Tiedeviestijän joutsenlaulu

Minä en ole tutkija. Olen se tutkimuksen liepeillä hengaileva tyyppi, joka haluaa kertoa tutkijoiden työstä ja sen tuloksista tieteen ulkopuoliselle maailmalle. Tiedeviestijäksi itseni miellän, vaikka tehtävänimike on tyylikkäästi viestinnän asiantuntija.

Koska en ole tutkija, en ole myöskään oikea henkilö kirjoittamaan Viikon juttua. Mutta sanokaapa se tämän blogin isälle, professori Hannu Sariolalle! Hänen mielestään en ole oikeutettu eläkkeeseen ennen kuin olen kirjoittanut yhden Viikon jutun, koskapa olen alusta asti jotenkin sotkeutunut tämän blogin ylläpitoon.

Koska vakaa aikomukseni on jäädä eläkkeelle ihan kohta, yritin kovasti kehittää jotain fiksua sanottavaa tiedeviestinnästä.

Vaan eivät lähestyneet viisaat ajatukset minua.

Tottahan kaikki yliopistojen tutkijat nykyään tietävät, miksi on tärkeää kertoa tutkimuksesta muutenkin kuin tiedejulkaisujen muodossa. Yhteiskunta sijoittaa rahaa yliopistoihin ja tutkimukseen. Yliopiston on osoitettava olevansa kannattava sijoitus, ja tutkijoiden on tuotettava yhteiskuntaa hyödyttäviä tuloksia. Siksi viestintä. Koska raha.

Ja jos ei ajatellakaan vain tätä raadollista rahan näkökulmaa, niin onhan tiedon jakaminen – onko se sitten vanhanaikaista kansanvalistusta? – ihan sellaisenaan tavattoman tärkeää. Ainakin siinä tapauksessa, että haluamme säilyttää demokraattisen järjestelmämme.

Tietenkin minä toivon hartaasti, että olen pystynyt omalta osaltani edes hitusen lisäämään Helsingin yliopiston näkyvyyttä kertomalla siitä upeasta tutkimuksesta, jota Meilahden kampuksen tutkijat tekevät.

Nyt voin kuitenkin tunnustaa – koska enää en ehdi saada potkuja – että ei minua tiedeviestijän työssäni ole ensisijaisesti motivoinut yliopiston näkyvyys eikä välttämättä edes kansanvalistus, vaan ihan tutkimus itsessään.

Tutkimustyössä on jotain loputtoman kiehtovaa. Siinä, miten uutta tietoa louhitaan esiin hitaasti mutta varmasti, miten erilliset tiedonsirpaleet liittyvät yhteen ja miten kaikesta lopulta alkaa hahmottua isompi kuva. Mitä enemmän tutkit ja mitä enemmän tiedonpalasia kaivat esiin, sitä selvemmin näet, miten paljon on vielä tutkimatta ja miten vähän me tiedämme. Se tekee nöyräksi.

Ei, en romantisoi tutkijoiden työtä sinänsä; minulla on sangen hyvä käsitys siitä, miten rankkaa se on ja miten paljon uhrauksia se vaatii. Jonkinlainen hulluuden kipinä kai täytyy olla niiden sielussa, jotka siihen työhön ryhtyvät. En muista näiden vuosien aikana tavanneeni yhtään tutkijaa, joka ei olisi intohimoisen kiinnostunut työstään. Sen intohimon loimussa on tiedeviestijänkin hyvä lämmitellä käsiään.

Olen vieraillut laboratorioissa ja istunut tutkijoiden työhuoneissa kuuntelemassa, kun he kertovat tutkimuksestaan. Haasteista, pettymyksistä, oivalluksista, yllättävistä käänteistä, tutkimuksen myötä heränneistä uusista kysymyksistä. Olen saanut kuulla tuoreeltaan uusista tutkimustuloksista ja niiden herättämistä toiveista, ja olen nähnyt, miten tutkimuksen tuottama uusi tieto muuttuu käytännön sovelluksiksi.

Olen nähnyt sekin, kuinka äitini henki pelastuu Meilahden kampuksella tehdyn tutkimuksen ansiosta.

Tästä kaikesta olen halunnut kertoa tiedeviestijänä: tutkimuksen tuottamasta uudesta tiedosta ja sen merkityksestä; tutkijoista ja heidän työstään; siitä, että tutkimus on välttämätöntä meidän kaikkien kannalta, ja että se sen lisäksi on huikean kiinnostavaa.

Tässä viimeisiä aamukamman piikkejä katkoessani ja menneitä vuosia muistellessani voisin kuitenkin kuvata tunteitani lainaamalla Dilbert-sarjakuvaa: ”Tein tilastoanalyysin enkä löytänyt mitään korrelaatiota ponnistelujeni ja saavutusteni välillä. Tunsin olevani tuuliajolla sattuman, epätoivon ja absurdiuden merellä.”

Säilyttäkää se hulluuden kipinä.

Päivi Lehtinen
Tiedeviestinnän asiantuntija, Helsingin yliopisto

 

 

 

 

 

Yksi ajatus artikkelista “Tiedeviestijän joutsenlaulu”

  1. Kiitos Päivi korvaamattoman arvokkaasta työstäsi!

Kommentit on suljettu.