Opettajien ja opiskelijoiden yhteisöllisyys parantaa kaikkien hyvinvointia

Pohdi, kuinka hyvin voit työyhteisössä, jossa työntekijöiden keskinäinen tuki on vähäistä ja ilmapiiri huono. Vastaus lienee monelle itsestään selvä: jos henkilö voi valita työpaikkansa, hän luultavasti painottaa palkan ja oppimismahdollisuuksien lisäksi työpaikassa saamaansa tukea ja sen ilmapiiriä. Tämä näkyy esimerkiksi Nuorten lääkärien yhdistyksen toteuttamassa koulutuspaikkakyselyssä [1]. Tiivistäen, nuorten lääkärien suosimissa viiden tähden koulutuspaikoissa työilmapiiri on kannustava, konsultointi on helppoa, seniorituki on hyvä, työmäärä on kohtuullinen ja koulutus on suunnitelmallista. Toisin sanoen, hyvä työpaikka on yhteisöllinen ja siellä on kannustava työilmapiiri.

Sosiaali- ja terveydenhuollon työpaikolla onkin tarve tarjota työntekijöilleen kannustava ja tukeva työyhteisö. Jos tätä ei huomioida, työpaikan veto- ja pitovoima jäävät heikoiksi ja henkilöstö hakeutuu nopeasti muihin työpaikkoihin. Jäljelle jäävien työntekijöiden työkuorma kasvaa ja työaikaa kuluu enenevissä määrin uusien työntekijöiden perehdyttämiseen. Pahimmillaan tilanne voi johtaa noidankehään, jossa lähes kaikki kokeneet työntekijät irtisanoutuvat. Lopputuloksena hoitotulokset voivat heikentyä tai palvelut voivat loppua kokonaan. Useimmat sote-ammattilaiset tunnistavat tämän tilanteen eikä se koske vain lääkäreitä [2], vaan monissa paikoissa myös psykologien rekrytointi on haastavaa tai mahdotonta [3].

Työntekijä voi usein äänestää jaloillaan, jos työyhteisön olot ovat huonot – ja usein äänestääkin. Mutta sosiaali- ja terveydenhuoltoalan opiskelija ei voi siirtyä toiseen paikkaan opiskelemaan, jos haluaa pätevyyden harjoittaa ammattiaan. Hän joutuu siis sinnittelemään opintonsa loppuun, tai jättämään ne kesken. Pahimmassa tapauksessa opiskelija sisäistää opiskelupaikan käytännöt ja toimintatavat, jolloin ne voivat siirtyä työpaikkojen käytännöiksi.

Opiskelijan kokemus yhteisöllisyydestä vaikuttaa hyvinvointiin

Yliopistoyhteisöllä tarkoitetaan professoreja, muuta tutkimus- ja opetushenkilökuntaa ja opiskelijoita, joista jokaisella on oma edustajansa yliopiston päätöksentekoelimissä. Opiskelija on siis leimallisesti osa yliopiston työyhteisöä ja vaikuttaa siihen, miten yliopistoa ja sen opetusta kehitetään. Opiskelijan rooli osana yliopistoyhteisöä korostuu professioaloilla, joissa opiskelija tulee usein takaisin yliopistoon työuransa aikana esimerkiksi erikoistumiskoulutuksen aikana. Professioaloilla yliopisto-opinnoissa kehitytään opintojen myötä kollegaksi ja työtoveriksi. Toisin kuin monilla muilla aloilla, tiedekuntamme koulutusohjelmissa yliopistoyhteisön ja työyhteisön raja ei ole tarkkarajainen.

Opiskelijoiden kokemusta yhteisöllisyydestä on tutkittu sekä opiskelijoiden oman yhteisöllisyyden että opiskelijoiden ja opettajien välisten suhteiden näkökulmasta. Tyypillisesti kokemukset opiskelijoiden ja opettajien vähäisestä yhteisöllisyydestä johtavat opiskelijoiden heikompaan hyvinvointiin ja altistaa myös opintojen keskeyttämiselle [4]. Usein myös vahva yhteisöllisyys tukee kokemusta siitä, että opinnot ovat laadukkaita [4]. Parhaimmillaan yliopiston yhteisöllisyys voi jopa tukea kuormittuneita opiskelijoita: opettajien tuki ja kiinnostus voi tukea opiskelijoiden toipumista opiskelu-uupumuksesta [5]. Yhteisöllisyys voi parantaa myös oppimistuloksia [6]

Yhteisöllisyyden kokemus ei ole keskeinen vain opiskelussa vaan se on yksi ihmisen perustarpeista. Esimerkiksi Decin ja Ryanin itseohjautuvuusteoria [7] esittää, että ilman yhteisöllisyyttä ihminen ei voi hyvin. Deci ja Ryan perustelevat, että ihmisellä on perustavanlaatuinen tarve tulla kohdatuksi hyvin, olla merkityksellisissä vuorovaikutussuhteissa muihin ihmisiin ja olla osa turvallista ja lämminhenkistä yhteisöä, jossa psykologisen turvallisuuden pääperiaatteet toteutuvat.

Opetus on laadukasta, mutta ohjauksessa on parannettavaa

Kuinka hyvin tiedekuntamme pärjää yhteisöllisyyden näkökulmasta? Jos ajatellaan esimerkiksi kandipalautteen tuloksia NLY:n viiden tähden koulutuspaikan kriteerien valossa, emme luultavasti pärjää aina kovin hyvin. Esimerkiksi kandipalautteessa opetus koetaan mielekkäänä ja laadukkaana; jopa opetusmenetelmät saavat varsin hyvän arvosanan. Useimmiten opiskelijoille on myös varsin selvää, mitä häneltä odotetaan opintojaksolla. Sen sijaan saamme heikoimmat arvosanat ohjauksesta ja palautteesta: palautetta ei koeta saavan kovinkaan usein eivätkä opiskelijat aina koe, että ohjausta on saatavilla. Tämä ei tarkoita, etteivätkö opiskelijamme pärjäisi opinnoissaan; koulutusohjelmiimme valitaan korkeintaan parhaat viisi prosenttia opiskelijoista ja heistä suurin osa luultavasti läpäisisi opintojaksot vaikka opetus olisi heikkotasoista.

Voimmeko siis sanoa, että tiedekunnan opiskelijat kokevat konsultoinnin helpoksi ja seniorituen hyväksi? Jos tulkitsisimme tuloksia yhteisöllisyyden näkökulmasta voitaisiin ehkä sanoa, että meillä on mielekäs sisältö, mutta yhteisöllisyys koetaan ajoittain heikoksi, jonka vuoksi opiskelijoille syntyy kokemus ohjauksen puutteesta.

Opettajakunnan ja opiskelijoiden siteen on oltava vahva

Yhteisöllisyyden parantamisen kannalta on ensisijaisen tärkeää puuttua väärinkäytöksiin ja epäasialliseen käytökseen. Jos näihin puututaan jämäkästi ja tehokkaasti, opettajakunnan ja opiskelijoiden välistä yhteisöllisyyttä on helpompi rakentaa. Jos taas ei, muut toimet voivat jäädä merkityksettömiksi.

Vaikka vuorovaikutuksen laatu on keskeistä yhteisöllisyyden rakentamiselle, myös määrällä on merkitystä. Mitä useammin opiskelijat ja opettajat vuorovaikuttavat, sitä todennäköisimmin opiskelija kokee saavansa tukea opinnoissaan ja sitä tiiviimmäksi yhteisöllisyys koetaan [8,9]. Yhteisöllisyys näkyy myös opetukseen osallistumisessa: mitä parempana yhteisöllisyys koetaan, sitä suurempi motivaatio opiskelijoilla on osallistua opetukseen. Tämän seurauksena myös oppimistulokset voivat parantua.

Opettajan kannalta vuorovaikutus ehkäisee esimerkiksi väärinkäsityksiä opiskelijoiden ja opettajien välillä. Jos opettaja on lähestyttävä ja vuorovaikutustilanteita on lukuisia, myös palautteen antaminen tai vastaanottaminen helpottuu. Jos taas vuorovaikutus keskittyy vain kritiikkiin tai palautteen antamiseen, opettaja helposti suhtautuu jokaiseen vuorovaikutustilanteeseen kuin kamppailuun, jossa hän joutuu puolustautumaan tai perustelemaan ratkaisujaan. Vuorovaikutuksen runsaus antaa opiskelijoille myös mahdollisuuden positiivisen palautteen antamiseen, kun mahdollisuutta kommunikoida ei koeta rajallisena, jolloin kritiikin antaminen saatetaan kokea tärkeämpänä.

Eräs tärkeistä kehityskohteista yhteisöllisyyden kannalta voisi olla myönteisten opettajien ja opiskelijoiden välisten kohtaamisten lisääminen. Tällaisia voisivat olla sekä opettajien ja opiskelijoiden yhteiset työryhmät, mutta myös epämuodolliset tilaisuudet, esimerkiksi kevätkahvit tai lukukauden alun tervetuliaistilaisuudet. Määrä voi korvata laatua. Hyvän kokemuksen tiedekunnastamme saanut opiskelija saattaa palata takaisin väitöskirjatutkijaksi tai opettajaksi jatkamaan hyvän kiertoa. Tai vähintään viedä kokemuksen hyvästä yhteisöllisyydestä mukanaan tulevaan työpaikkaansa.

Eino Partanen
Psykologian koulutusohjelman johtaja

Viivi Laamanen
Psykologian opiskelijoiden ainejärjestö Kompleksin puheenjohtaja

Lähteet

[1] https://nly.fi/koulutuspaikkakysely/mika-koulutuspaikkakysely/kysymyskohtaiset-tulokset-2017-2021/ Viitattu 23.2.2024

[2] https://www.aamulehti.fi/pirkanmaa/art-2000010140680.html Viitattu 23.2.2024

[3] https://www.psyli.fi/koulupsykologille-ei-paase-mutta-aluehallintovirastot-tyytyvat-seuraamaan-tilannetta/ Viitattu 23.2.2024

[4] Richardson, S., & Radloff, A. (2014). Allies in learning: critical insights into the importance of staff–student interactions in university education. Teaching in Higher Education, 19(6), 603-615.

[5] Dyrbye, L. N., Power, D. V., Massie, F. S., Eacker, A., Harper, W., Thomas, M. R., … & Shanafelt, T. D. (2010). Factors associated with resilience to and recovery from burnout: a prospective, multi‐institutional study of US medical students. Medical education, 44(10), 1016-1026.

[6] Meeuwisse, M., Severiens, S. E., & Born, M. P. (2010). Learning environment, interaction, sense of belonging and study success in ethnically diverse student groups. Research in Higher Education, 51, 528-545.

[7] Deci, E. L., & Ryan, R. M. (2008). Self-determination theory: A macrotheory of human motivation, development, and health. Canadian psychology/Psychologie canadienne, 49(3), 182.

[8] Johnson, D. R., Soldner, M., Leonard, J. B., Alvarez, P., Inkelas, K. K., Rowan-Kenyon, H. T., & Longerbeam, S. D. (2007). Examining sense of belonging among first-year undergraduates from different racial/ethnic groups. Journal of College Student Development, 48(5), 525-542.

[9] Hoffman, M., Richmond, J., Morrow, J., & Salomone, K. (2002). Investigating “sense of belonging” in first-year college students. Journal of College Student Retention: Research, Theory & Practice, 4(3), 227-256.

Globaali oikeuslääketieteellinen ongelma itärajallamme

Suomen itärajan tilanne on viime aikoina ollut uutisissa tiuhaan. Venäjä pyrkii ravistelemaan EU-yhteiskuntia haalimalla pääosin Lähi-idästä siirtolaisia, joita pusketaan rajan yli. Tulijoilta nyhdetään ensin rahat ja sitten lähetetään rajalle, jonka yli pääsevät varmuudella ainoastaan ihmisoikeuskysymykset. Valitettavasti jo se on Venäjän etu, ihmiset voi unohtaa. Henkilökohtainen toive paremmasta on vetänyt ihmisen  nappulaksi isoon peliin, jonka noppaa heitetään jossain ihan muualla kuin Vaalimaalla tai Rajajoosepissa: Moskovassa, Helsingissä, Jerusalemissa, Washingtonissakin. Suomen suljettua rajanylityspaikat siirtolaiset ovat puun ja kuoren välissä ja voivat pyrkiä rajan yli läpi metsien mistä tahansa. Talvioloissa näitä ylittäjiä on vielä ollut ilmeisen vähän ja Suomen rajavalvonta tekee parhaansa havaitakseen tulijat. Silti ei voida poissulkea mahdollisuutta, että Suomeen on tullut tai tulee ihmisiä, jotka eivät päädy viranomaisten kirjoihin ja kansiin.

Koko tragedia on syiltään ja seurauksiltaan hyvin monimutkainen. En edes yritä väittää ymmärtäväni tätä kokonaisuutta, eikä minun onnekseni tarvitsekaan. Kriisi kuitenkin liippaa myös omaa alaani oikeuslääketiedettä: entä jos rajan yli tullut rekisteröimätön henkilö kuolee metsäretkellään? Tämä ei olekaan aivan ongelmaton tilanne, vaikka lainsäädäntö on yksiselitteinen. Jäänteiden löydyttyä vainajalle on tehtävä oikeuslääketieteellinen kuolemansyynselvitys, jossa henkilön kuolinsyy ja kuolemaan johtaneet tekijät yleensä kyllä selviävät ”tavalliseen tapaan”. Mutta kuolemansyynselvityksellä on kolmaskin tavoite: vainajan tunnistaminen. Tunnistaminen on tärkeää paitsi juridisesti (mahdolliset vakuutukset, omaisuuden hallinta, identiteettivarkauksien estäminen jne.), myös eettisesti, erityisesti omaisten kannalta. Jokaisella on oikeus tulla haudatuksi omalla nimellään paikkaan, joka on omaisten tiedossa, eikä omaisten pitäisi koskaan joutua elämään tilanteessa, jossa he eivät tiedä sukulaisensa kohtalosta. Jostain päin maailmaa saapuneen siirtolaisen tunnistaminen ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu vaan usein monitahoinen, pääosin humanitaarinen mutta myös hallinnollinen ja logistinen ongelma. Yksikin tunnistamaton vainaja vie yhteiskunnan, eniten tunnistamisesta vastuussa olevan poliisin mutta myös oikeuslääketieteen ja muiden tahojen, resursseja.

Yksilöntunnistus on periaatteessa hyvin arkista puuhaa. Jo se, että pääsit lukemaan tätä tekstiä verkossa, on todennäköisesti vaatinut henkilöllisyytesi varmistamista ainakin kerran. Arjen tunnistaminen perustuu kahden tai useamman erillisen tietojoukon vertailuun, joista ainakin yksi (salasana, tunnusluku, henkilökortti ym.) on vain tunnistettavan henkilön hallussa. Aivan samaan periaatteeseen nojaa myös vainajien tunnistus, mutta erona on tietysti se, että oleellista tunnistustietoa ei tunnistettava itse aktiivisesti kykene esittämään. Tunnistus perustuu siksi yksilöllisiin biologisiin tietoihin, joita voidaan kerätä tunnistettavasta riippumatta; työkaluiksi vakiintuivat jo toista sataa vuotta sitten hammas- sormenjälki- ja/tai DNA-tiedot (alkuvaiheessa DNA-tieto saatiin veriryhmistä).

Vainajilta yhden tai useamman tunnistuksessa tarvittavan tiedon taltiointi yleensä onnistuu, mutta vertailutiedon hankkiminen voi olla visaista. Tunnistaminen nimittäin edellyttää vertailutietoa, joka voidaan yksiselitteisesti sitoa vain yhteen ihmiseen – vaikkapa hammaslääkärin asiakkaastaan keräämät hammastiedot, passiin taltioidut sormenjäljet tai vainajan sukulaisten DNA-tunnisteet. Vaikka luotettavaa vertailutietoa olisi olemassa, sen löytäminen edellyttää jonkinmoista lähtöoletusta henkilöllisyydestä (tai edes kansallisuudesta). Nämä oletukset viranomaiset saavat yleensä kadonneiksi ilmoitetuista henkilöistä, joiden tiedot voidaan sitten kerätä terveydenhuollosta ja omaisilta. Tunnistamisen onnistuminen vaatii vielä sekä vainajien että kadonneiden henkilöiden tietojen päätymistä saman viranomaisen haltuun.

Pakolaisten tunnistamisen oikeuslääketieteellinen ongelma kiteytyy juuri vertailutietojen puuttumiseen. Vaikka tätä tietoa jossain olisikin, sen löytäminen on vaikeaa tai mahdotonta, jos oletusta henkilöllisyydestä ei ole. Pakolaisten kulkemat reitit ovat usein hyvin pitkiä ja monivaiheisia, eikä lähtömaasta tai edes -maanosasta ole kuolinpaikalla useinkaan varmuutta. Samasta syystä omaisista ei ole apua, heillä harvoin on käsitystä pakolaisen kohtalosta tai sijainnista, eikä ilmoitusta katoamisesta voida tehdä. Jos katoamisesta jossain vaiheessa ilmoitetaankin, on sattuman kauppaa tavoittaako tieto ne viranomaiset, joilla on tietoja vainajasta. Tunnistuksen mahdollistavat erilliset tietojoukot eivät siis koskaan kohtaa.

Itärajan nykytilanteen vuoksi huoli tunnistamattomista vainajista Suomessa on perusteltu. Maailmanlaajuisesti (mahdollinen) ongelmamme on kuitenkin vain pisara meressä. Kun Suomessa KRP:n kirjoissa on tällä hetkellä nelisenkymmentä tunnistamatonta vainajaa (Ilta-Sanomat), USA:ssa tunnistamattomia vainajia löydetään joka vuosi 4 400 ja tunnistamatta on jatkuvasti noin 40 000 ihmisen jäänteet (US Department of Justice). Tilanne Suomessa, USA:ssa ja muissa kehittyneissä maissa on kuitenkin hyvä verrattuna kehitysmaihin, joissa n. 10 % kaikista vainajista päätyy hautaan tunnistamatta. Globaalisti tämän ongelman mittasuhteet ovatkin valtavat. Tämä on silent mass disaster, jonka uhrien määrä jättää 9/11-iskujen ja muiden tunnettujen katastrofien uhriluvut kauas taakseen. Silti se tunnetaan huonosti ja sitä on tutkittu vähän, mihin kiinnitettiin viime syksynä huomiota kahdessakin eri artikkelissa (Reid et al. IJLM 2023 ja Suwalowska et al. Lancet 2023). Näistä jälkimmäisen otsikko on pysäyttävä: “The Nobodies”: unidentified dead bodies—a global health crisis requiring urgent attention.

Pakolaiset ovat yliedustettuja ”hiljaisen suuronnettomuuden” uhreissa. Tällä hetkellä maailmanlaajuisesti pahin pakolaistilanne on vieläpä Euroopan porteilla. Välimeren yli saapuu – sekä elävinä että kuolleina – suuria määriä pakolaisia pääosin Italiaan ja Kreikkaan. Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön (IOM) raportti kertoo, että vuoden 2014 jälkeen pakolaisia on maailmassa menehtynyt 61 780, näistä lähes puolet (28 900) Välimerellä. YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan maailman pakolaisten määrä on viimeisen vuosikymmenen aikana kaksinkertaistunut 110 miljoonaan (UNHCR kesäkuu 2023) – eikä tässä luvussa näy vielä Lähi-Idän ja Sudanin pahenevien kriisien vaikutukset. Joka kymmenes pakolainen kuolee etsiessään turvaa ja eräiden arvioiden mukaan heistä noin 60 % jää tunnistamatta (IOM). Niin UNHCR, IOM ja muut tilastoja ylläpitävät tahot vielä muistuttavat, että esitetyt luvut ovat aivan varmasti aliarvioita. Nykyinen pakolaisuus on suurin humanitaarinen kriisi sitten toisen maailmansodan.

Kriisiin itseensä on vaikea löytää ratkaisuja, mutta oikeuslääketieteen tehtävänä on auttaa palliatiivisessa hoidossa. Pakolaisten kohdalla tämä ei tällä hetkellä useinkaan toteudu, kuten todetaan Cristina Cattaneon ja kumppaneiden Euroopan ja erityisesti Italian tunnistamistilannetta ruotivassa artikkelissa (Cattaneo et al., IJLM 2023). Cattaneon artikkelissa tunnistamisongelmien pääsyyksi nostetaan resurssit, järjestelyt ja poliittisen tahdon puute, ei niinkään tunnistamisten tekniikka.

Oikeuslääketieteen tekniikat kyllä kehittyvät, mutta siirtolaisten tunnistamisessa riittää silti haastetta. Uuden sukupolven sekvensointimenetelmillä genominlaajuista DNA-dataa voidaan tuottaa heikkokuntoisista ihmisjäänteistä ja tunnistaminen voi onnistua kaukaisten sukulaisten avulla ”oikeusgeneettisen sukuselvityksen” menetelmin. Tähän onkin ladattu paljon odotuksia niin vainajien tunnistamisessa kuin rikostutkimuksessakin – mutta vain länsimaissa. Menetelmä kun edellyttää, että tunnistettavan sukulaiset ovat ostaneet kaupallisen DNA-testin. Tämä ei ole kovinkaan yleistä maissa, joista pakolaisiksi joudutaan lähtemään. Lisäksi tarvitaan tietoja sukupuun laatimiseksi, joita niitäkään ei kehitysmaista ole välttämättä ainakaan helposti saatavissa. Samat vertailutietojen vähyyteen ja jäljitettävyyteen liittyvät ongelmat pätevät tietysti myös hammas- ja sormenjälkitietoihin. Parhaimmaksi hampaiston tunnistustiedoksi voikin jäädä elämänaikaiset valokuvat pakolaisilta löydetyissä puhelimissa, mutta tämän menetelmän luotettavuus ei yllä samalle tasolle normaalin röntgenkuviin perustuvan tunnistuksen kanssa. Niistä voi silti olla apua mahdollisten henkilöllisyyksien rajaamisessa.

Vertailutietojen etsinnän hakukenttää voidaan yrittää rajata myös muilla menetelmillä. Antropologiset tutkimukset selvittävät uhrin iän ja sukupuolen ja uhreilta löytyvät korut ja muut esineet, vaatetus, tatuoinnit tai vaikkapa hampaiden paikkamateriaalit voivat auttaa alkuperän selvittämisessä. Myös DNA-datalla alkuperää voi selvittää, tästä osoituksena ovat kaupallisten DNA-testifirmojen kartoille piirtyvät ”etnisyysarviot”. Ihminen on kuitenkin geneettisesti niin homogeeninen laji, ettei DNA useinkaan kerro alkuperästä riittävällä tarkkuudella. Parempi kuva maantieteellisestä alkuperästä voitaisiin saada kudoksiimme elämän aikana tallentuvien strontiumin, hapen ja lyijyn (ym.) stabiili-isotooppien analyyseillä. Paikallisesta maaperästä peräisin olevat ravinnon ja juomaveden alkuaineiden isotoopit kertyvät elimistöömme kudostemme kehittyessä ja kertovat melko luotettavasti sijainnista eri aikoina: kiilteen isotoopit hampaan kehityksen aikaisesta, luiden viimeisten parinkymmenen vuoden aikaisesta ja hiukset viimeaikaisesta sijainnista. Näitä on hyödynnetty jo pitkään arkeologisissa tutkimuksissa (esimerkkinä vaikkapa Ötzi), mutta viranomaistyössä vähemmän (kts. esim. Obertová et al. 2023). Isotooppimääritykset eivät (ymmärtääkseni) ole teknisesti mahdottoman hankalia, mutta ongelmaksi nousee jälleen vertailuaineiston puute. Pakolaisten lähtöpaikkojen, eikä Suomenkaan, isotooppivaihtelua ei tunneta vielä riittävällä tarkkuudella.

Vainajien tunnistamista on pyritty edistämään erilaisilla rahoitusohjelmilla (esim. Australiassa) ja myös viranomaisten kansainvälisillä työkaluilla. Vuonna 2021 Interpol lanseerasi ensimmäisen kadonneiden sukulaisten DNA-tunnistukseen tähtäävän tietokannan I-Familia. Perusajatus on se, että kaikkien maiden viranomaiset voivat tallentaa tietokantaan DNA-tietoja kadonneiksi ilmoitettujen henkilöiden omaisilta ja/tai tunnistamattomilta vainajilta. Tavoitteena on, että eri viranomaisilla olevat vainaja- ja vertailutiedot kohtaisivat yli erilaisten hallintorajojen. Ensimmäinen I-Familian avulla tunnistettu henkilö oli Kroatian rannikolta v. 2020 löytynyt vainaja, jonka DNA-tiedot osoittivat olevan jo vuonna 2004 kadonneeksi ilmoitettu italialaismies. Systeemi siis toimii, mutta tietokanta on vielä suhteellisen pieni (1 367 vainaja- ja 11 243 vertailuprofiilia elokuussa 2023). Toistaiseksi vielä Suomen ja usean muun maan lainsäädäntö (tai sen tulkinta) estää DNA-tunnisteiden talletuksen ulkomaille ”kokeilumielessä”, ilman etukäteen kohdennettua tapausta. Näin on siitäkin huolimatta, että I-Familiaan ei tallenneta henkilötietoja DNA:n yhteyteen. Tietokannan perusteella Interpol vain ilmoittaa eri maiden viranomaisille, mistä löytyy vainajan ja mistä vertailuhenkilöiden DNA-tiedot; varsinainen tunnistus tehdään sitten kadonneen kotimaan lainsäädännön ja käytäntöjen mukaan. Toivoa sopii, että tämä työkalu ottaa tuulta alleen.

Kansainvälisen pakolaiskriisin massiivisten mittasuhteiden rinnalla Suomen itärajan ongelmat näyttäytyvät hyvin pieninä. Tilanne voi toki muuttua pahemmaksi talven väistyttyä: tätä kirjoittaessa Rajavartiolaitos ilmoitti, että Venäjällä itärajan pinnassa on tuhansia ihmisiä kärkkymässä tilaisuutta siirtyä Suomeen. Kevään tultua metsissä kulkeminen helpottuu ja myös Venäjän mahdollisuudet kontrolloida pelinappuloitaan vähenevät. Rajan sulkua on päätetty jatkaa helmikuun 2024 jälkeenkin ja lakimuutoksia suunnitellaan. Karmea tilanne rajalle jumittuneille ihmisille ja vaikea myös Suomelle, jonka on toimissaan pohdittava monenlaisia juridisia, humanitaarisia ja eettisiä kysymyksiä. Mahdollisten vainajien tunnistaminen on tässäkin kokonaisuudessa, saati sitten globaalissa mittakaavassa, pientä. Tunnistamiseen varautuminen on kuitenkin hyvin tärkeää  Suomen viranomaisille. Vielä tärkeämpää se on siirtolaisille ja heidän omaisilleen. He ovat ihmisiä, eivät pelinappuloita.

Jukka Palo, oikeusgenetiikan dosentti
HY / THL

Geenit eivät ole ikuisia

Vuodenvaihde 2023–2024 jää parhaassa tapauksessa muistiin uutta toivoa herättävänä ajankohtana monille vaikeita geneettisiä tauteja sairastaville ja heidän lähipiirilleen. Silloin lääketiede ja -teollisuus saavuttivat taas yhden virstanpylvään, kun ensimmäinen ”geenisaksia” (CRISPR-Cas9) käyttävä soluterapialääke sai myyntiluvan.

Vertex-yhtiön tuottama lääke eksagamglogeeni autotemseli, kauppanimeltään Casgevy, sai lääkeviranomaisen puollon ensimmäiseksi Britanniassa marraskuussa 2023. USA:n FDA seurasi perässä heti joulukuussa, ja kolmas hyväksyntä tullee helmikuussa 2024 EU:sta. Silloin komission vahvistus lääkevirasto EMA:n jo antamalle puoltavalle lausunnolle sinetöi asian ja tuote saa tulla myyntiin.

Casgevy-lääkkeestä on puhuttu paljon, monestakin syystä. Hoitona se voisi teoriassa parantaa miljoonat ihmiset, jotka kärsivät maailman yleisimmistä perinnöllisistä taudeista, hemoglobinopatioista. Niiden joukko on laaja, mutta suurinta hoitotaakkaa ja kuolleisuutta aiheuttavat sirppisolutauti ja betatalassemia, jotka johtuvat betaglobiinin geenivirheistä. Globaalit luvut ovat pysäyttäviä: näihin sairauksiin kuolee joka vuosi yli 100 000 alle 5-vuotiasta, useimmin kehittyvissä maissa. Länsimaissa kuolemat ovat harvinaisempia, mutta esimerkiksi USA käyttää 3 miljardia dollaria vuosittain pelkän sirppisolutaudin hoitoon.

Casgevy ei ole lääkevalmiste sanan perinteisessä merkityksessä. Se on menetelmä, jossa laboratoriossa muutetaan sairastuneen henkilön omia kerättyjä soluja, minkä jälkeen ne palautetaan takaisin. Käsittelyn ansiosta tautia aiheuttavan virheellisen betaglobiinigeenin luenta muuttuu niin, että punasoluihin tuotetaan betaglobiinin sijasta gammaglobiinia. Gammaglobiini taas on luonnollinen osa ihmisen hemoglobiinia sikiökaudella, joten jos henkilö on selvinnyt syntymään asti, hänen gammaglobiinigeeninsä on todennäköisesti kunnossa. Sikiökautinen hemoglobiini kuitenkin toimii myös syntymän jälkeen, eikä ilmeisesti edes raskauksissa aiheuta ylimääräisiä ongelmia. Yli 95 prosenttia Casgevyn hoitokokeissa mukana olleista potilaista on parantunut ja voinut lopettaa aiemmin tarvitut kuukausittaiset verensiirrot. Seuranta-aikaa on kulunut nyt 1–4 vuotta.

Merkille pantavaa koko lääkekehitysprosessissa on ollut se, kuinka nopeasti perustutkimusta soveltavan tuotteen kehitys ja käyttöönotto on sujunut. CRISPR-Cas9-menetelmän ensijulkaisu näki päivänvalon vasta vuonna 2012. Emmanuelle Charpentierille ja Jennifer Doudnalle poikkeuksellisen pian myönnetty Nobel-palkinto vuonna 2020 antoi osviittaa siitä, kuinka mullistavasta tekniikasta on kyse, mutta kyllä lääketeollisuuskin on osannut toimia ripeästi. Koska Casgevy on ensimmäinen geenimuokkaukseen perustuva perinnöllisen taudin hoito, viranomaisilla oli varmasti monia kysymyksiä esitettävänä. Osaan esimerkiksi turvallisuuteen liittyvistä kysymyksistä saadaan kuitenkin lisävastauksia jälkeenpäin, sillä hoidettujen potilaiden lukumäärä lasketaan tiettävästi vielä kymmenissä.

Markkinoille tulevat geenieditointivalmisteet ovat todella kalliita. Casgevyn hinnaksi on arvioitu 2,2 miljoonaa dollaria potilasta kohden. Se on yli neljä kertaa enemmän kuin vaihtoehtoinen hoitomuoto luuydinsiirto, jos sopiva luovuttaja sellaiseen on saatavilla. Todennäköisesti lääkkeiden hinnat tulevat alaspäin, mutta siihen voi mennä vielä vuosikausia. On selvää, että vain harvoissa terveydenhuoltojärjestelmissä on varaa tämän kaltaisiin kustannuksiin. Tästä huolimatta olemme nähneet melkoisen vakuuttavaa dataa siitä, että perinnöllisestä sairaudesta voi parantua.

Kirmo Wartiovaara
dosentti, Helsingin yliopisto, perinnöllisyyslääkäri, HUS

Rakennetaan tästä hyvä vuosi yhdessä!

Olin hoitanut dekaanin pestiä vajaa viisi kuukautta, kun rehtori Sari Lindblom julisti joulurauhan Helsingin yliopistoon. Olin syksyllä noudattanut omaa edellisessä blogissani antamaani reseptiä: olla ahkera, toimia tiimissä ja antaa fiksujen kavereiden auttaa. Näillä saatteilla tiedekunta valitsi minut marraskuussa dekaaniksi seuraavalle viisi vuotiskaudelle. Olin valinnasta äärettömän kiitollinen, mutta syksy oli myös verottanut voimiani. Kaipasin Lapissa odottavaa lomaani.

Lomaani varjosti hammassärky. Se alkoi salakavalasti ja lopulta itselääkityskään ei riittänyt. Soitin Lapin hyvinvointialueen suun terveydenhuollon ajanvaraukseen ja valitsin automaatista särkyasiat. Pääsin ajanvarauksesta läpi ja sain ajan samalle päivälle klo 12. Kävin hammaslääkärin vastaanotolla ja sain diagnoosin. Oli purrut hampaani halki. Ensiapuna hammasta madallettiin. Tämä apu jäi puudutuksen väistyttyä riittämättömäksi, niinpä hammaslääkärini neuvoa toteuttaen soitin seuraavana päivän päivystykseen uudestaan. Taas olin klo 12 vastaanotolla. Hampaani pelastamiseksi ei ollut enää vaihtoehtoja ja sain lopullisen avun vaivaani.

Sain siis mitä parhainta ja tehokkainta diagnostiikkaa ja hoitoa ja olin tästä suorastaan hämmästynyt. Voiko palvelujärjestelmä toimia näin hyvin? Ihmettelyäni ehti jatkua pari päivää, ja sitten Ivalon terveyskeskus olikin esillä Helsingin Sanomien Kotimaa-palstalla 2.1.2024 sarjassa Vuosi sotea. HUSista eläköitynyt kollega kehui työpaikkansa hyvää henkeä ja osaavaa henkilökuntaa. Työntekijät ovat tottuneet turisteihin, mutta myös pitkiin välimatkoihin.

Tiedekunnan identiteetti uudistuu, kestävää tilojen käyttöä kehitetään

Yhtä hammasta köyhempänä kokoan parhaillaan omaa tiimiäni. Tehtävälistamme kärjessä ovat tiedekunnan toimeenpanosuunnitelman (TOPSU) keskeiset nostot tälle vuodelle: kestävä tilaohjelma, tutkimuslainsäädäntöön vaikuttaminen ja tiedekunnan identiteetti uusien koulutusohjelmien myötä. Samalla alamme valmistautua seuraavaan TOPSU-kauteen 2025–2028. Yhdessä HUSin kanssa rakennamme yhteistyötä hyvinvointialueiden suuntaan ja edistämme osaamisperustaisen erikoislääkärikoulutuksen toteutumista. Tehtävät eivät lopu.

Huipputiimini tarttuu innolla tähän työhön, oikealla asenteella. Haastan kaikki mukaan, kuten presidentti Sauli Niinistö uudenvuodenpuheessaan. Kesän reseptini pätee varmasti tällekin vuodelle: ollaan ahkeria ratkaisukeskeisiä tiimipelaajia. Rakennetaan tästä hyvä vuosi yhdessä!

Hyvää alkanutta vuotta koko tiedekunnalle ja Ivalon terveyskeskuksen henkilökunnalle.

Johanna Arola
dekaani, lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto

Puhetta sairaalassa

Arto MustajokiSairaaloiden – kuten kaikkien muidenkin modernien työpaikkojen – toiminta perustuu työntekijöiden väliseen kommunikaatioon. Yhteisissä pohdinnoissa ja keskustelussa lääkärit ja hoitajat yrittävät löytää parhaita hoitokeinoja ja samalla heidän tietonsa karttuu ja asiantuntemuksensa lisääntyy. Operatiivisissa tilanteissa, kuten leikkausaleissa, tiimeille kehittyy oma ja yksiselitteinen tapa antaa täsmällisiä ohjeita toisilleen.

Omanlaista logistista osaamista ja aukottomia kommunikaatioketjuja tarvitaan oheistoimintojen järjestämisessä. Ruokailun, vuodevaatehuollon, kuljetusten ja siivouksen järjestäminen mahdollisimman luotettavasti ja samalla taloudellisesti vaatii exceliä monimutkaisempia sovelluksia.

Yksi sairaaloiden johdon tehtävistä on taata toiminnalle tarvittavat resurssit. Kun he istuvat palavereissa ja kahdenkeskisissä neuvotteluissa taloudesta päättävien ylempien tahojen kanssa, tarvitaan neuvottelutaitoja ja strategista silmää. Lopputulokseen vaikuttavat erilaiset tunnusluvut, mutta niitäkin on erilaisia, joten omien argumenttien tueksi pitää osata tarjota oikeita faktoja. Iso haaste on myös hoitohenkilökunnan rekrytointi tilanteessa, jossa heistä on huutava pula. Tässäkin tarvitaan tietoa ja osaamista – sekä kommunikaatiotaitoja.

Sairaaloiden työntekijät ja johto ovat siis osallisina hyvin erilaisissa ihmisten välisistä kohtaamisista. Yllä kuvatuista tilanteista puuttuu kutenkin vielä yksi tärkeä palanen, jota varten sairaalat ovat olemassa eli potilas. Olen kesän jälkeen päässyt / joutunut seuraamaan laajasti sairaalaelämää ja lääkäreiden vastaanottoja. Seuraavassa joitakin huomiota.

Kun potilas kohtaa hoitajan tai lääkärin, hän odottaa asiallista, informatiivista ja ystävällistä kohtelua, jossa pääosa on sanoilla – sillä mitä sanotaan ja miten. Kokemukseni on tältä osin hyvin positiivinen. Syvällinen asiantuntemus luo luottamusta. Ystävällisyys ja potilaan näkökulman esillä pitäminen antaa kuvan siitä, että kyseessä on yhteinen projekti potilaan parhaaksi. Jokainen lääkäri ja hoitaja kysyi aina alkajaisiksi Mites täällä jaksellaan? tai Mitä on vointi tänään?

Lääkäreillä on sairaalan hierarkiassa vastuullinen ja tärkeä päätöksentekijän rooli. He määrittävät lääkkeet ja hoidon suuntaviivat. Siksi valmistauduin lääkärikiertoihin mielessäni etukäteen. Vaikka mitään erityistä kiireen tuntua en havainnut, ymmärsin, että yksi potilas ei voi viedä liikaa lääkärin aikaa. Lääkärin tilannekuvauksen jatkoksi valmistelin 2-3 sairauteen tai vointiini liittyvää asiaa, joista halusin kuulla lääkärin mielipiteen.

Jo koulutusvaiheessa mutta erityisesti työssään lääkärit joutuvat pohtimaan, millainen puhe on potilaan korvissa ymmärrettävää. Sanoako verenmyrkytys – mikä itsessään on epäonnistunut nimitys – vai puhuako sepsiksestä? Tulehdusarvoista kertomisessa useimmilla lääkäreillä oli tapana jättää tarkat arvot kertomatta ja tyytyä sanomaan, että ne ovat joko laskemassa tai nousemassa. Tämä on varmaan viisasta, koska potilaan on hyvin vaikea hahmottaa, mitä CRP:n arvo 167 oikeasti merkitsee. eikä se itsessään paljon kerrokaan ellei sitä verrata edellispäivän arvoon.

Keskustellessaan lääkärin tai hoitajan kanssa potilaan tulisi pystyä kuvaamaan mahdollisimman hyvin oma tilansa, koska tämä vaikuttaa hoitoon laboratoriotulosten ja muiden mittausten ohella. Erityisen vaikeaa on tunnetusti kivun määrittäminen. Siksi siihen on kehitetty menetelmiä, jotka auttavat potilasta nimeämään kivun voimakkuusasteen ja laadun. Kun vastailin tällaisiin kysymyksiin, tajusin, kuinka vaikeaa määrittely on. Välillä tuntui, että olisin yhtä hyvin voinut sanoa, että kipu on voimakkuudeltaan kolmonen tai seiska.

Hoitajien joukossa oli jonkin verran maahanmuuttajia, joiden suomen kielen taito ei ole vielä äidinkielisen tasolla. Joskus ajatellaan, että on epäkohteliasta kysellä maahanmuuttajilta heidän taustastaan tai kehua heidän suomen kielen taitoa, koska he voivat kokea sen osoitukseksi siitä, että he eivät ole ”oikeita suomalaisia”. Jotkut tutkijat kutsuvat tällaista puhetapaa ”mikroaggressioksi”.

Otin kuitenkin riskin ja kysyin yhden mustan hoitajan äidinkieltä. Pohjustin kysymystäni kertomalla, että olen kielentutkija ja siksi tämä asia kiinnostaa minua. Hoitaja vastasi ylpeänä ”Mun äidinkieli on kikuju”. Hän oli vielä innostuneempi, kun tiesin, että kikujua puhutaan Keniassa. Googletin heti hoitajan poistuttua tarkempia tietoja kielestä. Kun sitten tapasin hoitajan uudestaan, saatoin kertoa, että kikujun äidinkielisiä puhujia on enemmän kuin suomen puhujia. Se on Kenian suurin alkuperäisväestön kieli. Suahili ja englanti ovat laajassa käytössä lingua franca -kielenä.

Mietin, miten puutteet kielitaidossa näkyivät tuon hoitajan ja minun välisessä kommunikaatiossa. Kaikki asiat saimme selvitettyä, kun oli hieman kärsivällisyyttä, mutta selvästi jätin kysymättä häneltä laajempia tautiini ja sen hoitoon liittyviä kysymyksiä. Näin oli kuitenkin myös joidenkin muidenkin hoitajien kohdalla. Jos hoitaja oli ulospäinsuuntautunut ekstrovertti, saatoin rohkeasti kysyä sellaistakin, mikä ei ihan suoraan liittynyt kulloiseenkin tilanteeseen, mutta vähemmän puheliaalta hoitajalta en tällaisia asioita kysellyt. Ehkä arastelin turhaan.

Hoitajat eivät kyselleet taustoistani – näin onkin hyvä, koska sillähän ei ole merkitystä hoidon kannalta. Yksi poikkeus oli. Naapuriosaston sairaanhoitaja oli kutsuttu apuun, kun suonensisäisen kanyylin laittaminen ei tahtonut onnistua. Tälläkin hoitajalla meni viisi yritystä ennen kuin kanyyli oli paikallaan. Kaikki tapahtui kuitenkin varsin nopeasti. Lyhyestä kohtaamisesta huolimatta hoitaja ehti kertoa kaiken olennaisen omasta elämästään ja kysellä myös minun urastani.

Monet samassa huoneessa olleista potilaista halusivat kertoa seikkaperäisesti siitä, mitä olivat elämänsä aikana tehneet. Olikin kiinnostavaa kuulla heidän tarinoitaan, jotka eivät mitenkään tangeeranneet akateemisen maailman kanssa. Huikeimman tarinan kertoi 85-vuotias mies, joka oli 80-vuotiaana päättänyt harjoitella soittamaan urkuja, jolla hän soittelee korvakuulolta, koska ei tunne nuotteja. Tästä innostuneena hän on ruvennut säveltämään omia lauluja, joiden sävelet hänen poikansa kirjaa nuoteiksi. Hän oli myös muutama vuosi sitten tutustunut netin kautta yhteen ”kaveriin”, niin kuin hän sanoi. Hän oli etukäteen varoittanut tätä, että ”en pysty enää mihinkään”. Se ei kuitenkaan haitannut, koska kaveri oli vastannut, että ei hänkään. Nykyään he asustavat kaksistaan vanhuksille tarkoitetussa rivitalokaksiossa, jonne tuodaan ruoka ja jossa käydään siivoamassa.

Oliko muiden potilaiden kanssa puhetta hoidosta ja terveydenhuollosta ylipäätään? Ei kovin paljon muuta kuin ylistäviä ja kiittäviä kommentteja siitä, kuinka hyvää hoitoa sairaalassa sai. Yksi potilas oli kuitenkin poikkeus tässä yleisestä tyytyväisestä asenteesta. Heti kun hänet oli tuotu huoneeseen, hän alkoi mollata SOTE-uudistusta, joka on ”pilannut koko terveydenhoidon” ja jonka ansiosta ”kaikki rahat menevät johtajien palkkoihin”. Äänensävy oli niin tuima ja ehdoton, että en katsonut aiheelliseksi ruveta väittelemään asiasta. Teki mieli sanoa, että SOTE-alue pyörittää sitäkin hoitoa, jota hän on juuri saamassa ja että uudistus auttaa vähitellen karsimaan hallinnossa toimivien johtajien ja suunnittelijoiden vakansseja.

Vielä Omakantaan kirjatuista potilaan vointikuvauksista. Ne ovat äärimmäisen tärkeitä, koska potilasta hoitavat monet eri henkilöt, joiden on tiedettävä potilaan tautihistoria. Potilas itsekin niitä pääsee lukemaan ja ihmettelemään. Aina ei ole kuitenkaan ihan helppo tajuta, mistä on kyse:  ”Pulsseista nyt tunnettavissa femoralis ja poplitea helposti. Jalat lämpimäntuntuiset ja vatsa palpoiden pehmeä ja aristamaton.”

Tautikertomukset luonnehtivat myös potilasta kokonaisuudessaan. Olin jossakin vaiheessa ”omatoiminen”, mikä kaiketi tarkoitti, että pystyn käymään omin jaloin vessassa ja pukemaan itseni. Minua kuvattiin myös ”asialliseksi”. Se taas sairaalakielessä viittaa siihen, että en räyhää enkä muutenkaan pistä hanttiin. Mielenkiintoinen oli luonnehdinta ”orientti”. Olen törmännyt sanaan vain merkityksessä ”Etu-Aasia”. Mutta google kertoi, että sairaalakielessä sana onkin jonkinlainen typistetty versio ”orientaatiokykyisestä” eli potilas on tietoinen oman tilanteestaan ja pystyy vastaamaan kysymyksiin. Hyvä niin, vaikka kyllä minulla on hetkiä, jolloin orientaatio oli vähän hukassa.

Arto Mustajoki
emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)

Antibioottiresistenssi – maailmanlaajuinen ongelma, joka vaatii uusia ratkaisuja infektioiden hoitoon

Antibiotikaresistens – ett globalt problem, som kräver nya lösningar för vården av infektioner

Siitä lähtien, kun Alexander Fleming löysi/keksi penisilliinin antibakteerisen vaikutuksen vuonna 1928, olemme tehokkaasti pystyneet hoitamaan erilaisia ​​bakteeri-infektioita parantaen ja pelastaen potilaita. Jo antibioottien keksimisen jälkeen tiedemiehet olivat kuitenkin huolissaan siitä mahdollisuudesta, että bakteerit kehittävät ominaisuuksia, jotka tekevät niistä resistenttejä kyseiselle antibiooteille. Huoli ei ollut syyttä. Ilmiö havaittiin jo 1930-luvulla sulfonamidiresistentissä Streptococcus pyogenesissä ja 1940-luvulla penisilliiniresistentissä Staphylococcus aureuksessa. Nykyään antibakteerinen resistenssi on maailmanlaajuisesti vakava globaali uhka ja kasvava ongelma.

Antibioottiresistenttien bakteerien leviämistä kutsutaan usein ”hiljaiseksi pandemiaksi”, jota Maailman terveysjärjestö (WHO) on kuvannut yhdeksi aikamme kiireellisimmistä terveysuhkista. Vuonna 2011 antibakteerinen resistenssi aiheutti EU:ssa arviolta 25 000 kuolemaa vuodessa ja 1,5 miljardin euron vuosikustannukset. Vuonna 2016, 490 000 ihmistä sairastui maailmanlaajuisesti MDR-bakteeriin, ja monissa maissa vastustuskyky tavallisille bakteereille on saavuttanut hälyttävän tason (https://www.who.int). Nykyarvion mukaan vuosittain kuolee arviolta viisi miljoonaa ihmistä, ja tämän määrän odotetaan nousevan 50 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä. Uusien mikrobilääkkeiden ”pipeline” on tyhjenemässä, ja monet yritykset ovat jättäneet markkinan talousperustein. Erityisen huolestuttavan bakteeriryhmän muodostaa (Enterococcus faecium, Staphylococcus aureus, Klebsiella pneumoniae, Acinetobacter baumannii, Pseudomonas aeruginosa ja Enterobacter spp), joka tunnetaan nimellä ”ESKAPE” niiden kyvystä välttää antibioottien vaikutuksia.

Kampen mot antimikrobiell resistens (AMR) kräver omfattande och samordnade insatser på lokal, nationell och global nivå, inom ett flertal områden, i vilket ingår:

1. Allmänhetens medvetenhet och utbildning, till exempel genom att informera allmänheten om ansvarsfull användning av antibiotika och vikten av att ta ordinerade antibiotikakurer, inte självmedicinering.

2. Noggrann användning av antibiotika i vården:

  • Implementera antibiotikaförvaltningsprogram i hälsovårdsmiljöer för att säkerställa lämplig användning av antibiotika.
  • Utveckling och implementering av riktlinjer för ordinering av antibiotika baserade på evidensbaserad praxis.

Främja användningen av diagnostiska verktyg för att identifiera specifika patogener som orsakar infektioner, vilket möjliggör mer riktad antibiotikabehandling.

3. Övervakning och kontroll:

  • Etablera och stärka övervakningssystem för att övervaka antimikrobiell resistens hos bakterier, virus och andra mikrober.
  • Dela data nationellt och internationellt för att öka förståelsen för den globala spridningen av resistenta stammar.

4. Forskning och utveckling:

  • Satsa på forskning för att hitta nya antibiotika men i synnerhet alternativa behandlingar.
  • Stödja forskning av icke-antibiotika strategier såsom tex fagterapi.

 

Vid Helsingfors universitet och HUS pågår tvärvetenskaplig forskning kring antibakteriella bioaktiva glas, som används som bensubstitut vid behandling av olika beninfektioner.

Bioaktiivinen lasi lääketieteelliseen käyttöön luotiin kymmeniä vuosia sitten, jossa Suomella on pitkän tutkimustyön johdosta maailmanlaajuisesti eturivin paikka, Suomessa kehitetyn bioaktiivisen lasin S53P4 johdosta.

Kliinisessä käytössä oleva suomalainen bioaktiivinen lasi S53P4.

Matka laboratoriosta infektiopotilaiden hoitoon on tulos materiaalitieteilijöiden ja lääketieteellisen asiantuntemuksen vuosikymmenien kestävästä yhteistyöstä, johon minulla on ollut mahdollisuus osallistua 30 vuoden ajan. Tutkimus alalla lisääntyy jatkuvasti sekä perustutkimuksen puolella että kliinisellä puolella. Keskiössä ovat erityisesti bioaktiivisten lasien antibakteeriset ominaisuudet ja kliininen käyttö luuinfektion hoidosta otsaontelosta diabeettiseen jalkaan. Tutkimus jatkuu aktiivisena. Tämän päivän tutkimus keskittyy uusiin jännittäviin alueisiin, kuten faagiterapiaan, sekä bioaktiivisten lasien uusiin materiaalimuotoihin luiden ja pehmytkudosten hoitoon.

Nina Lindfors
dosentti, Helsingin yliopisto
opetus- ja tutkimuslinjajohtaja sekä käsikirurgian, ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri, HUS Tukielin- ja plastiikkakirurgia
prosessikemian DI

Tohtorikoulutus murroksessa

Suomen tohtorikoulutukseen on tulossa ennennäkemätön kertapanostus. Orpon hallitus rahoittaa 1000 uutta väitöskirjatutkijaa ns. tutkijankoulutuspilotissa, joka toteutetaan vuosina 2024–27. Tavoitteena on lisätä tohtoreiden määrää Suomessa, erityisesti työtehtäviin yliopistomaailman ulkopuolella, sekä lyhentää tohtorien valmistumisaikoja 3–4 vuoteen.

Termillä pilottiprojekti tarkoitetaan yleensä pientä alustavaa koetta, jolla arvioidaan, kannattako lähteä toteuttamaan varsinaista hanketta. Tutkijankoulutuspilotin mittakaava on niin suuri, että pilotista ei tosiasiassa ole kyse. Vaikutukset tulevat olemaan mittavat ja kauaskantoiset.

1. Valmistumisaikojen lyheneminen

Nykyisellään tohtorintutkintojen valmistumisajan mediaani on HY:ssä yli kuusi vuotta. Uudessa mallissa on siis tarkoitus lyhentää valmistumisaika puoleen. Näin suuri muutos ei tule olemaan mahdollinen ilman, että väitöskirjan minimivaatimuksia höllennetään. Koska väitöskirjavaatimusten täytyy olla samat kaikille, tulee muutos väistämättä koskemaan kaikkia tohtorintutkinnon suorittajia tiedekunnassamme. Tullaanko näkemään monografiaväitöskirjojen renessanssi? Lisäksi 3-vuotismallissa väitöskirjatutkijat tulevat olemaan ”tehostetun ohjauksen” piirissä, mm. seurantaryhmien kokouksia järjestetään 6 kuukauden välein. Koko väitöskirjaprosessi on heille selvästi strukturoidumpi ja koulumaisempi, ja vaatii nykyistä enemmän ohjaajan, seurantaryhmän ja tohtorikoulutuksen hallintohenkilöstön työtunteja.

2. Työelämärelevanssin määritelmä?

Tutkijankoulutuspilotista toivotaan tohtoreita laajalti yhteiskuntaan, erityisesti akateemisen maailman ulkopuolelle. HY:n uraseurannasta tiedämme, että nykyiselläänkin valtaosa (2/3) tohtoreistamme työskentelee muualla kuin yliopistoissa 3 vuotta valmistumisensa jälkeen. Mitä ovat siis ne työelämärelevantit taidot, joita tohtorikoulutukselta kaivataan – kriittinen ajattelu, viestintätaidot, johtamistaidot? Väitöskirjan nykyvaatimukset (tyypillisesti vähintään kolme artikkelia) eivät suoraan mittaa näitä työelämärelevantteja taitoja.

3. Painopistealueet

Tutkijankoulutuspilotin 1000 väitöskirjapaikasta 800 kohdistetaan Suomen Akatemian lippulaiva-aloille; lippulaivoja on nyt yhteensä 14, mm. HY:n koordinoimat iCAN (digitaalinen yksilöllistetty syöpälääketiede) ja ACCC (ilmakehä- ja ilmastotutkimus). Loput 200 väitöskirjapaikkaa on tarkoitus jakaa vapaasti haettaville aloille. HY keräsi e-lomakkeella esityksiä tutkimusaloista ja teemoista reilu kolme päivää avoinna olleessa haussa. Samoin toimittiin muissakin yliopistoissa. Näistä esityksistä UNIFI:n tutkimuksesta vastaavat vararehtorit tekivät valinnat koulutusaloista, joihin tullaan suuntaamaan vapaassa haussa jaettavat 200 väitöskirjapaikkaa. Lopullisen valinnan esityksistä tekee Suomen Akatemia. Vitkastelusta ei voi UNIFI:n vararehtoreita syyttää, sillä valintaprosessi saatiin vietyä maaliin vajaassa viidessä päivässä. Akatemian hakuaikakin on ennätyksellisen lyhyt, vain pari viikkoa.

On selvää, että tällä kiireellä useita yhteiskunnallisesti merkittäviä aloja on jäämässä katveeseen: oleellisia alueita niin tutkimuksellisesti kuin hoidollisesti ovat neurotieteet, aivosairaudet vanhenevassa väestössä, psykiatria, nuorisopsykiatria ja psykologia.  Tohtoreiden lisäkoulutus näillä aloilla tulisi vastaamaan moneen kansalliseen ja kansanterveydellisesti merkittävään haasteeseen.

Pilotti muuttaa suomalaisia väitöskirjakäytänteitä

Nykyisessä taloustilanteessa OKM:n kertainvestointi tohtorikoulutukseen on luonnollisestikin positiivinen uutinen, ainakin lyhyellä aikavälillä. Pitkän aikavälin kokonaisvaikutuksia on vielä tässä vaiheessa vaikea hahmottaa. Tutkijankoulutuspilotti tulee todennäköisesti muokkaamaan suomalaisia väitöskirjakäytänteitä pysyvästi yleiseurooppalaisempaan suuntaan. Lyhytkestoisempien väitöskirjaprojektien myötä tutkimusryhmien toiminta muuttunee post-doc-painotteisemmaksi; nähtäväksi jää, kuinka tämä vaikuttaa Suomen tieteen tasoon. Joka tapauksessa on tärkeää huolehtia siitä, että ne vahvat ja yhteiskunnallisesti merkittävät tutkimusalamme, jotka ovat nykyisten 14:n lippulaiva-alan ulkopuolella, eivät jää pysyvästi paitsioon.

Liisa Kauppi
Anna Keski-Rahkonen
Tiina Paunio
Katri Räikkönen

Apulaisprofessori Liisa Kauppi on Biolääketieteellisen tohtoriohjelman (Doctoral Programme in Biomedicine, DPBM) johtaja. Professori Anna Keski-Rahkonen on Väestön terveyden tohtoriohjelman (Doctoral Programme in Population Health, DocPop) johtaja. Professori Tiina Paunio on Kliinisen tohtoriohjelman (KLTO) johtaja. Professori Katri Räikkönen on Ihmisen käyttäytymisen tohtoriohjelman (Doctoral Programme in Human Behaviour, DPHuB) johtaja.

Mitä voin tehdä ennakkoluuloilleni?

Viime päivinä sosiaalinen media on täyttynyt keskustelusta, jossa käsitellään Lääkärit 2.0 -Facebook-ryhmässä kirjoitettua viestiä, jossa kirjoittaja kommentoi Israelin ja Palestiinan tilannetta ja toteaa:

”Voisko noi Allahiin uskovat vaan upottaa syvään kuoppaan ja reilusti hiekkaa päälle?! Anteeksi. Viha ja inho on vaan nyt valtaisa.”

Kommentti on kirjoitettu reaktiona Hamasin iskuun Israelissa lokakuussa 2023. Kommentti on asiaton mutta myös ymmärrettävä: siitä tulee vaikutelma ihmisen vahvasta tunnereaktiosta hyökkäyksestä puolustuskyvyttömiä ihmisiä vastaan. Samalla viestistä ilmenee mahdollisesti vihaan perustuva yliyleistäminen kaikkiin ”Allahiin uskoviin” sekä vaikutelma itsereflektoinnista, josta seuraa säikähdys omasta tunnereaktiosta ja siitä kumpuavista täysin asiattomista ajatuksista.

Sote-ammattilainen on vain ihminen emmekä terveydenhuollon ammattilaisina voi olla tunnekylmiä. Tunteet ovat tärkeitä ja parhaimmillaan ne auttavat meitä työskentelemään paremman maailman ja potilaiden puolesta: ahdistus potilaan tilanteesta voi pakottaa meidät toimimaan hoidon löytämiseksi ja vihan tunteet voivat antaa alkusysäyksen muuttaa rakenteita, jotka aiheuttavat ihmisille kärsimystä. Toisaalta viha, inho ja ahdistus voivat olla myös muita vahingoittavia tunteita, jos yleistämme vihaa ja inhoa aiheuttavat asiat kokonaista ihmisryhmää koskevaksi. Tämä voi johtaa syrjintään ja rasismiin: ne rakentavat sosiaalisia hierarkioita, joissa tiettyjä ihmisryhmiä pidetään tietoisesti tai tiedostamatta vähempiarvoisina, joka puolestaan oikeuttaa syrjivää toimintaa.

Syrjintä ja rasismi ovat terveysriski

Syrjintä ja rasismi eivät ole terveydenhuollon kannalta yhdentekeviä, vaan ne heikentävät fyysistä ja psyykkistä terveyttä monin tavoin. Koska rasismilla tarkoitetaan yhteiskunnallista järjestelmää, jossa politiikka, institutionaaliset käytännöt, kulttuuri ja normit ylläpitävät rodullistettuja valta-asemia, rasismin vaikutukset yksilöön kumpuavat monesta lähteestä. Katsausten mukaan syrjintä on esimerkiksi yhteydessä korkeaan verenpaineeseen, päihdehäiriöihin, heikompaan unen laatuun ja erilaisiin kroonisen stressin fyysisiin ja psyykkisiin seurauksiin [1].

Terveydenhuollon ammattilaisen käytännön työssä rasismin seurauksia ei voi sivuuttaa. Rasismi vaikuttaa esimerkiksi huonompiin kokemuksiin terveydenhuollossa kuten myös luottamuksen kokemukseen ja mahdollisesti jopa komplianssiin [2].

Eri ihmisryhmien eriarvoisuus näkyy terveydenhuollon aloilla niin oppimateriaaleissa kuin myös monissa käytössä olevissa menetelmissä. Esimerkiksi oppikirjojen kuvat ihotaudeista ovat pääosin valkoihoisista potilaista. Psykologian alalla erilaisten testimenetelmien normiarvot on muodostettu vain suomenkielisistä suomalaisista: ensimmäiset suositukset suomenruotsalaisten lasten kognitiivisiin tutkimuksiin on tehty vasta syyskuussa 2023 [3], aikuisille vastaavia suosituksia ei ole edes olemassa.

Syrjintä ja rasismi kumpuavat ennakkoluuloista

Syrjintä ja rasismi ymmärretään yleensä kielteisiksi asioiksi, joita tulee välttää. Harva ihminen haluaakaan ajatella toimivansa syrjivästi tai rasistisesti, vaikka tietoisesti tai tiedostamattaan toimisikin niin. Omat kielteiset ennakkoluulot halutaan usein kieltää, torjua tai esittää anteeksipyytäen, koska ne eivät useinkaan ole yhteensopivia oman myönteisen minäkuvan kanssa. Käsitys oman toiminnan hyvyydestä tai oikeudenmukaisuudesta on tärkeä, sillä se ylläpitää ihmisen myönteistä minäkuvaa.

Ennakkoluuloissa ei itsessään ole mitään tuomittavaa ja hävettävää. Kukaan ihminen ei ole ennakkoluuloista vapaa ja suurin osa ennakkoluuloista on opittuja, ei tietoisesti muodostettuja. Koska rasismi on valta-asetelmia ylläpitävä yhteiskunnallinen järjestelmä, opimme kasvaessamme erilaisia normeja ja luokitteluja. Psykologi Sandra Bemin sanoin opimme toiminnallisia luokkia [4]: jos huomaamme, että esimerkiksi tytöt ja pojat ohjataan koulussa muodostamaan omat jononsa, opimme, että tyttöihin ja poikiin tulisi suhtautua eri tavoin. Vastaavasti esimerkiksi ihonväriin liittyviä ennakkoluuloja opitaan näkemällä, että ihonväri vaikuttaa ihmisen kohteluun.

Koska suurin osa ennakkokäsityksistä ja ennakkoluuloista opitaan kasvuympäristöstä, niitä ei yleensä ole helppoa tunnistaa. Ne ovat tiedostamattomia ja vaikuttavat toimintamme taustalla. Siksi emme voi vain ajatella kohtaavamme kaikki potilaat samalla tavalla: jos emme ole tietoisia ennakkoluuloistamme ja ennakkokäsityksistämme, ne ohjaavat helposti kliinistä päätöksentekoamme. Vaikka ennakkoluulot ovat inhimillisiä ja ymmärrettäviä, niiden mukaan toimiminen ei ole terveydenhuollon ammattihenkilön ammattietiikan mukaista.

Ammattieettiset ohjeet velvoittavat ammattihenkilöä

Mielestäni terveydenhuollon ammattihenkilöllä on velvollisuus tunnistaa, tarkastella ja purkaa omia ennakkoluulojaan. Esimerkiksi lääkärin ja psykologin ammattieettiset ohjeet määräävät meitä toimimaan yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa kunnioittavalla tavalla. Lääkärin tulee kohdella potilaitaan tasa-arvoisina, oikeudenmukaisesti ja syrjimättä sekä perustaa kannanottonsa lääketieteelliseen tietoon ja kokemukseen. Hänen tulee myös käyttäytymisellään ja toiminnallaan ylläpitää lääkärin tehtävän vaatimaa ammattikuntaan kohdistuvaa arvostusta ja luottamusta [5].

Psykologin tulee puolestaan kunnioittaa yksilön perusoikeuksia, arvokkuutta ja arvoa sekä työskennellä siten, ettei hänen osaamistaan käytetä yksilön loukkaamiseen, hyväksikäyttöön tai sortamiseen. Psykologi on myös tietoinen siitä ammatillisesta ja tieteellisestä vastuusta, joka hänellä on asiakkaistaan, sekä siitä organisaatiosta ja yhteiskunnasta, jossa hän elää ja työskentelee [6].

Terveydenhuollon ammattilaisina yhdenvertaisen hoidon tarjoaminen on eräs tärkeimmistä periaatteistamme. Valitettavasti joskus yhdenvertaisen hoidon tarjoamisen esteenä olemme me itse, vaikka haluaisimmekin hyvää. Jotta voimme tehdä työmme oikein, on tärkeää tunnistaa rasismia ja ennakkoluuloja itsessämme, omassa organisaatiossamme ja omalla tieteenalallamme. Vain siten voimme pyrkiä ehkäisemään niiden vaikutuksia potilaamme saamaan hoitoon.

Miten minä voin tehdä?

Rasismin purkaminen on liian suuri tehtävä yhdelle terveydenhuollon ammattilaiselle, mutta työn voi aloittaa omasta itsestä ja näyttää esimerkkiä muille. Keskeistä on mielestäni tunnistaa, että jokaisella sote-ammattilaisella on ennakkoluuloja eikä kukaan sote-ammattilainen kohtaa tai hoida kaikkia potilaitaan samalla tavalla. Tämä voi auttaa ennakoimaan tilanteita, joissa omat ennakkoluulot voivat vaikuttaa potilaan hoitoon. Esimerkiksi tiedelehti Lancet kannustaa rotutietoiseen hoitoon, jossa rakenteellisen rasismin vaikutukset tunnustetaan ja niitä pyritään ehkäisemään [7].

Omia ennakkoluulojaan voi tunnistaa esimerkiksi yksinkertaisen harjoituksen avulla. Etsi rauhallinen tila, rauhoitu hetkeksi. Sen jälkeen ota eteesi tyhjä paperi ja kynä. Sitten valitse jokin ihmisryhmä ja kirjoita paperille rehellisesti ja peittelemättä kaikki ajatukset, joita sinulle tulee mieleen tätä ihmisryhmää miettiessäsi. Monet ajatukset ovat täysin painokelvottomia, eksotisoivia tai stereotypioita ylläpitäviä. Omaa tekstiä läpikäydessä kannattaa olla armollinen: suuri osa ennakkoluuloista on tiedostamatta opittuja, mutta niiden purkaminen vaatii tietoista ja vaivalloista työtä, samoin kuin vaikka monimuuttujamenetelmien opiskelu tai syvärien kirjoittaminen. Myös terveydenhuollon syrjivien rakenteiden tunnistaminen vaatii samanlaista työtä kuin esimerkiksi uuden psykososiaalisen intervention opiskelukin.

Koska emme koskaan ole ennakko-oletuksista vapaita, ehdotankin potilaista tai ihmisryhmistä keskusteltaessa yksinkertaista ohjenuoraa: älä oleta; ja jos oletat jotain, oleta toisesta hyvää.

Eino Partanen
Psykologian koulutusohjelman johtaja, Helsingin yliopisto

 

Lähteet

[1] Williams, D. R., Lawrence, J. A., & Davis, B. A. (2019). Racism and health: evidence and needed research. Annual review of public health, 40, 105-125.

[2] Ben, J., Cormack, D., Harris, R., & Paradies, Y. (2017). Racism and health service utilisation: A systematic review and meta-analysis. PloS one, 12(12), e0189900.

[3] https://psykologilehti.fi/uudet-kansalliset-suositukset-suomenruotsalaisten-lasten-kognitiivisiin-tutkimuksiin/

[4] Bem, S. L. (1981). Gender schema theory: A cognitive account of sex typing. Psychological review, 88(4), 354.

[5] Eettiset ohjeet. Lääkäriliitto. https://www.laakariliitto.fi/laakarin-tietopankki/kuinka-toimin-laakarina/eettiset-ohjeet/

[6] Psykologien ammattieettiset periaatteet. Psykologiliitto. https://www.psyli.fi/psykologin-tyo-ja-koulutus/ammattieettinen-lautakunta/ammattieettiset-periaatteet/

[7] Cerdeña, J. P., Plaisime, M. V., & Tsai, J. (2020). From race-based to race-conscious medicine: how anti-racist uprisings call us to act. The Lancet, 396(10257), 1125-1128.

The Specialist – Suppean alan erikoisosaaminen terveydenhuollossa

Jouduin hiljattain tekemisiin minulle etäisemmäksi jääneen lääketieteen erikoisalan kanssa potilaan roolissa. Ongelma ilmaantui eräänä perjantaisena iltapäivänä pyöräiltyäni kiireessä katsomaan pian päättyvää Albert Edelfeltin näyttelyä. Edelfeldtin tauluihin oli tullut kubistisia piirteitä, ja hetken tuijoteltuani tauluja vuorosilmin tajusin vian olevan silmässäni. Hieman nolostellen hakeuduin juuri ennen päivystysajan alkua kyseiselle erikoisalalle arvioon. Diagnoosi selvisi, vaiva hoidettiin ja sain samalla kertausta verkkokalvon anatomiasta ja siihen liittyvistä ongelmista.

Edellä mainitun kokemuksen pohjalta jäin pohtimaan sitä, kuinka oma ydinosaamiseni keskittyy nykyisin varsin suppeaan potilasryhmään ja kuinka vähän esimerkiksi silmätaudeista 2000-luvun alun opintojeni pohjalta muistankaan. Vähän jopa hävetti esittää hoitavalle lääkärille luultavasti varsin yksinkertaisia kysymyksiä diagnoosiin ja hoitoon liittyen – kai sitä nyt lääkärin tulisi jotain perusasioita tietää vieraistakin erikoisaloista, vaikka peruskoulutuksesta pitkä aika onkin.

15 vuotta kestäneen lääkäriurani aikana hoitamani potilasjoukko on kaventunut terveyskeskuksen laajasta potilasaineistosta ensin lastentauteihin erikoistuessani alaikäisiin ja sitten lastenkardiologiksi erikoistumisen aikana lapsiin, joilla on sydämeen liittyvä kysymyksenasettelu. Viimeisimmässä, vuoden mittaisessa suppeassa erikoistumisessa Torontossa Kanadassa, hoidin ainoastaan rytmihäiriöpotilaita.

Kanadan Ontarion provinssin alueen väestö on noin 15 miljoonaa, ja alueen lasten merkittävien sydänsairauksien hoito on siellä keskitetty Toronton Sick Kids -sairaalaan. Potilasvolyymi on siis iso, ja kullakin kardiologian suppealla erikoisalla toimii omat erikoistuneet ammattilaisensa. Elektrofysiologit ja EP-teknikot hoitavat rytmihäiriöpotilaat, vajaatoimintalääkärit ja -hoitajat hoitavat sydänlihassairaus- ja sydämensiirtopotilaat, kuvantamiseen erikoistuneet sonograferit ja lääkärit tekevät ja tulkitsevat ultraäänitutkimukset ja niin edespäin.

Suuressa keskuksessa toimiessani havaitsin, että moni pitkälle erikoistunut kollega on niin erikoistunut, että päätöksentekokyky muiden suppeiden alojen melko yksinkertaistenkin ongelmien suhteen on mennyttä ja perusopitkin joiltain osin jääneet unholaan. Tämä konkretisoitui koulutusvuoden aikana vastatessani keskellä yötä välillä varsin yksinkertaisiinkin rytmihäiriöitä koskeviin lastenkardiologien konsultaatioihin. Toki kyseisessä systeemissä tämä ei ollut isokaan ongelma, koska kaikilla aloilla oli omat päivystäjänsä ja kunkin suppean erikoisalan osaamista oli siten saatavilla 24/7.

Nämä minua konsultoineet osaajat ovat omien alojensa maailman huippuja, jotka ovat kehittyneet sellaisiksi pitkälle erikoistuneen työnkuvansa ansiosta. Heidän aikaresurssinsa on allokoitu käytännössä täysin oman alansa potilaiden hoitoon ja tutkimukseen. Niinpä he ovat ajan tasalla oman alansa uusimmista tutkimustuloksista, parhaista hoidoista ja tekevät huipputukimusta myös itse. Samalla kun omasta ammattitaidosta ollaan Torontossa ylpeitä, toisten erikoisalojen ammattilaisia ja heidän yksilöllistä osaamistaan arvostetaan ja omat rajat ymmärretään. Yhteistyö eri alojen osaajien välillä on saumatonta – potilaan parhaaksi.

Kannattaako sitten yhteen tiettyyn erikoisalaan erikoistuneita yksiköitä pitää toiminnassa? Potilasvolyymi on merkittävä ja varmasti ensisijainen ohjaava tekijä tässä kysymyksenasettelussa. On ymmärrettävää, että kaikilla aloilla tällaisia yksiköitä ei ole Suomen kokoisessa maassa mahdollista ylläpitää vähäisten potilasvolyymien ja resurssien rajallisuuden vuoksi. Mutta mahdollisuuksien mukaan siihen tulisi ehdottomasti pyrkiä, monestakin syystä.

On itsestään selvää, että mitä enemmän jotain asiaa tekee, sen paremmin sen osaa. Mitä enemmän aivokirurgi leikkaa nimenomaan aivoja, sen taitavammaksi aivokirurgiksi hän tulee. Lääketieteen ja hoitoalan suppeaan alaan erikoistunut ammattilainen on käyttänyt merkittävän osan urastaan tietyn erikoisalan potilaiden hoitoon. Vuosien kokemus on kehittänyt kliinisen silmän, jota ei kirjoista lukemalla opi ja kardiologin kliininen silmä on erilainen kuin ortopedin.

Jos pitkälle erikoistuneita hoitoalan ammattilaisia pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi intohimo. Intohimo erikoisalaansa ja sen kehittämistä kohtaan. Nämä ammattilaiset hankkivat – usein myös työajan ulkopuolella – jatkuvasti lisää alansa oppeja ulkomaita myöten. Tämän intohimon ylläpidon edellytys on mielekkäät ja omaa osaamista vastaavat ja sitä kehittävät työtehtävät. Sen lisäksi kollegoiden ja esimiesten taholta saatu vilpitön arvostus hankittua ammattitaitoa kohtaan on merkittävä motivaattori arjen aherruksessa, toki taloudellista kompensaatiota unohtamatta.

Olisi varsin lyhytnäköistä, jos pitkän ajan kuluessa hankittua erityisosaamista aliarvostettaisiin esimerkiksi pitkälle erikoistuneen hoitajan tai lääkärin työtehtäviä yleistämällä. Eihän sinfoniaorkesterin sellistiäkään yhtäkkiä siirretä toiselle puolelle orkesterikuoppaa soittamaan harppua tai trumpettia vain koska hän on muusikko.

Motivoitunut ja arvostusta saava työntekijä toimii pitkällä tähtäimellä varmasti tehokkaammin kuin sellainen, joka ei koe saavansa osakseen arvostusta. Tämä tulisi pitää mielessä toimintaa suunnitellessa korkeatasoisen hoidon laadun varmistamiseksi.

Erikoistuneet yksiköt ja erikoisalaosaaminen ovat myös edellytys laadukkaan ja vaikuttavan tutkimustiedon tuottamiselle ja uusien hoitojen kehittämiselle. Tämänkaltaisen osaamisen edellytykset on turvattava jatkossakin terveydenhuollossamme. Samaan hengenvetoon lisään, että myös terveyskeskusten ja niissä toimivien ammattilaisten rooli on korvaamaton, mutta se ansaitsee oman blogikirjoituksen, omasta näkökulmasta.

Palataan silmätautien päivystyspoliklinikalle. Siellä ollessani en muistanut juuri mitään kohdalleni osuneen ko. erikoisalan diagnoosista tai sen vaatimista toimenpiteistä. Enpä toisaalta usko, että kohtaamani verkkokalvokirurgian rautainen ammattilainenkaan olisi osannut arvioida lapsipotilaan rytmihäiriötä ja sen mahdollisesti edellyttämiä jatkotoimenpiteitä, saatikka toteuttaa niitä. Ja hyvä niin. Potilaana olin sitä tyytyväisempi mitä enemmän hän oli käyttänyt aikaansa verkkokalvojen tutkimiseen ja hoitoon. Toisaalta kokenut terveyskeskuslääkäri olisi todennäköisesti päässyt molempiin diagnooseihin ja osannut lisäksi kertoa näiden seuranta- ja hoitolinjojen perusteet.

Kaikkia siis tarvitaan.

Emmi Helle
lastenkardiologi ja kliininen akatemiatutkija
Helsingin yliopisto ja HUS

Pienilläkin muutoksilla voidaan parantaa autistien asemaa yhteiskunnassa

Autismikirjolla olevan henkilön läheisenä ja aivotutkijana on tuntunut hienolta nähdä, miten autismikirjon häiriöt ovat olleet viime aikoina lähes viikoittain esillä julkisuudessa. Nostan hattua erityisesti niille autismikirjon ihmisille ja heidän perheilleen, jotka ovat laittaneet itsensä likoon esiintymällä Ylen Kirjolla-sarjassa ja myös niille julkisuuden henkilöille, jotka ovat kertoneet autismistaan avoimesti eri kanavilla.

Tuntuu siltä, että nämä rohkeat esiintulot ovat selvästi lisänneet yleistä tietoisuutta autismista. Ne ovat myös rohkaisseet niitä kymmeniä tuhansia autismikirjon ihmisiä, jotka edelleen joutuvat päivittäin kamppailemaan pärjätäkseen neuronormaalien yhteiskunnassa ja tuoneet uudenlaista toivoa myös omaisille.

Kuitenkin viimekesäinen vierailuni autistisen läheiseni kanssa Lontoon Harry Potter Studioilla sai minut tajuamaan, miten vähän lisääntynyt tietoisuus autismista edelleenkin näkyy autistien elämässä Suomessa käytännön tasolla ja miten paljon tällä saralla on vielä työtä tehtävänä.

Ennen vierailua Lontoon Harry Potter Studioille oli selvää, että kyseessä on juuri sellainen paikka, joka kovine äänineen, väenpaljouksineen ja jonotuksineen johtaa helposti autistisen henkilön kuormittumiseen. Paikan nettisivuilla kerrottiin kuitenkin, että Harry Potter Studioiden henkilökunta tekee kaikkensa auttaakseen autistisia henkilöitä. Saimmekin jo ennen varsinaisen kierroksen alkamista infotiskiltä autisteille tarkoitetun pikkurepun, jossa oli muun muassa kuulosuojaimet ja koko alueesta tehty valokuvakartta, jonka avulla tiesimme jo etukäteen, mitä kussakin vaiheessa oli odotettavissa. Meidät ohjattiin myös pitkien jonojen ohi. Meille kerrottiin, missä erilliset rauhoittumistilat olivat, ja meiltä useaan otteeseen tiedusteltiin, voiko henkilökunta vielä auttaa meitä jotenkin.

Ehkä suurin yllätys oli kuitenkin henkilökunnan osoittama ilmeisen kunnioittava asenne meitä kohtaan. Vaikka me vierailua etukäteen kovasti jännitimme, lopputulos oli, että autismikirjolla oleva läheisemme kulki koko laajan alueen läpi kuulosuojat korvissaan, mutta silmät innosta loistaen. Kun olimme päässeet kierroksen loppuun, hän alkoi suunnitella jo seuraavaa visiittiä samaan paikkaan – siitä tiesimme kaiken onnistuneen hänen mielestään täydellisesti.

Neurotieteen kehitys erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana on auttanut ymmärtämään, mistä autismissa on pohjimmiltaan kyse. Neuropatologiset tutkimukset ovat tuoneet esille sekä laadullisia että määrällisiä poikkeavuuksia autistien hermoston rakenteessa, muun muassa synapseissa, ja funktionaaliset tutkimukset ovat paljastaneet, että autistisen henkilön koko hermosto toimii eri tavalla kuin neurotyypillisten. Yksi mekanismeista liittyy juuri synapsien toimintaan: autistien aivoissa estävien synapsien toiminta on vähäisempää, mutta kiihdyttäviä synapseja on normaalia enemmän. Aivotutkijan näkökulmasta nämä poikkeavuudet selittävät erinomaisesti monet autismiin liittyvät vaikeudet, esimerkiksi aistiyliherkkyyden ja keskittymisvaikeudet, mutta toisaalta myös joillakin autisteilla esiintyvät erityiskyvyt, esimerkiksi poikkeuksellisen muistin.

Geenitutkimuksen kautta on vahvistunut käsitys, että autismin tausta on hyvin suureksi osaksi geneettinen. Siten autistiset henkilöt itse (tai heidän omaisensa) eivät ole voineet millään lailla vaikuttaa siihen, millaiset geeniyhdistelmät he ovat perineet ja miten heidän aivojensa kehitys on tapahtunut. Autismiin tiedetään nykytiedon valossa assosioituvan suuri määrä erityyppisiä geenivariantteja, ja tämä genetiikan monimuotoisuus voi selittää sen, miksi autismi näyttäytyy kullakin autistilla niin yksilöllisesti.

Kuten kokemuksemme Harry Potter Studioilta osoittaa, autismikirjon henkilöitä voidaan huomioida yhteiskunnassa varsin pienillä ja helposti toteutettavilla keinoilla, joista tärkein on oikea asenne. Monissa maissa autisteja helpottavia muutoksia on jo toteutettu laajasti koko yhteiskunnassa, esimerkiksi Ison-Britannian supermarketeissa on käytössä ennen varsinaisia aukioloaikoja autisteille tarkoitettuja ”quiet hours” -aikoja ja erillisiä rauhoittumistiloja.

Pienilläkin vastaantuloilla voi olla yksittäisten henkilöiden omatoimisuuden ja itsetunnon kannalta ratkaisevan suuri merkitys. Uskon, että tällaisiin toimiin käytetyt rahalliset satsaukset maksavat itsensä yhteiskunnalle takaisin, kun niiden avulla voidaan vähentää syrjäytymistä ja mielenterveysongelmia. Kaikkein olennaisinta olisi, että autistien näkemyksiä kyettäisiin aidosti kuuntelemaan ja asioita suunnittelemaan heidän omista lähtökohdistaan käsin, ei siten, että heitä yritetään pakottaa muuttumaan.

Itseeni ovat kolahtaneet erityisesti autismikirjolla olevan, stand-up-koomikkona tunnetuksi tulleen Joel Honkasalon sanat Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 26.2.2020):

”Kun kasvoin, äiti sanoi, että maailma ei voi muuttua takiani vaan minun täytyy sopeutua. Äiti oli väärässä. Minähän muutan maailmaa koko ajan, pieni pala kerrallaan.”

Me kaikki voimme varmasti omalta osaltamme edesauttaa autistien aseman paranemista, mutta ajattelen, että aivotutkijoilla ja lääkäreillä on tässä asiassa aivan erityinen vastuu.

Liisa Myllykangas
neuropatologian apulaisprofessori, ylilääkäri, Helsingin yliopisto ja HUS