Bonghan-keräset ovat anatomian suurimpia löytöjä viime vuosisadalta – tiesitkö sen?

Patologian klassinen kirjasto remontoidaan joulun aikana. Lajittelimme sen kirjakokoelmat säilytettäviin, poisheitettäviin ja vapaasti jaettaviin. Huone osoittautui aarreaitaksi. Sieltä löytyvät Suomen patologian historian klassikot 1800-luvulta lähtien ja patologien vuosikymmenten aikana matkoiltansa lähettämät postikortit – ne perinteiset terveiset multa täältä aurinkoisesta Malagasta sinne pimeään Pohjolaan.

Ja sitten todellinen aarre. Patologian professori Erkki Saxénin leimalla varustettu, Pyongyangissa 1964 julkaistu kovakantinen eripainos ”On the Kyungrak system” (kuva 1). Sen on kirjoittanut professori Kim Bong Han. Kyungrak tarkoittaa akupunktiota eli suomeksi otsikko on käännettävissä muotoon ”akupunktio-järjestelmästä”. Aasiassa akupunktiota on harjoitettu tuhansia vuosia, mutta kukaan ei tiennyt, minkä rakenteen kautta se vaikuttaa elimistöön.

Professori Bong Han ratkaisi mysteerin. Jotta hän varmasti saisi pisteet löydöstään, hän nimesi löytämänsä uuden anatomisen rakenteen Bonghan-keräseksi. Ne sijaitsevat akupunktio-vyöhykkeillä. Ihon lisäksi niitä on sisäelimissä, verisuonistossa ja hermostossa. Aikamoinen pommi. Julkaisun hienoissa piirustuksissa näkyy selvästi, miten syvät Bonghan-keräset eroavat pinnallisista. Oheisessa kuvassa esitellään tyypillisen Bonghan-keräsen rakenteet: säteettäiset lihassäikeet, ulompi kierteinen kerros, sisempi kierteinen kerros ja niiden keskellä sijaitseva sisäsubstanssi. Keränen on yhteydessä putkimaiseen rakenteeseen, joka yllätys yllätys oli nimetty Bonghan-tiehyeksi (kuva 2).

Perusteellisen morfologisen kuvauksen lisäksi professori Bong Han oli tutkinut Bonghan-kerästen DNA:ta, biokemiaa ja sähköfysiologisia ominaisuuksia. Tutkimus oli käännetty kansainvälistä levitystä varten Foreign Languages Publishing Housessa englanniksi, ranskaksi ja saksaksi. Yksi kappale kutakin löytyi patologian kirjastosta.

Kukaan ei näytä muistavan, miten ne sinne päätyivät. Voin kuvitella, miten pohjoiskorealainen lääkäridelegaatio vierailee Meilahdessa. Juodaan kirjastossa kahvia, syödään kakkua ja pidetään kohteliaita puheita. Sitten korealaiset lahjoittavat suomalaisille kollegoille (heistä yksi on selvästikin Erkki Saxén) kolme kovakantista kirjasta. Eitti ottaa kirjat kohteliaasti vastaan, vieraat lähtevät ja kirjat heitetään kirjahyllyn alalaatikkoon, jossa ne pölyttyvät puoli vuosisataa. Ihmettelisin jos kukaan olisi sinä aikana lukenut näitä aarteita. Itse asiassa luin aika järkyttyneenä Bonghan-keräsestä. Se kertoo, miten oudoissa, propagandan ja sensuurin määrittelemissä olosuhteissa Pohjois-Korean tutkijat joutuivat kylmän sodan aikana tekemään tutkimusta. Noin 1964 Kim Bong Han katosi ja hänen lääketieteellinen instituuttinsa lakkautettiin.

Googlailin netissä Bonghan-keräsestä. Olin aika varma siitä, että mitään ei taatusti löydy. En olisi voinut olla enemmän väärässä. Kahden viime vuosikymmenen aikana on aiheesta kirjoitettu kymmeniä tieteellisiä artikkeleita. Ne todistavat sitovasti, että akupunktio ja muut perinteisen kiinalaisen lääketieteen hoitomenetelmät vaikuttavat akuvyöhykkeissä sijaitseviin Bonghan-keräsiin ja niiden stimulaatio parantaa kaiken maailman taudit. Kuvat ovat värillisiä, teksti on taitavasti kirjoitettu, viitteet ovat paikallaan ja tulokset kiistattomia.

Hämmästystä herättävät julkaisufoorumit. Kaikki artikkelit ovat löytäneet paikkansa vaihtoehtoisen tai perinteisen kiinalaisen lääketieteen lehdistä: Journal of Acupuncture Meridian Studies, Evidence-Based Complementary and Alternative Medicine, Journal of the Korean Physical Society ym. Nyt Bonghan-keräset on tunnistettu osaksi ”primo vascular systemiä.” Artikkelit kuvaavat sen eroja veri- ja imusuoniin verrattuna. Näyttää aika lailla siltä, että minun pitäisi tehdä verenkiertojärjestelmän kehitys luento uusiksi.

Professori Kim Bong Hanin löytö kesti ajan hampaan. Modernin biologisen tutkimuksen avulla on lopulta kuvattu tieteellisen tarkasti Bonghan-kerästen biologia ja sillä selitetään täydellisesti akupunktion vaikutusmekanismi.

Ikävä sanoa, mutta on tämä aika karseaa. Patskun kirjaston kolme kirjasta kertovat paljon 60-luvun Pohjois-Korean valtiosta ja sen totalitaarisesta propagandakoneesta, halusta esiintyä myös tieteellisesti merkittävänä valtiona. Tunnen surua heidän tutkijoittensa kohtalosta.

Nyt vaihtoehtoisen lääketieteen harjoittajat ovat ottaneet nämä työt keppihevosekseen. He tarttuvat hentoonkin oljenkorteen tarjotakseen tieteellisen selityksen antamilleen hoidoille. Olisi hienoa, jos nämä käsikirjoitukset joskus päätyisivät vertaisarviointia käyttäviin tieteellisiin lehtiin. Tätä voi joutua odottamaan.

Hannu Sariola

Viikon jutun ylläpitäjät kiittävät lämpimästi tekijöitään ja lukijoitaan. Kiitos Päivi Lehtinen kaikesta siitä, mitä teit blogille ja miljoonille muille asioille tiedotuksessa. Tervetuloa Miia Soininen, joka jatkat tästä eteenpäin!
Seuraava Viikon juttu ilmestyy tammikuussa.
Hyvää Joulunaikaa!

Geenieditointia kymmenille miljoonille?

 

Hemoglobiinigeenin virheiden aiheuttamat sirppisoluanemia ja talassemiat ovat hyvin yleisiä perinnöllisiä sairauksia, jotka koskettavat varovaisestikin arvioiden yli sataa miljoonaa perhettä. Nämä hemoglobinopatiat ovat peittyvästi periytyviä ja rikastuneet lämpimiin maihin, koska yhden virheellisen geenikopion kantajuus suojaa malarian vaikeimmilta muodoilta ja mahdollisesti muiltakin sairauksilta. Kahden virheellisen kopion saaneilla ei taas mene ollenkaan hyvin ja arviolta 100 000 alle 5- vuotiasta kuolee näihin vaikeisiin tauteihin joka vuosi.

Vaikeaa hemoglobinopatiaa voidaan hoitaa punasolujen tai terveen luuytimen siirrolla. Veren punasolujen siirrot parantavat tilanteen vähäksi aikaa, mutta aiheuttavat vuosien tai vuosikymmenten ajan toistuessaan raudan kertymistä ja vakavia elinvaurioita ja kuolleisuutta. Luuydinsiirtoihin taas liittyy hyljintäreaktioita, mm vaarallista käänteishyljintää. Liksäksi kantasolusiirrot ovat toimenpiteitä, joiden suorittaminen vaatii kehittyneen terveydenhoitojärjestelmän ja sopivan luovuttajan löytymisen.

Uudempia vaihtoehtoja ja hoitokokeiluja on onneksi runsaasti, emmekä vielä tiedä mikä niistä on paras. Perinnöllisten tautien syy voidaan korjata siirtämällä soluun virheellisen geenin uusi, toimiva kopio . Tämä on ”perinteistä” geeniterapiaa, joka kyllä onnistuu usein, mutta sisältää mm riskin uuden geenin liittymisestä väärään paikkaan, esimerkiksi syövältä suojaavan geenin keskelle. Asiasta on huonoja kokemuksia, joskin uudet geeninsiirtomenetelmät ovat tässä parempia ja turvallisempia.

Hemoglobiinitautien hoitoon on tänä vuonna saanut myyntiluvan Bluebird Bio:n lentivirushoito, jossa potilaan omiin soluihin siirretään muokattu betaglobiinigeeni. Kertaluonteisen hoidon hinta on 1.5 miljoonaa ja uusien geenilääkkeiden haittavaikutusta kutsutaankin nimellä ”taloudellinen toksisuus”. Geeninsiirron lisäksi hemoglobiinitauteja voidaan hoitaa aktivoimalla ihmisen sikiökauden hemoglobiini. Tämä onnistuu poistamalla sellaisia tekijöitä, jotka sikiökauden jälkeen normaalisti sammuttavat gammaglobiinin tuotannon. Koska veri uusiutuu jatkuvasti, kantasolut, joista hiljennysmahdollisuus on poistettu, erilaistuvat punasoluiksi, joissa sikiökauden geneettinen ohjelma toimii edelleen, vaikka solut olisivat aikuisen elimistössä. DNA:n muokkaaminen onnistuu CRISPR- geenisaksilla tai samankaltaisella, aiemmin kehitetyllä ZFN-menetelmällä.

Sekä CRISPR että ZFN – menetelmät ovat kliinisissä kokeissa ja muutamat niitä kehittävät yritykset  CRISPR Therapeutics, Vertex Pharmaceuticals ja Sanofi/Sangamo ovat ilmoittaneet hyvistä varhaisen vaiheen tuloksista potilaskokeissa. ZFN-lääkkeellä on nyt hoidettu kaksi sirppisoluanemiaa ja kolme talassemiaa sairastavaa potilasta, joiden sikiökautiset hemoglobiinitasot ovat nousussa. CRISPR-valmistetta on saanut yksi potilas kummastakin tautiryhmästä. Osa tuloksista on julkaistu, ja niiden mukaan tuotteet näyttävät käyttökelpoisilta. Pisimmät ajat ilman verensiirtoja ovat nyt pärjänneet CRISPR-lääkkeitä saaneet potilaat, ilmoitetusti 9 ja 4 kuukautta. Kaikki raportit ovat luonnollisesti hyvin alustavia, pitkäaikaistulokset puuttuvat eikä minkäänlaista vertaisarviointia ole olemassa. Tästä huolimatta on innostavaa kuulla edistysaskelista, joita toki riittää vielä tulevaisuuden tavoitteiksi. Hintaan ja helppokäyttöisyyteen liittyvät kysymykset eivät ole niistä pienimpiä, puhummehan nyt kymmeniä miljoonia potilaita koskevista sairauksista.

Tiedeviestijän joutsenlaulu

Minä en ole tutkija. Olen se tutkimuksen liepeillä hengaileva tyyppi, joka haluaa kertoa tutkijoiden työstä ja sen tuloksista tieteen ulkopuoliselle maailmalle. Tiedeviestijäksi itseni miellän, vaikka tehtävänimike on tyylikkäästi viestinnän asiantuntija.

Koska en ole tutkija, en ole myöskään oikea henkilö kirjoittamaan Viikon juttua. Mutta sanokaapa se tämän blogin isälle, professori Hannu Sariolalle! Hänen mielestään en ole oikeutettu eläkkeeseen ennen kuin olen kirjoittanut yhden Viikon jutun, koskapa olen alusta asti jotenkin sotkeutunut tämän blogin ylläpitoon.

Koska vakaa aikomukseni on jäädä eläkkeelle ihan kohta, yritin kovasti kehittää jotain fiksua sanottavaa tiedeviestinnästä.

Vaan eivät lähestyneet viisaat ajatukset minua.

Tottahan kaikki yliopistojen tutkijat nykyään tietävät, miksi on tärkeää kertoa tutkimuksesta muutenkin kuin tiedejulkaisujen muodossa. Yhteiskunta sijoittaa rahaa yliopistoihin ja tutkimukseen. Yliopiston on osoitettava olevansa kannattava sijoitus, ja tutkijoiden on tuotettava yhteiskuntaa hyödyttäviä tuloksia. Siksi viestintä. Koska raha.

Ja jos ei ajatellakaan vain tätä raadollista rahan näkökulmaa, niin onhan tiedon jakaminen – onko se sitten vanhanaikaista kansanvalistusta? – ihan sellaisenaan tavattoman tärkeää. Ainakin siinä tapauksessa, että haluamme säilyttää demokraattisen järjestelmämme.

Tietenkin minä toivon hartaasti, että olen pystynyt omalta osaltani edes hitusen lisäämään Helsingin yliopiston näkyvyyttä kertomalla siitä upeasta tutkimuksesta, jota Meilahden kampuksen tutkijat tekevät.

Nyt voin kuitenkin tunnustaa – koska enää en ehdi saada potkuja – että ei minua tiedeviestijän työssäni ole ensisijaisesti motivoinut yliopiston näkyvyys eikä välttämättä edes kansanvalistus, vaan ihan tutkimus itsessään.

Tutkimustyössä on jotain loputtoman kiehtovaa. Siinä, miten uutta tietoa louhitaan esiin hitaasti mutta varmasti, miten erilliset tiedonsirpaleet liittyvät yhteen ja miten kaikesta lopulta alkaa hahmottua isompi kuva. Mitä enemmän tutkit ja mitä enemmän tiedonpalasia kaivat esiin, sitä selvemmin näet, miten paljon on vielä tutkimatta ja miten vähän me tiedämme. Se tekee nöyräksi.

Ei, en romantisoi tutkijoiden työtä sinänsä; minulla on sangen hyvä käsitys siitä, miten rankkaa se on ja miten paljon uhrauksia se vaatii. Jonkinlainen hulluuden kipinä kai täytyy olla niiden sielussa, jotka siihen työhön ryhtyvät. En muista näiden vuosien aikana tavanneeni yhtään tutkijaa, joka ei olisi intohimoisen kiinnostunut työstään. Sen intohimon loimussa on tiedeviestijänkin hyvä lämmitellä käsiään.

Olen vieraillut laboratorioissa ja istunut tutkijoiden työhuoneissa kuuntelemassa, kun he kertovat tutkimuksestaan. Haasteista, pettymyksistä, oivalluksista, yllättävistä käänteistä, tutkimuksen myötä heränneistä uusista kysymyksistä. Olen saanut kuulla tuoreeltaan uusista tutkimustuloksista ja niiden herättämistä toiveista, ja olen nähnyt, miten tutkimuksen tuottama uusi tieto muuttuu käytännön sovelluksiksi.

Olen nähnyt sekin, kuinka äitini henki pelastuu Meilahden kampuksella tehdyn tutkimuksen ansiosta.

Tästä kaikesta olen halunnut kertoa tiedeviestijänä: tutkimuksen tuottamasta uudesta tiedosta ja sen merkityksestä; tutkijoista ja heidän työstään; siitä, että tutkimus on välttämätöntä meidän kaikkien kannalta, ja että se sen lisäksi on huikean kiinnostavaa.

Tässä viimeisiä aamukamman piikkejä katkoessani ja menneitä vuosia muistellessani voisin kuitenkin kuvata tunteitani lainaamalla Dilbert-sarjakuvaa: ”Tein tilastoanalyysin enkä löytänyt mitään korrelaatiota ponnistelujeni ja saavutusteni välillä. Tunsin olevani tuuliajolla sattuman, epätoivon ja absurdiuden merellä.”

Säilyttäkää se hulluuden kipinä.

Päivi Lehtinen
Tiedeviestinnän asiantuntija, Helsingin yliopisto