, ja terveydenhuollon toimialalogiikka vaikuttavat ja tulevat vaikuttamaan ammattilaisten työhön? Kansalaisten kasvava autonomia, yksilöllistetty terveydenhuolto, digitalisaatio, uudet teknologiat, väestön ikääntyminen ja palvelujärjestelmän taloudellinen kestävyys ovat kansainvälisiä trendejä, jotka koskettavat myös suomalaista yhteiskuntaa. Näiden lisäksi luo meneillään oleva sote uudistus uusia kysymyksiä kuten uudistuksen itsensä vaikutukset osaamistarpeisiiin ja osaamisen haasteet integroitujen palvelujen kehittämisessä.

Kenen tehtävä on vastata siitä, millaista uutta osaamista ja tutkintoa täydentävää koulutusta eri ammattilaiset tarvitsevat ja saavat? Vastuullisia toimijoita ovat ainakin STM, OKM ja yliopistolliset sairaalat. Erikoisalayhdistykset ja järjestöt, kuten Suomen Lääkäriliito ja Duodecim, ovat täydennyskoulutusten järjestäjinä ja tuottajina perinteisesti olleet vahvoja. STM on ottanut selkeän roolin valtakunnallisten osaamiskeskusten rahoituksen ja organisoinnin järjestämisessä. Syöpä-, genomi-, neurokeskukset ja biopankki edesauttavat ja tukevat myös täydennyskoulutuksen tarpeita.

Veikkaus on, että em osaamiskeskukset eivät jää ainoiksi. OKM on aloittanut Osaamisella soteen -hankkeen, jonka tavoite on lisätä valtakunnallista koordinaatiota sosiaali- ja terveysalan koulutuksen kehittämisessä sote-uudistuksen tarpeisiin ja vauhdittaa sosiaali-, terveys- ja kuntoutusalan ja koulutusjärjestelmän välistä vuoropuhelua sekä asiantuntijoiden yhteistyötä. Yliopistolliset sairaalat ovat jo tunnistaneet uusia osaamistarpeita, kuten miten ja millä vastuilla pitäisi toimia uusien kommunikaatiomuotojen kyseessä ollen (esimerkiksi chatti), millainen on kyky hahmottaa ja hyödyntää jatkuvia data-analyyseja; miten, ja kenen vastuulla, on päätöksenteon tuki (ml tekoäly); miten opitaan hyödyntämään potilaiden itsemittarointia; miten parannetaan kasvokkain kohtaamisia niin, että niistä on todellinen lisäarvo ja miten tulkitaan tilastollista dataa (esimerkiksi geenianalyysien tuloksia)? Yliopistollisissa sairaaloissa on jo tunnistamisen lisäksi ryhdytty käytännön toimiin. HUSiin on esimerkiksi perustettu tekoälytiimi, joka on riippumaton, yhdistävä (voidaan tunnistaa samankaltaisuuksia eri tutkimusten/ tekoälyprojektien välillä), HUS:n ympäristöä tunteva (datan & menetelmien asiantuntemus) ja yhteistyöyrityksiä tunteva (CleverHealthNet).

Maakuntien rooliin jäänee vastata siitä, että osaamisessa ollaan kaikilla tasoilla ajan tasalla. Yhteiskunnan tasolla siitä, että eriarvoisuuden purkaminen ja kustannusten hillitseminen onnistuvat. Palvelujärjestelmän tasolla siitä, että sen organisaation ja siinä toteutetun ja tuottaman työn vaikuttavuus on riittävällä tasolla. Yksilötasolla siitä, että yksilön terveyden, hyvinvoinnin ja elämänlaadun muutokset ovat riittäviä. Terveydenhuollon ammattihenkilö on omasta puolestaan viime kädessä vastuussa siitä, että hänen ammattitaitonsa on ajan tasalla.

Miten tahansa täydennyskoulutus ja ammatillinen kehittyminen turvataan tulevaisuudessa, selvää on, että terveyden- ja sosiaalihuollon tutkimuksen, menetelmien, laitteiden, lääkkeiden ja toimintatapojen kiihtyvä kehitys ja muutos haastavat ammattilaiset. Suurissa muutostilanteissa uusien toimintatapojen käyttöönottamisessa ja toimeenpanossa juuri täydennyskoulutus on keskeistä. Tiedolla johtaminen, kustannus-vaikuttavuus-analyysi, kustannustietoisuus, tietoon perustuva toiminta, robotisaatio, digitalisaatio, teknologia, tekoäly ja health data science ovat jo itsessään valtavia haasteita järjestelmälle. Kun tämän lisäksi ja päälle tulee Suomen 100-vuotisen historian suurin rakenteellinen uudistus suomalaisen terveyden- ja sosiaalihuollon paradigman muutoksineen varmaa on vain, että terveyden- ja sosiaalihuollon ammattilaisilla on taskuissaan avaimet tulevaisuuteen.

(Blogiteksti perustuu löyhästi pitämääni esitykseen Pro Medicon 10 v seminaarissa. Tietoa kerätty mm 31.10 Osaamisella Soteen -seminaarista, HUS kehittämispäällikkö Visa Honkaselta ja HUS tekoälytyötyhmän vetäjä Teijo Konttilalta)

Anne Pitkäranta
anne.pitkaranta@hus.fi
Tutkimusjohtaja, professori, HUS ja Helsingin yliopisto