Geenilääkkeet tulevat taas

”Geeniterapian pimeä keskiaika on päättymässä”, kirjoittaa tiedelehti Nature. Onneksemme tämä alho ei kestänyt yhtä kauan kuin historiallinen vertauskuvansa. Vuonna 1972 visioitu hoitomenetelmä on innostanut lähes loppumattomilla lupauksilla monia kokeilijoita, ja 1990-luvulla saadut ensimmäiset tulokset näyttivät lupaavalta. Ehkä liiallinenkin innostus kostautui pian, kun muutamaan eri tautiin kokeiltu virushoito aiheutti vakavia haittoja ja jopa kuolemia. Seurauksena ongelmista tapahtui heilurin liike toiseen ääriasentoon, kiristyneet määräykset ja ennen kaikkea geeniterapian ja sen tutkimuksen rahoituksen voimakas vähentyminen.

Geeniterapia tarkoittaa useimmiten tapaa saada solun sisään perintötekijä, joka tuottaa toimivaa proteiinia. Tätä tarvittaisiin esimerkiksi siitä syystä, että henkilö on perinyt geenivirheen, joka aiheuttaa proteiinin puutteesta johtuvan synnynnäisen taudin tai sen riskin. Muitakin syitä on, kuten esimerkiksi syövän hoito.

Geenien saamiseksi solujen sisään on tarjolla monia eri teknisiä vaihtoehtoja. Suuri osa yrityksistä on tähän asti tehty käyttämällä erilaisia virusvektoreita, sillä virukset ovat kehittyneet satoja miljoonia vuosia tehokkaiksi geeninsiirtäjiksi. Erilaisia viruksia on lisäksi hyvin monenlaisia, joista voidaan valita kuhunkin käyttötarkoitukseen parhaiten sopivat. Koronapandemian mRNA-rokotteissa käytettävät lipidipartikkelit sopivat myös geeniterapiaan.

Länsimaissa on alkuvuonna 2023 tarjolla 14 eri myyntiluvan saanutta tuotetta, joilla voidaan hoitaa mm. perinnöllisiä silmä-, hermo-, maksa- ja veritauteja sekä syöpää. Lisäksi käynnissä on satoja eri potilaskokeita, joista osa on antanut hyvin lupaavia tuloksia. Tuore raportti faasin 3 tutkimuksesta kertoo, että perinnöllinen vaikea rakkulatauti epidermolysis bullosa reagoi hyvin iholle levitettävään geenivoiteeseen.

Tuhansia tautigeenejä tunnetaan

Uuden geenihoidon kehityksen voi jakaa kolmeen vaiheeseen:

  1. Taudin syyn selvittäminen
  2. Toimivan korjausmenetelmän kehittäminen
  3. Hoidon saaminen markkinoille

Kohta yksi tarkoittaa diagnostiikkaa, joka perustuu pitkälti DNA-emäsjärjestyksen selvittämiseen eli sekvensointiin. Tämä on tekniikoiden huiman parantumisen takia jo hyvässä vauhdissa. Olemme tunnistaneet yli 7000 eri perinnöllisen taudin aiheuttajageeniä, ja melko usein yksittäinen potilaskin saa sairaudelleen tarkan molekyylitason diagnoosin perinnöllisyys- tai muulta lääkäriltä.

Toimivien geenikorjausmenetelmien keksiminen ja kokeileminen on enemmän biotekniikan ja molekyylibiologien heiniä. Vuosikausien tutkimus- ja kehitystyö näkyy myös tämän kakkosvaiheen edistymisenä. Virologinen tietämys, DNA-insinöörien menetelmät ja perustutkimus monella alalla, esimerkiksi polymeerikemiassa, ovat kaikki edistyneet ja alkavat kantaa hedelmää.

Lupaprosessi ei ole pikkuasia

Lääkekehityksen kolmas, yhteiskunnan toimintaa koskeva vaihe on osoittautunut yllättävän työlääksi. On selvää, että emme saa yhtään uutta lääkettä käyttöömme, mikäli niitä valmistamaan ei löydy yrityksiä. Jos lääkkeelle on vaikea saada myyntilupaa, yksikään yritys ei käytä rahaa sen kehittämiseen. Tämän vuoksi geenilääkkeiden lupaprosessi ei ole pikkuasia.

Myyntiluvan ehtona on todistettu turvallisuus ja teho. Perinnölliset sairaudet eivät kuitenkaan ole kovin yleisiä, ja lääkekokeisiin on hankala rekrytoida satoja tai tuhansia potilaita, jos diagnooseja on vain muutama vuodessa. Lupaviranomaiset ovatkin joutuneet kehittämään uuden, ns. ehdollisen myyntiluvan. Tässä mallissa pienehköjen onnistuneiden kliinisten kokeiden jälkeen yritykset voivat myydä lääkettä ja saada tuloja, mutta joutuvat keräämään terveystietoja hoidetuista esimerkiksi viiden tai jopa viidentoista vuoden ajan. Malli näyttää osoittautuneen toimivaksi.

Geenilääkkeiden nousukiito herättää myös monia, osittain vanhoja, eettisiä ja moraalisia kysymyksiä. Yhteiskunnat joutuvat ottamaan kantaa mm. siihen, paljonko esimerkiksi henkeä pelastava lääke saa maksaa. Lähes kaikki uudet geeniterapiat ovat erittäin kalliita, jopa miljoonien hintaisia. Toisaalta niitä käyttämällä on mahdollista hoitaa kerta-annoksella potilaan loppuiän kallis lääkitys. Geenejä lisäämällä, ja varsinkin niitä muokkaamalla voitaisiin periaatteessa muuttaa myös sukusoluja, mikä on ainakin tällä haavaa kiellettyä.

Pimeän keskiajan jälkeen geeniterapiakokeiden hyvät tulokset näkyvät. Euroopan lääkevirasto arvioi uusia myyntilupia myönnettävän nyt noin viiden lääkkeen vuosivauhtia, ja trendi on kasvava. Näillä markkinoilla olevien yritysten vuosiliikevaihdon ennustetaan nousevan nykyisestä 5,3 miljardista lähes 20 miljardiin viidessä vuodessa. Voi mennä aikaa, että geeniterapia on tavallista sairaanhoitoa, mutta siihen suuntaan ollaan menossa.

Kirmo Wartiovaara

dosentti, Helsingin yliopisto, perinnöllisyyslääkäri, HUS

Sote-uudistuksen tavoitteet saavutetaan yhteistyöllä

Vuodenvaihde toi mukanaan pitkään valmistellun ja paljon puhutun sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen. Sote-uudistuksen kunnianhimoisena tavoitteena on turvata yhdenvertaiset ja laadukkaat sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen palvelut ja hillitä kustannusten kasvua. Yliopistojen tutkimus-, koulutus- ja innovaatiotoiminnalla on keskeinen rooli tavoitteiden saavuttamisessa.

Lääketieteellisen tiedekunnan ydintoimintaa on korkeatasoinen tutkimus ja siihen perustuva opetus. Laadukkaalla koulutuksella varmistetaan potilaiden vaikuttava ja hyvä hoito sekä opiskelijoiden ja henkilöstön saatavuus alueiden sote-palveluihin.

Monitieteisesti terveyden asialla

Helsingin yliopisto on maamme suurin terveydenhuollon ammattilaisten yliopistotasoisesta koulutuksesta vastaava oppilaitos. Lääketieteellisessä tiedekunnassa koulutamme vuosittain yhteensä tuhansia lääkäreitä, erikoislääkäreitä, hammas- ja erikoishammaslääkäreitä, psykologeja ja erityispsykologeja sekä puheterapeutteja.

Tänä vuonna aloitamme myös uuden terveydenhuollon kehittämisen maisterikoulutuksen. Yhdessä valtiotieteellisen tiedekunnan kanssa koulutamme lisäksi maistereita sosiaali- ja terveystutkimuksen ja -johtamisen ohjelmassa.

Nämä tuhannet osaajat jäävät pääsääntöisesti alueen työvoimaksi.

Tutkimus on hyvän hoidon perusta

Koulutuksen lisäksi tuotamme suuren määrän uutta tietoa laadukkaan tutkimuksen ja innovaatiotoiminnan kautta.

Helsingin yliopiston lääketieteellisellä tiedekunnalla on pitkät ja vahvat perinteet tutkimusyhteistyöstä HUS Helsingin yliopistollisen sairaalan kanssa. Tämä yliopistosairaalan kanssa yhteistyössä tehty tutkimus on tuottanut potilaille entistä parempaa ja vaikuttavampaa hoitoa. Esimerkiksi syöpähoitoa saaneiden potilaiden eloonjäämisaste on HUSissa 70 prosenttia – yksi maailman korkeimmista.

Riittävä rahoitus turvaa toiminnan

Tärkeä toiminta maksaa. Yliopistosairaalatasoisen tutkimuksen edellytykset tulee turvata myös alan rakenteiden ja rahoituksen muuttuessa.

Valtiovalta on sitoutunut käyttämään neljä prosenttia budjetista tutkimus-, koulutus- ja innovaatiotoimintaan. Suurta huolta kuitenkin aiheuttaa yliopistosairaaloille suunnatun tutkimusrahoituksen kohtalo.

Hallituksen esitys yliopistosairaaloiden tehtävien rahoittamiseksi on juuri ollut lausuntokierroksella. Esityksen tarkoituksena on parantaa rahoituksen oikeudenmukaista kohdentumista yliopistollisista sairaaloista aiheutuviin kustannuksiin ja osoittaa yliopistosairaaloita ylläpitäville hyvinvointialueille lisärahoitusta uudella määräytymistekijällä.

Hallituksen esityksessä yliopistosairaalalisän tasoksi ehdotetaan 116 miljoonaa euroa (vuoden 2022 tasolla). Yliopistosairaaloiden rahoitustarpeen TKKI-toimintojen ylläpitämiseksi on useaan kertaan arvioitu olevan noin 10 % sairaalan kokonaiskustannuksista. Pelkästään yliopistosairaaloiden osalta tämä tarkoittaa valtakunnallisesti noin 600 miljoonan euron rahoitustarvetta. Esitetty 116 miljoonan euron yliopistosairaalalisä ei riitä kattamaan tätä.

Vastaava TKKI-toiminnan rahoitustarve on myös muualla terveyspalvelujärjestelmässä, mutta yliopistosairaaloita suppeampana.  Nyt on oikea hetki varmistaa yliopistollisten sairaaloiden TKI-toiminnan edellytykset.

Yhteistyöllä hyvinvointia

Jotta sote-uudistuksen tavoitteet voidaan saavuttaa, tutkimus- ja innovaatiotoimintaa tulee tehdä myös siellä, missä suurin osa potilashoidosta tapahtuu eli koko palvelukentällä. Vain tutkimuksen avulla tuotetaan potilaille parasta mahdollista näyttöön perustuvaa hoitoa. Tutkittu tieto auttaa myös suuntamaan rajalliset resurssit parhaalla mahdollisella tavalla ja tekemään eettisesti ja taloudellisesti kestäviä päätöksiä.

Yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan johto on käynyt viime vuoden aikana hyvää keskustelua Helsingin kaupungin ja Uudenmaan hyvinvointialueiden kanssa niistä toimintamuodoista, jolta kehittämällä turvaamme sote-uudistuksen tavoitteet vaikuttavammasta ja paremmasta hoidosta sekä työvoiman saannista. Samalla tavoitteena on alueen kilpailukyvyn parantaminen.

Yhteistyön avulla tuotamme terveyttä, vaurautta ja elinvoimaa alueille ja meille kaikille.

Anne Remes

 

 

 

 

HUS / HY yhteistyössä – HUS / HU i samarbete

Mitä tarkoittaa logo: HUS / HY yhteistyössä? Vastaus voi olla vastuu ja toteutus kaikkein vaativimman erikoissairaanhoidon toteuttamisesta, perustuen kaikkein viimeisimpään tutkimustietoon. Näin asia todennäköisesti mielletään. Silloin keskiössä on potilas, niin kuin yliopistosairaalassa tulee olla, joka saa parhaan mahdollisen yliopistolliseen tutkimustietoon perustuvan hoidon.

Mutta onko siinä kaikki? Harvoin pitkälle kehittyneelle yhteystyölle löytyy vain yksi vastaus. Jos listaa pitää pidentää, seuraavaksi tulee ehkä mieleen erikoislääkärikoulutus. HUS on Suomen suurin erikoislääkärikouluttaja, HUSissa erikoistuu n. 1500 lääkäriä edustaen 50 erikoisalaa. Lisäksi yleislääketieteen ammatillisen jatkokoulutuksen kehittäminen ja koordinointi on osa HUSin toimintaa. Erikoislääkärikoulutus on yliopiston toimintaa, joka toteutetaan erikoisalan oppiaineen kuten esim.  lastentautien, sisätautien tai kirurgisten alojen professoreiden ohjauksessa. HUSin ja Helsingin yliopiston yhteistyö on myös tiivistynyt erikoistuvien kouluttajalääkäreiden toimesta, koska HUS ja Helsingin yliopisto ovat sopineet henkilöstöresurssien ohjaamisesta tukemaan erikoislääkärikoulutusta.

Finns det ytterligare andra HUS / HU samarbetsformer? Vid medicinska fakulteten vid HU påbörjar årligen 160 medicine studerande sina studier. I detta ingår även HU:s nationella ansvar att utbilda svenskspråkiga läkare för att tillgodose behovet av svenskspråkig läkare i Finland, vilket i praktiken betyder att 25% av alla medicine studerande vid HU studerar på den svenska linjen. Vid HU undervisas studerande av professorer och kliniska lärare som har anställningsförhållanden såväl vid HUS som vid HU, men studerande undervisas tillika även av ett stort antal specialister vid HUS, eftersom patienterna och den specialiserade sakkunskapen finns där.

Vid HUS praktiserar och studerar över 1000 studerande inte endast inom medicin, utan även inom odontologi, psykologi, logopedi samt translationell medicin. Förutom samarbetet med HU handhar HUS även praktikplatser för social och hälsovårdsbranschen för ca 5000 yrkeshögskolestuderande innefattande akutvårdare, barnmorskor, sjukskötar- och hälsovårdstuderande, fysioterapeuter, ergoterapeuter, röntgenskötar- och bioanalytiker, munhygienist-, fotterapeut- och hjälpmedelsteknikpraktikanter, vilket således är en viktig del av yrkeshögskolornas praktikundervisning.  HUS och HU är även inriktad på multiprofessionella undervisningsformer.

HUSilla on myös lakisääteinen vastuu järjestää Helsingin yliopiston opetukseen ja tutkimukseen soveltuvia tiloja. Uusi juuri valmistuva Siltasairaala, joka tähän mennessä on HUSin suurin rakennusprojekti, tarjoaa sekä opetukseen että tutkimukseen erinomaiset, hyvin varustetut ja tarkoituksenmukaiset opetus- ja tutkimustilat opettajien ja tutkijoiden käyttöön.

Tutkimus on Helsingin yliopiston ydintoimintaa, mutta myös siihen tarvitaan yhteistyötä. Kliiniseen tutkimustyöhön liittyy potilaita, joko suoraan tai välillisesti. Helsingin yliopiston lisäksi HUS tukee rahallisesti lääketieteellistä tutkimusta hyvin merkittävästi HUSin yksiköissä, näin ollen myös yliopiston väitöskirjatekijöitä ja dosentteja. Vanha slogan ”tämän päivän tutkimustyö on huomisen hoito” ei ole vanhentunut, koronakin osoitti tämän, kuinka usein esim. Helsingin yliopiston virologian tutkimustyö on aikaisemmin noussut uutisotsikoihin?

Yllä olevan perusteella on mielenkiintoista, että sotevalmistelussa yliopistosairaalan ja yliopiston yhteistoimintaa ei määritelty, ja se suorastaan unohtui. Soteuudistuksen uutis- ja tiedotesivustoilla tämä asia on nyt kuitenkin ajankohtainen, valtiovarainministeriön pyytäessä lausuntoa ylisopistosairaalalisästä.

Tiedotteesta voi lukea että ”Yliopistosairaalalisä kohdennetaan yliopistollista sairaalaa ylläpitäville hyvinvointialueille ja Helsingin kaupungille niiden asukasluvun perusteella. Yliopistosairaalalisä olisi näillä alueilla asukasta kohden 34 euroa”. Summaan en ota kantaa, mutta tervetullutta on, että tiedostetaan, että opetuksella, koulutuksella ja tutkimuksella on hinta myös yliopistosairaalassa, josta myös yliopisto on riippuvainen. Yliopistosairaalan ja yliopiston opetus ja tutkimus on ja tulee aina olemaan yhteistyötä.

Uuden Siltasairaalan HY opetuskeskus, HU Undervisningscenter vid det nya Brosjukhuset

Nina Lindfors
dosentti, Helsingin yliopisto
opetus- ja tutkimuslinjajohtaja sekä käsikirurgian, ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri, HUS Tukielin ja plastiikkakirurgia
prosessikemian DI

Kovia ja pehmeitä hoitomuotoja

Arto Mustajoki
Arto Mustajoki

Saamme kiittää lääketieteen nopeaa kehitystä siitä, että olemme keskimäärin terveempiä ja elämme pidempään kuin aikaisemmat sukupolvet. Toki kaikki kehitys ei ole vain lääketieteen ansiota vaan taustalla on myös yleinen koulutustason ja ihmisten terveystietoisuuden nousu.

Yksi merkittävä lääketieteen nopean edistymiseen vaikuttanut ja vaikuttava tekijä on ollut alan tutkimuksen laadullinen ja määrällinen kehitys. Tutkimusmenetelmien modernisoinnin yhtenä juonteena on ollut taistelu ihmisen subjektiivisten kokemusten tuomaa harhaa vastaan. Ihmismieltä kun on niin helppo harhauttaa. Henkilökohtaiset satunnaiset kokemuksemme ovat niin voimakkaita, että niitä on vaikea kumota tieteellisillä faktoilla.

Kaksoissokkokoe on ollut yksi konkreettinen menetelmä, jolla ihmismielen harhauttavaa vaikutusta on pyritty eliminoimaan. Menetelmä on sinänsä varsin yksinkertainen ja sitä on käytetty pitkään myös lääketieteen ulkopuolella, kun on pitänyt varmistua siitä, onko Stradivarius-viulun ääni oikeasti parempi kuin muissa viuluissa ja maistuuko suosikkiolut muita paremmalta, jos ei tiedä juovansa sitä.

Lääketieteessä kaksoissokkokokeen välttämättömyyttä on perusteltu plasebo- eli lumevaikutuksella. Lääke ”tehoaa”, jos potilas uskoo sen tehoavan. Uskoon vaikuttavat monet seikat, joista tärkein on lääkärin auktoriteetti. Lääkärin sanalla on uskomaton vaikutus potilaan parantumiseen. Useat muutkin tekijät voivat heijastua lääkkeen ”vaikutukseen”, jopa pillerin koko ja väri.

Lääkkeen todellinen vaikutus saadaan näkyviin, kun verrokkiryhmä saa täsmälleen samoissa olosuhteissa samalta näyttävää ”lääkettä”, josta kuitenkin puuttuvat oikean lääkkeen ainesosaset. Koska lääkettä antava lääkäri tai hoitaja voi vaikuttaa lääkkeen ”tehoon” omalla toiminnallaan, hekään eivät saa tietää kummalle ryhmälle annetaan oikeaa lääkettä. Tästä tulee nimitys kaksoissokkokoe.

Kaksoissokkokoe on nerokas metodi, jolla voidaan osoittaa lääkeaineiden vaikutus ilman lume-efektiä. Ihan sataprosenttinen sekään ei kuitenkaan ole, koska koehenkilöiden joukko voi olla liian homogeeninen, ainakin jos ajatellaan koko maailman väestöä. Ihmisiä ei ole tehty samasta muotista; geneettiset tai elintapoihin liittyvät eroavuudet voivat vaikuttaa lääkeaineiden tehoon. Joka tapauksessa metodi antaa ratkaisevasti luotettavamman kuvan lääkkeen tehosta kuin jos sitä tutkittaisiin ilman satunnaistettua verrokkiryhmää.

Usko hoitoon tuo lisäbonusta

Kaksoissokkokoe soveltuu erityisen hyvin lääkkeiden testaamiseen, jossa aidon verrokkiryhmän käyttö sujuu helposti. Kun potilas saa fyysistä hoitoa, esimerkiksi kun hänet leikataan tai häntä hierotaan, sokkokokeen asetelmaa ei voida sellaisenaan käyttää, koska toinen potilasryhmä tietää saavansa tällaista hoitoa ja toinen tietää, että ei sitä saa.

Erilaisia tapoja leikata tai hieroa voidaan tutkia – tietysti potilaan suostumuksella – siten, että hän ei tiedä, mihin ryhmään hän kuuluu. Joka tapauksessa ”saan tehokasta hoitoa” -efekti edesauttaa parantumista, koska potilas näkee ja kokee olleensa hoitotoimenimenpiteen kohteena. Itse hoidon tehoa ilman tätä uskon tuomaa lisäbonusta on kuitenkin vaikeampi osoittaa tieteellisesti, koska standardin mukaista kaksoissokkometodia ei voida käyttää.

Vielä huonommin metodi toimii, kun on kyse potilaan omista terveyttä edistävistä toimenpiteistä. Ne ovat muutenkin ihmisten mielissä hieman eri lokeroissa kuin sairauden ja vaivojen hoitaminen. Kun ollaan potilaana, saadaan hoitoa eli ollaan toimenpiteiden kohteena. Se että itse pitäisi tehdä jotakin terveytensä eteen, ei suoraan istu potilaan rooliin. Vielä tärkeämmäksi oma rooli tulee, kun yritetään välttää joutumasta potilaaksi. Ennalta ehkäisy on tunnetusti kaikkein halvin tapa pitää kansa terveenä.

Miten todistaa metsän vaikutus?

Kun puhumme potilaan omista sairauksia parantavista ja terveyttä edistävistä toimenpiteistä, siirrymme kokonaisvaltaisten kokemusten maailmaan. Kun ihminen menee vaikkapa kävelemään metsään, hän alkaa kuvitella metsän tuoksuja jo sitoessaan lenkkitossuja jalkaansa. Kun hän käyskentelee metsässä, mieli ja keho saavat buustia kaikkien aistien kautta. Vaikutuksen kokonaistehon mittaamiseksi voidaan käyttää verrokkiryhmää, joka ei käy metsässä.

On kuitenkin melko mahdotonta eritellä, kuinka paljon tästä vaikutuksesta syntyy siitä, että ihminen tietää olevansa metsässä ja paljonko siitä, että hänen nenäänsä kulkeutuu eteerisiä tuoksuja ja silmiinsä rauhoittavia kuvia luonnosta. Tämä on tehokasta mielen ja kehon hoitamista ja parantamista, mutta sen todentamisessa ei voida hyödyntää lääkkeiden testaamissa käytettäviä (lähes) aukottomia metodeja.

Lääkärin on helpompi käyttää hoitomuotoja, joilla on mahdollisimman vankka tieteellinen pohja. Usein potilaskin luottaa niihin enemmän – lääkärin antama luotettava lääke parantaa varmemmin kuin pehmeämmät hoitomuodot. Viime aikoina niin monet hoitavat lääkärit kuin potilaatkin ovat kuitenkin oivaltaneet, että tieteellinen näytön varmuus ei välttämättä ratkaise erilaisten hoitomuotojen paremmuutta.

Siksi parhaan tulokset saadaan, kun lääke- ja leikkaushoidon ohella osataan käyttää hyödyksi myös pehmeämpien hoitomuotojen tarjoamat mahdollisuudet. Niiden etuna on myös se, että niillä on harvoin negatiivisia sivuvaikutuksia ja ne ovat yhteiskunnan kannalta edullisia. Kun lääkäri ”määrää” niitä potilaille, hekin uskovat niihin.

Arto Mustajoki
Emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)

Kohti kansainvälisesti kiinnostavaa Meilahden kampusta

Liisa KauppiPuolitoista kuukautta sitten Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan alumnille myönnettiin ”Amerikan Nobel” eli Lasker-palkinto. Kyseessä on Erkki Ruoslahti, joka sai vuoden 2022 Albert Lasker Basic Medical Research Awardin.

Käsi ylös, kuka on kuullut tätä suomalaisittain ainutlaatuista tilannetta hehkutettavan HY:n, tiedekuntamme tai suomalaisen valtamedian toimesta? Niinpä, en minäkään. Suomessa asiasta on uutisoinut ilmeisesti vain Mediuutiset ja Lääkärilehti.

Miten tämänkaltaisen tieteen megauutisen annetaan mennä ohi hiljaisuudessa? Vaikka lääkiksessä ollaan tehty ja tehdään maailmanluokan tutkimusta monellakin alalla, menestystarinoista laajasti viestiminen jättää toivomisen varaa. LTDK:lla ei ole erityistä kansainvälistä profiilia eikä brändiä. Niiden luomiseksi tarvitaan aktiivista, ammattimaista ponnistelua. Vain siten voimme houkutella lisää ulkomaisia, lahjakkaita tutkijoita Meilahteen ja nostaa tutkimuksen tasoa edelleen.

Suomen molekyylilääketieteen instituutti FIMM on onnistunut kansainvälisessä tunnettuudessa erinomaisesti. Pyörää ei siis tarvitse keksiä uudelleen, vaan voisimme lääkiksessä ottaa monessa oppia Meilahden naapuriltamme.

Lähdetään liikkeelle nimestä. LTDK:n tutkimuksen keihäänkärki ovat tutkimusohjelmat, jotka toimivat Tutkimusohjelmayksikössä, engl. Research Programs Unit, RPU. Tästä nimestä tulee lähinnä mieleen Neuvostoliitto ja viisivuotissuunnitelma. Research Programs Unit lienee vahvoilla haukotuttavimpien nimien maailmanlistalla. Vuonna 2016 RPU:ssa järjestettiinkin nimikilpailu, jonka avulla nimihirviöstämme oli tarkoitus päästä eroon. Voittajaehdotukset olivat tuolloin Helsinki Biomedical Research Center (HBRC) ja Helsinki Institute of Medical Research (HiMED). Tarina ei kerro, mihin nimenvaihdoshanke tuolloin kariutui. Tutkimusohjelmayksikkönä joka tapauksessa jatkamme edelleenkin.

Ulkomaista näkyvyyttä FIMM:lle tuo myös esimerkiksi kansainvälinen väitöskirjatutkijoiden hakuohjelma, joka on järjestetty vuosittain jo vuodesta 2010.  Viimeiset kaksi vuotta myös FIMM:n ulkopuoliset ryhmät LTDK:ssa ovat voineet osallistua tähän, kiitos Terveyden tutkimuksen tutkijakoulun panostuksen. Tämä haku on loistava rekrytointikanava, ja erityisesti kovatasoisia ulkomaisia opiskelijoita on saatu sitä kautta tavoitettua. Vaikka Terveyden tutkimuksen tutkijakoulu lopetetaan 31.12.22 (alkaen 1.1.23 on enää yksi, koko HY:n kattava tutkijakoulu), LTDK:n osallistuminen tähän erinomaiseen hakuun on tärkeä turvata jatkossakin. Tohtorikoulutus on luontevin kanava lisätä kansainvälistä henkilöstöä.

Toivon, että voimme tunnistaa hyviä käytänteitä ja hyödyntää niitä tulevaisuudessa entistäkin vahvemman, kansainvälisesti näkyvämmän tutkimusyhteisön luomiseksi Meilahdessa. Nämä ovat pieniä panostuksia, joilla on suuria ja kauaskantoisia positiivisia vaikutuksia tutkimukselle ja tutkimuspohjaiselle opetukselle.

Liisa Kauppi
Kirjoittaja on 2. kauden apulaisprofessori ja Biolääketieteen tohtoriohjelman (Doctoral Programme in Biomedicine, DPBM) johtaja.

Mielenosoittajana hyvän elämän puolesta

Sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset hakeutuvat opiskelemaan humanitäärisin ja itsensä kehittämistä painottavin motiivein [1], eli heitä ajaa halu auttaa ja tehdä hyvää sekä kehittää itseään. Hyvän elämän tai terveyden edistäminen ja ihmisten elinolosuhteiden parantaminen ovat myös esimerkiksi psykologien ammattieettisten periaatteiden  tai lääkärien eettisten ohjeiden  keskiössä. Ei siksi ole yllättävää, että sote-ammattilaiset toimivat aktiivisesti ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi niin julkisuudessa kuin erilaisissa ammatillisissa työryhmissäkin. Tämä on erittäin tärkeää työtä: yhteiskuntaa kehitetään usein jäähtyneen Juhla Mokan ja kuivahkon kampaviinerin makuisissa työryhmissä, joissa kirjoitetaan iltamyöhään terveyteen ja hyvinvointiin vaikuttavaa ohjetta tai suositusta.

Parhaimmillaan Sote-ammattilainen huomioikin työssään sekä yksilön hyvinvoinnin että yksilön fyysistä ja psyykkistä terveyttä uhkaavat yhteiskunnalliset tekijät. Vastaanotoilla ammattilainen kohtaa kuitenkin aina yksilön ja on taitava tunnistamaan yksilöä sairastuttavan syyn sekä suunnittelemaan häntä tukevan hoidon. Sote-ammattilaisella on kuitenkin laajennettu vastuu ihmisten terveydestä, eikä yksilöön keskittyvä hoito aina auta. Lääkäri ei saa puhdistettua saastunutta pohjavettä eikä psykologi poistettua liian kuormittavan työn aiheuttamaa uupumusta tai ilmastoahdistusta. Yhä useampi Sote-ammattilainen nostaakin esiin yhteiskunnan rakenteet ihmisen fyysistä ja psyykkistä terveyttä uhkaavana tekijänä . Myös nuori valmistuva lääkäri voikin miettiä, mitä hän voi tehdä yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseksi ja ennakkoluulottomien ratkaisujen edistämiseksi.

Vuodesta toiseen sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset listataan Suomen arvostetuimpien ammattien joukkoon. Siksi Sote-ammattilainen on ainutlaatuisessa asemassa ajaessaan yhteiskunnallisia muutoksia, jotka edistävät ihmisen fyysistä ja psyykkistä terveyttä. Meillä on laaja-alainen tutkittuun tietoon perustuva asiantuntemus ja käytännön ammattitaito, joita käytämme ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin tukemiseen. Meillä on myös yhteiskunnan arvostus ja luottamus. Asiantuntemuksemme ja yhteiskunnallisen arvostuksen käyttäminen tutkittuun tietoon perustuvaan yhteiskunnallisen muutoksen ajamiseen on perusteltua. Mutta mitä Sote-ammattilainen voi tehdä, jos esiin nostamiamme huolenaiheita ei oteta vakavasti tai haluamme vauhdittaa muutosta?

Aktiivinen toiminta ilmasto- ja ympäristökriisin pysäyttämiseksi kantaa hedelmää

Yhteiskunnan rakenteiden muuttaminen vaatii aktiivista työtä, jota moni Sote-ammattilainen tekee usein palkatta oman palkkatyönsä ohella. Muutoksen edistämisen keinoja on runsaasti, ja on vaikeaa sanoa, missä poliittisen vaikuttamisen ja aktivismin välinen raja kulkee. Sote-ammattilaisia toimiikin monissa järjestöissä, jotka kamppailevat tutkitun tiedon avulla ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi. Sote-ammattilaisia voi löytää esimerkiksi eduskunnan asettamasta Suomen ilmastopaneelista, Lääkäreiden ilmastorintamasta  ja ympäristöliike Elokapinasta. Kaikki nämä organisaatiot nostavat esiin samoja ilmastonmuutoksen aiheuttamia uhkatekijöitä psyykkiselle ja fyysiselle terveydelle. Niiden aktiivisen toiminnan tai aktivismin tavoite on sama, mutta vaikutuskeinojen paletti ja mahdollisuuksien kirjo voi olla erilainen. Asiantuntijat viestivät ensi sijassa kirjallisesti, mutta kansalaistoiminnan keinovalikoima on laaja, kattaen niin asiantuntijalausuntojen kirjoittamisen ja asiantuntemuksen jakamisen mutta se voi sisältää myös mielenosoitukset ja kansalaistottelemattomuuden.

Monella rintamalla tehty työ on myös vaikuttavaa. Vaikka kokeellista tutkimusta ilmasto- ja ympäristökriisin torjuntaan liittyvän aktivismin vaikutuksista ei voida tehdä, mielenosoitukset ja kansalaisaktivismi on yhdistetty pienempiin hiilidioksidipäästöihin [2] ja niillä on vaikutusta julkiseen keskusteluun [3]. Aktivismi myös kasvattaa kunnianhimoisen ilmastopolitiikan kannatusta ainakin niiden ihmisten keskuudessa, joiden mielestä ilmasto ja ympäristökriisin torjunta on tärkeää [4]. Erilaisten asiantuntijaorganisaatioiden lausunnot ja muistiot puolestaan ovat keskeisiä poliittisessa päätöksenteossa.

Aktiivinen työ tai aktivismi ilmasto- ja ympäristökriisin estämiseksi tukee myös yksilön hyvinvointia. Esimerkiksi pitkittäistutkimus viime vuosituhannen rauhanliikkeeseen kuuluneista aktivisteista osoittaa, että aktivismi vähensi heidän omaan elämäänsä liittyviä huolenaiheita [5]. Aktiivinen työ ja toiminta yhteistyössä muiden kanssa parantanee hyvinvointia siksi, että se luo toivoa. Tutkija Åsa Wettergren esittääkin, että aktiivinen ja yhteistyössä tehty työ hyvän puolesta toimii ikään kuin vastavoimana halulle syyttää ja syyllistää ihmisiä yhteiskunnan epäkohdista [6].

 

Ympäristöliike Elokapinan lääkäreitä osoittamassa mieltä Mannerheimintiellä lokakuussa 2022. Kuva: Kian Ryhänen

Sote-ammattilainen voi tuoda ihmisille toivoa

Toivolla on suuri vaikutus ihmisen hyvinvointiin [7], ja sen merkitys tunnistetaan laajasti hoitotyössä. Koska tunteet ohjaavat ihmisen päätöksentekoa, tutkimukset ovat pyrkineet selvittämään, minkälaiset tunteet saavat ihmisen osallistumaan aktiivisesti ilmasto- ja ympäristökriisin torjuntaan. Esimerkiksi ahdistus ja huolestuneisuus on luonnollinen reaktio ilmasto- ja ympäristökriisiin ja voi aktivoida ihmisen toimimaan. Ahdistus voi johtaa esimerkiksi siihen, että ihminen hankkii tietoa ja pyrkii aktiivisesti toimimaan ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi.

Tutkimukset kuitenkin osoittavat [8,9], että ahdistus ei yksin selitä, miksi ihminen haluaisi toimia ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi. Ahdistuksen lisäksi ihminen tarvitsee toivoa. Toivo jaetaan usein fatalismia muistuttavaan passiiviseen toivoon sekä rakentavaan toivoon, eli uskomukseen, että omalla aktiivisella toiminnalla on vaikutusta esimerkiksi ilmasto- ja ympäristökriisin torjumisessa. Toivo ja usko omaan pystyvyyteen motivoivat ihmistä: jos ihminen tunnistaa, että ilmasto- ja ympäristökriisiin voidaan vaikuttaa mutta emme yhteisönä tee tarpeeksi, hän motivoituu [8]. Parhaimmillaan toivo luo positiivisen ja itseään vahvistavan kehän, jossa ihminen saa lisää toivoa toimiessaan aktiivisesti ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi [8] ja se voi ylläpitää omaa aktiivista toimintaa.

Sote-ammattilainen on ammattinsa puolesta ainutlaatuisessa asemassa toimiessaan aktiivisesti ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi. Sote-ammattilaiset ovat yhteiskunnassa arvostettuja ja heidän toimintansa tuo ihmisille toivoa. Meillä on myös runsaasti tutkittuun tietoon perustuvaa asiantuntemusta, jolle on huutava tarve yhteiskunnan pyrkiessä torjumaan ilmasto- ja ympäristökriisin haitallisia terveysvaikutuksia. Sote-ammattilaisen paikka onkin kaikkialla: niin kirjoittamassa asiantuntijalausuntoja työryhmissä kuin myös mielenosoituksissa ja kansalaisaktivismissa, jossa voimme tuoda muille toivoa pelkästään olemalla läsnä ja seisomalla toisten rinnalla.

Eino Partanen
Yliopistonlehtori, dosentti
psykologian koulutusohjelman johtaja
Instagram: @merellathemushroomqueen

Viitteet

[1] Helsingin yliopistopedagogiikan keskus (2021). Hakumotiivit, lääketieteellinen tiedekunta, syksy 2021. Julkaisematon.

[2] Muñoz, J., Olzak, S., & Soule, S. A. (2018, June). Going green: Environmental protest, policy, and CO2 emissions in US states, 1990–2007. In Sociological Forum (Vol. 33, No. 2, pp. 403-421).

[3] Han, H., & Ahn, S. W. (2020). Youth mobilization to stop global climate change: Narratives and impact. Sustainability, 12(10), 4127.

[4] Bugden, D. (2020). Does climate protest work? Partisanship, protest, and sentiment pools. Socius, 6, 2378023120925949.

[5] Boehnke, K., & Wong, B. (2011). Adolescent political activism and long-term happiness: A 21-year longitudinal study on the development of micro-and macrosocial worries. Personality and Social Psychology Bulletin, 37(3), 435-447.

[6] Kleres, J., & Wettergren, Å. (2017). Fear, hope, anger, and guilt in climate activism. Social Movement Studies, 16(5), 507-519.

[7] Satici, S. A. (2016). Psychological vulnerability, resilience, and subjective well-being: The mediating role of hope. Personality and Individual Differences, 102, 68-73.

[8] Marlon, J. R., Bloodhart, B., Ballew, M. T., Rolfe-Redding, J., Roser-Renouf, C., Leiserowitz, A., & Maibach, E. (2019). How hope and doubt affect climate change mobilization. Frontiers in Communication, 20.

[9] Sangervo, J., Jylhä, K. M., & Pihkala, P. (2022). Climate anxiety: Conceptual considerations, and connections with climate hope and action. Global Environmental Change, 76, 102569.

Kliinikko ja laboratoriolääketiede

Nyt ajankohtainen lääketieteen Nobelin palkinto myönnetään vuosittain kaikkein merkittävimmälle lääketiedettä muokkaavalle tutkimukselle. Vuoden 2022 lääketieteen nobelisti, ruotsalainen biologi Svante Pääbo palkittiin eri ihmislajien genetiikan tutkimuksesta – hänen tutkimusryhmänsä suurimpia saavutuksia on ollut neandertalinihmisen genomin sekvensointi. On hämmästyttävää ajatella, että maailmankaikkeuden mittakaavassa vain 40 000 vuotta/1400 sukupolvea sitten maapallolla on elänyt rinnakkain useampia ihmislajeja ja että Pääbo on onnistunut tutkimaan heidän erojaan geenien tasolla. Kun vertaa tämän palkitun tutkimuksen aihetta oman sairaalani tutkimusskenen arvomaailmaan, ne eivät oikein tunnu kohtaavan. Sairaalatutkimushakemuksen kysymykseen ”arvioni tutkimuksessa saavutettavalle hyödylle sairaalassani” olisi vaikea perustella, miksi kannattaisi tutkia neandertalilaisen ihmisen genomi. Nyt kuitenkin tiedämme, että Nobel-palkittu tutkimus on kirjoittanut kokonaan tuoreen sivun ihmiskunnan historiaa antaen uudenlaista tietoa ihmislajeista.

Tämä ajatus johdattaakin kysymykseen, miksi kliinikkotutkija ylipäänsä tekisi laboratoriotutkimusta, jonka kysymyksenasettelu voi olla hyvin kaukana käytännön lääketieteestä ja sairaalan tavoitteista? Olen opintojeni ja työelämäni ajan vaihtelevin ajatuksin pohtinut, onko ylipäänsä mahdollista yhdistää kliinisen lääkärin työtä laboratoriotyötä vaativaan tutkimukseen? Jos palataan Nobel-maailmaan, suurin osa 47:stä viimeisen 20 vuoden aikana palkitusta lääketieteen tutkijasta oli yhdysvaltalaisia, miehiä (vain 5 naista oli palkittu), koulutukseltaan biologeja, ja yhtä palkintoa lukuunottamatta (MRI-kuvantaminen) kaikki olivat tehneet laboratoriotutkimusta. Joukossa oli vain neljä palkittua, jotka olivat tehneet lääkärinä kliinistä työtä tutkimuksen ohella. He olivat kaikki miehiä ja työskentelivät pääosin USA:ssa. Tässä näkyy varmasti se, että Eurooppaa suurempien tutkimusresurssien lisäksi Pohjois-Amerikassa on panostettu huomattavan paljon kliinikkotutkijoiden uramahdollisuuksiin tarjoamalla akateemisia virkoja, jotka mahdollistavat työn jaksottamisen 75%-25% tutkimukseen ja kliiniseen työhön. Toki Nobel on liian karkea mittari vastaamaan kysymyksiini, mutta aihetta on vaikea lähestyä faktatiedolla, koska emme tiedä mikä on laboratoriotutkimusta tekevien lääkäreiden osuus kaikista kliinikkotutkijoista. Omalla työpaikallani näitä on yhden käden sormilla laskettava määrä.

Tutkijoiden kanssa käymieni kahvipöytäkeskustelujen perusteella suomalaiset lääketieteen opiskelijat päätyvät enää harvoin laboratoriotutkimusprojekteihin. On täysin ymmärrettävää, että tutkimusnäyttöön perustuvan lääketieteen kehittymisen myötä kliinisen tutkimuksen merkitys on korostunut, ja moni lääkäri päätyy tekemään kliinistä tutkimusta, jonka yhteys omaan erikoisalaan on suora. Kliininen tutkimus on myös käytännössä helpommin organisoitavissa, koska edelleenkin Suomessa suurin osa kliinikoiden vetämästä tutkimuksesta tehdään omalla vapaa-ajalla ja pienellä budjetilla kliinisen työn ohella ilman erillistä tutkijatyösuhdetta. Lääkärin näkökulmasta tärkeä laboratoriotutkimusta vaativa lääkekehitys on myös akateemisen rahoituksen puitteissa käytännössä mahdotonta, koska budjetit (puhutaan jopa 1-2 miljardin euron investoinneista) ylittävät monituhatkertaisesti akateemiset tutkimusbudjetit.

Miksi lääkäri sitten tekisi nykymaailmassa kallista, hidasta, hankalaa, aikaa vievää ja lopputulokseltaan epävarmaa laboratoriotutkimusta? Taloudellisesti se on järjetöntä – oman tutkimusryhmän pyörittäminen vastaa työmäärältään vähintään yrityksen pyörittämistä, sillä erolla että työtä tehdään ilman tuottoa. Jokavuotinen stressinaihe on rahoituksen jatkuvuus, joka on ahkeruuden ja sitkeyden lisäksi paljolti myös onnesta kiinni. Toisaalta kliinikkotutkijoiden etuna on, että heidän on helpompi muodostaa kokonaiskuva sairauksista, löytää kliinisesti merkittäviä kysymyksenasetteluita ja kerätä tutkimusnäytteitä potilailta. Motivaatiolähteen täytyy olla vahva ja erityinen, jotta laboratoriotutkimusprojektit saadaan vietyä maaliin. Yksi tärkeä motivaatiolähde on luontainen innostus ja tarve saada selityksiä asioille ja ilmiöille – miten sairaudet syntyvät ja mikä niiden etenemistä määrittää? Toinen tärkeä tekijä on molemmista töistä nauttiminen ja sisäsyntyinen motivaatio olla osana molempia keskenään erilaisia maailmoja.

Kyselin myös käytännön kokemuksia Helsingin yliopistossa lastentauteihin erikoistuvalta kollegaltani Juha Grönholmilta. Hän on hiljattain perustanut oman tutkimusryhmän, joka tutkii primaareja immuunipuutoksia. Tutkimusrahoitus on järjestynyt säätiöiden apurahojen lisäksi Suomen Akatemian kliinisen tutkijan pestistä, joka on yksi hyvin harvoista tutkimusrahoituksista, joka mahdollistaa palkallisen tutkimustyön kliinikolle. Näitä myönnetään vuosittain vain 10 kappaletta. Tämän lisäksi sairaaloille on budjetoitu pieniä summia, jotka ovat mahdollistaneet kliinikoiden palkallisen tutkimustyön, mutta valitettavasti SOTE-uudistuksen myötä näyttää siltä, että nämä tutkimusrahat ollaan leikkaamassa pois ainakin HUS:n budjetista.

Juha kertoo, että ryhmän perustaminen on ollut opettavaista, mutta samalla iso haaste. Käytännössä klinikasta on järjestynyt hyvin tutkimusjaksoja, ja klinikkaan palaaminen on ollut helppoa pidemmänkin tutkimusjakson jälkeen (esim. yli 3 vuoden postdocin jälkeen). Raskasta on ollut pitkät jaksot klinikassa, koska tutkimustöihin täytyy ottaa koko ajan kantaa ja perheelliselle tuntuu, että aika ei tahdo riittää. On tavallista, että työpäivä alkaa jo klo 5, jotta hän saa vastailtua sähköposteihin ja kirjoitettua manuskriptia eteenpäin. Perustutkimuksen tekeminen on antanut paljon ja on ollut hyvä vastapaino kliiniselle työlle (ja päinvastoin) ja tekee työstä paljon monipuolisempaa. Eksperimenttien tulokset ovat usein hyvin konkreettisia ja tutkimus on monipuolista. Usein kyllä tulokset eivät vastaa odotettua ja sitten joutuukin miettimään… On hienoa nähdä, että uudet menetelmät saadaan toimimaan ja niitä voidaan soveltaa potilasnäytteiden tutkinnassa ja juuri näiden näytteiden tutkiminen tekee työstä mielekästä. Tulevaisuudessa hän toivoo, että pääsisi tutkimaan itse klinikassa hoitamiaan potilaita.

Jos kliinikkotutkija tarttuu vain varmoihin tutkimuskysymyksiin, joiden hyöty tiedetään jo etukäteen, kaikkein tärkeimmät ja yllättävimmät löydöt voivat jäädä tekemättä. On mahdotonta tietää etukäteen, mikä uusi tutkimustieto tulee muuttamaan maailmaa ja siksi on absurdia olettaa, että kaikelle tutkimukselle voisi löytyä etukäteen ennustettava hyöty. Laboratoriotutkimuksessa on arkea, että lukuisatkaan kokeet eivät johda mihinkään ja tulokset jäävät vaisuiksi. Toisaalta joskus sitkeän ja määrätietoisen työn tuloksena tutkimusryhmä onnistuukin sekvensoimaan laadukkaasti muinaisen ihmislajin genomin ja sen tuoman faktatiedon myötä pääsemme filosofisen ajatuksen äärelle – me nykyihmiset olemme ulkoisista eroavuuksistamme huolimatta geneettisesti hyvin samanlaisia keskenämme maanosasta riippumatta. Lisäksi ihmislajina olemme aina sekoittuneet sekä ihmislajien sisällä että välillä eroavuuksiin katsomatta.

Maria Hurskainen
Lastenkardiologi ja tutkija

Ikääntyneiden kohtelu on surkeaa! On päätösten aika

On helppo olla varma somekanavilla surffatessa tai otsikoita kahlatessa. Jospa kysymme suoraan kokemusasiantuntijoilta: Helsingissä kotona asuvien 75-100+ -vuotiaiden kohorttitutkimuksessa (HEVA, Helsingin vanhustutkimus) joka viides (21%) kertoi yhteiskunnan kohtelevan konkareitaan huonosti. Mutta vain viitisen prosenttia vastaajista oli itse kokenut yhteiskunnan huonoa kohtelua. Myös kotona ikääntyneen turvallisuuden tunteesta tulemme pian saamaan lohduttavaa tietoa (in press). Kunpa päätöksenteko historiallisen soteuudistuksen toteutuksessa ei perustu äkkivääriin ”totuuksiin”, vaan suostumme näkemään harmaan sävyt tietoon tukeutuen.

Terveyskeskus on nasta paikka

Harmaat otsikot ylittävät harvoin uutiskynnystä. Potilaspalaute osoittaa luottamusta ja tyytyväisyyttä terveysasemilla saatuun hoitoon ja kohtaamisiin. Omalääkärin olemassaolo oli yhteydessä myönteiseen suhtautumiseen yhteiskunnan huolenpitoon myös mainitussa kyselyssä Helsingin ikääntyneille.

Sekä jaksaminen että rakenne kuitenkin natisevat jo äänekkäästi. Aihe nousi vahvasti esiin perusterveydenhuollon tutkimuksen päivillä Kalastajatorpalla: useista nopeasti juurrutetuista toimintamalleista ei ole tutkimustietoa, vaikka yleislääkäreiden tutkimusinto on nousussa. Lääkärin työolot ja terveys 2019 -tutkimus raportoi tk-lääkäreiden uupumisen yleisyydestä (53%) jo aiemmin, ja kongressiesitys toi valoa yleislääkärin ylenmääräisen kuormituksen syihin; työyhteisö kuormittaa kuitenkin vähemmän kuin muilla aloilla. Pitovoimaa löytyy hyvistä työyhteisöistä, kun vastavoimana huono organisaatio estää tekemästä yleislääkärin työtä.

Kansakin tahtoo tietää

Terveys kiinnostaa aina. Juuri nyt tiede tarvitsee meitä tulkkeja sijoittamaan tulokset kontekstiinsa. Tiede tarvitsee meitä välittämään tieto sekä päättäjille että muille veronmaksajille. Vain monitieteinen lähestyminen luo teeseistä synteesin, tai soten ainutlaatuisuus huomioiden edes testattavan hypoteesin.

Meiltä valmistuvien lääkäreiden ja maistereiden soisi osaavan kriittisen ajattelun ja yhteistyötaidot, joiden turvin rautalankamallit rakennetaan ja korjataan hyvinvointialueilla. Jospa joka kolmas ikääntynyt 75+ haluaisi jatkossakin elää 100-vuotiaaksi. Laatikon ulkopuolella on paljon arvokasta. Vaikeasti sovitettavissa organisaatioissa korostuu rakentavan vuorovaikutuksen välttämättömyys: kommunikaatio ilman asenteellista tulkintaa.

Harmaan sävyt raportteina

Tietoa on sirpaleina. Liuta osaajiamme ahkeroi kesän aikana Valtioneuvoston raportteja Suomen soteratkaisujen tueksi. Tiedekunnan suuri huoli on tulevien ammattilaisten kouluttaminen. Rahaa  erikoislääkäri- ja erikoishammaslääkärikoulutuksesta uupuu Kaisu Pitkälän jne. raportin mukaan jo nyt yli 60%. Priorisointiraportti piirtää puolestaan tarpeellisen kokonaiskuvan – mikäli 248-sivuiseen teokseen perehtyy. Iloa yleislääketieteen ymmärtäjälle tuo lupaus siitä, että terveyden edistämiselle on muitakin mittareita kuin QALY tai varsinkaan saranaindeksi.

Raporteista Omalääkäri2.0 valaa betoniin selkeimmin osan niistä periaatteista, joita ilman ei yleislääkärin työtä voi tehdä. Tämä hoidonjatkuvuuden raportti kuvaa myös keinot, joilla sotemenot voisi vuosien saatossa saada kuriin.

Suuri on kaunista?

Harmaat seniorimme ylittänevät harvoin kynnyksen kasvottomiin palveluihin, joissa seinät ovat kaukana kotoa ja toisistaan. Raporttien ja näytön vastainen taitaa olla mm. hyvinvointikeskukseksi kutsuttu jättihanke Kamppiin. Vaikka melkein puolella ryhmässä 75+ on nyt älypuhelin, ja yli puolet käyttää internetiä, osallisuus omassa elämässä härpäkkein ei ehkä toteudu toivotusti. Kalasataman esimerkki vahvistaa huolta.

HEVA-tutkimuksen 30 vuoden seurannassa fyysinen toimintakyky ja psyykkinen hyvinvointi paranevat yhä, mutta myönteinen trendi ei enää koske ikäryhmiä 90+. He lienevät lähitulevaisuuden suurin potilasryhmä terveyskeskuksissa. Kiinnostaisi tietää, miten iso osa ikänäön ja toiminnanvajeiden rajaamista tai muista haavoittuvassa asemassa olevista eksyy palveluista jo ennen bussimatkaa. Kaukana toisistaan olevat seinät erkaannuttavat myös ammattilaiset toisistaan, vähentävät me-henkeä ja lisäävät sairauspoissaoloja.

Keski-iän kolhitusta onnelliseksi 100-vuotiaaksi

Ikääntyneiden palveluissa on vakavia puutteita. Siitä huolimatta vanhimmat tuntuivat olevan hämmentävän tyytyväisiä vuonna 2019; vain viitisen prosenttia 75-100+ -ryhmässä koki itse saaneensa huonoa terveydenhuoltoa. Neljä viidestä tunnusti olevansa onnellinen. Sekä onnellisuus että tyytyväisyys ovat tyypillisesti heikoimmillaan 50-vuotiaana. Haluan luottaa, että nyt päätöksiä tekevät löytävät itsensä tyytyväisinä 90-vuotiaina palvelujen tarvitsijoina aikanaan.

So so!

Haastan tulevan suunnittelussa olevat tekemään uudenvuodenlupauksen nyt:

  • En tappele hyvinvointialuetta pahoinvointialueeksi mustavalkoisilla ismeillä
  • Otan malliksi hyvän tutkimusryhmän:
    1. varmistamme termit ja tavoitteen
    2. etenemme kaikkia kuullen uteliaina
    3. tehtävä valmistuu, vaikka suuntaa joskus muutetaan
  • Liitämme tavut ”so” ja ”te”

Kun sovitellaan yhteen ”so” ja ”te”, hyvinvoinnin tekijöiksi pääsemme kaikki me.

Helena Karppinen
LT, Helsingin yliopisto
Yleislääketieteen kliininen opettaja
LL-koulutusohjelman monialaisen oppimisen työryhmän pj
EURACT-neuvoston Suomen edustaja ja perusopetuksen komitean pj

Intohimona ikääntyneet ja koulutus
twitter @HelenaKarppine1

 

 

 

Suven sukujuhlasta sukulaisvalintaan – biologin pohdintoja sukulaisuudesta

Pandemiapelkojen laannuttua oli mennyt kesä taas sukukokousten aikaa. Oma suku kiinnostaa monia ja erilaisia sukutapahtumia järjestetään Suomessa paljon. Yhtenä syynä tähän on varmaankin sotienjälkeinen nopea muutos, jossa agraarit sukuyhteisöt pirstoutuivat työn perässä maailmalle. Tämä oli meidän geopoliittinen katastrofimme, jonka tuottamaa irrallisuutta podetaan edelleen ja lievitetään muun muassa sukutapaamisilla.

Näistä yhteen osallistuin minäkin, Luoma-Mieltyn suvun tapaamiseen Seinäjoella elokuussa. Olen yksi Henrik Antinpoika Mieltyn ja vaimonsa Kaisa Antintyttären jälkeläisistä – kuulemma. On pakko tunnustaa, että Ilmajoella 1660-luvulla syntyneet isoisäni isoisän isoisän isoisän vanhemmat ovat jääneet vähän etäisiksi, ja sukutapaamisen parista sadasta osallistujastakin tunsin vain muutaman lähisukulaisen. Tästä huolimatta ajatus sukupolvien ketjusta ja ”omasta väestä” tuntui mukavalta.

Jäin kuitenkin pohtimaan miksi. Mikä osallistujia, valtaosa toistensa 8. serkkuja, oikeastaan yhdisti? Mikä se suku oikein on, ja onko näillä lähipiirin ulkopuolisilla sukulaisilla edes merkitystä? Mihin sukulaisuus loppuu?

Kaikki on suhteellista
Kaikkitietävän Wikipedian määritelmän mukaan sukulaisiksi voidaan kutsua joukkoa ihmisiä, joilla on yhteiset esivanhemmat. Tällä perusteella me kaikki sukutapaamiseen osallistuneet olimme siis selvästi sukulaisia. Mutta niin ovat sitten kaikki muutkin, sukulaisuus riippuu siitä mistä katsoo. Australian aboriginaalien mielestä varmaan kaikki eurooppalaiset ovat sukulaisia. Alkuvuodesta 2022 ilmestyneessä tutkimuksessa esiteltiin yhteinen sukupuu 3601 nykyihmisen ja kahdeksan muinaisihmisen perimälle (Wohns et al. 2021). Kaikki nämä perimät pystyttiin yhdistämään yhteen puuhun, eli itse asiassa koko ihmiskunta on yhtä (liian) suurta sukua. Meidän labradorimme niputtaisi mukaan myös jyrsijät. Ja onhan minulla ja porkkanallakin yhteiset esivanhemmat – tosin tuota n. 1,6 miljardia vuotta sitten elänyttä levämäistä pariskuntaa on ehkä vielä Henrikiä ja Kaisaakin vaikeampi kuvitella.

DNA
Sukulaisuuskysymys on triviaali ja vaikea samaan aikaan. Minulle se on myös ammatillinen. Oikeusgeneetikothan selvittävät työkseen, ovatko näytteenantajat sukua vai ei; isyystestien ja perheenyhdistämisen lisäksi myös esim. vainajien tunnistus on sukulaisuuden selvittämistä. Yhden vastauksen sukulaisuuteen antaa siis DNA, yhteisen perimän osuus. Oikeusgenetiikassa tutkitaan lähes yksinomaa läheisiä sukulaisuussuhteita, jotka selviävät pienellä otoksella DNA-merkkejä. Kauemmas sukupuussa pääsee koko perimän sekvensoinneilla, mutta tälläkin on rajansa: DNA:n resoluutio tyssää väistämättä jonnekin 4. serkkujen tienoille (isovanhempien isovanhemmat sisaruksia). Tätä kaukaisemmilla sukulaisilla yhteisen DNA:n osuus perimästä on niin pieni, ettei sitä kyetä erottamaan ei-sukulaisilta löytyvästä, sattuman tuottamasta samankaltaisuudesta.

Jos DNA kykenee tunnistamaan sukulaiset vain 4. serkkuun saakka, onko 5. serkku sitten enää sukulaisesi? Monen mielestä on. MTV3:n Sukuni salat -ohjelmassa jääkiekkovalmentaja Jukka Jaloselle löytyi aatelissukulainen 700 vuoden takaa Liettuasta. Yhdennäköisyyskin oli kuulemma ”häkellyttävä” (juttu 8.1.2021 Ilta-Sanomissa). Tämän on kuitenkin pakko olla sattumaa, Jukka Jalosella ja Liettuaa 1300-luvulla hallinneella Gediminasilla yhteisiä geenejä ei voi olla sen enempää kuin kahdella satunnaisella pohjoiseurooppalaisella.

Jatkumoita ajassa
Geneettisten yhteyksien puuttumisesta huolimatta tieto jonkinmoisesta jatkumosta oman itsen ja menneisyyden henkilön välillä voi kuitenkin olla innostava ja tärkeä. Ehkä se mukava tunne sukulaisuudesta välittyykin juuri tämänkaltaisten jatkumoiden kautta?

Toisin kuin sukututkimuksessa, sukua on aiemmin ehkä ajateltu ennemmin ajassa eteenpäin: suvun määritti omaisuuden, arvonimien, etuuksien ja tietojen siirtyminen aina seuraavalle polvelle. Ketju nähdään yhtenäisenä, vaikka päätylenkit etääntyvät toisistaan. Kansallismuseon Vaurauden filosofia -näyttelyssä esitellään kreivi Henrik Creutz, Malmgårdin linnan ja sen tiluksien 13. isäntä. Arvonimi on sama kuin ensimmäisellä Malmgårdin Creutzilla 1600-luvulla, omaisuuskin varmaan osittain, mutta geneettistä yhteyttä ei testeissä heidän välillään havaittaisi. (Isälinjassa periytyvä Y-kromosomi saattaa tosin olla tässä tapauksessa poikkeus, useimmissa yhteiskunnissa kun periytymistä ja sukulaisuutta on ajateltu patriarkaalisesti.)

Harvalla meistä on kuitenkaan aatelisarvon tai Malmgårdin linnan kaltaista konkreettista todistetta suvun jatkumosta, joten tämä ei auta sukulaisten määrittämisessä ainakaan minua. Aineetonta perimää, kuten perinteitä, arvoja ja asenteita kulkee kyllä suvussa kuin suvussa. Abstrakteina asioina näitä on kuitenkin vaikea tunnistaa, eivätkä nekään auta sukulaisuusdiagnooseissa.

Ainakin sukulaisuus on tärkeää
Entä evoluutiobiologia, olisiko siitä apua sukulaisuuden määrittelyssä? Tarjoaisiko esim. ”Hukkuvan miehen hypoteesi” jonkinmoisen sukulaisuuden happotestin? Hypoteesi väittää, että jos pystyt pelastamaan (itsesi vaarantaen) vain yhden kahdesta hukkumaisillaan olevasta, pelastat sukulaisesi. Olisi tietysti mielenkiintoista tietää, pystyisikö uhkaavassa tilanteessa jotenkin vaistomaisesti erottamaan 5. serkun keskimääräisestä kadunhenkilöstä. Tai jos tietäisit tuon sukulaisuussuhteen, vaikuttaisiko se valintaasi? Tämän empiiriseen testaamiseen voisi eettisellä toimikunnalla olla kuitenkin jotain huomautettavaa, joten tuskin tämäkään kysymyksessämme paljoa auttaisi.

Hukkuvan miehen hypoteesi onkin vain kevyttä visualisointia raskaan sarjan teorialle nimeltä sukulaisvalinta. Se vastaa ainakin yhteen alkuperäisistä kysymyksistämme, siihen onko sukulaisuudella väliä. On, paljon. Sukulaisuudella on ratkaiseva merkitys sille, että eliöt viruksista nisäkkäisiin tekevät yhteistyötä. Luit oikein, viruksetkin tekevät yhteistyötä sukulaisten kesken. Nature Ecology & Evolutionissa julkaistiin viime vuonna aiheesta mielenkiintoinen katsausartikkeli (West et al. 2021: Ten recent insights for our understanding of cooperation).

Sukulaisvalinta-heureka ratkaisi monta biologista pulmaa. Darwin piti kehittämänsä luonnonvalinnan teorian pahimpana kompastuskivenä altruismia. Kilpailua painottanut teoria ei oikein pystynyt selittämään, miksi jotkut eliöyksilöt auttoivat toisia omalla kustannuksellaan. Selkein esimerkki tästä ovat mehiläiset, joiden työläiset eivät lisäänny vaan raatavat vain yhden munia tuottavan kuningattaren hyväksi (pätee myös muurahaisiin ja muihin sosiaalisiin hyönteisiin). Asiaa tutkittiin Darwinin päivistä saakka, mutta vasta v. 1964 englantilainen William D. Hamilton ratkaisi toisten auttamisen evolutiivisen ongelman simppelillä matemaattisella kaavalla rBC > 0. Se tunnetaan nimellä Hamiltonin sääntö (Hamilton’s rule). Harva on siitä kuullut, vaikka sitä pidetään yhtä tärkeänä maailman ymmärtämiselle kuin sitä vähän kuuluisampaa kaavaa E = mc2.

Hamiltonin epäyhtälössä C on auttajalle koituva haitta, B on autettavan saama hyöty ja r on sukulaisuus auttajan ja autettavan välillä. Yksinkertaistetusti Hamiltonin sääntö siis sanoo: itselle aiheutuva haitta kannattaa tietyissä tilanteissa, jos autettava on sukulaisesi. Mitä läheisempää sukua autettava on, sitä enemmän kannattaa laittaa itseään peliin. Haitan ja hyödyn epätasapainoa voi korjata myös auttamalla joukkoa vähän kaukaisempia sukulaisia. Sukulaisvalintaa 1900-luvun alkupuoliskolla tutkineen J.B.S. Haldanen kerrotaankin tokaisseen, että voisi hyvin kuolla kahden veljen tai kahdeksan serkun puolesta (keskimäärin sisaruksilla geenimuodoista 1/2 on samoja, serkuilla 1/8). Tämän empiirinen testaaminen tuskin olisi houkutellut eksentristä Haldaneakaan.

Valitettavasti Hamiltonin kaava pelaa vain evoluution pelimerkeillä, tekojen hyöty ja haitta mitataan ainoastaan auttajan ja autettavan elinaikaisella lisääntymismenestyksellä. Kaavasta ei siis välttämättä kannata etsiä lohtua, kun jälkikasvu seuraavan kerran tuhoaa parketin, ikääntyvä äiti lankeaa puhelinmyyjään tai erehdyt takaamaan serkkusi pankkilainan.

Elämä geeneille
Sukulaisvalinnan keskiössä ovat yksilöiden sijasta geenit: auttamalla sukulaisia autat omia geenejäsi. Omien geenimuotojen suosiminen selittää näppärästi mehiläisten, muurahaisten ja muiden sosiaalisten hyönteisten käyttäytymisen. Erikoisen haplodiploidisen sukupuolenmääräytymisen vuoksi kaikilla kuningattaren munimilla naarailla, siis pesän työläisillä, geeneistä 75 % on yhteisiä. Jos työläiset lisääntyisivät itse, seuraavaan sukupolveen siirtyisi vain puolet niiden geeneistä, mutta auttamalla kuningatarta luku nousee 75 %:iin. Kauppa siis kannattaa, jos ajatellaan geenejä.

Meille nykyajan individualisteille on tietysti vähän sulattelemista ajatuksessa, että me tässä ollaankin geeniemme palveluksessa, eikä toisin päin. Nämä teoriat popularisoi Richard Dawkins kuuluisassa kirjassaan Geenin itsekkyys.

Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että sukulaisuuden ajamaa yhteistyötä esiintyy todella laajasti. Artikkelissaan West ja kumppanit esimerkiksi kirjoittavat (vapaasti suomennettuna): ”Mikrobien tekemän yhteistyön tutkimus on kasvanut räjähdysmäisesti viime aikoina. Tilanne on nyt täysin erilainen kuin vain 15 vuotta sitten, jolloin ehdotus bakteerien yhteistyöstä olisi voinut purskauttaa juoman mikrobiologin suusta”. Monet mikrobit, vaikkapa Pseudomonas aeruginosa, tuottavat ja erittävät ympäristöönsä yhdisteitä, jotka suvuttomasti lisääntyvissä kolonioissa ovat sukulaisten käytettävissä. Empiiriset kokeet ovat osoittaneet, että kyse on todellakin sukulaisvalinnasta: mitä suurempi kolonia (eli sukulaisten joukko) on, sitä innokkaammin yhdistettä tuotetaan, ei-sukulaisten kokeellinen lisääminen koloniaan vähentää tuottoa ja huijareiden ilmaantuminen saa mikrobit vaihtamaan strategiaa kokonaan. Tämänkaltaista yhteistyötä on havaittu myös esim. VS-viruksella (vesicular stomatitis). Merkittävintä tässä on se, että Hamiltonin yksinkertainen kaava kykenee selittämään yhteistyön laajasti läpi eliökunnan viruksista nisäkkäisiin – sukulaisuus ratkaisee.

Totuus on tuolla jossakin
Eliökunnan kehittymisessä ja toiminnassa sukulaisuudella on siis iso merkitys. Sukulaisuus on kuitenkin luonnolle tyypillinen liukuma, jossa kaikenlainen kategorinen rajanveto on vaikeaa tai mahdotonta. Evoluution puntarissa geeneillä on merkitystä ja lähisukulaiset ovat siksi arvokkaampia – mutta ei näillä perusteilla karsinoida ihmisiä sukutapaamisissa.

Ihmismaailmassa lähisukulaiset voi olla helppo nimetä, ja biologiset lähisukulaiset voidaan määrittää yksinkertaisen mekanistisesti DNA-merkeilläkin. Mutta kaikki lähisukulaisiksi kokemamme henkilöt eivät välttämättä jaa geenejä kanssamme yhtään sen enempää kuin kaukaisemmatkaan sukulaiset, joskus vähemmänkin. Jotkut taas eivät koe geneettisesti läheisiä sukulaisiksi lainkaan. On pakko nostaa kädet pystyyn: oma kokemuksiin ja tunteisiin perustuva henkilökohtainen vastaus sukulaisuuteen on varmasti parempi kuin mikään yksittäinen kriteeri – varsinkaan biologinen.

Nyky-yhteiskunnassa meillä on vähemmän yhteisiä kokemuksia biologisten sukulaisten kanssa kuin menneinä aikoina, emme asu samalla paikkakunnalla, emme vierrä kaskea tai valvo tervahautaa 5. serkkujemme kanssa. Tavallaan meillä on siis suppeampi sukupiiri. Mutta eroaako esi-isiemme kokemus kaukaisista sukulaisista paljoakaan vaikkapa nykyihmisen tuntemuksista Facebook-yhteisönsä jäseniä kohtaan? Epäilen ettei, vaikka minulla ei ole tueksi dataa eikä Facebook-tiliä. Ja ovathan ne sukukokouksetkin paikkaamassa nykytilannetta.

Minulle 8. serkut pysyvät vieraina, mutta nyt kun tiedän Henrikistä ja Kaisasta, voin aistia jatkumon ja löytää jopa yhtymäkohtia. Isonvihan aikaan Pohjanmaalla lapsia kasvattaneet esivanhemmat ovat varmaankin stressanneet aivan samoista asioista kuin minä nyt: toimeentulosta ja Venäjästä.

Kyselin ehkä tyhmiä kysymyksiä alusta alkaen. Seuraavassa sukukokouksessa otan rennommin ja vain nautin sukulaisteni seurasta.

Jukka Palo, oikeusgenetiikan dosentti
HY/THL

 

Kiitokset: 
- dos. Perttu Seppä, sukulaisvalinnan asiantuntija ja William D. Hamiltonin ei-sukulainen - joka (silti) oli pelkäämässä Hamiltonin hukkumista Tvärminnen syysjäihin.
- Matti Korpiaho, kummisetä, serkku ja Luoma-Mieltyn sukuseuran pj
- Olli Rajala, serkku ja lähisukulainen

 

Sosiaalisista aivoista tekoälyyn

Keksijä, tutkija ja tietokirjailija, James Lovelock, kuoli tänä kesänä 103-vuotiaana. Lovelock tuli tunnetuksi Gaia-teoriasta, jossa Maapalloa tarkastellaan fysiologisessa tasapainossa olevana eliönä. Myöhempinä vuosina Lovelock pohti miten ihmisen aiheuttamista rajuista fyysisistä ja biologista muutoksista kärsivä Maapallo voidaan ohjata vielä tasapainoon. Avuksi tulee ehkä tekoäly.

Tekoäly on jo monessa mukana. Helsingin yliopiston tutkija voi esimerkiksi ottaa iris.ai – nimisen ohjelman käyttöönsä julkaisutiedon hallintaan. Tavallisesta kirjallisuushakuohjelmasta poiketen se profiloi hakusanat ja luokittelee kirjallisuushaun tulokset.

Ihmislaji itsessään on isojen aivojensa ja kehittyneen aivokuoren (neokorteksi) ansiosta poikkeuksellisen älykäs. Ihminen on fyysisesti heikko verratessa esimerkiksi lähisukulaiseen simpanssiin. Ihmisen lapsuusaika on pitkä. Ihmispoikanen on huoltajistaan riippuvainen vuosikausia. Pitkä lapsuus mahdollistaa isot aivot. On esitetty erilaisia hypoteeseja siitä, miksi ihmisille kehittyi näin poikkeuksellisen isot aivot. Ainakin aivokapasiteetti toi joustavuutta käyttäytymiseen, mikä auttoi sopeutumaan jääkauden jatkuvasti muuttuviin ympäristöoloihin. Fyysistä haurautta korvaamaan tarvittiin myös vahva yhteisö, eikä pelkkä kommunikointi riittänyt. Yksi vahva isojen aivojen kehittymiselle esitetty skenaario onkin sosiaalisen aivon hypoteesi. Sen mukaan aivokapasiteettia tarvittiin sosiaalisten suhteiden ylläpitoon. Toimivassa yhteisössä Ihmisen täytyy ylläpitää luottamusta ja ystävyyttä, ei pelkästään lisääntymiskumppaniin, vaan myös muihin yhteisön jäseniin. Hypoteesiin liittyy rauhanomainen näkökulma ihmisen evoluutioon. Ihminen ei kehittynyt sotimaan luontoa ja lajitovereita vastaan, vaan elämään harmoniassa (1).

Pelkän aivojen koon ja sosiaalisuuden yhteys ei ole suoraviivainen. Sosiaalinen yhteisö voi myös täydentää yksilön aivokapasiteettia. Muurahaisilla, joilla on hyönteismaailman monimutkaiset ja suurikokoiset aivot, on myös kehittyneet aistit ja aivotoiminta. Eri muurahaislajeista on tehty mielenkiintoinen havainto. Itsenäisemmin työskentelevillä työläismuurahaisilla on isommat aivot, kun yhteistyössä sieniä viljelevien lajien muurahaisilla. Antoisaa luettavaa muurahaisista saa suomalaisten tutkijoiden muurahaiskirjasta (2.).

Nyt näyttää siltä, että ihmiskunnan kohdalla ehkä rauhanomaisesta alusta huolimatta isot aivot ovat johtaneet sotimiseen ja ympäristön tuhoon. Lovelockin mukaan Gaia voidaan vielä pelastaa ulkoistamalla suunnittelu tekoälylle. Lovelock visio tieteiskirjamaisen Novoseenin maailman, jossa tekoäly johtaa ja Maapallo säilyy ihmisellekkín elinkelpoisena. Viehättävä Lovelockin 100-vuotisvideo (3.) avaa keksijän ajattelua helpolla tavalla.

Suvi Viranta-Kovanen
dosentti, anatomian vanhempi yliopistonlehtori

  1. https://hhs.uncg.edu/pcs/wp-content/uploads/sites/7/2019/11/2018-Fry-Evolutionary-Logic-of-Peace.pdf
  2. Bargum, K & Helanterä, H. 2021 Suuri suomalainen muurahaiskirja. Minerva.
  3. https://www.newscientist.com/article/mg24332401-000-james-lovelock-at-100-the-creator-of-gaia-theory-on-humanitys-future/