Laboratorion Sherlock Holmesit

Liisa KauppiTieto, kyky havainnoida ja kyky päätellä tekevät ihanteellisen salapoliisin. Näin valistaa Sherlock Holmes Watsonia kirjassa Neljän merkki. Samat ominaisuudet tekevät myös etevän perustutkijan. Perustutkijan työ muistuttaakin luonteeltaan läheisesti salapoliisityötä.

Perustutkimuksen ytimessä on kysymys: ”Miten tämän voisi selittää?” Tässä se eroaa olennaisesti soveltavasta tutkimuksesta, jossa kysytään, miten olemassa olevaa tietoa voisi hyödyntää. Perustutkimus on siis taaksepäin päättelemistä, kuten salapoliisinkin työ. Siinä missä Holmes selvittää, kuka on murhaaja, me saatamme kysyä esimerkiksi, miksi solut kuolevat, kun niiden perimästä puuttuu tiettyä proteiinia koodaava geeni.

Molekyyli- ja solubiologiassa, jonka sateenvarjon alle syöpäbiologiakin asettuu, yritetään siis ymmärtää, kuinka jokin prosessi molekyylitasolla toimii. Jim Allison (toinen vuoden 2018 lääketieteen Nobel-palkinnon saajista) halusi omien sanojensa mukaan 1990-luvulla vain tietää, kuinka T-solut toimivat. Vasta vuosia myöhemmin tulivat näistä tutkimuksista kumpuavat immuno-onkologian sovellukset, jotka nyt pelastavat ihmishenkiä.

Salapoliisin kolmesta hyveestä havainnointi- ja päättelytaitojen harjaantuminen ovat tutkijaksi kasvettaessa keskeisiä. Jo väitöskirjatyön alkupuolella nämä taidot karttuvat huimaa vauhtia, sitä mukaa kun opiskelija pääsee ensi ohjatusti ja sitten yhä itsenäisemmin suunnittelemaan laboratoriokokeitaan. Näiden kokeiden suunnitteluunkin sopivat erinomaisesti Sherlock Holmesin opit – eliminoi kaikki muut tekijät [tässä: vaihtoehtoiset hypoteesit], ja sen, mikä jää jäljelle, on oltava totuus [tässä: todennäköisin selitys].

Kolmas hyve, laaja tietopohja, on kiperämpi. Se muodostuu tuskastuttavan hitaasti, vaikka lukisi joka viikko läjäpäin tutkimusartikkeleita. Etenkin oman kapean osaamisalueen ulkopuolelta ymmärrys karttuu usein vasta väitöskirjatyön jälkeisessä vaiheessa.

”Havainnoinnin alalla sattuma suosii vain valmistautunutta mieltä”, kuuluu Louis Pasteurin sitaatti. Ilman tietopohjaa ja kykyä yhdistellä asioita siis ei voi syntyä löydöksiä, joita usein onnekkaiksikin kutsutaan. Kuitenkin on niin, että onnekkaan, odottamattoman tuloksen merkitystä ei moni hoksaisi lainkaan.

Klassinen esimerkki liittyy Alexander Flemingin lomaltapaluuseen vuonna 1928. Penicillium-home oli pilannut Flemingin stafylokokkiviljelmät. Joku toinen olisi voinut nakata pilalle menneet bakteerimaljat roskakoriin, ja löydös olisi päätynyt epäonnistuneiden kokeiden mappi Ö:hön. Näin ei käynyt, koska Fleming tajusi, että home tappaa bakteereita. Ajatus antibiooteista oli syntynyt.

Kuinka sitten hankitaan tuo kuuluisa ”valmistautunut mieli”? Voiko sitä treenata? Monien täysveristen tutkijoiden aivot hakeutuvat rentoutuneessa tilassa (tietoisesti ja tiedostamatta) tutkimuskysymysten pariin. Palaset loksahtavat usein kohdalleen odottamatta, vaikka töistä kotiin pyöräillessä tai aamulla suihkussa.

Yliopistolla virallinen vuosityöaikamme on 1 612 tuntia. Vuodessa on kuitenkin 8 760 tuntia, ja väitän, että työnantaja saa monilta tutkijoiltaan kaupan päälle vähintään kaksin-kolminkertaisen vuosityöajan verran aivotyötä. Näin ihan vain siitä syystä, että se on niin suunnattoman mielenkiintoista.

Valmistautuneen mielen nitistäminen onkin sitten luvattoman yksinkertaista. Helpoiten se käy kaatamalla niskaamme niin paljon hallinnollista sälää, että aikaa ja energiaa luovalle ajatustyölle ei enää jää tarpeeksi (olen perannut aihetta perusteellisemmin aiemmin tässä blogissa). Ajatukset pääsevät kypsymään ja kukoistamaan vasta, kun saamme lueskella, käydä konferensseissa ja luennoilla, vaikka sitten etänä, ja kun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa on aikaa pallotella ideoita. Varjellaan näitä mahdollisuuksia.

P.S. Gutenberg-projektin ansiosta Sherlock Holmes- ja lukuisat muut klassikot ovat luettavissa alkukielellä ilmaiseksi verkossa. Suosittelen lämpimästi.

Sir Arthur Conan Doyle: Sign of the Four (Neljän merkki)

Sir Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet (Punaisten kirjainten arvoitus)

Liisa Kauppi
apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

Arkipsykologia ja tieteellinen psykologia

Arkipsykologiaksi (engl. folk psychology) kutsutaan tapoja, joilla selitämme omaa ja muiden toimintaa jokapäiväisessä puheessamme. Arkipsykologisen selittämisen ei tarvitse olla kovin monimutkaista: jos viittaamme selityksessä mielensisäisiin ilmiöihin, kuten haluihin ja uskomuksiin, viittaus on arkipsykologinen.

Arkipsykologian ja tieteellisen psykologian välillä on mielenkiintoinen suhde. Tieteellisessä tutkimuksessa toisaalta käytetään käsitteitä, jotka ovat peräisin arkipsykologiasta, kuten muisti, äly tai havainto, toisaalta akateemisesta psykologiasta arkipsykologiaan valuu erilaisia käsitteitä, kuten tiedostamaton tai ajatusvinouma. Tilanne ei pintapuolisesti eroa muusta tieteestä: tieteellisessä fysiikassakin käytetään arkisia käsitteitä, kuten voima tai teho, ja fysiikan löydökset tulevat osaksi puhettamme arkifysiikkana, jossa maapallo ei esimerkiksi ole paikallaan maailmankaikkeudessa, vaan se kiertää aurinkoa painovoiman vuoksi.

Arkiajattelun ja tieteen välillä on psykologian kohdalla kuitenkin yksi olennainen ero. Toisin kuin fysiikan kohdalla, psykologiassa uskomuksemme erilaisten psykologisten ilmiöiden lainalaisuuksista todella vaikuttaa käyttäytymiseemme ja sitä kautta siihen, mitä psykologia tieteenä tutkii. Sillä, uskommeko painovoimaan, ei ole vaikutusta esineiden tippumiseen kohti maata. Sen sijaan sillä, minkälaisia uskomme ihmisinä olevan, on suuri vaikutus siihen, miten reflektoimme omaa toimintaamme.

Esimerkiksi uskomus determinismiin, eli siihen, että fysiikan lait ja niihin perustuvat aivotoiminnat määräävät käyttäytymisemme, näyttäisi johtavan suuremmalla todennäköisyydellä normeja rikkovaan käytökseen, kuten huijaamiseen, kuin usko vapaaseen tahtoon (Vohs & Schooler, 2008). Arkipsykologinen ajatus vapaasta tahdosta näyttäisi syntyneen palvelemaan kulttuurisia ja sosiaalisia tarpeita.

Tiedon lisääntyminen ja sen leviäminen yhteiskuntaan voi olla kokeellisen psykologian kannalta hankalaa, erityisesti, jos tutkittavat ovat tyypillisesti aloittelevia psykologian opiskelijoita, joilla on jo jonkin verran tietoa erilaisista tutkimustuloksista. Koehenkilöiksi rekrytoitujen opiskelijoiden omaksuma hiljainen tieto voi hyvinkin vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä psykologissa kokeissa tavoilla, joita voi olla vaikea ennustaa. Tästä syntyy mielenkiintoinen ongelma: Tutkiessaan omaa käyttäytymistään ihminen lisää jatkuvasti itseään koskevaa tietoa, mikä puolestaan johtaa hiljalleen ihmislajin käyttäytymisen muutokseen. Aikaisemmat tutkimustulokset eivät välttämättä enää päde, koska järjestelmä, jota tutkitaan, muuttuu siihen tulevan tiedon myötä.

UCSB:n psykologian professori Jonathan Schooler on useasti kommentoinut omia kokemuksiaan ilmiöstä, jolla on englanninkielinen nimi decline effect (Schooler, 2011). Decline effect viittaa siihen, että tieteellistä koetta toistettaessa alkuperäinen efekti pienenee siten, että se hiljalleen katoaa kokonaan. Ilmiötä ei pidä suoraan sekoittaa replikaatiokriisiin; decline effect tulee ilmi vasta, kun samaa koetta toistetaan parhaimmillaan kymmeniä kertoja. Ilmiö on tuttu psykologian ulkopuoleltakin, esimerkiksi lääketutkimuksista. Sille on esitetty monia selityksiä, joilla kaikilla on todennäköisesti roolinsa sen synnyssä, mutta yksi syy voi liittyä siihen, miten ihmistä koskeva laajeneva ymmärrys vaikuttaa itse ihmisiin. Systeemiset muutokset ihmisen elämismaailmassa saattavat helposti tehdä aikaisemmat hoitokeinot vanhentuneiksi, koska niiden tehoa on tutkittu aivan erilaisessa maailmassa ja erilaisilla ihmisillä.

Mikä on arkipsykologian tulevaisuus lisääntyvän ”aivopuheen” aikana? Tieteen kehityksen myötä arkipsykologian osuus tieteessä pitäisi vähetä ja tieteellisen tiedon vähitellen korvata arkipsykologia. Mielenfilosofi Paul Churchland (1981) on ehdottanut, että psykologiatieteen arkipsykologiset elementit katoavat vähitellen neurotieteellisten selitysten tieltä.

Yliopistoon päässyt psykologian pääaineopiskelijakin joutuu hiljalleen muuttamaan omia, mieltään koskevia arkipsykologisia näkemyksiään tieteellisen konsensuksen mukaiseksi. Aluksi tuloksena on jonkinlainen arkipsykologian ja akateemisen psykologian hybridi; mitä syvemmälle ihmisen mielen ja käyttäytymisen tieteellisessä selittämisessä kuitenkin mennään, sitä kauemmaksi kuitenkin loitonnutaan arkipsykologiasta, kunnes lopulta herää kysymys arkipsykologian ontologiasta: Mikä olio arkipsykologia lopulta on? Ovatko arkipsykologiset selitykset ihmisten käyttäytymiselle täydellistä fiktiota, jota paremman puutteessa käytämme ennen kuin ymmärryksemme aivoista mahdollistaa arkipsykologiasta luopumisen?

Churchlandin edustaman näkökulman, eliminativisen materialismin, ongelma kuitenkin on se, ettei arkipsykologia ei ole palautettavissa aivoihin. Tietojenkäsittelytieteen termein arkipsykologia pikemminkin edustaa rajapintaa aivojen sekä sosiaalisen ja kulttuurisen ympäristön välillä. Arkipsykologinen selittäminen on tyypillisesti rationalisoivaa, ja Fiery Cushman (2019) onkin ehdottanut, että arkipsykologia on ikään kuin yhteinen kieli, jolla erilaiset yhteismitattomat aivoista sekä sosiaalisesta ja kulttuurisesta ympäristöstä nousevat vaikuttimet, kuten normit, vaistot ja tavat, saadaan keskustelemaan keskenään. Arkipsykologinen teoretisointi auttaa ihmisiä ymmärtämään erilaisia toimintansa motiiveja ja suunnittelemaan tämän ymmärryksen perusteella toimintaansa. Rationalisointi mahdollistaa oman toiminnan suunnittelun ”ylhäältä alaspäin”, käyttäytymisen selityksistä käsin, ottamalla ”alhaalta ylöspäin” vaikuttavat tekijät huomioon toiminnan suunnittelussa. Arkipsykologialla olisi tästä näkökulmasta metakognitiivinen luonne oman toiminnan kontrolloinnin välineenä.

Sen lisäksi, että arkipsykologia vaikuttaa käyttäytymiseemme, sillä on myös rooli oman ja muiden ihmisten käyttäytymisen selittäjänä. Victoria McGeer (2007) esimerkiksi näkee arkipsykologian normistona, jota eivät ihmiset ainoastaan käytä toistensa käytöksen selittämiseen, vaan myös mukautuvat itse siihen, jotta tulisivat paremmin ymmärretyksi. Arkipsykologia on tätä kautta eräänlainen itseään toteuttava ennuste sekä sosiaalinen ja kulttuurinen konstruktio; todellinen, vaikuttava ilmiö, joka ei ole kuitenkaan suoraan palautettavissa hermotoimintaan.

Tuomas Leisti
tutkijatohtori, psykologian ja logopedian osasto


Lähteet

Churchland, P. M. (1989). Folk psychology and the explanation of human behavior. Philosophical Perspectives, 3, 225–241.

Cushman, F. (2019). Rationalization is rational. Behavioral and Brain Sciences, 43, 1–59. https://doi.org/10.1017/S0140525X19001730

McGeer, V. (2007). The regulative dimension of folk psychology. In D. D. Hutto & M. Ratcliffe (Eds.), Folk psychology re-assessed (pp. 137–156). Dordrecht, The Netherlands: Springer.

Schooler, J. (2011). Unpublished results hide the decline effect. Nature, 470(7335), 437. https://doi.org/10.1038/470437a

Vohs, K. D., & Schooler, J. W. (2008). The Value of Believing in Free Will. Psychological Science, 19(1), 49–54. https://doi.org/10.1111/j.1467-9280.2008.02045.x

Akronyymien akrobatiaa

Ystäväni nyrjäytti nilkkansa, ja ohjasin hänet magneettikuvaukseen. Lausunto oli seuraava (hieman lyhennettynä):

”FTA on fibulainsertiossaan ödemaattinen. FC on ödemaattinen G2 osarepeämään sopien. Sekä ATTL että PTTL ovat ödemaattiset ja säierakenne on häiriintynyt G2-3 tasoisiin repeämiin sopien. FTP ja pinnalliset deltaligamentin rakenteet ovat tavalliset. TC nivelessä on lievä hydrops.”

Palaan tähän jutun lopussa.

Seuraava esimerkki on puolestaan abstraktista, joka löytyy vuonna 2002 julkaistusta, urheilijoiden luuston lujuutta käsittelevästä tutkimuksesta:

”RUN had significantly (p < 0.05) greater size-adjusted CSMI and BSI than C, SWIM and CYC; and higher size, age and YST-adjusted CSMI and BSI than SWIM and CYC.”

Tämän verbaalileikin oli Barnettin ja Doubledayn tuore artikkeli poiminut yhtenä esimerkkinään. Juttu toteaa, että mutkikkaan termistön ja lyhenteiden lisääntyvä käyttö alkaa tulla uuvuttavaksi ja uhkaa jo – ei vain median kykyä ymmärtää sanomaa – vaan myös tieteiden välistä ymmärrettävyyttä.

Tutkijapari analysoi 24 miljoonaa tieteellisten artikkelien otsikkoa ja 18 miljoonaa abstraktia aikavälillä 1950–2019. Lyhenteiden määrä on 70 vuoden aikana lisääntynyt 0,4:stä lyhenteestä neljään lyhenteeseen sataa sanaa kohden eli kymmenkertaistunut. Mikä kummallisinta, kaikkiaan noin miljoonasta erilaisesta lyhenteestä 79 prosenttia esiintyi harvemmin kuin kymmenen kertaa tieteellisissä julkaisuissa. Mihin sellaisia lyhenteitä tarvitaan?

Tieteellisen tekstiin ymmärrettävyyteen kiinnitti jo vähän aiemmin huomiota Karolinskan tutkijaryhmä. He kävivät läpi yli 700 000 biolääketieteellistä abstraktia aikajaksona 1881–2015. Ja tulos: sanojen keskimääräinen pituus, vaikeiden sanojen suhteellinen osuus ja virkkeiden pituus on tasaisesti lisääntynyt erityisesti vuoden 1960 jälkeen.

Myös artikkelien otsikot pyrkivät pitenemään. Viime vuonna Nature-lehden pikku-uutinen kertoi kuitenkin, että eniten siteerattujen tiedeartikkelien otsikot sisälsivät keskimäärin vain kymmenen sanaa. Tässäpä vinkkiä kenelle tahansa meistä. Edelleen on havaittu, että teknisen ”jargonin” käyttö otsikossa tai abstraktissa vähentää artikkelin saamia sitaatioita.

Eräs toinen Nature-lehden toimittaja määritti äskettäin biolääketieteellisten lyhenteiden esiintymisen top-5-rankingin eri aikoina. Vuonna 1959 voittaja oli – yllätys yllätys – ACTH, ja sitä seurasivat HeLa, DNA, ABO ja BCG. DNA oli noussut (odotetusti?) kärkeen vuonna 1989, ja seuraaville sijoille pääsivät AIDS, HIV, RNA ja mRNA. Vuoden 2019 ykkönen oli DNA, ja sitten tulivat HIV, RNA, CT ja MRI – genetiikka, immuunikato ja kuvantaminen näyttävät jylläävän.

Kevennetään sitten hetkiseksi. BMJ:n perinteellinen joulunumero vuodelta 2014 julkaisi tutkimuksen, jonka otsikko puhuu puolestaan: SearCh for humourIstic and Extravagant acroNyms and Thoroughly Inappropriate names For Important Clinical trials (SCIENTIFIC): qualitative and quantitative systematic study.

Tutkijat tarkastelivat kardiologian, endokrinologian, reumatologian, keuhkosairauksien ja psykiatrian alojen julkaisusarjojen viljelemiä ja kliinisten tutkimusten väkisin väännettyjä akronyymejä ja antoivat niille joko positiivisia (BEAUTY-kriteerit) tai negatiivisia (CHEATING-kriteerit) pisteitä.

Kaikkiaan 18 prosenttia artikkeleista sisälsi aivan uniikkeja akronyymejä, niiden käyttö lisääntyi seurannassa ja erityisesti kardiologit tuntuivat rakastavan niitä. Kardiologien ilmeiselle pakkomielteelle ei löytynyt selitystä; joulunumeron hengessä kirjoittajat pohtivat sitä mahdollisuutta, että kenties kardiologit ensin keksivät mukavan trial-lyhenteen ja sitten alkavat pohtia siihen sopivan tutkimuksen suunnittelua.

Julkaisut, jotka ansaitsivat parhaat BEAUTY-arviot, olivat saaneet myös merkittävästi enemmän sitaatioita. Parhaimmiksi tutkimuslyhenteiksi valittiin PREDICTIVE, PERISCOPE ja IMMEDIATE, huonoimmiksi METGO, PERFORM ja TYPHOON. Lisäksi rumimpien kategoriaan luokiteltiin muun muassa SU.FOL.OM3 ja P-No SOS. Listoilla ei näkynyt 4S-tutkimuslyhennettä, joka juontuu sanoista Scandinavian Simvastatin Survival Study ja joka olisi ollut oma BEAUTY-suosikkini – semminkin, kun potilaita rekrytoitiin 4 444 kappaletta.

Ja palataan lopuksi omaan kokemukseeni. Virttyneelle sisätautilääkärille nilkan jänteiden lyhenteet eivät ole ihan jokapäiväistä leipää. Pienen henkilökohtaisen kertaushetken jälkeen pystyin jotakuinkin selostamaan nilkkapotilaalle hänen tilanteensa ja ehdottamaan jatkohoitoa. Ilkeä jännevamma joka tapauksessa eli IJVJT.

Kimmo Kontula
Sisätautiopin emeritusprofessori, Helsingin yliopisto ja HUS

Ihmiset ympärilläni – Psykologisen arvioinnin haasteet

Jari Lipsanen, psykometriikan yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto

Psykologiset termit ovat suorastaan valloittaneet populaarimedian. Raflaavat otsikot, kuten ”Tutkimus: Mieltymys kitkerään voi kieliä narsismista” ja ”Tällaista on olla älykäs” nousevat luetuimpien artikkelien listan kärkeen.

Harvoin kuitenkaan pohditaan, mitä oikeastaan mittaamme. Mitä tarkoitamme mittaustuloksella, kun puhumme ihmisen usein niin abstrakteista ominaisuuksista, kuten älykkyydestä, persoonallisuudesta tai esimerkiksi tunneälystä?

Valitettavan usein ihmistieteiden arviointimenetelmien tulos muodostaa varsinkin julkisessa keskustelussa pikemminkin kehäpäätelmän: mitattava ominaisuus on se, mitä jonkin mittarin tulos kertoo. Esimerkiksi usein älykkyys on sama kuin älykkyystestin tulos, ja ihmisen persoonallisuus on sama kuin persoonallisuustestin pistemäärä. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, ja olisikin kautta linjan parempi puhua varsinkin yksilötasolla alttiuksista tai todennäköisyyksistä.

Monia suuria esiintyjiä, kuten Kurt Cobainia ja Freddie Mercurya, on kuvattu ujoiksi ja jopa introverteiksi. Kuitenkin he pystyivät valloittamaan suuria areenoja esiintymisellään. Vastaavia tilanteita nähdään helposti myös arkielämässä. Tietyssä porukassa se hiljaisin saattaakin toimia täysin vastakkaisesti jossakin toisessa tilanteessa, vaikka tietynlainen alttius on tunnistettavissa.

Mielikuva ja todellisuus eivät aina kohtaa

Ihmistieteisiin liittyvässä arvioinnissa mitattavien käsitteiden määrittely ei aina ole täysin selkeää. Esimerkiksi jos luetaan alkuperäistutkimusta, johon kirjoituksen alussa mainittu lehtiartikkeli kitkerien makujen ja psykologian välisestä yhteydestä viittaa, huomataan nopeasti, että tutkimuksessa ei varsinaisesti puhuta narsismista vaan narsismipiirteisyydestä. Ei siis voida sanoa, että yksikään tutkimukseen osallistunut välttämättä olisi narsisti.

Samat haasteet koskevat tunneälyä, joka on noussut keskeiseen rooliin muun muassa työelämässä ja johtamiseen liittyvässä keskustelussa ja jossa jo sanan ”äly” lisääminen määritelmään luo tietynlaisia mielikuvia siitä, mitä ollaan arvioimassa. Kuitenkaan suurimmassa osassa tunneälymittareissa tunneäly ei määritelmän mukaan ole esimerkiksi kysyä tunnistaa tunteita ja toimia erilaisissa tilanteissa ”oikein” tämän informaation avulla. Pikemminkin puhutaan niin sanotusta piirretunneälystä, joka on persoonallisuuspiirteiden kokoelma.

Mielikuva ja todellisuus eivät valitettavasti aina kohtaa. Mittaus ei myöskään ole staattinen, vaan se riippuu tyypillisesti useista eri tekijöistä. Kysymykset eivät välttämättä ole stabiileja ajan suhteen, ja niiden merkitys voi muuttua tai jopa kokonaan vanhentua. Esimerkiksi kysymys ”Mitä yhteistä on puhelimella ja faksilla?” voi nykyaikana olla jo monelle nuorelle yllättävänkin haastava.

Sama ongelma pätee vertailtaessa kysymyksiä eri kulttuurien ja kielien välillä ja myös erilaisissa tilanteissa. Väitteellä ”Halaan ystäviäni aina tavatessamme” arvioidaan aivan erilaisia ominaisuuksia nykyisenä korona-aikana kuin normaalitilanteessa ja mahdollisesti myös eri asioita Suomessa ja Ranskassa. Mittaustulos on lopulta aina sidottu tiettyyn aikaan ja ympäristöön, jossa elämme. Sen yleistettävyys johonkin muuhun ympäristöön ei ole suoraviivainen.

Mittarit muodostavat vain otoksen

Usein kuulee myös väitteen, että psykologiset arviointimenetelmät paljastavat jotain, mitä ihminen ei ole itsekään pystynyt tunnistamaan. Cambridge Analytica -niminen yritys kuohutti vuosia sitten Facebookista kerätyn aineiston epäeettisellä ja luvattomalla käytöllä. Yrityksen pyrkimyksenä oli vaikuttaa esimerkiksi Yhdysvaltojen vaalitukseen kohdentamalla mainontaa Facebook-aktiivisuusaineiston avulla luotujen psykologisten profiilien perusteella.

Asiaa käsittelevissä lehtijutuissa kohistiin tekoälystä ja persoonallisuudesta, jotka yhdessä loivat syväluotaavan kuvan ihmisestä. Kuitenkin tiedämme varsin hyvin, että persoonallisuuspiirteiden yhteys puoluekantaan tai äänestystulokseen on parhaimmillaankin varsin heikko ja tilanne ei paljonkaan parane, vaikka esimerkiksi yksilölliset arvot yhdistettäisiin malleihin.

Yrityksen toiminta oli kuvausten perusteella selkeästi epäeettistä, mutta persoonallisuuden käsitteen tuominen mukaan oli mielestäni pikemminkin joko ymmärtämättömyyttä tai mainoskeino, jossa hyödynnettiin ihmisten uskoa persoonallisuus arvioiden ja psykologisen mittauksen salattuun voimaan.

Ongelma on se, että psykologiset mittarit muodostavat kysymyksineen tai tehtävineen ainoastaan otoksen koko mitattavan käsitteen alasta. Esimerkiksi erilaisia hieman toisistaan poikkeavia sosiaalisia tilanteita on lopulta äärettömän paljon, ja kyselyissä rajallinen määrä kysymyksiä näissä toimisen kartoittamiseksi.

Huomattavasti paljon enemmän tietoa ihmiset paljastavat itsestään sosiaalisessa mediassa, esimerkiksi poliittisen suuntauksensa suorien ilmoitusten sekä tykkäysten ja jakojen perusteella. Tätä käyttäytymistietoa voitaisiin, mikäli eettisesti mahdollista, käyttää suoraan, jolloin persoonallisuuden arvioinnin vaihe olisi täysin turha.

Sama ilmiö toistuu usein työelämässä, kun konsultti täyttää lomaketta, jossa työntekijä valitsee, mikä adjektiivi kuvaa häntä parhaiten. Sen jälkeen hän saa palautteen, jossa kerrotaan hänen olevan ”tunnollinen, älykäs ja sosiaalinen”, eli palautteessa ovat juuri nämä adjektiivit, jotka työntekijä on itse valinnut kuvaamaan ominaisuuksiaan. On tietenkin mahdollista, että kuvauksien valitseminen on hyödyllistä ja saa ihmisen pohtimaan omia ominaisuuksiaan, mutta on usein liioiteltua sanoa, että arvio paljastaisi jotain, mikä on ihmisen oman itsereflektiokyvyn ulkopuolella.

Haittaa arviosta voi olla silloin, jos se luo itseään toteuttavan ennusteen, joka vaikuttaa henkilöön itseensä ja/tai hänen ympäristöönsä, varsinkin, kun tulkinta perustuu pikemminkin stereotypiaan kuin tutkittuun tietoon.

Psykologisella arvioinnilla on aina tarkoitus

Monien psykologisten ilmiöiden suosion salaisuus on, että ne ovat suhteellisen helppoja sanallistaa ja ihmiset kokevat ja tunnistavat niitä itse omassa elämässään. On helppo havaita, että urheilijalla menee hyvin ja kaikki tuntuu onnistuvan. Voisimmeko puhua silloin flow-tilasta? Tunnistamme työyhteisössämme sen puhelijaan henkilön ja ehkä hiljaisemman ja syrjäänvetäytyvämmän. Meillä saattaa olla mielikuva lähipiiristämme tai vaikka koulusta henkilöstä, joka oli äärimmäisen nopea päättelemään asioita ja joka tiesi paljon asioita. Nimittäisimme henkilöä älykkääksi.

Kuitenkin, kun tehtävämme on aidosti ennustaa, kuka urheilija saavuttaa flow-tilan, kuka on missäkin tilanneessa se puhelias ja kuka keksii abstraktiin ongelmaan ratkaisun, tehtävä on huomattavasti vaikeampi ja pystymme parhaimmillaankin puhumaan ainoastaan jo aikaisemmin mainituista alttiuksista tai todennäköisyyksistä.

Psykologisella arvioinnilla on aina jokin tarkoitus ja eri arviointimenetelmillä on tietyin rajoituksin mahdollista saada kuva ihmisen käyttäytymisen, tunne-elämän tai persoonallisuuspiirteiden ominaisuuksista lopulta suhteellisen nopeasti, kun tätä tietoa tarvitaan. Tällöinkin on pystyttävä huomioimaan mittareiden rajoitukset.

Jari Lipsanen
Psykometriikan yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto

Huilumusiikkia jääkaudelta

Kuuntelen Youtube-videolta klassista huilumusiikia. Äänitys on tehty dolomiittiluolassa, ja siinä soi luolasta löytyneen jääkauden aikaisen instrumentin keraaminen kopio. Luolakarhupennun reisiluusta valmistettu alkuperäinen on rikkoutunut ajansaatossa. Ikää sille on kertynyt jo 60 000 vuotta. Luolakarhukin on ehtinyt kuolla sukupuuttoon, samoin kuin huilun valmistaja.

Huilun oli valmistanut neandertalinihminen. Anatomialtaan ja ruumiinrakenteeltaan meistä poikkeavia neandertaleja on pidetty brutaaleina ja yksinkertaisina luolamiehinä. Arkeologiset löydöt kuitenkin todistavat toista: neandertalienkin elämään kuului taide ja symboliikka (Peters & Zwart, 2020).

Ruumiinrakenne ja genomi erottavat meidät neandertaleista siinä määrin, että olemme kaksi eri lajia. Kummallakin on oma erillinen kehityshistoriansa. Taide on kehittynyt molemmille erikseen, tai sitten se on ikivanhaa perua ihmisen sukupuussa.

Uusin tutkimus viittaa siihen, että neandertalit saattoivat sopeutua elinympäristöönsä meitä paremmin. Eteläisen Iberian niemimaan rehevässä talvettomassa ympäristössä paleoliittinen ruokavalio oli liki vegaaninen. Rannikoilla elävät neandertalit kalastelivat ja söivät mereneläviä. Ankarassa pohjoisessa talvisin suurriista oli ravinnon perusta.

Nykyihminen taas pyrki jatkamaan samaa vanhaa elämäänsä uudessakin ympäristössä. Talous perustui metsästykseen, ja uusia työkaluja ja aseita kehitettiin. Neandertalien työkalukulttuuri pysyi kymmeniä vuosituhansia hyvin samanlaisena.

Kun nykyihminen levittäytyi maapallolla, alkoi lajien sukupuuttoaalto. Ensin katosi nopealla vauhdilla riistalajeja ja suurpetoja. Myöhemmin sukupuuttoaalto jatkui kiihtyvällä vauhdilla ja ulottui lopulta lähes kaikkiin eläin- ja kasviryhmiin. Tänä päivänä lajikato uhkaa jo elintapaamme.

Matka menneeseen maailmaan taiteen avulla on hyvä levähdystauko. Neandertali ja nykyihminen kohtaavat taas kirjallisuudessakin. Aikaansa edellä oli yliopistomme edesmenneen paleontologian professorin Björn Kurténin paleofiktio. Ihmislajien kanssakäymisen tuloksena siirtyy neandertaligeenejä nykyihmiseen. Uusin tutkimus osoittaa, että kanssakäymistä tapahtui jääkauden kuluessa usein ja sen tuloksena meidän eurooppalaisten genomista 1–2 prosenttia on neandertalia (Villanea & Scheriber, 2019).

Suvi Viranta-Kovanen
Dosentti, anatomian yliopistonlehtori

Näyttölääketieteestä potilaiden, sairauksien ja hoitojen ymmärtämiseen

Olin 1997 Oxfordissa taas kerran pari kuukauden tutkimusvierailulla. Kliinisen kivuntutkimuksen yksikön johtaja Henry McQuay oli vastikään aloittanut Oxfordshiren National Health Servicen tutkimusjohtajana. Hän oli tavattoman innostunut Cochrane-ryhmän toiminnasta. Archie Cochrane oli perustanut tämä näyttölääketieteen keskuksen Oxfordiin, mistä sen toiminta vähitellen laajeni ympäri maailmaa.

Vuonna 1997 päätettiin luoda tietopankki kaikesta kipuun liittyvästä kliinisestä interventiotutkimuksesta. Tuohon aikaan myös vain paperiversioina ilmestyneiden artikkeleiden määrä oli huomattava. Kunnianhimoinen kolumbialainen kollega teki tästä väitöskirjaa. Lähdeaineiston lisäksi tuli määritellä myös tärkeimmät päätemuuttujat ja muut näyttölääketieteen analyysissä tarvittavat määreet. Valtavasti aikaa ja vaivaa käytettiin varmistamaan, että kaikkialla maailmassa aiheesta julkaistut tutkimukset huomioitiin. Tutijaverkostojen avulla etsittiin ”harvinaisempien” kielten taitajia kääntämään tekstien ydinsanoma. Vapaaehtoiset potilaat kopioivat artikkeleita, ja arkistokaapit täyttyivät tiedosta.

Kirjoitin tuon vierailun aikana ensimmäisen systemaattisen katsaukseni Na+-kanavasalpaajien tehosta ja tuvallisuudesta kroonisen kivun hoidossa. Katsauksen selkein anti oli, että meksiletiini on ehkä liian vaarallinen käytettäväksi hermovauriokivun hoidossa. Näyttölääketieteeseen perustuvia katsauksia oli noina aikoina erittäin vaikea saada julkaistua. Kansainvälisissä kokouksissa yleisö oli hyvin kriittinen menetelmien suhteen. He katsoivat, että meta-analyyseissä aineistoja yhdisteltiin liian kovakouraisesti välittämättä alkuperäistöiden erilaisista potilaista tai leikkaustyypeistä postoperatiivisen kivun hoidon tehoa selvitettäessä. Akuutin kivun hoidossa käytettävät lääkkeet pantiin muun muassa paremmuusjärjestykseen sen mukaan, miten hyvin ne lievittivät vähintään kohtalaista postoperatiivista kipua. Määritelmänä NNT:n (number-needed-to-treat) laskemiselle oli kivun puolittuminen kuuden tunnin ajaksi.

Suhtautuminen näyttölääketieteeseen on tänä päivänä aivan toinen. Lehdet suosivat systemoituja katsauksia, jotka nostavat lehden IF-lukua, koska katsauksiin viitataan runsaasti. Kliinikot arvostavat tietoa, joka esitetään helposti ymmärrettävässä muodossa (NNT vs. NNH eli number-needed-to-harm). NICE (The National Institute for Health and Care Excellence) käyttää ja tilaa katsauksia päätöksen teon tueksi. Lääkeyhtiöillä on omat näyttölääketieteen yksikkönsä ja monia firmoja on perustettu tuottamaan tilauksesta järjestelmällisiä katsauksia ja meta-analyysejä. Cochrane-keskus pitää yllä mittavaa katsausten tuotantoa ja kirjastoa. Se on luonut hyvin tarkat ohjeet ja analyysimenetelmät katsausten yhdenmukaisen tuottamisen ja julkaisemisen varmistamiseksi. Systemoituja katsauksia kirjoittavat usein henkilöt, jotka on koulutettu järjestelmällisten katsausten ja meta-analyysien menetelmiin, mutta joilta puuttuu syväosaaminen tutkitusta aiheesta.

Tämä oli seikka, jota ihmettelin jo vuonna 1997, jolloin monet näyttölääketieteen edustajat väittivät, että kuka tahansa järkevä ihminen pystyy tekemään järjestelmällisen katsauksen, lukemaan alkuperäiset artikkelit ja tekemään tarvittavat laskutoimitukset ja analyysit. Väitin, että näin ei voi olla. Tutkittava alue tulee tuntea perinpohjaisesti, jotta pystyy päättelemään, onko tutkimusasetelman validi ja miten yleistäviä johtopäätöksiä aiheesta voi tehdä. Noihin aikoihin ilmestyi muun muassa suuri katsaus albumiinista teho-osastoilla hoidettavien potilaiden ennusteeseen liittyen. Katsausta kritisoitiin voimakkaasti, koska siihen oli otettu mukaan tutkimuksia 50 vuoden takaan. Todennäköisesti tehohoito oli kehittynyt monella tavalla noiden 50 vuoden aikana.

Toinen ongelma on keskiarvojen käyttäminen meta-analyyseissä. Varsinkin vanhemmissa tutkimuksissa on varsin niukasti taustatietoa potilaista, ja potilaiden määrä on yksittäisissä tutkimuksissa pieni eikä N-määrän nostaminenkaan aina paranna tuloksen selkeyttä. Cochrane-katsauksissa ei juurikaan sovi pohtia tutkitun sairauden patofysiologiaa tai potilaiden mahdollisia erilaisia ominaisuuksia. Mekaaninen toteutus ajaa potilaiden ja heidän sairauksiensa patofysiologian edelle.

Suuri edistysaskel on ollut mahdollisuus saada yksittäisten potilaiden tieto meta-analyysien pohjaksi. Näin on esimerkiksi voitu osoittaa, että kipulääkkeiden tehon suhteen potilaat jakautuvat karkeasti ottaen kipulääkkeeseen erittäin paljon tai hyvin vähän apua saaviin. Yksittäisten potilaiden tiedon avulla on pystytty valottamaan niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat lääkkeen vasteeseen. Esimerkiksi kodeiinin teho kipulääkkeenä oli alkuperäisissä meta-analyyseissä huono (NNT=16) ja luottamusväli erityisen leveä. Tämä ymmärretään nyt, kun tiedämme CYP2D6-välitteisen metabolian kriittisen merkityksen kodeiinin tehossa. Na+-kanavien salpaajien tehosta ääreishermovauriokivun hoidossa tiedetään nyt, että näiden lääkkeiden teho on varsin hyvä, jos sensoriikan tutkimuksessa todetaan ”ärtyneet nosiseptorit”, kun taas ne ovat lähes tehottomia, jos näin ei ole. Harvoissa tutkimuksissa huomioidaan moninaiset psykologiset seikat interventioiden tehossa.

Monet suuret hankkeet, kuten biopankit ja FinnGen, tähtäävät yksilöidymmän tiedon hyödyntämiseen hoidon vasteiden tutkimuksessa. Yksittäisen potilaan tietoihin pohjautuva tutkimus palauttaa lääketieteellisen osaamisen näyttölääketieteeseen ja tekee siitä paitsi luotettavampaa, myös mielenkiintoisempaa.

Eija Kalso
professori, Helsingin yliopisto

Hygienian hillitön harmi

Lääkiksen ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden alfa-juhlista tuli jonkin asteen pandemiaskandaali. 13 opiskelijaa sairastui covidiin ja 300 altistui. Pian sen jälkeen nuorten juhlista saatuja tartuntoja raportoitiin ympäri maata.

Eivätkä asialla olleet ainoastaan opiskelijat. Mikkelin Jukureiden ottelun jälkeen on löydetty 23 covid-tartuntaa kymmenen ravintolan kierroksen seurauksena.

Mikä mättää?

Meillä on ollut puoli vuotta aikaa opetella hygienian perussääntöjä. Pidä riittävä suojaetäisyys, peitä suusi yskiessä, pese kätesi ja käytä maskia, jos etäisyyttä ei voi pitää. Ehkäpä ihmiset ovat väsyneet noudattamaan pandemian mukana tulleita sääntöjä. Ehkä he ovat kyllästyneet tautiin tyyliin EVVK. Ehkä valistus on vaan ollut tylsää tanttatyyliä.

Alla oleva kuva on Biomedicumin seminaarihuoneen tietokoneen taukonäytöltä. Suojavälin tärkeydestä muistutetaan peräti kolmella kielellä ja kolmella tikku-ukolla tai akalla. Hei, olisi voinut vähän elävöittää maisemaa.

Etäopetuskurssi lennosta kasaan viikossa

27.8. järjestettyjen alfa-bileitten surullisten seurausten takia aloitimme 1. vuosikurssin opetuksen etänä. Ensimmäinen ryhmäopetus oli jo 7.9., joten meillä oli vain yksi viikko aikaa ratkaista, miten problem based learning (PBL) väännetään etäopetukseksi. Siitä ei ollut minkäänlaista kokemusta tai mallia. Luennot oli jo aikaisemmin päätetty järjestää etänä.

Valitsimme Teamsin ja käytimme sen whiteboard-ominaisuutta. Se on virtuaalinen post it-taulu. Toimi erinomaisesti. Ensimmäisessä PBL:ssä ääni kiersi, mutta sen jälkeen lähes kaikki ryhtyivät käyttämään kuulokkeita ja mikrofonia, ja ääni oli erinomainen.

Alfalaiset palaavat maanantaina lähiopetukseen, mutta sairastuneille on edelleen yksi etäryhmä. Olen ylpeä, miten nopeasti opettajat reagoivat tilanteeseen ja saivat etäopetuksen hanskaan. Nostan hattua.

Hygieniakasvatusta 1930-luvulta

Miksi valistus ei mene perille ja miten sen saisi sinne? Netistä, antikvaareista ja koulujen ullakoilta löytyy paljon kansakouluissa aikoinaan käytettyjä opetustauluja.  Itse muistan niitä käytetyn vielä 60-luvun alussa.

Taulujen aiheet vaihtelivat historiasta biologiaan ja tietysti hygieniakasvatukseen. Niissä oli draamaa. Ilkeän näköinen mies pärskii suoraan kauhistuneen miehen naamalle. Kiltti tyttö peittää yskiessään naaman nenäliinalla ja kääntää kasvonsa sievästi poispäin. Viimeisessä kuvassa pojat karaisevat itseään. Jos näitä tauluja uusiokäytettäisiin covid 19-valistuksessa, ne voisivat tuoda siihen historiallista perspektiiviä. Ja hyvää mieltä.

Käsien pesun merkityksen osoitti Ignaz Semmelweis 1847. Hän huomasi Wienin kätilösairaalan johtajana, että lääketieteen opiskelijoiden ja kätilöiden hoitamien synnytyksen jälkeisessä äitiyskuolleisuudessa oli erittäin suuri ero. Opiskelijat tulivat synnytyksiin ruumiinavauksista, jotka tehtiin ilman mitään hansikkaita.

Maskien tehosta ei ole kovin vakuuttavaa näyttö, ja vielä vähemmän kylmällä karaisemisesta. Kuvat ovat ilmeisesti 1930-luvulta. Ne ovat Kouluaitta Oy:n tekemiä Suomen tuberkuloosiyhdistyksen tilauksesta. Kolmas sektori oli jo silloin mukana jakamassa terveysvalistusta!

Mikrobilinnoituksen etuvartiossa

Siirrytään mikrobilinnoituksen etuvartioon. Minä olen siellä menossa patologiaan erikoistuvan Minna Päivärinnan kanssa infektioavaukseen.

Päällämme ovat raitisilmakypärä, kaksinkertaiset suojavaatteet ja hansikkaat. Avauksen jälkeen suojavälineet ja kypärät pestiin kloorilla kengänpohjia myöten.

Näillä vermeillä me ja te olemme suojassa vaikka minkälaiselta rutolta.

Kahdesta asiasta olin erityisen vaikuttunut. Kypärän sisällä kiertävä ilma on viilennettyä enkä hikoillut paksuissa suojavaatteissa. Toinen liittyi klooripesuun. Kypärän sisällä en haistanut kloorin hajun häivääkään. Hygieniassa on hillittyä sharmia.

Hannu Sariola
kehitysbiologian professori, Helsingin yliopisto
lastenpatologian ylilääkäri, HUSLAB

Kyykyssä

Marjukka Myllärniemi on keuhkolääkäri ja Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkimusvaradekaani. Kuvassa myös kääpiösnautserit Arska ja Urho helsinkiläisellä rakennustyömaalla.

Kevätlukukausi alkoi todella oudosti – kyykyssä. Siitä olisi jo pitänyt arvata, ettei tulossa ollut mikä tahansa kevät. Mutta me emme arvanneet. Ei siitä, että Pekingin metrot kolisivat tyhjyyttään. Eikä siitäkään, kun Wuhaniin perustettiin valtava kenttäsairaala. Eikä vielä siitäkään, kun Suomen Pankin vierailulla joku esitti viimeisenä bullet pointtina koronaviruksen. Ei koske meitä, ei se tänne tule. Ei tullut SARSkaan, MERS eikä Ebola.

Keuhkosairauksien kurssin ensimmäinen opetus on taitopajaopetus, jossa käydään koko kurssin kanssa pienryhmissä läpi käytännön tietoja ja taitoja. Minulla on keuhkoauskultaatiorasti.

Kevään 2020 taitopajan aikana seistiin ryhmässä ja katseltiin stetoskooppia – yhtäkkiä yksi opiskelijoista meni kesken opetuksen kyykkyyn. Kysyin häneltä missä on kyse, ja hän kertoi, että se venyttää selkää hyvin. Vähitellen koko ryhmä meni kyykkyyn minä mukaan lukien. Opiskelija kertoi, että tärkeintä on pitää kantapäät maassa ja ryhti hyvänä. Siitä lähtien olen yrittänyt joka päivä kerran päivässä mennä kyykkyyn. Hyvä harjoitus, kokeilkaapa.

Kevään aikana kurssi muutettiin etäopetukseksi. Pidimme opettajien kanssa säännöllisesti kuulemistunteja, joissa kerroimme koronaepidemiasta, kävimme läpi opiskelijoiden kuulumisia ja pyrimme kertomaan, mitkä osa-alueet jäivät heikolle opille rajaamistoimien vuoksi. Kaiken keskellä minusta tuntui, että saimme hyvän kontaktin opiskelijoihin ja kurssi meni joiltakin osin jopa paremmin kuin normaalioloissa.

En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa

Maaliskuussa Meilahden kolmiosairaalassa aloitti neljä ylimääräistä amanuenssia. Viitoskurssilaisia, jotka halusivat tulla auttamaan. Heistä kaksi ylennettiin ensimmäisen viikon jälkeen erikoistuviksi lääkäreiksi. Vastasin amanuenssien perehdytyksestä; katsoimme ensin videon suojavarusteiden pukemisesta, sitten happihoidosta. Sen jälkeen katsoimme osastolla olevien potilaiden keuhkokuvia ja kuumekäyriä nähdäksemme kliinistä kuvaa.

Ensivaikutelmana kuvista oli puhdas järkytys, emme olleet uskoa silmiämme. Oli kuin olisimme katsoneet saman potilaan kuvaa 20 kertaa. Viruspneumoniitti on yleensä harvinainen sairaus, mutta nyt niitä oli siinä rivissä kymmeniä ja koko ajan tuli lisää. Keuhkokuvat olivat täynnä vaaleita läiskiä, ja potilailla oli sahaava, korkea kuume. Happeutuminen oli osalla heikkoa, ja lisähapen tarve voimakas, jopa viidennes potilaista ajautui tehohoitoon.

Siinä missä influenssapneumoniittipotilas yleensä parani viikossa ja viimeistään siinä vaiheessa, kun sekundäärinen bakteerikeuhkokuume oli hoidettu, Covid-pneumoniittipotilas oli osastolla reilusti toista viikkoa, teho-osastohoitoineen vielä pidempään. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Soitin keuhkosairauksien emeritaprofessori Brita Stenius-Aarnialalle kysyäkseni neuvoa. Hän kertoi 1980-luvun polioepidemiasta ja kysyi varovasti: ”Auttaisikohan pieni steroidi tässä?” Nyt tiedämme vastauksen: Pieni annos deksametasonia oikeassa vaiheessa vähentää kuolleisuutta pneumoniittipotilailla.

Ensimmäisen aallon voimakkuus

Ensimmäisen kymmenen vuorokauden aikana kolmiosairaalan vuodeosastoille tuli 60 pneumoniittipotilasta, joista 20 prosenttia joutui teho-osastolle. Kaikkiaan potilaita hoidettiin kevään aikana 614 (HUS, sisäinen tiedonanto). Jos epidemian olisi annettu jatkua ilman rajaustoimia, vuodeosastokapasiteetti ei olisi riittänyt ilman kenttäsairaalaa, ja senkin paikat olisivat vähitellen loppuneet.

Hallituksen nopeat toimet epidemian rajaamiseksi johtivat siihen, että 21.4.2020 jälkeen potilaiden määrät alkoivat vähentyä, ja toukokuussa ihmeteltiin jo, minne potilaat hävisivät. Toukokuussa laitoshuoltajat tulivat putsaamaan kolmion osaston. Covid-potilaat oli siirretty kohorttisairaalaan. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun väsynyt laitoshuoltaja istui osaston käytävällä lopen uupuneena – urakka oli ohi. Helpotus oli käsin kosketeltavaa.

Toinen aalto

Epidemia saatiin keväällä painettua alas. Viruksen tartuttavuuteen ja sairastuvuuteen vaikuttaa nyt moni asia. Lämmin, kostea ilma tekee aerosolihiukkasista raskaampia, jolloin ne eivät kulje niin pitkiä matkoja eivätkä saadut virusannokset ole yhtä suuria kuin talvella. Keväällä koronatesti voitiin tehdä vain niille, joiden oletettiin jäävän sairaalahoitoon. Nyt testataan kaikkia vähäoireisia ja nuoriakin. Epidemia leviää nuorissa, rajoitukset on purettu, yökerhot ovat auki. Vanhempi väestö suhtautuu kenties edelleen varovaisemmin pandemiaan.

Olisi varomatonta nyt tehdä se johtopäätös sairastuvuudesta ja sairaalapotilaiden määristä, että virus olisi muuntunut heikommaksi. Tämä olisi aloittelijan virhe. Sama ilmiö on nähty Israelissa, Floridassa ja paraikaa Espanjassa. Taudin levittyä nuoremmassa väestönosassa se alkaa levitä heidän vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Ilmojen kylmetessä aerosoli lentää paremmin ja tulee aiheuttamaan uuden pneumoniittiepidemian noin kuukauden sisällä. Paljon on myös siitä kiinni, kuinka terveysviranomaiset pystyvät motivoimaan kasvomaskin käyttöä suomalaisille. Aikaikkuna kasvomaskisuositukselle olisi ollut keväällä 2020. Emme ehkä olisi nyt toisen aallon kiihtymisvaiheessa, jos maskit olisi tuolloin otettu käyttöön.

Tämä ei ole sprintti

Nyt tarvitaan maratonkestävyyttä. Oxfordin yliopiston vetämässä rokotehankkeessa on tietääkseni ensimmäistä kertaa lääketieteen historiassa yhdistetty first in man -tutkimukset ja faasin 1 ja 2 tutkimukset rokotteen turvallisuudesta ja tehosta. Faasin 3 tutkimus on jo kovassa vauhdissa. Työ on vakuuttavaa, ja suosittelen avoimesti saatavilla olevaa julkaisua iltalukemiseksi kaikille, ihan jo artikkelin tieteellisen kielen selkeyden vuoksi.

Muitakin rokotteita on putkessa. Saattaa siis olla kuukausien kysymys, kun maailmaan saadaan toimiva rokote. Lääkehoidon suhteenkin on tullut kehitystä. HYKS Sydän- ja keuhkokeskus on mukana WHO:n sponsoroimassa, professori Kari Tikkisen vetämässä Solidarity-tutkimuksessa.

Useat suomalaispotilaat ovat jo saaneet remdesiviiri-viruslääkettä (ilmaiseksi), ja ensimmäiset kokemukset lääkkeestä ovat positiivisia. Tutkimukseen on tulossa myös muita lääkehoitohaaroja sen jälkeen, kun remdesiviirin teho on selvitetty. Deksametasonin on osoitettu pienellä annoksella vähentävän kuolleisuutta pneumoniittipotilailla, ja sitäkin meillä on käytössä soveltuville potilaille.

Toivoa siis on – tarvitsemme vain vähän aikaa. Vetoan päättäjiin ja yhteisöihin – ladatkaa koronavilkku, käyttäkää kasvomaskia ja rajoittakaa kokoontumista yksilö- ja yhteisötasolla, niin meidän ei tarvitsisi taas järkyttyä, kun katselemme osaston potilaiden keuhkokuvat läpi. Eikä sulkea elektiivistä toimintaa, joka vetää taas hyvin.

Uusi lukukausi on alkanut syksyllä 2020. Tämä on ensimmäinen kurssi, jota en ole tavannut henkilökohtaisesti. Taitopaja pidettiin Zoomissa, ryhdikkäästi seisoen (jotta keuhkot ovat hyvässä asennossa). Ei anneta tämän viruksen enää kyykyttää meitä. Se leviää vain, jos me levitämme sitä. Nyt on tieteen aikakausi, tämä pandemiakin voitetaan tieteen keinoin.

Fatalismille, luovuttamiselle, toiveajattelulle tai tosiasian kieltämiselle ei ole sijaa.

Marjukka Myllärniemi
keuhkolääkäri, Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkimusvaradekaani

Lisää vain vesi- geneettinen hyttystuote™: mihin DNA:ta saa käyttää?

DNA-tekniikoiden kehitys on saanut viime vuosina uudenlaisia yhteiskunnallisia merkityksiä. Bioteknisen menetelmäosaamisen vauhdikas kasvu on synnyttänyt monenlaisia sovelluksia, ja kuten yleensä – jos jokin asia on mahdollista, sitä myös ruvetaan kokeilemaan ja käyttämään. Pääsääntöisesti kokeilunhalu ja uteliaisuus ovat positiivisia voimia, sillä edistystä syntyy, kun hyvät menetelmät jäävät käyttöön ja huonot unohdetaan. Kehitys voi kuitenkin olla niin nopeaa, että sen laajempaa merkitystä ei ehditä pohtia rauhassa. Tiede ja tekniikka ovat vähitellen mahdollistaneet niin monimutkaiseen abstraktiin ajatteluun pohjautuvat sovellukset, että niiden ymmärtäminen vaatii erityisosaamista.

Kun uusia asioita on vaikea tai mahdoton ymmärtää, riskinä on, että ihmisille tulee epävarma olo hyödyllistenkin sovellusten suhteen. Epävarma tai epäluuloinen ihmismieli taas on otollista maaperää esimerkiksi väärän tiedon ja varsinkin huolien leviämiselle. Tällöin epävarmuus tai pelko voi estää kehityksen. Toinen ongelma taas voi olla se, että nopeasti kehittyvä tekniikka antaa mahdollisuuden käyttää menetelmiä ilman, että käytön säännöistä ja rajoista on sovittu yhteiskunnassa tai kansainvälisesti.  Nämä kaksi ongelmaa ovat osittain saman kolikon kaksi puolta, ja on hyvin tapauskohtaista, kuinka johonkin menetelmään tai sovellukseen tulisi suhtautua. Asian tekee monimutkaiseksi se, että lähes kaikkia työkaluja voi käyttää hyvään tai pahaan. Eettistä pohdintaa tehdessä olisi hyvä ymmärtää menetelmien riskien ja hyötyjen lisäksi myös käyttöönottajan motiivit.

DNA:n emäsjärjestys selvitetään sekvensoimalla, ja nykyiset menetelmät mahdollistavat tuhansien näytteiden analysoimisen nopeasti ja suhteellisen vähillä kustannuksilla. Jokaisen ihmisen erilaista DNA:n emäsjärjestystä voidaan käyttää yksilöntunnistukseen, mikä antaa viranomaisille eri puolilla maailmaa mahdollisuuden hyödyntää kansalaisten geenitietoa omiin tarkoituksiinsa. Kiinassa tällainen toiminta lienee mittaluokaltaan suurinta, kun esimerkiksi lähes 19 miljoonaa uiguuria on joutunut antamaan itsestään erilaisia biologisia tunnisteita, joihin on sisältynyt DNA-näyte. On epäselvää, mihin näytteitä käytetään, eikä tutkittaville sitä ole kerrottu. Näytteitä on kuitenkin selvästi sekvensoitu, sillä uiguureista saadun datan osuus kiinalaisissa oikeusgenetiikan julkaisuissa ja tietopankeissa on monikymmenkertainen heidän väestöosuuteensa nähden. Kun lisäksi kasvojentunnistusmenetelmät ja muun valvonnan mahdollisuudet lisääntyvät, herää kysymys, onko teknologian kehitys aina hyvästä. Kirjoitus tästä herkästä ja pelottavastakin aiheesta on luettavissa tiedelehti Naturessa (1).

Kiinan viranomaiset eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka ovat keksineet DNA-tiedon yhteiskunnallisia käyttötapoja: myös USA:n rajavalvontaviranomainen kerää DNA-tunnisteen maahan tulevilta turvapaikanhakijoilta sekä kiinniotetuiksi päätyviltä siirtolaisilta. Samanlaista, mutta vielä laajempia kansalaisten sekvensointilakeja suunnitelleet Kenian ja Kuwaitin parlamentit joutuivat perääntymään esityksistään asiasta nousseen kohun ja huomion vuoksi. Yksilöntunnistukseen ja yksityisyyden mahdolliseen loukkaamiseen taas liittyy tälläkin palstalla aiemmin käsitelty kysymys siitä, saavatko oikeusviranomaiset käyttää kansalaisten yksityisille yrityksille antamaa geenitietoa vakavien rikosten selvittelyyn. USA:ssa tämä on mahdollista, mutta Suomen lainsäädäntö ei sitä salli.

DNA-tekniikka on kehittynyt sekvensoinnin lisäksi myös geenien siirtelyssä ja manipuloinnissa. Keskustelu kasvien ja eläinten jalostuksesta ja geneettisestä muokkauksesta ja varsinkin muokattujen lajien päästämisestä luontoon saaneekin taas uutisista lisäkierroksia. Viime viikolla eli 18. elokuuta 2020 Floridan ympäristöviranomaiset viimeisenä hyväksyivät brittiyhtiö Oxitecin suunnitelmat vapauttaa enintään 750 miljoonaa geenimuokattua  Aedes aegypti -hyttystä Florida Keysin saarille (2). Kaikki hyttyset ovat uroksia ja kaupallisesti  suojattua ”Friendly™”- kantaa, joka on lisääntymiskyvytön. Koska Aedes aegypti on se laji joka kantaa zika-, dengue-, chikungunya- ja keltakuumevirusta, toiveena on näiden tautien väheneminen hyttysten määrän pienentyessä (3).

”Lisää vain vesi” –geneettinen hyttystuote (4) on osoittautunut tutkimuksissa tautia vähentäväksi, ja projekti on läpäissyt kymmenen kehittelyvuoden aikana lukuisia viranomaisten tarkastus- ja kontrollikierroksia. Lupaviranomaisille toimitetut noin 4500 sivua dokumentteja sisältävät tiedot 25 eri tutkimuksesta, joiden perusteella kokeesta ei ole syytä epäillä olevan haittaa. Projektista on käyty myös julkinen kansalaiskeskustelu ja siihen liittyvään tekniikkaan on voinut perehtyä (5). Koko asian ekologista pohdintaa on helpottanut mm. se, että Aedes aegypti on Florida Keysille ihmisen mukana tullut vieraslaji. Tästä huolimatta on suuren mittaluokan kysymys, kuinka, kuka ja millä motiiveilla päätetään ympäristömme geneettisestä muokkaamisesta.  Todettakoon, että tässä esimerkissä asiat on mielestäni hoidettu hyvin ja läpinäkyvästi, mutta osa ihmisistä on silti hyvin epäluuloisia.

DNA-tekniikoiden kehittyminen ja sovellusten keksiminen ei tietenkään jää tähän, vaan odotettavissa on monenlaisia terveyteen, ravintoon, ympäristöön ja moniin elinkeinoihin liittyviä menetelmiä, jotka perustuvat DNA:n biologiaan. Ylläolevat kaksi esimerkkiä DNA-tekniikoiden käytöstä osoittavat mielestäni sen, että biologian, biotekniikan tai lääketieteen käyttämien tekniikoiden vaikutusten pohtimista ei voi jättää vain niiden kehittäjien tehtäväksi tai  menetelmiä kokonaan ilman sääntelyä. Samoin kuin vaikka ydinfysiikka tai tietokoneiden käyttämät algoritmit, myös DNA-tekniikka on mitä suurimmassa määrin kytköksissä ympäröivään yhteiskuntaan.

Dosentti, perinnöllisyyslääkäri Kirmo Wartiovaara
Helsingin yliopisto

Viitteet:

  1. https://www.nature.com/articles/d41586-019-03687-x
  2. https://www.newsweek.com/why-hundreds-millions-genetically-engineered-mosquitoes-will-soon-released-florida-1526375
  3. https://www.nature.com/articles/nbt.2350
  4. https://www.oxitec.com/en/news/oxitecs-friendly-mosquito-technology-receives-us-epa-approval-for-pilot-projects-in-us-c2943
  5. https://www.regulations.gov/document?D=EPA-HQ-OPP-2019-0274-0355

 

 

Yhteisö, yhteisöllisyys ja läsnäolo

Yksilöinä kuulumme lukemattomiin yhteisöihin, jotka ovat näkyviä ja näkymättömiä unioneja sosiaalisessa avaruudessa. Yhteisöt laskostuvat toistensa sisään – Helsingin yliopiston koulutusohjelmat ovat yhteisöjä ison yliopistoyhteisön ja tiedekuntayhteisön sisällä. Opiskelijat muodostavat pääluvultaan suurimman osan koulutusohjelman yhteisöstä. Yhteisöön kuuluu tutkijoita, jotka opettavat ja opettajia, jotka tutkivat, riippuen puhujasta ja kontekstista. Kaikkia tarvitaan.

Jos yliopisto haluaa kuitenkin lisätä opetuksen ja tutkimuksen saumattomuutta, osallistaa opiskelijat tutkijayhteisöön, kehittää tutkimusperustaisuutta opetuksessa ja luoda uusia tutkimuksen ja opetuksen liiton rakenteita, voisi olla hyvä aloittaa määrittelemällä uudestaan, mikä on se yhteisö, joka tämän kehityksen mahdollistaa. Koska koko yliopiston opetukseen kytketty henkilöstö faktisesti sekä tutkii että opettaa, tämän ei luulisi olevan minkäänlainen ongelma.

Kuitenkin käytännössä on käynyt niin, että puhe ”opettajista” ja ”tutkijoista” on salakavalasti eriyttänyt yhteisöjä, sekä koulutusohjelmien sisällä että koko tiedekunnassa. Opetuksesta innostuneet ja kehittämistyöhön sitoutuneet saavat tai ottavat yhä enemmän opetustehtäviä, kun tutkijayhteisöön ensisijaisesti identifioituva voi kokea ulkopuolisuutta opetusyhteisöstä. Yliopisto voi jopa itse kiihdyttää yhteisöjen jakautumista käyttämällä ”opettaja”-keskeistä retoriikkaa sen sijaan, että puhuttaisiin opetuksesta ja opetusyhteisöstä.

Yhteisö ei siis vielä takaa yhteisöllisyyttä. Wikipediaa lainatakseni – yhteisöllisyyden kantavia teemoja ovat luottamus, osallisuus, sitoutuminen, motivaatio ja läheisyys. Läheisyyden merkitystä on myös yliopistoyhteisössä punnittu koronakevään aikana uudestaan. On asioita, joihin yliopistoyhteisö tarvitsee, jos ei nyt ihan läheisyyttä, niin ainakin jäsentensä fyysistä läsnäoloa. Spontaani, hyvinvointia tukeva yhteisöllisyys jää kokematta ilman kahvihuonetrafiikkia. Opiskelun digiloikkaa ei voi venyttää myöskään äärimmilleen, jos halutaan kehittää opiskelijoiden yhteisöllisyyttä tukevia vuorovaikutustaitoja.

Uuden etätyöjakson alkaessa kaipaan erityisesti tutkimusryhmäni spontaaneja kokoontumisia, joissa mietimme yhdessä, mitä tutkimusalallamme maailmalla tapahtuu, mitä siitä voisi oppia ja miten sitä voisi viedä eteenpäin. Etäyhteydet eivät korvaa aitoja pyöreän pöydän keskusteluja, joissa voidaan olla pitkään hiljaa, rytmittää vuorovaikutusta, tukea toisen ajattelua, kehitellä ajatuksia ja ideointia tavalla, johon tarvitaan fyysisen, oikean vuorovaikutuksen dynamiikkaa. Yhteisön läheisyys on siis välttämätöntä myös tieteen edistämisessä.

Anu-Katriina Pesonen
Sleep & Mind -tutkimusryhmän johtaja

Psykologian koulutusohjelman johtaja
Twitter: anu_katriina
anukatriina.pesonen@helsinki.fi