Voiko uneen sukeltaa – hyvän unen suuri paradoksi

Kun unen pinta ottaa vastaan – valve vaihtuu uneen – alkaa sukellus kohti syvempää unta. Vastassa ovat pian aivojen hitaat aallot (hidasaaltouni – slow wave sleep). Tällöin aivot ovat synkronoidussa unitilassa, neuronit syttyvät ja lepäävät vuorovedoin. Solujen väliin muodostuu tilaa ja glymfaattinen kierto sitoo plakit ja roskat puhdistavaan virtaukseen. Aika ajoin talamuksesta lähtee kehrämäinen aktivaatiopyrähdys (sleep spindle) joka resonoi korkeammalla taajuudella muutaman sekunnin. Se muodostaa yhteyksiä aivokuoren ja hippokampuksen välille, ja muistijäljet vahvistuvat.

Viime aikoina lehdet ovat täyttyneet ainakin 1001 yöunivinkistä – kuvavirrassa seilaavat seesteiset makuuhuoneet ja sänkykauppiaan valkoinen takki. Meidät on varustettu kustomoidulla patjalla, tiedolla, mittareilla ja uniprosenteilla – ottaaksemme unen haltuun.

Törmäys unen suureen paradoksiin on väistämätön: voiko unta, tilaa tietoisuuden pinnan alla, hallita?  Voimme parantaa unen olosuhteita ja ajoitusta mutta siitä huolimatta suuri osa ihmisistä sukeltaa uneen pinnan suuntaisesti tai ainakin kannatellen periskooppiaan pinnan päällä.

Evoluution kannalta voi olla suotuisaa säilyttää unenaikainen reagointivalmius kun elämässä on stressiä tai mielen viritystila on korkea. Mutta pelkkä ikä tekee saman. Vanhetessa (lue keski-iässä) hitaat aallot latistuvat ja ylipäätään syvän unen määrä vähenee. Unen katkonaisuus saa toisinaan tuntumaan siltä kuin olisi valvonut koko yön.

Yömyssykin on osa paradoksia: vaikka alkoholi voi lisätä alkuyön syvää unta, se myös sekoittaa siihen häirintää, eli korkeita, valveelle tyypillisiä taajuuksia. (Isoäitini suosittelemasta miniannostuksesta eli ”fingerporillisesta konjakkia” ei valitettavasti löytynyt tieteellistä tutkimusta.)

Mutta hyvä uni ei ole vain syvää. Suuriin selvittämättömiin kysymyksiin kuuluu univaiheiden merkitys – ja se miksi ne seuraavat toisiaan syklisesti. Ehdottomasti jännittävintä – ja paradoksaalisinta – on kuitenkin REM-uni. Paradoksi syntyy vilkkaasta aivotoiminnasta ja lihasten rentoudesta. Aivot ovat hyperassosiatiivisessa tilassa. Synaptiset yhteydet sekä karsiutuvat että vahvistuvat.

Käänteinen oppiminen (unlearning), yhteyksien karsiutuminen, mahdollistaa aivojen toimintakyvyn säilymisen ja funktionaalisten hermoverkkojen kehittymisen. Eläinmallit ovat osoittaneet että REM-unella on tässä keskeinen merkitys. REM-unta voi pitää myös luovan ongelmanratkaisun tilana, jossa divergentti assosiatiivinen aktiivisuus voi luoda uusia malleja valveelta perittyyn ongelmaan.

REM unella on rooli myös tunteiden säätelyssä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että negatiivinen tunnelasti usein laimentuu yön aikana ja että tämä prosessi liittyy REM-uneen, mutta vielä ei tiedetä miten se tapahtuu. Yön aikana tapahtuman muistikuva voi vahvistua, mutta siihen liittyvä emotionaalinen reaktiivisuus pienentyä, myös aivokuvista nähtynä.  Ehkä negatiivisiin tunteisiin liittyvät synaptiset assosiaatiot eliminoituvat? Ehkä tunteisiin liittyvät ajatuskehät sekoittuvat? Ehkä tunteiden hallintaan liittyvät frontaaliset yhteydet vahvistuvat?

Masentuneisuuteen voi liittyä poikkeavaa REM-unta, mutta ei aina. Kuitenkin REM- unen ollessa katkonaista ja heikkolaatuista, unen tunteita korjaavaa vaikutusta ei synny. Kääntäen ajatellen, REM-unella on mielenterveyttä ylläpitävä vaikutus. Jos ihminen kokee herkästi negatiivisia tunteita, esimerkiksi syyllisyyttä tai häpeää, eikä kumuloituvien tunteiden kuorma nollautuisikaan yön aikana, voi olo käydä aikaa myöten kuormittuneeksi, masentuneeksikin.

Unitutkimuksessa riittää selvittämättömiä kysymyksiä. Minkälaista on palauttava ja hoitava uni, joka edistää terveyttä/parantumista, tunteiden säätelyä ja oppimista? Kuinka paljon unen piirteet ovat predestinoituja ja kuinka paljon unta voi itse edistää? Miten uni liittyy erilaisiin sairauksiin ja stressin kokemukseen?

Lääketieteellisen tiedekunnan uusi monitieteinen Sleep Well -tutkimusohjelma tulee etsimään vastauksia myös näihin kysymyksiin.

Anu-Katriina Pesonen
Kehitys- ja kliinisen psykologian professori, Helsingin yliopisto
anukatriina.pesonen@helsinki.fi
https://www.helsinki.fi/en/researchgroups/sleep-and-mind
@anu_katriina

Lähteitä

Li W, Ma L, Yang G, Gan WB. REM sleep selectively prunes and maintains new synapses in development and learning. Nat Neurosci. 2017;20(3):427-437.

Tempesta D, Socci V, De Gennaro L, Ferrara M. Sleep and emotional processing. Sleep Medicine Reviews. 2018; 40: 183-95.

Zhang H, Fell J, Axmacher N. Electrophysiological mechanisms of human memory consolidation. Nat Commun. 2018; 5;9(1):4103.

Todellisuuden valossa – tosielämän data terveydenhuollon tukena

”Kokeillaan tätä lääkitystä ensin ja katsotaan, miten se tehoaa”. Hämmentynyt ja tuskainen potilas poistuu lääkärin vastaanotolta lääkemääräys ja hoito-ohjeet mukanaan. Eikö lääkärin pitäisi tietää, miten tätä sairautta hoidetaan? En minä halua kokeilla mitään, haluan toimivan lääkityksen ja eroon kivuista ja elämääni häiritsevästä sairaudesta!

Suomessa terveydenhuollon taso on kansainvälisesti katsottuna huippuluokkaa. Useimpiin vakaviinkin sairauksiin on tarjolla joko parantava hoito tai ainakin oireita lievittävä lääke tai jopa useampia. Miksi tosielämässä on kuitenkin vaikea varmuudella sanoa, auttaako tietty lääke potilasta? Miksi sama lääkevalmiste toimii yhdellä potilaalla, mutta toinen kärsii vain haittavaikutuksista?

Ennen markkinoille pääsyä uusi lääkevalmiste käy läpi tiukat kliiniset tutkimukset (randomised clinical trials, RCT). Kliinisten tutkimusten tarkoitus on osoittaa lääkevalmisteen teho ja turvallisuus kontrolloiduissa olosuhteissa, ja ne toteutetaan hyvin tiukasti säädellyn protokollan mukaan. Kliiniset tutkimukset etenevät asteittain pienestä vapaaehtoisten joukosta laajemmilla potilasjoukoilla tehtäviin kokeisiin ja vievät helposti viidestä kymmeneen vuotta. Lopulta vain pieni osa, noin kymmenesosa kaikista testattavista lääkevalmisteista ja esimerkiksi uusista syöpälääkkeistä vain noin kolme prosenttia, läpäisee kliiniset tutkimukset1. Miten voi olla mahdollista, ettei näin tiukan seulan läpikäynyt lääkevalmiste lopulta osoittaudukaan tehokkaaksi laajamittaisessa lääketieteellisessä käytössä?

Tosielämässä lääkkeitä käyttää huomattavasti epäyhtenäisempi joukko potilaita kuin tarkasti rajatulla potilasryhmällä tehtävissä kliinisissä kokeissa. Potilaalla voi olla samanaikaisesti useita liitännäissairauksia ja lääkityksiä, joiden yhteisvaikutuksiin kliiniset kokeet eivät anna vastausta. Toisaalta jo erot geeniperimässämme vaikuttavat siihen, miten elimistömme hajottaa tiettyjä lääkeaineita tai miten syöpälääke puree pahanlaatuiseen kasvaimeen.

Kontrolloidut kliiniset tutkimukset kertovat lopulta melko vähän siitä, mitkä ovat lääkkeen hoitotulokset ja kustannusvaikuttavuus todellisessa lääketieteellisessä käytössä. Viime vuosina onkin alettu yhä laajemmin tiedostaa niin kutsutun tosielämän datan (real-world data, RWD) ja siitä johdetun tosielämän näytön (real-world evidence, RWE) merkitys terveydenhuollon kehittämisen tukena.

Tosielämän datalla tarkoitetaan yleisesti kaikkea varsinaisten kliinisten kokeiden ulkopuolelta hankittua potilaan terveydentilaan liittyvää tietoa2. Käytännössä terveystietoa voidaan kerätä esimerkiksi lääkärin kirjoittamista sairauskertomustiedoista, potilas- ja lääkekorvausrekistereistä tai suoraan potilaalta vaikkapa kyselytutkimuksilla. Vaikka tosielämän havaintojen hyödyntäminen ei olekaan täysin uutta esimerkiksi lääketeollisuuden piirissä, on sähköisten potilasrekisterien kehitys lisännyt merkittävästi tosielämästä kerätyn tiedon hyödyntämismahdollisuuksia.

Tosielämän data kuvaa kliinisiä kokeita paremmin esimerkiksi lääkkeen pitkäaikaisia terveyshyötyjä todellisessa käyttäjäryhmässä. Tosielämän datan avulla pystytään kartoittamaan vaikkapa ne potilasryhmät, jotka hyötyvät hoidosta eniten tai joilla hoitovasteen ennustetaan olevan huono.

Toisaalta lääkkeiden erittäin harvinaiset haittavaikutukset tulevat usein ilmi vasta tosielämän hyvin laajoissa potilasaineistoissa, kuten hyvin muistamme narkolepsiakohun aiheuttaneen sikainfluenssarokote Pandemrixin tapauksesta. Vanhoille lääkkeille saatetaan myös pitkäaikaisessa ja laajamittaisessa käytössä löytää aivan uusia käyttötarkoituksia. Hyvä esimerkki tästä on pitkään diabeteksen hoidossa käytössä ollut metformiini, jonka tosielämässä havaittuja syöpää ehkäiseviä vaikutuksia tutkitaan nyt kiivaasti.

Vaikka tosielämän näytön tarpeeseen on havahduttu erityisesti lääketeollisuudessa, pystytään tosielämän tietoa hyödyntämään laajasti myös terveydenhuollon päätöksenteossa ja hoitokäytäntöjen suunnittelussa. Yhdistämällä tosielämän kliinistä tietoa esimerkiksi lääkekustannustietoihin päästään arvioimaan hoidon todellisia kustannuksia ja kustannustehokkuutta. Potilaiden terveystietoja tutkimalla voidaan tunnistaa sairauksien riskitekijöitä ja löytää uusia keinoja diagnosoida sairaus mahdollisimman varhain. Tosielämän tiedon avulla voidaan havaita myös mahdollisia tyydyttymättömiä tarpeita vallitsevissa hoitokäytännöissä.

Laajoista sovellusmahdollisuuksista huolimatta tosielämän data ei tarjoa pikavoittoja. Tosielämän näyttö ei myöskään korvaa kliinisistä tutkimuksista saatua tietoa vaan täydentää sitä. Suurimmat haasteet liittyvät tiedon laatuun ja tutkimuksessa käytettävien analyysimenetelmien valintaan. Esimerkiksi potilaskertomusten kirjaaminen vaihtelee suuresti lääkäreiden välillä, puhumattakaan potilaiden omaan kertomukseen perustuvan tiedon tarkkuudesta. Terveystietoa on tarjolla paljon, mutta se on tyypillisesti hajanaista ja muuttujia on valtavasti. Olennaisen tiedon poimiminen ja johtopäätösten tekeminen, matka tosielämän datasta tosielämän näytöksi, onkin haastavaa verrattuna kontrolloituun tutkimusasetelmaan.

Biologisen tutkimustiedon lisääntyessä uusia, kalliita hoitomuotoja tulee markkinoille kiihtyvään tahtiin. Hoitovaihtoehtojen lisääntyessä on yhä tärkeämpää pystyä osoittamaan hoidon todelliset terveyshyödyt ja tunnistamaan hoidosta hyötyvät potilaat.  Tulevaisuuden terveydenhuollon haaste on vastata potilaiden tarpeisiin entistä yksilöllisemmin ja taloudellisesti kestävällä tavalla. Tosielämän tiedon hyödyntäminen terveydenhuollossa on vasta alkutekijöissään. Kattaviin geeni- ja biopankkitietoihin yhdistettynä se avaa kuitenkin mahdollisuuden sairauksien parempaan ennaltaehkäisyyn ja terveydenhuollon yksilölliseen räätälöintiin.

Aino Vesikansa
Tutkijatohtori, HY eläinlääketieteellisten biotieteiden osasto ja Helsinki Institute of Life Sciences
aino.vesikansa@helsinki.fi

  1. Wong CH1, Siah KW1, Lo AW2. Estimation of clinical trial success rates and related parameters. Biostatistics. 2018 Jan 31.
  2. Sherman RE, Anderson SA, Dal Pan GJ, Gray GW, Gross T, Hunter NL, LaVange L, Marinac-Dabic D, Marks PW, Robb MA, Shuren J, Temple R, Woodcock J, Yue LQ, Califf RM. Real-World Evidence – What Is It and What Can It Tell Us? N Engl J Med. 2016 Dec 8;375(23):2293-2297.

Jääkaappipakastintutkimuksen aika on ohi

Aikanaan tutkimus aloitettiin katsomalla jääkaappiin ja pakastimeen. Tai naapurin jääkaappiin, jos sieltä löytyisi vielä jokin uusi, testaamaton vasta-aine. Tämän jälkeen tehtiin muutamia värjäyksiä, ehkä solukokeitakin ja saatiin hieno, translationaalinen koe julkaistua hyvässä lehdessä. Tämä oli jääkaappitutkimusta.

Tutkimushoitajan puhelin soi keskiyöllä heinäkuussa 2018. Biomedicumin -80°C pakastinvanhus hälyttää. Tutkimushoitaja ja kollega lähtevät keskellä yötä – toinen Länsi-Uudeltamaalta ja toinen Töölöstä – pelastamaan mittaamattoman arvokkaita näytteitä. Näytteet siirrettiin varapakastimeen, jossa ne ovat nyt epäjärjestyksessä. Juhannusaattona toisen tutkimusryhmän pakastin suli. Silloin ei saatu ketään kiinni ja näytteet tuhoutuivat.

Latvasta puuhun

Ennen biopankkiaikaa (mutta vähän jääkaappitutkimuksen kukoistusajan jälkeen) kliinisen tutkimuksen käynnistäminen vaati resursseja ja investointeja. Eettisen toimikunnan lausunnon hakemisen ja tutkimusluvan myöntämisen jälkeen potilaat täytyi tunnistaa terveydenhuollon rekistereistä, esim. ICD-koodihaulla. Sen jälkeen tutkijan piti seuloa yksittäiset potilaat läpi, jotta varmistuttiin diagnoosin oikeellisuudesta (ICD-koodeissa on paljon virheitä ja epätäsmällisyyksiä). Kun potilaskohortti oli tunnistettu, potilaille lähetettiin kirje, jossa oli suostumus ja tutkijan yhteystiedot. Parhaassakin tapauksessa mukaan saatiin 80­–90 % potilaista, usein paljon vähemmän.

Helsingin biopankin tavoite kerätä näytteitä FinnGen-tutkimukseen on kunnianhimoinen. Tavoitteeseen pääseminen edellyttää kaikkien potilastyötä tekevien panosta. Yhteensä hankkeeseen on tarkoitus kerätä 500 000 näytettä. Näytteet jäävät Helsingin Biopankkiin ja data palautuu sinne tutkijoiden käytettäväksi. Kun sitten biopankit alkavat kattavasti edustaa koko väestöä, tutkija voi aloittaa tutkimuksen suoraan rekisteritutkimuksena, ja aivan toisesta päästä – katsomalla kuinka monesta tietyn diagnoosiryhmän potilaasta on jo näyte biopankeissa. Sairaalan tietoaltaasta saanee suoraan jatkossa riittävät kliiniset tiedot potilaasta.

Tähän pääseminen edellyttää asennemuutosta tutkijoilta. Aiemmin kerättyjen kohorttien näytteet pitäisi siirtää biopankkiin ja data tutkimusrekisteriin eli tutkimusta pitäisi opetella tekemään uudella tavalla. Enää tutkija ei välttämättä tunne potilaitansa nimeltä, vaan tieto käsitellään anonyymisti tietoaltaan ja tutkimusrekistereiden kautta.

Kliiniset tutkijat ovat keskeisessä asemassa muutoksen vetureina. Edelleenkään mikään ei tietyssä tilanteessa korvaa tutkimusprotokollan mukaisesti otettua veri- tai muuta näytettä, joka sisältää useita putkia ja eri tarkoitusta varten kerättäviä näytteitä (valkosolut DNA:ta varten, plasma ja seerumi erikseen erilaisia analyyseja varten jne). Esimerkiksi RNA-eristykseen otettavia näytteitä ei vielä ole mahdollista ulkoistaa biopankille. Jatkossa kaiken tämän työn voisi hoitaa biopankki. Biopankin kanssa täytyy kuitenkin vielä pilotoida sopimuksia, joiden avulla näytteet korvamerkataan niitä keränneille tutkijoille. Kukaan muu kuin me tutkijat ei sitä pysty tekemään.

Muutosvastarintaa ja vaihtelevia käytäntöjä

Tutkijoilla on edelleen ennakkoluuloja liittyen biopankkeihin, jonka vuoksi näytteitä kerätään edelleen omiin pakastimiin. Voisiko biopankki näissä tilanteissa toimia backup-näytteenä? Ylimääräisen näytteen kerääminen on pieni vaiva potilaalle, mutta voi pelastaa tutkijan vuosien työn, jos pakastin sattuu sulamaan juhannusaattona. Onneksi moni on jo tajunnut biopankin arvon ja tallettanut arvokkaat näytteensä tutkimussopimuksella biopankkiin (esimerkiksi Martti Färkkilän keräämä sklerosoivan kolangiitin tutkimusaineisto ja rekisteri, jotka siirrettiin v. 2017 osaksi Helsingin biopankkia).

Kustannustehokkainta, ekologisinta ja logistisesti järkevintä olisi siivota vanhat pakastimet, heittää pois näytteet, joita ei enää tarvita ja siirtää käyttökelpoiset aineistot Helsingin biopankkiin. Näytteisiin liittyvät tutkimusrekisterit tulisi myös siirtää HUS:n tai yliopiston infran alle. Tiedekuntien ja tutkimuslaitosten on syytä selvittää tutkijoille tarjottavien tutkimusten ja tutkimustietojen rekisteröimisen mahdollisuutta olemassa olevana, edullisena infrastruktuurina. Tätä nykyä näiden nk. ”pehmeiden infrojen” kustannukset menevät pitkälti tutkijoiden kilpailutetuista rahoituksista.

Uusi lainsäädäntö on tarkoitettu helpottamaan tutkijoiden elämää

Meneillään on useita tutkijan arkeen vaikuttavia lakimuutoksia. Keskustelua on herättänyt viime keväänä voimaan astunut EU:n tietosuojadirektiivi. Odotamme vielä uuden kansallisen tietosuojalain astumista voimaan. HUS on tehnyt esimerkillistä työtä tutkijoiden ohjeistamiseksi ja suostumusten päivittämiseksi. Potilaat luottavat – ja voivat jatkossakin luottaa – suomalaisen tutkimuksen ja tietosuojan korkeaan laatuun.

Toivottavasti biopankkilain muutos antaa mahdollisuuden nykyistä suuremman näytemäärän keräämiseksi. Silloinkin tulee muistaa, ettei biopankkinäyte aina korvaa huolella suunniteltua, tutkimusprotokollan mukaista näytekeräystä.

Terveystietojen toisiokäyttölaki odottaa myös valmistelua. Lienee selvää, ettei näitä lakeja säädetä, ennen kun Sote-lainsäädäntö on edennyt eduskunnassa ja lakivaliokunnassa. Toisiokäyttölaki tulee mullistamaan epidemiologisen tutkimuksen tekemisen Suomessa. KanTa-arkiston kautta tutkijat pääsevät keräämään kattavasti rekisteritiedot esimerkiksi harvinaisia (alle 1000 potilasta Suomessa) sairauksia sairastavista potilaista. Nykyisellään ainoa keino hankkia tietoja potilaista, on tilata paikallisesta sairaala-arkistosta papereita tai mennä paikan päälle lukemaan niitä.

Kuka omistaa näytteet?

Suurin muutos täytyy tapahtua meidän tutkijoiden asenteessa: Kuka näytteet ja siihen liittyvän datan omistaa? Meidän pitää lakata puhumasta ”minun näytteistäni” ja siirtyä puhumaan ”meidän näytteistämme”. ”Meidän” tarkoittaa koehenkilöitä, potilaita, tutkijayhteisöä, yhteiskuntaa ja biopankkeja. Ja tietysti tutkimushoitajia, jotka toivon mukaan eivät enää joudu (ilman päivystysvelvollisuutta pelkästä lukkarinrakkaudesta tiedettä kohtaan) keskiyöllä siivoamaan pakastimia.

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani, Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta Keuhkosairauksien ja allergologian professori, ylilääkäri, HYKS sydän- ja keuhkokeskus
marjukka.myllarniemi@helsinki.fi

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari – kaikki samassa paketissa!

Tai tutkimusryhmän johtajan tapauksessa ainakin nämä: koutsi, manageri, liideri, sihteeri, varainhankkija, sovittelija, raportoija. Diplomaattikin olisi hyvä olla.

Homma on siis huomattavasti monipuolisempaa kuin viralliset tehtävämme opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tämä tuli minulle kuutisen vuotta sitten omaa ryhmää perustaessani yllätyksenä. Tuolloin, tuoreena akatemiatutkijana, takanani oli 12 vuotta tutkijankoulutusta, joka koostui väitöskirjatyöstä ja post-doc-jaksosta. Kaiken energiani olin keskittänyt tutkijantaitojeni huippuunsa kehittämiseen. Opettanutkin olin siinä sivussa, ohjannut labrassa vuosien varrella paljon opiskelijoita, ja jopa kirjoittanut muutaman yleistajuisen artikkelin. Olin siinä luulossa, että minulla on hyvätkin valmiudet tutkimusryhmän johtamiseen.

Nämä luulot karisivat nopeasti. Olo oli kuin olympialaisiin treenanneella seiväshyppääjällä, jolle yhtäkkiä kerrotaan, että eikun nyt kilpailetkin seitsenottelussa. En liioittele, jos sanon käyneeni läpi pienimuotoisen eksistentiaalisen kriisin. Tuntui, etten saa tehdä tutkimusta enää ollenkaan, koska hukun kaikenlaiseen sälään, kuten laskujen hyväksyminen, viikottaisten työtuntien hyväksyminen, kehityskeskustelut, tehtävänkuvausten kirjoittaminen, suoriutumistasojen arvioinnit. Käyttöjärjestelmiä, joita pitää edellämainittujen tekemiseksi sujuvasti osata käyttää, ovat mm. SAP HR, SAP Talous, SOLE TM, Hero ja YPJ Web.

Ihminen on sopeutuvainen olento, ja pahin angsti väistyi ensimmäisen vuoden aikana. Sälätyö ei kadonnut minnekään, mutta opin elämään sen kanssa. Kuoppasin kunnianhimoiset suunnitelmani tehdä itse aktiivisesti labratyötä kuten oma väitöskirjaohjaajani oli tehnyt (hänelläpä olikin henkilökohtainen sihteeri, eikä hän tietääkseni koskaan pitänyt ainuttakaan kehityskeskustelua), ja päätin olla tuntematta asiasta syyllisyyttä. Rupesin nauttimaan siitä, että yhden oman projektin sijaan, jolle omistautua, saankin nyt ideoida viiden tai kuuden projektin parissa yhdessä fiksujen nuorten kanssa.

Mitä jälkiviisautta minulla on jakaa kulttuurisokin minimoimiseksi?

  1. Nuori ryhmänvetäjä, etsi mentori ja vertaistukea. Hakeudu esimieskoulutukseen, jossa on käytännönläheinen ote. Voin lämpimästi suositella EMBOn Lab Management-kurssia; bonuksena tämän tyyppisellä kurssilla saat intensiivistä vertaistukea.
  2. Tiedekunta/keskushallintotasolla voidaan pyrkiä järjestämään riittävästi resursoidut tukipalvelut tehtäviin, jotka ovat tutkijoiden varsinaisen ydintehtävän ulkokehillä, kuten varainhankintaan, budjetointiin ja etenkin kaikenlaiseen digitaaliseen byrokratiaan. Kun tukihenkilöstöä karsitaan, saadaan professorit itse skannaamaan matkalaskunsa. Tämä ei pitkällä tähtäimellä tuo säästöjä tai luo kilpailukykyä.
  3. Lippu korkealle! Päätoimisen tutkimuksen tekeminen (vähemmän inspiroivine kylkiäisineenkin) on suuri etuoikeus.

Liisa Kauppi
Apulaisprofessori (Solun kasvun säätely), Helsingin yliopisto
Kauppi Lab

Entä jos ihmiselämä ei ”ala” mistään?

28-vuotias, yhden uhmaikäisen äiti oli raskaana viikolla H12+3. Ensimmäisen raskauskolmanneksen ultraääniseulonnassa oli havaittu sikiö, jonka hermostoputki ei ole sulkeutunut normaalisti, kallon rakenteet olivat epämääräiset ja aivokudos pullistui vapaasti lapsiveteen. Odottava äiti lähetettiin Naistenklinikan sikiötutkimusyksikköön, jossa tilanne varmistettiin. Perinnöllisyyslääkäri tapasi perheen, selitti tilanteen ja ennusteen, joka anenkefaliassa on karkeasti ottaen se, että 20% raskauksista menee kesken, 30% sikiöistä kuolee synnytykseen ja loput elävät synnyttyään muutamia minuutteja, tunteja tai päiviä. Pariskunta päätyi hakemaan raskauden keskeytystä sikiön vakavan sairauden vuoksi. Lupa siihen saatiin Valviralta muutamassa päivässä ja keskeytys toteutettiin. Keskeytyksen jälkeen sikiö tutkittiin ja siitä löytyi kromosomimuutos, joka oli vaikean kehityshäiriön syy, mutta ei perinnöllinen sellainen.  Puolen vuoden päästä pari odotti uutta lasta ja tällä kertaa kaikki sujui hyvin.

Viimeaikaiset aborttikeskustelut ovat saaneet monet jälleen kerran väittelemään muun muassa siitä, mistä ihmisen elämä alkaa. Biologin näkemys voisi olla, että elämän, saati sitten ihmisyksilön elämän alku ei ole mustavalkoinen tapahtuma. En ainakaan minä osaa määrittää sitä tapahtumaa, jolloin proteiinien, lipidien ja sokereiden muodostama mikroskooppinen yhden solun kokonaisuus hyppää yhtäkkiä luvusta 0 lukuun 100 elämän prosenttiasteikolla. Vaikka käytössä olisi raja-arvoja apuna käyttävä matematiikka, jonka avulla vähän vastaavanlaisia ongelmia selvitetään, pidän elämän alun tarkkaa määrittämistä melko keinotekoisena. Alkion kiinnittyminen eli implantaatio tai hedelmöitys voidaan tapahtumana jakaa niin moneen osa-alueeseen, että sen käyttäminen elämän määritelmän osana ei oikein istu tarkkaan kielenkäyttöön. Olisiko esimerkiksi hedelmöityksen maaginen hetki muna- ja siittiösolujen kalvojen yhdistyminen, munasolun toinen meioottinen jakautuminen, vai mikä? Jos ihmiselämän määritelmä perustuisi hedelmöityksen läpikäymiseen, triploidiset (69, XXY) alkiot vaatisivat oman määritelmän, sillä prosessi ei niissä tapahdu tämän kaavan mukaan.  Sama kai koskisi partenogeneettistä tai kloonattua, tuman siirrolla aikaansaatua alkiota ja raskautta. Kloonauksella alkanutta ihmisraskautta ei kylläkään tiettävästi ole toteutettu.

Ihmisen -ja monen muun eläimen- alkutaipaleeseen liittyy haploidisen, eli yksinkertaisen kromosomiston muuttuminen diploidiksi, kahdesta kromosomistosta ohjeensa saavaksi solukasvuksi. Melko monen mielestä tällainen yksittäinen biologinen tapahtuma ei ole riittävä määritelmä täydelle ihmiselämälle, vaan oleellisena osana on vähintään jonkinlainen tietoisuuden kehittyminen, joka taas vaatii riittävän monimutkaista keskushermostoa. Toimivat aivot synnyttävät yksittäisistä soluista muodostuvan kokonaisuuden, jossa syntyy jotain suurempaa kuin se, että nämä osaset lasketaan yhteen. Tällaista uutta yhteistyöstä muodostuvaa kykyä kutsutaan emergenssiksi.  Esimerkiksi vakavan aivovaurion saanut henkilö on monien mielestä henkilönä jo kuollut kun EEG näyttää, että mitään aivotoimintaa ei ole, vaikka keho saadaankin säilymään elossa. Itse asiassa myös  katolinen kirkko pitää aivokuolleita ihmisiä ”kuolleina”, joten tämänkin perusteella voisi argumentoida, että aivotoiminta sopisi hyvin elämän määritelmään.

Koko ongelman ydin lienee siinä, että sekä biologiassa että tietoisuuden toteamisessa on todella vaikea vetää tarkkoja rajoja, mutta meidän ihmisten mieli taas haluaisi niin tehdä, jotta ajattelu olisi helpompaa. Tämä koskee yhtä lailla elämän alkua kuin loppua. Koska emme kuitenkaan osaa mitata elämää tai tietoisuutta kvantitatiivisesti, esimerkkeinä ja käytännön kysymyksinä näyttäytyvät usein ääripäät: ajatteleva ja toimiva yksilö saa arvon 100 ja aivokuollut tai solu ennen hedelmöitystä pelkän nollan. Toinen vaihtoehto ajattelumallille voisi silti olla se, että elämän määritelmään sisältyisi muitakin lukuarvoja.

Monisoluisen elämän ja tietoisuuden kehityttyä monet biologiset olennot ovat oppineet elämään vielä kolmannessa ulottuvuudessa, yhteiskunnissa, jotka ovat jälleen eri yksilöiden muodostamia kokonaisuuksia. Näilläkin on omat sääntönsä sille, kuinka perusyksiköt eli meidän tapauksessamme ihmiset, toimivat. Meillä on olemassa yhdessä sovittuja lakeja, joissa kerrotaan mikä on sopivaa ja mikä ei. Itse asiassa myös lait sisältävät kaikenlaista vaikeasti mitattavaa ja subjektiivista kuten ”vähäistä suurempi haitta” tai ”kohtuuton”, mutta jotenkin olemme oppineet tulemaan toimeen sen kanssa että kaikkea ei vaan voi mitata.

Valtaosassa meidän normaalia toimintaamme voimme yhdessä neuvotellen löytää sellaiset raja-arvot, joissa yhdistyvät optimaalisesti yhteiset hyödyt ja haitat. Olisi toivottavaa, että yhteiskuntien toimintaohjeet ihmiselämän suhteen eivät silti ole ristiriidassa  sen kanssa, miten  esimerkiksi biologia ja tietoisuus ovat rakentuneet. Jos ja kun emme osaa arvioida tai ainakaan mitata elämää, parhaat ratkaisut käytännön kysymyksiin saadaankin mielestäni noudattamalla haittojen ja kärsimyksen minimoimisen periaatteita. Suomen laki raskauden keskeytyksistä toimii vähän tähän tapaan kun sen henki on, että alkuvaiheessa tehtävät raskaudenkeskeytykset tuovat enemmän hyötyjä kuin haittoja. Sikiön ja ihmiselämän edellytysten vähitellen lisääntyessä raskauden keskeytys vaatii enenevän määrän näyttöä esimerkiksi vakavasta sairaudesta. 24 raskausviikon rajan jälkeen keskeytystä ei Suomessa voi tehdä.

Abortti- ja esimerkiksi elimenluovutuskeskustelussa ja niitä säätelevissä laeissa olemme mielestäni Suomessa onneksi voineet löytää sellaisen tien, jossa vähitellen monimutkaistuva biologinen ihmiselämä ja siihen olennaisesti kuuluva alun kehittyvä ja loppuvaiheessa häviävä tietoisuus otetaan huomioon. Vaikka kumpaakaan, elämää tai tietoisuutta, ei osata (vielä) mitata, sopimalla olemme silti saaneet käyttöön lääketieteen mahdollisuuksia kärsimysten optimaaliseksi lieventämiseksi. Poikkitieteellisesti biologia, lääketiede, kognitio- ja ihmistieteet sekä yhteiskunnalliset alat ovat mielestäni onnistuneet ottamaan toisensa huomioon keskustelussa, mikä ei ole aina itsestäänselvyys.

Uuden lukuvuoden alkaessa

Lähes trooppisen kesän jälkeen uusi lukuvuosi on edessämme. Vaikka lääketieteellisessä tiedekunnassa meillä on käynnissä jo neljäs opetusviikko, Helsingin yliopiston juhlasalissa vietettiin vasta eilen koko yliopiston lukuvuoden avajaisia. Siellä uusi rehtori Jari Niemelä sai kanslerilta seremonialliset yliopiston avaimet, jonka jälkeen hän piti ensimmäisen virallisen puheensa rehtorina.

Mitä uusi rehtori korosti ja miten se vaikuttaa meihin täällä Meilahdessa – niin tutkijoihin ja opettajiin kuin tutkimus- ja hallintohenkilökuntaan ja tietenkin opiskelijoihin?

Rehtori korosti huippututkimuksen merkitystä ja Helsingin yliopiston monitieteellisyyden tarjoamia mahdollisuuksia etsiä entistä enemmän uusia vastauksia tärkeisiin kysymyksiin. Meidän tehtävämme tutkimuksessa on siis uuden tiedon etsiminen ja ratkaisujen löytäminen globaaleihin ongelmiin. Tämä on korostuneen helppoa täällä Meilahdessa, jossa yliopisto ja HUS yhdessä muodostavat Academic Medical Center Helsingin ytimen.  Rehtorin sanoja lainaten ”Aktiiviset tutkijamme toimivat vuorovaikutuksessa tiedon käyttäjien kanssa, jotta tutkimus saadaan yhteiskunnan käyttöön. Näin huippututkimus ja sen hyödyntäminen yhdistyvät yhteiskunnalliseksi vaikuttavuudeksi globaalien haasteiden ratkaisemiseksi.”

Suurimpia toimia alkavana syksynä on uusien tutkimusohjelmien tilojen suunnittelu, pienten välttämättömien tutkimustilojen remonttien toteuttaminen ja tutkimusryhmien muutot. Vähän haasteita tulee siitä, että uudessa Tutkimusohjelmayksikössä on nyt merkittävästi enemmän tutkijoita kuin aikaisemmin, mutta tiedekunnan tilamäärä ei kuitenkaan vastaavasti kasva. Siksi olemme parhaillaan etsimässä ratkaisuja siihen, miten uusien ohjelmien tutkijat mahdollisuuksien mukaan pääsevät toimimaan lähekkäin ja samalla kaikille kampuksen tutkijoille taataan hyvät tutkimustilat.

Toinen suuri ponnistus on Helsingin yliopiston tutkimuksen arviointi, joka toteutetaan pääosin tämän syksyn aikana. Projektia on vetänyt tutkimusvaradekaani Marjukka Myllärniemi, ja monet tutkijat ovat saaneet osallistua työhön, kun on yritetty kiteyttää tiedekunnan vahvuuksia arviointia varten.

Tutkimuksen lisäksi toinen tärkeä tehtävämme on opetus. Tässäkin on Helsingin yliopistolla jo merkittävä ”track record”, kun katsotaan keitä yliopistomme on kouluttanut aikojen saatossa. Tänään AMCH-kampuksella on jo lähes kaikki Valviran ylläpitämien terveydenhuollon rekistereiden yliopistoissa koulutetut ammattinimikkeet: psykologit, logopedit, hammaslääkärit ja lääkärit. Lisäksi meillä on englanninkielinen Masters Program in Translational Medicine.

Lääketieteen peruskoulutuksen ensimmäinen kansallinen arviointi toteutettiin Kansallisessa koulutuksen arviointikeskuksessa (Karvi) vuosina 2016–2018. Kesäkuussa julkistetussa arviossa koulutuksemme menestyi erinomaisesti. Kehittämiskohteitakin toki löydettiin. Siksi tulevana syksynä opetusvaradekaanin Tiina Paunion ja lääketieteen koulutusohjelman johtajan Jussi Merenmiehen koordinoimina aletaan parantaa mm.  oppisisältöjen keskeisten osien ja niiden välisten suhteiden kuvausta.

Viime vuosien vähän haasteellisten aikojen jälkeen nyt on hyvä katsoa eteenpäin. Helsingin yliopisto ja sen sisällä myös lääketieteellinen tiedekunta ovat parhaillaan päivittämässä toimintasuunnitelmiaan. Yhtenä keskeisenä teemana on ’opiskelijat keskiöön’. Tämä tarkoittaa, että koetamme kaikin keinoin auttaa opiskelijoitamme opinnoissa ja otamme heitä mahdollisuuksien mukaan jo opintojen varhaisessa vaiheessa mukaan myös tutkimusryhmiin. Tästä oli erinomainen esimerkki tutkimusohjelmayksikön johtajan Henna Tyynismaan ideoima tempaus, jolla 30 nuorta opiskelijaa sai kuluneena kesänä kahdeksi kuukaudeksi työpaikan kampuksen tutkimusryhmistä. Tutkijaryhmät kattoivat itse kuluista puolet ja tiedekunta toisen puolen. Tämä oli niin onnistunut kampanja, että sitä varmasti jatketaan kesällä 2019.

Tutkimus ja opetus vaativat taloudellisia resursseja. Lähes 10 vuoden ajan on Suomen valtion talous ollut varsin heikossa tilassa, mikä on suoraan johtanut myös yliopistojen rahoitustason merkittäviin leikkauksiin. Tämä on täysin ymmärrettävää, kun muistetaan, että yliopistot saavat 1,7 miljardia euroa eli noin 3 % valtion budjetista. Sen sijaan ei ole helppoa ymmärtää, miksi viime vuosien säästöistä suhteellisestikin ylivoimaisesti suurin osa kohdistettiin nimenomaan Helsingin yliopistoon. Siksi rehtorikin linjasi eilisessä puheessaan, että yliopistoihin kannattaa panostaa ja se panostus myös tuottaa hedelmää. Rehtorin sanoin: ”Aktiiviset tutkijamme toimivat vuorovaikutuksessa tiedon käyttäjien kanssa, jotta tutkimus saadaan yhteiskunnan käyttöön. Näin huippututkimus ja sen hyödyntäminen yhdistyvät yhteiskunnalliseksi vaikuttavuudeksi globaalien haasteiden ratkaisemiseksi.”

Työhyvinvointi, työrauha ja yhteisöllisyys ovat olleet koetuksella vaikeina aikoina. Nyt nämä teemat on nostettu Helsingin yliopistossa aivan erityisiksi painopisteiksi ja niiden puolesta tullaan tekemään paljon. Uuden vararehtorin, patologian professori Tom Böhlingin tehtävänkuvaan on sisällytetty monen muun asian rinnalla työyhteisön hyvinvointi ja kampuskehittäminen. Tämä on merkittävä uusi johdon panostus, jonka avulla on syytä uskoa, että asiat voivat edetä lähiaikana suotuisaan suuntaan. Tässä työssä mahdollisimman saumaton yhteistyö akateemisten ja YPA-hallinnon välillä on tulevan menestyksemme elinehto. Koetamme yhdessä kampuksen kehittämispäällikkö Kirsi Rauhalan kanssa löytää keinoja, joilla tätä yhteistyötä voisimme entisestään Meilahdessa kehittää.

Koska tämä yhteisöllisyyden edistäminen on Helsingin yliopiston yhteinen tavoite, tulee rehtoraatti kiertämään kaikilla kampuksilla keskustelutilaisuuksissa syksyn aikana. Näin uusi rehtori haluaa olla yliopistoyhteisön saavutettavissa ja edistää yhteenkuuluvuutta. Lisäksi hän haluaa parantaa kaikkien mahdollisuuksia tulla kuulluksi yliopistoa koskevissa asioissa. Koska rehtoraatti on lähtenyt liikkeelle, olisi tärkeää, että Meilahdessa olisi mahdollisimman suuri joukko keskustelemassa heidän kanssaan ja antamassa rakentavaa palautetta 18.10. klo 14-15.30 Biomedicum 1, Kampuskohtaamispaikka (B2-aula).

Hyvää alkavaa lukuvuotta kaikille!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS

Kuinka arvioida ihmisen rationaalisuutta?

Onko ihminen rationaalinen olento? Kysymys on jo useamman vuosikymmenen vanha kiistakapula klassisen taloustieteen ja psykologisesti orientoituneen käyttäytymistaloustieteen välillä.  Ajatus ihmisen irrationaalisuudesta ei sinänsä ole uusi, mutta viimeisten vuosikymmenten kuluessa aiheesta on myös saatu paljon kokeellista todistusaineistoa. Päätöksenteon ja päättelyn tutkimuksessa erilaiset rationaalisuuden kyseenalaistat koeasetelmat ja –tulokset ovat saaneet paljon huomiota ja siteerauksia 80-luvulta lähtien. Viimeistään Daniel Kahnemanin vuonna 2002 saama Nobelin palkinto ja myöhemmin, v. 2011 ilmestynyt kirja, ”Thinking, fast and slow”, ovat tehneet nämä ajattelun vinoumat tutuiksi myös suurelle yleisölle.

Kahnemanin saadessa palkintonsa oli jo käynnissä jonkinlainen jälkikognitiivinen vallankumous: Siinä missä kognitiivinen vallankumous korosti tietoista ajattelua, ja tutki erilaisia kognitiivisia prosesseja esimerkiksi ääneen ajattelun avulla, uudet tutkimustulokset näyttävät entisestään korostavan tiedostamattomien aivotoimintojen merkitystä ihmisen toiminnassa. Kahnemanin (2003) edustamassa kaksoisprosessimallissa tietoisen ajattelun tehtävä on valvoa toiminnan (kuten päätösten) ohjaukseen käytettävien intuitiivisesten vaikutelmien laatua ja tarvittaessa korjata niitä rationaalisemmiksi. Monet nimittävätkin tietoisen ajattelun leimaamaa prosessia rationaaliseksi vastakohtana intuitiiviselle prosessille, jonka vastuulle on annettu kaksoisprosessimalleissa perinteisesti irrationaalinen ajattelu.  Shane Frederick  (2005) muiden muassa on kuitenkin osoittanut, etteivät huippuyliopistojen oppilaatkaan aina pysty suoriutumaan edes yksinkertaisista laskutehtävistä reflektion puutteen vuoksi: koehenkilöt kun eivät viitsi tarkistaa, onko ensimmäisenä mieleen tullut vastaus oikea. Vaikuttaisi siis siltä että tietoinen ajattelu näyttää hoitavan Kahnemanin sille antaman tehtävän huomattavan laiskasti.

Jälkikognitivistisessa viitekehyksessä, jota useat kokeellisen sosiaalipsykologian tutkijat edustavat, tietoinen ajattelu näyttäisikin olevan pelkkä jälki-ilmiö, jonka tehtävä on rationalisoida käyttäytyminen ja ratkaisut muille ihmisille. Tähän näkemykseen on vaikuttanut huomattavasti Nisbettin ja Wilsonin (1977) vaikutusvaltainen katsausartikkeli. Mieltymykset, asenteet, päätökset ja päätelmät syntyvät tällöin intuitiivisesti: sattumanvaraisen kokemuksen kautta, muilta omaksumalla tai jonkin evoluution aiheuttaman sopeutuman kautta, eivät rationaalisen ajattelun tuloksena. Ajattelun ja käyttäytymisen välinen, subjektiivisesti koettu yhteys näyttäisi usein johtuvan korrelaatiosta, ei kausaatiosta (Wegner, 2004).

Psykologit ovatkin keksineet näppäriä koeasetelmia, joissa koehenkilöiden selitykset omille valinnoilleen voidaan osoittaa satuiluksi. Ruotsalainen tutkijaryhmä (Johansson et al., 2005) esimerkiksi esitti koehenkilöryhmälle kasvoja pareittain ja pyysi koehenkilöitä valitsemaan pareista mieleisen. Joidenkin parien kohdalla kokeentekijä teki korttitempun ja vaihtoi valitun kuvan toiseksi. Kun koehenkilöitä pyydettiin perustelemaan valintansa, nämä perustelivat myös tekemättömät valintansa  huomaamatta manipulaatiota.

Voidaanko edellisten tutkimustulosten pohjalta väittää, että ajatukset eivät yksinkertaisesti ole mielenkiintoisia, koska ne eivät näytä kausaalisesti selittävän ihmisen toimintaa?  Mercier ja Sperber (2011) esittävät, ettei ajattelun tehtävä olekaan ensisijaisti suoraan ohjata valintoja, mielipiteitä, mieltymyksiä tai asenteita. Ajattelun tarkoitus on sen sijaan tuottaa argumentteja yksilön näkemyksen tueksi yhteisön päätöksentekoon. Yksilöiden näkemykset ja näiden tueksi esitetyt argumentit antavat vasta lähtökohdat rationaaliselle toiminnalle, joka syntyy kun yhteisö ottaa argumentit käsittelyyn ja esittää vasta-argumentteja ja vasta-argumenttien vasta-argumentteja. Ajatus ei sinänsä ole uusi: Esimerkiksi filosofiassa tämä ajatus tulee jo Sokrateelta ja huipentuu Hegelin kohdalla; käytännössä tätä toteutetaan esimerkiksi oikeudenkäynneissä, joissa tuomarin lisäksi on syyttäjä ja puolustusasianajaja, tieteessä, jossa tutkimukset vertaisarvioidaan, tai psykoterapiassa, jossa terapeutti pyrkii esittämään vasta-argumentteja asiakkaan näkemyksiin, joiden vääristyneisyyden nähdään usein myötävaikuttavan tämän ongelmiin.  Teoriansa tueksi Mercier kollegoineen (Trouche et al. 2016) on osoittanut, että ihmiset ovat parempia arvioimaan muiden argumentteja kuin omiaan. On nimittäin todennäköisempää joutua huijatuksi muiden ihmisten kuin itsensä toimesta.

Kun asiat ovat monimutkaisia, ihmiset ovat taipuvaisia korostamaan omia mielipiteitä tukevia argumentteja ja sivuuttamaan vasta-argumentit. Asiaa on tutkittu esimerkiksi oikeuspöytäkirjojen avulla (Simon et al., 2004): Mitä enemmän koehenkilöt perehtyvät tapauksiin, sitä pienemmän painoarvon nämä antavat mielipiteensä vastaisille argumenteille .  Yksilön pähkäillessä mielipidettään johonkin asiaan näkemyksillä on siis taipumus kärjistyä, koska ihminen pyrkii synnyttämään mahdollisimman ristiriidattoman käsityksen asioista kohdistamalla tarkkaavaisuuden omaa näkemystä tukeviin argumentteihin. Samaan aikaan metakognitiivinen varmuuden tunne oman näkemyksen oikeutuksesta kasvaa, koska varmuutta arvioidaan mielikuvien ristiriidattomuuden perusteella.  Yksi keskeinen irrationaalisuuden lähde on ihmisen taipumus kerätä omaa näkemystä tukevaa todistusaineistoa sen sijaan, että pyrkisi kumoamaan vasta-argumentteja.

Asioiden märehtimisen on osoitettu  vaikuttavan negatiivisesti ihmisen hyvinvointiin.  Vakaviin mielenterveysongelmiin liittyy usein sosiaalinen eristäytyminen, jolloin omien ajatusten terve reflektointi muuttuu vaikeammaksi.  Valitettavasti ihmisillä on taipumus hakeutua kaltaisiensa seuraan, jolloin ajattelu ryhmässäkin muuttuu helposti märehtimiseksi, hedelmällisen keskustelun sijaan. Tällaisista sosiaalisista kuplista käsin on hyvin vaikea ymmärtää  muiden kuplien sosiaalista todellisuutta. Jonathan Haidt (2001) onkin kuvannut moraalisia väittelyitä varjonyrkkeilyksi: Osapuolet käyvät niiden argumenttien kimppuun, jotka vastapuolelle ovat yleensä merkityksettömiä. Murskattuaan argumentit molemmat osapuolet lähtevät nyrkkeilykehästä omasta mielestään voittajina.

Mielipidevaikuttamisessa vastapuolen vakuuttaminen vaatisi retorisen nyrkkeilyn sijaan empaattista samaistumista, senkin uhalla että varmuus omasta näkemyksestään heikkenisi. Tämä on usein emotionaalisesti vaikeaa. Politiikan kohdalla toki usein herää kysymys onko argumentointi suunnattu enemminkin omalle kannattajakunnalle, jolloin poliitikon päämääränä ei ole mielipidevaikuttaminen vaan lähinnä äänien keräily.

Mitä voisimme oppia edellisistä huomioista? Isossa mittakaavassa ainakin sen, että rationaalisuus vaatii avointa keskustelukulttuuria.  Organisaatioiden epäonnistumisen taustalla on usein löydetty mielipiteiden esittämisen pelkoa niin Neuvostoliiton kaatumisen kuin Nokian matkapuhelinyksikön ongelmien yhteydessä. Rationaalisuudeltaan kyseenalaiset näkemykset, mielipiteet, päätökset ja ratkaisut tulevat testatuksi avoimessa keskustelussa. Keskustelevassa kulttuurissa argumentointia voi myös oppia: Vaikka monet tutkimustulokset korostavat rationaalisuuden puutetta, ihmisillä on myös taipumus omaksua ajatteluunsa argumentoinnin ja päättelysääntöjen normeja ympäröivästä kulttuurista (Baumeister et al. 2010). Reflektoimalla omaa ajatteluaan voi vertailla argumentointiaan näihin normeihin ja päätyä toiseen johtopäätökseen. Omien kokemusten reflektoinnin onkin osoitettu muuttavan mieltymyksiä väliaikaisesti helpommin muille perusteltavaan suuntaan. Parantaako reflektointi sitten aina päätöksiä? Ei aina, jos yksilöltä puuttuu ymmärrys relevanteista perusteluista kyseisessä tilanteessa (Wilson & Schooler, 1991). Tarvittavat perustelut opitaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Päätökset tehdään useimmiten jossain sosiaalisessa kontekstissa. Koska viimeksi olet tehnyt jonkin harkintaa vaativan päätöksen ilman että olet etsinyt asiasta muiden ihmisten mielipiteitä ja näkemyksiä? Kuitenkin iso osa päätöksenteko-, päättely- ja ongelmanratkaisututkimusta on tehty yksilöillä. Taustalla lienee länsimainen, yksilöä ja tämän kokemuksia korostava vääristymä. Rationaalisuus  näyttäisi syntyvän ryhmissä; ihminenhän on laumaeläin. Baumeister ja Masicampo (2010) ovatkin esittäneet, että tietoinen ajattelu on tarkoitettu nimenomaan rajapinnaksi yksilön ja yhteisön välillä ja tekemään mahdolliseksi tietojen siirto ja yhteistoiminta puheen avulla. Ryhmätyön on todettu parantavan suoriutumista jopa havaintopsykologisissa kynnysarvomittauksissa.

Ajattelun tutkimuksen yksi tavoite on saada tietoa siitä miten suoriutua paremmin päättelyä, päätöksentekoa tai ongelmanratkaisua vaativista tehtävistä. Varhaisten tutkimustulosten perusteella vaikuttaisi siltä että ihmisten kouluttaminen ajattelun vääristymistä olisi väylä tähän tavoitteeseen. Se ei kuitenkaan riitä: Älykäs, rationaalinen toiminta näyttäisi tapahtuvan oikeanlaisissa ryhmissä, jonka jäsenet pystyvät katsomaan ilmiöitä eri näkökulmista ja joissa on erilaisia mielipiteitä ja mielipiteiden vaihto on vapaata. Rationaalisuus ja siitä syntyvä älykäs toiminta eivät ole yksilön toimintaan liittyvä ominaisuus, vaan ilmiö yksilön ja ryhmän vuorovaikutuksessa.

Tuomas Leisti

Psykologi (PsM), tohtorikoulutettava

Psykologian ja logopedian osasto, Lääketieteellinen tiedekunta

 

Kirjallisuus

Baumeister, R. F., & Masicampo, E. J. (2010). Conscious thought is for facilitating social and cultural interactions: How mental simulations serve the animal–culture interface. Psychological review117, 945.

Haidt, J. (2001). The emotional dog and its rational tail: a social intuitionist approach to moral judgment. Psychological review108, 814.

Kahneman, D. (2003). A perspective on judgment and choice: mapping bounded rationality. American psychologist58, 697.

Mercier, H., & Sperber, D. (2011). Why do humans reason? Arguments for an argumentative theory. Behavioral and brain sciences34, 57-74.

Nisbett, R. E., & Wilson, T. D. (1977). Telling more than we can know: Verbal reports on mental processes. Psychological review84, 231

Simon, D., Snow, C. J., & Read, S. J. (2004). The redux of cognitive consistency theories: evidence judgments by constraint satisfaction. Journal of personality and social psychology86, 814.

Trouche, E., Johansson, P., Hall, L., & Mercier, H. (2016). The selective laziness of reasoning. Cognitive Science40, 2122-2136.

Wilson, T. D., & Schooler, J. W. (1991). Thinking too much: introspection can reduce the quality of preferences and decisions. Journal of personality and social psychology60, 181.

Tutkijalääkärit – kokemuksia Kanadasta

Kantasolututkimuksen ”isät” James Till ja Ernest McCulloch olivat Ontariosta, Kanadasta. He osoittivat sädetetyillä hiirillä monikykyisten kantasolujen olemassaolon. Kantasolututkimus on Kanadassa edelleen arvostettua. Vuosina 2016-2017 pelkästään Ontario Institute for Regenerative Medicine (OIRM) rahoitti 42.7 miljoonalla dollarilla kantasolututkimusta, jolla pyritään sekä akateemisten että  ei-akateemisten ryhmien avulla edistämään kantasolujen kliinistä translaatiota.

Itse tulin post-dociksi Ottawaan saamaan kokemusta juuri uusien soluhoitojen soveltavasta tutkimuksesta. Ryhmämme tutkii vastasyntyneiden keuhkosairauksia ja niiden tulevaisuuden hoitomuotoja. Projekteista pisimmällä on mesenkymaalisten kantasolujen käyttö keskosten kroonisen keuhkosairauden ehkäisyssä ja hoidossa. Olemme aloittamassa 10 vuoden prekliinisen tutkimuksen jälkeen kliinisen faasi I ja II monikeskustutkimuksen ensi vuoden aikana. Tällainen koeputkesta ihmiskokeisiin vievä tutkimus on kaltaiseni perustutkimustaustan omaavan lääkärin ja tietenkin tutkimusryhmäni pomon unelma: projektissa yhdistyy hienolla tavalla kliininen osaaminen ja perustutkimus. Itse uskon, että nimenomaan perustutkimusta osaavia erikoislääkäreitä tarvitaan edesauttamaan uusien hoitojen viemistä klinikkaan. Tosin Suomen niukan tutkimusrahoituksen puitteissa vastaavanlainen tutkimusprojekti olisi todennäköisesti hankala ellei mahdoton toteuttaa.

Houkuttelevatko hyvät tutkimusresurssit kanadalaisia lääkäreitä tutkimuksen pariin? Oma vaikutelmani on, että Kanadassa lääkäreiden tutkimuskokemusta arvostetaan korkealle. Sairaalat mainostavat itseään näkyvästi potilaille ja yhtenä tärkeänä teemana on tutkimus. Esimerkiksi Ottawan sairaalan tunnuslause ”inspired by research, driven by compassion” näkyy nettisivuilla ja eri puolilla sairaalan kampusaluetta. Hyväntekeväisyys on iso osa kanadalaista yhteiskuntaa ja potilaat lahjoittavat säännöllisesti suuriakin summia sairaalan tutkimusprojekteihin. Monet potilaat ovat tutkimuksen suhteen valveutuneita. Yliopistosairaalassa erikoislääkäreiden oletetaan tietävän alansa tärkeimmät julkaisut nimeltä jopa siten, että lääkärit saattavat perustella hoitopäätöksensä potilaille viittaamalla tutkimusjulkaisuihin.

Tutkimuksen arvostus näkyy siinä, että melkein kaikki lääkärit tekevät jossain uransa vaiheessa tutkimusta. Lääkäreiden urapolku on alusta alkaen tavoitteellista. Olen saanut nykyisessä tutkimusryhmässäni seurata vierestä aivan loistavia ja motivoituneita eri vaiheen lääkäreitä lukiolaisista erikoislääkäreihin.  Lääketieteen koulutus etenee Kanadassa yleisesti ottaen lukiosta yliopiston ”undergraduate” tutkintoon (3-4 vuotta), lääketieteelliseen (4 vuotta) ja pakolliseen erikoistumiseen (2-6 vuotta). Opiskelijat ovat motivoituneita tutkimukseen koulutuksen alusta alkaen – käytännössä lääkikseen pääsemiseen vaaditaan tutkimuskokemusta eikä kilpailluimmille erikoisaloille pääse erikoistumaan ilman alan tutkimustaustaa.

Kaikkien lääkäreiden tutkimusprojekti ei tähtää väitöskirjaan: vaihtoehtoina on pieni kesäprojekti, pro gradua vastaava ”honors degree”, 1-2-vuotinen maisterin tutkinto, tai 3-4-vuotinen tohtorin tutkinto. Osassa lääkiksistä on myös erillinen tutkijalääkärilinja, jossa ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen tehdään 3-5 vuotta täysiaikaista tohtorin tutkintoa, minkä jälkeen kliiniset opinnot suoritetaan loppuun.

Omia kokemuksiani Helsingin lääkiksen tutkijalääkärilinjasta varjosti mukana kulkeva riittämättömyyden tunne. Tutkimuksen ja kliinisen vaiheen yhdistäminen oli lähes mahdoton yhtälö, jonka kuitenkin onnistuin selvittämään pitämällä siellä täällä taukoja kliinisistä kursseista ja valmistumalla pari vuotta oman kurssini jälkeen. Voisiko Suomessakin tutkijalääkärilinjaa muokata suuntaan, jossa vaihtoehtona olisi prekliinisen vaiheen jälkeen pysähtyä tekemään tohtorintutkinto valmiiksi ja vasta sen jälkeen jatkaa kliiniseen vaiheeseen?

Jatkavatko kanadalaiset lääkärit tutkimustyötä erikoislääkärivaiheessa? Kanadassa etenkin suurten kaupunkien yliopistollisissa sairaaloissa suurin osa erikoislääkäreistä tekee tutkimusta. Esimerkiksi Ottawan sairaalan neonatologian yksikössä kaikkien erikoisääkäreiden virka on ns. akateeminen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen työajasta 25-75% on varattu tutkimukseen, opetukseen tai hallinnolliseen työhön.

Haastattelin oman tutkimusryhmäni vetäjää professori Bernard Thébaudia hänen työnkuvastaan. Hän valmistui neonatologian erikoislääkäriksi ja suoritti tohtorintutkinnon Pariisissa, ja jatkoi post-dociksi ja myöhemmin ryhmänvetäjäksi Kanadaan, Edmontoniin. Vuodesta 2012 hän on työskennellyt Ottawan yliopistollisessa sairaalassa tutkijalääkärinä. Hänen työvuotensa on jakautunut siten, että 25% eli 8 viikkoa vuodesta on kliinistä työtä vastasyntyneiden teho-osastolla, minkä lisäksi kliiniseen työhön kuuluu 3-4 päivystystä kuukaudessa. Opetukseen ja hallinnointiin on varattu 5% työajasta ja loput 70% työajasta on pyhitetty tutkimukselle. Työnantaja ja palkanmaksaja on Children’s Hospital of Eastern Ontario (CHEO), vuosipalkka vakio ja vastaava kuin 100% kliinistä työtä tekevällä. Virka arvioidaan ja uusitaan viiden vuoden välein julkaisujen, myönnettyjen apurahojen, opetuksen, oman yliopiston ulkopuolisten esiintymisten ja tutkimuskomiteoiden jäsenyyksien perusteella.

Itselleni on syntynyt käsitys, että Kanada ja etenkin Ontario tarjoaa toistaiseksi Suomea paremmat uramahdollisuudet tutkijalääkäreille. Taustalla vaikuttaa todennäköisesti eniten se, että Kanada on Suomea rikkaampi ja suurempi. Kanadan väkiluku on seitsenkertainen Suomeen verrattuna ja bruttokansantuote n. 4% Suomea suurempi. Kanadan terveydenhuolto on Suomen tavoin julkisesti rahoitettua, mutta Suomeen verrattuna Kanada käyttää selvästi suuremman osan bruttokansantuotteestaan terveydenhuollon kuluihin (Kanada 11,6%, Suomi 9,4%). Vaikka Kanadassa on Suomeen verrattuna vähemmän lääkäreitä (Kanada 2,7 lääkäriä/1000, Suomi 3,8/1000 asukasta), menestyneille akateemisesti suuntautuneille erikoislääkäreille on sairaalassa tarjolla turvattuja, hyvin palkattuja ja arvostettuja virkoja, joissa työaika on jaettu tutkimuksen ja kliinisen työn välillä. Suomessakin ollaan pikkuhiljaa heräämässä tähän, esimerkiksi HUS tarjoaa post-doc-tutkijalääkäreille 2-vuotisia virkoja, joissa puolet ajasta on varattu tutkimukseen. Suurempia panostuksia kuitenkin tarvitaan nopealla aikataululla.

Kysyin pomoltani, mikä hänen mielestään olisi kaikkein tärkein toimenpide, jolla tutkijalääkärin asemaa voitaisiin parantaa Euroopassa: ”Tärkeintä on luoda työympäristö, jossa on riittävästi tutkimukselle varattua aikaa. Tutkimukseen vahvasti panostavalle lääkärille työnkuvan tulisi olla 25% kliinistä työtä ja 75% tutkimusaikaa. Lisäksi järjestelmän tulisi tarjota apurahamahdollisuuksia ja mentorointia nuorille tutkijoille.” Voisivatko Suomenkin yliopistolliset sairaalat tarjota tulevaisuudessa erikoislääkäreille enemmän erikoisalojen virkoja, joissa 25-75% työajasta on osoitettu tutkimukselle?

Maria Hurskainen

kirjoittaja on lastentautien erikoislääkäri ja tällä hetkellä post-doc tutkijana Ottawassa, Kanadassa.

Yliopisto ja yhteistyö: Lainaatko minulle sillä ehdolla, että saan sen omakseni?

Tarvitsen auton lainaan huomiseksi, kirjoitin Facebook sivustolleni. Laitoin piruuttani ehdoksi, että suostun lainaamaan auton vain siinä tapauksessa, että saan siihen omistusoikeuden. Päätin kuitenkin pehmentää vaatimuksiani ilmoittamalla, että suostun kyllä etuneuvotteluoikeuteen. Tämä tarkoittaa sitä, että neuvottelen ensisijaisesti auton minulle lainaksi antaneen tahon kanssa siitä, että millaisilla ehdoilla hän voi ostaa omistusoikeuteni takaisin itselleen. Mielestäni diili oli erittäin edullinen, siis minulle. Sain pyyntöäni seuranneen viikon kuluessa muutaman hajanaisen peukun ja yhden kummastelevan kommentin: …Outoa? Vaimoni kysyi aamiaisella minulta suoraan, että olenko menettänyt järkeni.

Annanpa taustat tapahtuneeseen.

Meilahden kampuksen lääketieteellinen tutkimus tähtää ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Tavoite ei ole helppo ja joskus solujen ja molekyylien parissa ahertava perustutkija tuntee olevansa vähän hukassa tehtävän edessä. Miten näistä molekyylien signaalireiteistä koskaan päästään siihen pisteeseen, että uudesta tiedosta olisi apua sairauksien hoidossa? Toisaalta, mitään itsestäänselvyyksiä on turha tutkia, jos haluaa että oma työ tuottaa aidosti uusia hoitomuotoja. Joskus kymmenien vuosien pitkäjänteinen tutkimustyö tuottaa hedelmää ja tutkimushypoteesin takaa alkaa kajastamaan ensin prekliininen hypoteesi ja lopulta kliininen hypoteesi. Tutkimus voi mennä esimerkiksi näin: Löydetään ryhmä proteiineja, joiden keskinäinen viestintä näyttää olevan merkityksellistä syöpäsolujen jakaantumiselle tai solukuolemalle. Havaitaan hiirikokeissa, että kun kyseistä reittiä häiritään lääkemolekyylillä, niin tuumori-istukkaat eivät kykene enää kasvamaan tai ne kuihtuvat pois. Tässä vaiheessa on helposti kulunut jo kymmenisen vuotta ensihavainnoista ja tutkimuksen tueksi on karttunut kymmeniä julkaisuja ja pino väitöskirjoja.

Parhainta kuitenkin on, että tutkimus on kyennyt tuottamaan tutkimushypoteesista prekliinisen hypoteesin. Nyt meillä on tiedossa kohde ja moukari (lääke), jolla siihen kohteeseen päästään iskemään. Tästä on hyvä lähteä eteenpäin kohti kliinistä tutkimushypoteesia – siis viemään perustutkimuksesta kummunnutta uutta hoitomuotoa syöpäpotilaan ulottuville.

Prekliininen hypoteesi perustuu monimutkaisiin ja aikaa vieviin kokeisiin soluilla ja nyttemmin myös potilaan syöpäkudoksesta eristetyillä kudospaloilla. Lääkkeiden vaikutukset tuumorin kasvuun eivät kuitenkaan selviä soluviljelykokeilla, vaan tutkimuksen loppuvaiheessa tarvitaan eläinkokeita. Ilman prekliinisiä kokeita tutkimusta ei voi viedä laboratoriosta klinikkaan. Oikopolkuja ei ole olemassa. Prekliinisen vaiheen testaukseen, varsinkin eläinkokeiden kohdalla, tarvitaan mittavia määriä testattavaa lääkettä ja siksi on välttämätöntä kääntyä lääkeainetta valmistavan yrityksen puoleen. Tarvitaan yhteistyötä ja sitä varten tutkimussopimus. Tutkimussopimus määrittää mitä sopimuskumppani Helsingin yliopisto antaa yhteistyöhön ja mitä se tulee saamaan yhteistyöltä ja vastavuoroisesti, mitä lääkeyritys antaa ja saa.

Lääkeyrityksen tavoitteet ovat selvät. Lääkeyritys haluaa löytää lääkkeelleen uusia käyttökohteita tai hankkia sille myyntiluvan. Tämä tuo lääkeyritykselle lisää myyntiä ja nostaa yrityksen osakkeiden arvoa. Jos näitä asioita ei tapahdu, markkinavoimien armoilla oleva lääkeyritys kaatuu. Helsingin yliopiston tavoitteet yritysyhteistyössä ovat hiukan epäselvempiä. Joskus sopimuksia sorvattaessa tulee sellainen olo, että tavoitteet eivät ole pelkästään epäselviä, vaan peräti hukassa.

Eduskunnan hyväksymän Yliopistolain mukaan Suomen yliopistojen tehtäviin kuuluu tutkimuksen ja sivistyksen edistäminen ja tutkimukseen perustuvan ylimmän opetuksen antaminen. Tehtäviä hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa ja edistää tutkimustulosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Missään ei lue, että yliopistojen pitäisi toiminnallaan tuottaa kassavirtaa tai nostaa osakkeiden arvoa. Pelin pitäisi siis periaatteessa olla aika selvä – yliopisto hakee ja saa yhteistyöstä koituvista tutkimustuloksista mainetta, kunniaa ja julkaisuja. Yritys puolestaan käärii mammonan.

Verottaja on kuitenkin huolestunut siitä, että ovatko yliopistot tätä yleishyödyllistä sivistyksellistä tehtävää hoitaessaan vähän sinisilmäisiä. Tai jopa helposti höynäytettävissä. Onhan idealisteja kustu silmään maailman sivu. Yliopistoissa majailee kymmenien miljoonien eurojen edestä laitekantaa ja vastaanväittämättä osa kansakunnan fiksuimmista ja lahjakkaimmista yksilöistä. Etteikö vaan yritykset ala näkemään yliopistoissa hupenevilla apurahoilla töitä tekeviä tutkijoita eräänlaisena tutkimus- ja kehitystyön verovapaana halpatyövoimana? Etteikö vaan yritykset ala ulkoistamaan omaa T&K:ta yliopistojen tutkijoille ja sitten maksa lasihelmillä ne kulut mitä veronmaksajien rahoilla ei voida kattaa?

Näitä asioita on varmasti verohallinnossa pohdittu suu mutrulla, koska tutkimuksellisen yhteistyön tekemiseen on annettu yleinen kaikkia Suomen korkeakouluja koskeva ohje. Verohallinto määrittelee ohjeessaan mitä ylipäätään on tutkimustoiminta (kts. Verohallinnon verotusohje korkeakouluille ja kohta 3.4). Määritelmän mukaan perustutkimus on sitä mistä ei kärttämälläkään saa mitään rahanarvoista irti. Tämä tutkimus on eittämättä pelkästään julkisen rahoituksen varassa eikä näinollen tuota verottajalle ongelmia.

Sitten on tilaustutkimus. Siinä firma tilaa yliopistolta tutkimuksen ja saa tulokset ja oikeudet tutkimuksen lopputuloksiin itselleen. Tilaustutkimus ei selvästikään ole mitään vapaata akateemista tutkimusta, vaan silkkaa veronalaista elinkeinotoimintaa. Saa sitäkin tehdä, mutta ei veronmaksajien piikkiin. Siksi tutkimukselle tulee laskea järeä kokonaiskustannusmallin mukainen hintalappu ja siihen vielä verot päälle.

Sitten on kolmas tutkimuksen muoto eli yhteisrahoitteiset tutkimusprojektit. Tässä kohdin määritelmien taistelukentän ylle laskeutuu raskas sumu, jossa Verohallinnon ohje tai sen henki ei ole oikein kenellekään selvä.

Mitä yhteisrahoitteiset tutkimusprojektit ovat? Ne ovat niitä tutkimuksia, joita tehdään kun tutkimuksen tulokset kiinnostavat yhtäältä sekä yliopiston tutkimusryhmää että yrityspartneria. Silloin on reilua, että yritys maksaa osan viuluista ja yliopisto osan. Maksetaan kulut puokkiin ja katsotaan tulokset yhdessä. Lääkeyrityksen kanssa käytävissä sopimusneuvotteluissa yritykselle käy usein sellainen diili, että he maksavat lääkeaine- ja reagenssikustannukset jos yliopisto puolestaan hoitaa tutkijoiden palkat. Vaikka sitten menisikin vähän sixty-fifty. Yrityksen täytyy ymmärtää, että tutkijat elävät julkaisuista. Siksi sopimusten puitteissa on yleensä OK, että tulokset julkaistaan tiedefoorumeilla. Toisaalta yritys ei lähde kaupittelemaan lääkeaineidensa omistusoikeuksia, eikä se myöskään halua mitään rajoituksia mahdollisuuksiinsa hyödyntää tutkimustuloksia omassa lääkekehityksessään.

Verohallinnon visio yhteisrahoitteisesta tutkimusprojektista on selvästi ollut sellainen tapaus, jossa yliopisto ja yritys lähtevät yhdessä kehittämään jotain uutta tuotetta tai palvelua nollapisteestä. Ohjeen mukaan yliopisto ei saa luovuttaa yksin- tai mitään muitakaan oikeuksia yritykselle. Eli raha kyllä kelpaa mutta oikeuksia lopputulokseen ei tipu. Tosin yritykselle voidaan myöntää etuneuvotteluoikeus tuloksiin.

Entä jos yritys ei suostu siihen, että se ei saa hyödyntää tutkimustuloksia neuvottelematta ensin yliopiston kanssa? Epäilen vahvasti, josko 700 miljoonaa dollaria lääkkeen kehitykseen upottanut lääkefirma tällaista ehtoa edes vakavasti harkitsisi. Tähän verottajalla on se näkemys, että silloin tilanne ”arvioidaan lähtökohtaisesti tilaustutkimuksen näkökulmasta yleisten elinkeinotoiminnan tunnusmerkkien kautta.” Häh, tilaustutkimuksen näkökulmasta? Siis ehdotamme yhteistyötä yritykselle siltä pohjalta, että he saavat maksaa kaikki tutkimuksen kulut ja verot sen päälle. Mitä yhteistyötä se tämmöinen oikein on?

Näin siis pääsemme kirjoituksen alussa esittämääni auton lainaus vertaukseen. Jos Verohallinnon ohjetta sokeasti ja umpibyrokraattisesti noudatetaan, silloin yliopisto käytännössä tekee lääkeyritykselle seuraavanlaisen tarjouksen: Hei, yksi meidän tutkijoista haluaa lainata yrityksenne lääkkeitä todistaakseen sillä prekliinisen hypoteesinsa. Yliopistomme kuitenkin suostuu lainaamaan yrityksenne lääkkeitä vain sillä ehdolla, että saamme täydet oikeudet lääkkeeseen liittyviin tutkimustuloksiin. Tehän ette tietenkään saa mitään. Mutta ei hätää, neuvottelemme kyllä ensin teidän kanssanne että mihin hintaan saatte ostaa oikeudet omaan lääkkeeseenne takaisin.

Lääkeyrityksessä varmasti katsottaisiin tällaista sopimusluonnosta vähän pitkään. Ehkä he kaikesta huolimatta saattaisivat vielä palata asiaan ja kohteliain sanankääntein ilmoittaa: Emme me oikein tällaiseen pysty suostumaan, mutta olisimme kyllä edelleen kiinnostuneita yhteistyöstä jos vain sopivat ehdot löytyy. Verohallinnon ohjeiden mukaan tähän tulisi vastata näin: No, siinä tapauksessa sitten te saatte kyllä maksaa tutkimuksen suorien kustannusten lisäksi yliopiston hallinnointikulut, henkilöstökulut, henkilösivukustannukset, yleiskustannukset ja mätkäistään vielä verot koko tortun päälle.

Tässähän on lähes kafkamainen kuvaus täydellisestä kaksisuuntaisesta umpikujasta. Jos yritetään mennä yhtä reittiä eteenpäin, niin siellä seinä tulee vastaan tutkimustuloksiin liittyvien oikeuksien muodossa. Jos käännytään kannoilla ja haetaan ratkaisua toisesta suunnasta, niin siellä on vastassa sellainen hintalappu, josta ei löydy enää merkkiäkään yhteistyöstä. Jos tähän umpikujaan ei pian löydetä jonkinlaista järjellistä ratkaisua, niin mitä sitten? No sitä sitten, että tutkimussopimuksia ei synny, yhteistyötä ei synny, prekliinisiä hypoteeseja ei synny ja tutkimuksen hedelmät jäävät siihen, että muutama laboratoriohiiri onnistutaan pelastamaan syövältä. Tätäkö veronmaksajat odottavat tutkimukseltamme? Eivät odota. He odottavat että tutkijat kehittävät lääkehoitoja, joilla voidaan pelastaa ystävä, sukulainen tai aviopuoliso syövältä.

Voisiko tarinalla olla kuitenkin onnellinen loppu? Ehkä. Kuvitellaan, että tilanteeseen keksitään luova ratkaisu. Luovasssa ratkaisussa nähtäisiin, että yhteisrahoitteinen tutkimus lääkeyritysten kanssa on kaikin puolin hyvä asia yliopistolle ja suomalaisille veronmaksajille, vaikka  omistusoikeutta toisen omaan ei saataisikaan. Ehkä tutkimustulokset olisivat lopulta niin kiinnostavia, että lääkeyritys haluaisi tosissaan ryhtyä harrastamaan yhteistyötä yliopiston kanssa. Ehkä suhteen kehittyessä edettäisiin miljoonien eurojen arvoisiin kliinisiin kokeisiin. Tämä palauttaisi kaikki Helsingin yliopiston yhteistyöhön sijoittamat killingit korkojen kera takaisin. Näillä miljoonilla kustannettaisiin syöpälääkäreille tutkijakuukausia, kehitettäisiin yliopiston infrastruktuureja ja tutkimuspalveluyksikköjä vastaamaan uusiin tarpeisiin, synnytettäisiin kaupallisia palveluja, tehtäisiin korkeatasoista tutkimusta ja nostettaisiin Helsingin yliopisto tutkaan varteenotettavana kumppanina pitkissä lääkekehitysprosesseissa. Todellinen win-win tilanne, eikö?

Ai niin, yksi hyötyjä taisi unohtua. Se on kliiniseen testaukseen mukaan päässyt syöpäpotilas, joka pääsee kokeilemaan uusimpia hoitoja … ja vieläpä lääkeyrityksen piikkiin.

 Juha Klefström, tutkimusjohtaja
Tutkimusohjelmayksikkö (varajohtaja), lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto
juha.klefstrom@helsinki.fi

Piirrokset: Katariina Karjalainen

 

 

Tarvitaan kansallista näkemystä siitä, minkälainen on suomalainen lääkäri

Suomalainen lääkärikoulutus on nyt ensimmäistä kertaa arvioitu valtakunnallisesti. Systemaattista arviointia koordinoi kansallinen koulutuksen arviointikeskus (Karvi) ja sen toteutti kansainvälinen arviointiryhmä.

Arviossa kiiteltiin lääketieteellisten tiedekuntien sitoutumista koulutuksen jatkuvaan kehittämiseen, kansallisen yhteistyön lisääntymistä ja opiskelijoiden vahvaa osallistumista opetuksen suunniteluun ja kehittämiseen. Samalla kuitenkin peräänkuulutettiin yhteisiä kehittämisen kohteita. Niistä ehkä tärkeimpänä nousi esiin tarve muodostaa yhteinen näkemys siitä, minkälainen on suomalainen lääkäri. Samalla tulisi oppisisältöjen keskeisistä osista sopia sekä kartoittaa aiempaa systemaattisemmin opetussuunnitelmien sisällöt.

Arviointiryhmä korosti myös opetuksen arvostuksen lisäämisistä yliopistoissa. Lääketieteen opettajat tasapainoilevat opetuksen, sen kehittämisen, kliinisen työn ja tutkimuksen välillä. Opettamisen arvostusta voisi lisätä esimerkiksi luomalla opettajien urapolkuja. Se on asia, joka meidänkin tiedekunnassamme on ollut aktiivisen keskustelun alla.

Helsingin koulutus sai erityisesti kiitosta strukturoidusta teoriaperusteisesta opetusohjelmastaan ja opetusmenetelmistään, opettajien pedagogisesta pätevyydestä sekä hyvästä yhteistyöhengestä.

Arviointiryhmä kiinnitti kuitenkin myös huomiota sisällöllisiin ja rakenteellisiin seikkoihin, joihin meidän tulee paneutua. Kliinisen vaiheen opintojen ja harjoittelujaksojen arviota ja palautetta sekä moniammatillista yhteistyötä ja ammattien välistä oppimista tulee kehittää. Rakenteellisista seikoista arviointiryhmä piti huolestuttavana Helsingin yliopistossa tapahtunutta tuoretta muutosta, jossa pedagoginen kehitystyö ja koulutus on keskitetty yliopiston tasolla, ja suositteli pohtimaan uudelleen ratkaisuja, joissa tiedekunnassamme olisi oma lääketieteelliseen pedagogiikkaan erikoistunut opetuksen kehittämisen ja tutkimuksen yksikkö.

On helppo yhtyä arviointiryhmän esitykseen siitä, että meillä pitäisi olla kansallinen näkemys yhteisestä osaamisen ytimestä; taidoista, jotka jokaisen Suomessa koulutetun lääkärin tulisi hallita. Suomen yliopistojen lääketieteelliset tiedekunnat voisivat ottaa johtoaseman tässä määrittelyssä ja pyytää mukaan yhteistyöhön tärkeät sidosryhmät, potilaat, opiskelijat muut sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset ja työnantajat.

Tiedekuntien on yhdessä varmistettava, että tulevat lääkärit oppivat riittävät taidot lääkärin moninaisiin rooleihin ja tehtäviin: potilastyöhön, erikoistumiskoulutuksen jatkamiseen, lääketieteelliseen tutkimukseen, johtamiseen, opetukseen tai terveyspolitiikkaan – sekä intoa ja kykyä elinikäiseen oppimiseen.

Kirjoittajat:
Tiina Paunio, lääketieteellisen tiedekunnan opetuksesta vastaava varadekaani, Helsingin yliopisto
Jussi Merenmies, lääketieteen koulutusohjelman johtaja, Helsingin yliopisto

Linkki:
Karvin arvio Educating doctors for the future – Evaluation of undergraduate medical education in Finland