Yliopisto ja yhteistyö: Lainaatko minulle sillä ehdolla, että saan sen omakseni?

Tarvitsen auton lainaan huomiseksi, kirjoitin Facebook sivustolleni. Laitoin piruuttani ehdoksi, että suostun lainaamaan auton vain siinä tapauksessa, että saan siihen omistusoikeuden. Päätin kuitenkin pehmentää vaatimuksiani ilmoittamalla, että suostun kyllä etuneuvotteluoikeuteen. Tämä tarkoittaa sitä, että neuvottelen ensisijaisesti auton minulle lainaksi antaneen tahon kanssa siitä, että millaisilla ehdoilla hän voi ostaa omistusoikeuteni takaisin itselleen. Mielestäni diili oli erittäin edullinen, siis minulle. Sain pyyntöäni seuranneen viikon kuluessa muutaman hajanaisen peukun ja yhden kummastelevan kommentin: …Outoa? Vaimoni kysyi aamiaisella minulta suoraan, että olenko menettänyt järkeni.

Annanpa taustat tapahtuneeseen.

Meilahden kampuksen lääketieteellinen tutkimus tähtää ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Tavoite ei ole helppo ja joskus solujen ja molekyylien parissa ahertava perustutkija tuntee olevansa vähän hukassa tehtävän edessä. Miten näistä molekyylien signaalireiteistä koskaan päästään siihen pisteeseen, että uudesta tiedosta olisi apua sairauksien hoidossa? Toisaalta, mitään itsestäänselvyyksiä on turha tutkia, jos haluaa että oma työ tuottaa aidosti uusia hoitomuotoja. Joskus kymmenien vuosien pitkäjänteinen tutkimustyö tuottaa hedelmää ja tutkimushypoteesin takaa alkaa kajastamaan ensin prekliininen hypoteesi ja lopulta kliininen hypoteesi. Tutkimus voi mennä esimerkiksi näin: Löydetään ryhmä proteiineja, joiden keskinäinen viestintä näyttää olevan merkityksellistä syöpäsolujen jakaantumiselle tai solukuolemalle. Havaitaan hiirikokeissa, että kun kyseistä reittiä häiritään lääkemolekyylillä, niin tuumori-istukkaat eivät kykene enää kasvamaan tai ne kuihtuvat pois. Tässä vaiheessa on helposti kulunut jo kymmenisen vuotta ensihavainnoista ja tutkimuksen tueksi on karttunut kymmeniä julkaisuja ja pino väitöskirjoja.

Parhainta kuitenkin on, että tutkimus on kyennyt tuottamaan tutkimushypoteesista prekliinisen hypoteesin. Nyt meillä on tiedossa kohde ja moukari (lääke), jolla siihen kohteeseen päästään iskemään. Tästä on hyvä lähteä eteenpäin kohti kliinistä tutkimushypoteesia – siis viemään perustutkimuksesta kummunnutta uutta hoitomuotoa syöpäpotilaan ulottuville.

Prekliininen hypoteesi perustuu monimutkaisiin ja aikaa vieviin kokeisiin soluilla ja nyttemmin myös potilaan syöpäkudoksesta eristetyillä kudospaloilla. Lääkkeiden vaikutukset tuumorin kasvuun eivät kuitenkaan selviä soluviljelykokeilla, vaan tutkimuksen loppuvaiheessa tarvitaan eläinkokeita. Ilman prekliinisiä kokeita tutkimusta ei voi viedä laboratoriosta klinikkaan. Oikopolkuja ei ole olemassa. Prekliinisen vaiheen testaukseen, varsinkin eläinkokeiden kohdalla, tarvitaan mittavia määriä testattavaa lääkettä ja siksi on välttämätöntä kääntyä lääkeainetta valmistavan yrityksen puoleen. Tarvitaan yhteistyötä ja sitä varten tutkimussopimus. Tutkimussopimus määrittää mitä sopimuskumppani Helsingin yliopisto antaa yhteistyöhön ja mitä se tulee saamaan yhteistyöltä ja vastavuoroisesti, mitä lääkeyritys antaa ja saa.

Lääkeyrityksen tavoitteet ovat selvät. Lääkeyritys haluaa löytää lääkkeelleen uusia käyttökohteita tai hankkia sille myyntiluvan. Tämä tuo lääkeyritykselle lisää myyntiä ja nostaa yrityksen osakkeiden arvoa. Jos näitä asioita ei tapahdu, markkinavoimien armoilla oleva lääkeyritys kaatuu. Helsingin yliopiston tavoitteet yritysyhteistyössä ovat hiukan epäselvempiä. Joskus sopimuksia sorvattaessa tulee sellainen olo, että tavoitteet eivät ole pelkästään epäselviä, vaan peräti hukassa.

Eduskunnan hyväksymän Yliopistolain mukaan Suomen yliopistojen tehtäviin kuuluu tutkimuksen ja sivistyksen edistäminen ja tutkimukseen perustuvan ylimmän opetuksen antaminen. Tehtäviä hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa ja edistää tutkimustulosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Missään ei lue, että yliopistojen pitäisi toiminnallaan tuottaa kassavirtaa tai nostaa osakkeiden arvoa. Pelin pitäisi siis periaatteessa olla aika selvä – yliopisto hakee ja saa yhteistyöstä koituvista tutkimustuloksista mainetta, kunniaa ja julkaisuja. Yritys puolestaan käärii mammonan.

Verottaja on kuitenkin huolestunut siitä, että ovatko yliopistot tätä yleishyödyllistä sivistyksellistä tehtävää hoitaessaan vähän sinisilmäisiä. Tai jopa helposti höynäytettävissä. Onhan idealisteja kustu silmään maailman sivu. Yliopistoissa majailee kymmenien miljoonien eurojen edestä laitekantaa ja vastaanväittämättä osa kansakunnan fiksuimmista ja lahjakkaimmista yksilöistä. Etteikö vaan yritykset ala näkemään yliopistoissa hupenevilla apurahoilla töitä tekeviä tutkijoita eräänlaisena tutkimus- ja kehitystyön verovapaana halpatyövoimana? Etteikö vaan yritykset ala ulkoistamaan omaa T&K:ta yliopistojen tutkijoille ja sitten maksa lasihelmillä ne kulut mitä veronmaksajien rahoilla ei voida kattaa?

Näitä asioita on varmasti verohallinnossa pohdittu suu mutrulla, koska tutkimuksellisen yhteistyön tekemiseen on annettu yleinen kaikkia Suomen korkeakouluja koskeva ohje. Verohallinto määrittelee ohjeessaan mitä ylipäätään on tutkimustoiminta (kts. Verohallinnon verotusohje korkeakouluille ja kohta 3.4). Määritelmän mukaan perustutkimus on sitä mistä ei kärttämälläkään saa mitään rahanarvoista irti. Tämä tutkimus on eittämättä pelkästään julkisen rahoituksen varassa eikä näinollen tuota verottajalle ongelmia.

Sitten on tilaustutkimus. Siinä firma tilaa yliopistolta tutkimuksen ja saa tulokset ja oikeudet tutkimuksen lopputuloksiin itselleen. Tilaustutkimus ei selvästikään ole mitään vapaata akateemista tutkimusta, vaan silkkaa veronalaista elinkeinotoimintaa. Saa sitäkin tehdä, mutta ei veronmaksajien piikkiin. Siksi tutkimukselle tulee laskea järeä kokonaiskustannusmallin mukainen hintalappu ja siihen vielä verot päälle.

Sitten on kolmas tutkimuksen muoto eli yhteisrahoitteiset tutkimusprojektit. Tässä kohdin määritelmien taistelukentän ylle laskeutuu raskas sumu, jossa Verohallinnon ohje tai sen henki ei ole oikein kenellekään selvä.

Mitä yhteisrahoitteiset tutkimusprojektit ovat? Ne ovat niitä tutkimuksia, joita tehdään kun tutkimuksen tulokset kiinnostavat yhtäältä sekä yliopiston tutkimusryhmää että yrityspartneria. Silloin on reilua, että yritys maksaa osan viuluista ja yliopisto osan. Maksetaan kulut puokkiin ja katsotaan tulokset yhdessä. Lääkeyrityksen kanssa käytävissä sopimusneuvotteluissa yritykselle käy usein sellainen diili, että he maksavat lääkeaine- ja reagenssikustannukset jos yliopisto puolestaan hoitaa tutkijoiden palkat. Vaikka sitten menisikin vähän sixty-fifty. Yrityksen täytyy ymmärtää, että tutkijat elävät julkaisuista. Siksi sopimusten puitteissa on yleensä OK, että tulokset julkaistaan tiedefoorumeilla. Toisaalta yritys ei lähde kaupittelemaan lääkeaineidensa omistusoikeuksia, eikä se myöskään halua mitään rajoituksia mahdollisuuksiinsa hyödyntää tutkimustuloksia omassa lääkekehityksessään.

Verohallinnon visio yhteisrahoitteisesta tutkimusprojektista on selvästi ollut sellainen tapaus, jossa yliopisto ja yritys lähtevät yhdessä kehittämään jotain uutta tuotetta tai palvelua nollapisteestä. Ohjeen mukaan yliopisto ei saa luovuttaa yksin- tai mitään muitakaan oikeuksia yritykselle. Eli raha kyllä kelpaa mutta oikeuksia lopputulokseen ei tipu. Tosin yritykselle voidaan myöntää etuneuvotteluoikeus tuloksiin.

Entä jos yritys ei suostu siihen, että se ei saa hyödyntää tutkimustuloksia neuvottelematta ensin yliopiston kanssa? Epäilen vahvasti, josko 700 miljoonaa dollaria lääkkeen kehitykseen upottanut lääkefirma tällaista ehtoa edes vakavasti harkitsisi. Tähän verottajalla on se näkemys, että silloin tilanne ”arvioidaan lähtökohtaisesti tilaustutkimuksen näkökulmasta yleisten elinkeinotoiminnan tunnusmerkkien kautta.” Häh, tilaustutkimuksen näkökulmasta? Siis ehdotamme yhteistyötä yritykselle siltä pohjalta, että he saavat maksaa kaikki tutkimuksen kulut ja verot sen päälle. Mitä yhteistyötä se tämmöinen oikein on?

Näin siis pääsemme kirjoituksen alussa esittämääni auton lainaus vertaukseen. Jos Verohallinnon ohjetta sokeasti ja umpibyrokraattisesti noudatetaan, silloin yliopisto käytännössä tekee lääkeyritykselle seuraavanlaisen tarjouksen: Hei, yksi meidän tutkijoista haluaa lainata yrityksenne lääkkeitä todistaakseen sillä prekliinisen hypoteesinsa. Yliopistomme kuitenkin suostuu lainaamaan yrityksenne lääkkeitä vain sillä ehdolla, että saamme täydet oikeudet lääkkeeseen liittyviin tutkimustuloksiin. Tehän ette tietenkään saa mitään. Mutta ei hätää, neuvottelemme kyllä ensin teidän kanssanne että mihin hintaan saatte ostaa oikeudet omaan lääkkeeseenne takaisin.

Lääkeyrityksessä varmasti katsottaisiin tällaista sopimusluonnosta vähän pitkään. Ehkä he kaikesta huolimatta saattaisivat vielä palata asiaan ja kohteliain sanankääntein ilmoittaa: Emme me oikein tällaiseen pysty suostumaan, mutta olisimme kyllä edelleen kiinnostuneita yhteistyöstä jos vain sopivat ehdot löytyy. Verohallinnon ohjeiden mukaan tähän tulisi vastata näin: No, siinä tapauksessa sitten te saatte kyllä maksaa tutkimuksen suorien kustannusten lisäksi yliopiston hallinnointikulut, henkilöstökulut, henkilösivukustannukset, yleiskustannukset ja mätkäistään vielä verot koko tortun päälle.

Tässähän on lähes kafkamainen kuvaus täydellisestä kaksisuuntaisesta umpikujasta. Jos yritetään mennä yhtä reittiä eteenpäin, niin siellä seinä tulee vastaan tutkimustuloksiin liittyvien oikeuksien muodossa. Jos käännytään kannoilla ja haetaan ratkaisua toisesta suunnasta, niin siellä on vastassa sellainen hintalappu, josta ei löydy enää merkkiäkään yhteistyöstä. Jos tähän umpikujaan ei pian löydetä jonkinlaista järjellistä ratkaisua, niin mitä sitten? No sitä sitten, että tutkimussopimuksia ei synny, yhteistyötä ei synny, prekliinisiä hypoteeseja ei synny ja tutkimuksen hedelmät jäävät siihen, että muutama laboratoriohiiri onnistutaan pelastamaan syövältä. Tätäkö veronmaksajat odottavat tutkimukseltamme? Eivät odota. He odottavat että tutkijat kehittävät lääkehoitoja, joilla voidaan pelastaa ystävä, sukulainen tai aviopuoliso syövältä.

Voisiko tarinalla olla kuitenkin onnellinen loppu? Ehkä. Kuvitellaan, että tilanteeseen keksitään luova ratkaisu. Luovasssa ratkaisussa nähtäisiin, että yhteisrahoitteinen tutkimus lääkeyritysten kanssa on kaikin puolin hyvä asia yliopistolle ja suomalaisille veronmaksajille, vaikka  omistusoikeutta toisen omaan ei saataisikaan. Ehkä tutkimustulokset olisivat lopulta niin kiinnostavia, että lääkeyritys haluaisi tosissaan ryhtyä harrastamaan yhteistyötä yliopiston kanssa. Ehkä suhteen kehittyessä edettäisiin miljoonien eurojen arvoisiin kliinisiin kokeisiin. Tämä palauttaisi kaikki Helsingin yliopiston yhteistyöhön sijoittamat killingit korkojen kera takaisin. Näillä miljoonilla kustannettaisiin syöpälääkäreille tutkijakuukausia, kehitettäisiin yliopiston infrastruktuureja ja tutkimuspalveluyksikköjä vastaamaan uusiin tarpeisiin, synnytettäisiin kaupallisia palveluja, tehtäisiin korkeatasoista tutkimusta ja nostettaisiin Helsingin yliopisto tutkaan varteenotettavana kumppanina pitkissä lääkekehitysprosesseissa. Todellinen win-win tilanne, eikö?

Ai niin, yksi hyötyjä taisi unohtua. Se on kliiniseen testaukseen mukaan päässyt syöpäpotilas, joka pääsee kokeilemaan uusimpia hoitoja … ja vieläpä lääkeyrityksen piikkiin.

 Juha Klefström, tutkimusjohtaja
Tutkimusohjelmayksikkö (varajohtaja), lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto
juha.klefstrom@helsinki.fi

Piirrokset: Katariina Karjalainen

 

 

Tarvitaan kansallista näkemystä siitä, minkälainen on suomalainen lääkäri

Suomalainen lääkärikoulutus on nyt ensimmäistä kertaa arvioitu valtakunnallisesti. Systemaattista arviointia koordinoi kansallinen koulutuksen arviointikeskus (Karvi) ja sen toteutti kansainvälinen arviointiryhmä.

Arviossa kiiteltiin lääketieteellisten tiedekuntien sitoutumista koulutuksen jatkuvaan kehittämiseen, kansallisen yhteistyön lisääntymistä ja opiskelijoiden vahvaa osallistumista opetuksen suunniteluun ja kehittämiseen. Samalla kuitenkin peräänkuulutettiin yhteisiä kehittämisen kohteita. Niistä ehkä tärkeimpänä nousi esiin tarve muodostaa yhteinen näkemys siitä, minkälainen on suomalainen lääkäri. Samalla tulisi oppisisältöjen keskeisistä osista sopia sekä kartoittaa aiempaa systemaattisemmin opetussuunnitelmien sisällöt.

Arviointiryhmä korosti myös opetuksen arvostuksen lisäämisistä yliopistoissa. Lääketieteen opettajat tasapainoilevat opetuksen, sen kehittämisen, kliinisen työn ja tutkimuksen välillä. Opettamisen arvostusta voisi lisätä esimerkiksi luomalla opettajien urapolkuja. Se on asia, joka meidänkin tiedekunnassamme on ollut aktiivisen keskustelun alla.

Helsingin koulutus sai erityisesti kiitosta strukturoidusta teoriaperusteisesta opetusohjelmastaan ja opetusmenetelmistään, opettajien pedagogisesta pätevyydestä sekä hyvästä yhteistyöhengestä.

Arviointiryhmä kiinnitti kuitenkin myös huomiota sisällöllisiin ja rakenteellisiin seikkoihin, joihin meidän tulee paneutua. Kliinisen vaiheen opintojen ja harjoittelujaksojen arviota ja palautetta sekä moniammatillista yhteistyötä ja ammattien välistä oppimista tulee kehittää. Rakenteellisista seikoista arviointiryhmä piti huolestuttavana Helsingin yliopistossa tapahtunutta tuoretta muutosta, jossa pedagoginen kehitystyö ja koulutus on keskitetty yliopiston tasolla, ja suositteli pohtimaan uudelleen ratkaisuja, joissa tiedekunnassamme olisi oma lääketieteelliseen pedagogiikkaan erikoistunut opetuksen kehittämisen ja tutkimuksen yksikkö.

On helppo yhtyä arviointiryhmän esitykseen siitä, että meillä pitäisi olla kansallinen näkemys yhteisestä osaamisen ytimestä; taidoista, jotka jokaisen Suomessa koulutetun lääkärin tulisi hallita. Suomen yliopistojen lääketieteelliset tiedekunnat voisivat ottaa johtoaseman tässä määrittelyssä ja pyytää mukaan yhteistyöhön tärkeät sidosryhmät, potilaat, opiskelijat muut sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset ja työnantajat.

Tiedekuntien on yhdessä varmistettava, että tulevat lääkärit oppivat riittävät taidot lääkärin moninaisiin rooleihin ja tehtäviin: potilastyöhön, erikoistumiskoulutuksen jatkamiseen, lääketieteelliseen tutkimukseen, johtamiseen, opetukseen tai terveyspolitiikkaan – sekä intoa ja kykyä elinikäiseen oppimiseen.

Kirjoittajat:
Tiina Paunio, lääketieteellisen tiedekunnan opetuksesta vastaava varadekaani, Helsingin yliopisto
Jussi Merenmies, lääketieteen koulutusohjelman johtaja, Helsingin yliopisto

Linkki:
Karvin arvio Educating doctors for the future – Evaluation of undergraduate medical education in Finland

Mikrobit mielen muokkaajina

Vuonna 2000 rankkasateet pieksivät Walkertonin pikkukaupunkia Kanadassa. Tulvien seurauksena vesijohtoverkosto saastui karjan ulosteista peräisin olevilla bakteereilla, minkä seurauksena lähes puolet kaupungin asukkaista sairastui vatsatautiin. Vaikka epidemia oli nopeasti ohi, muutama vuosi myöhemmin tutkijoiden tekivät yllättävän havainnon. Epidemian aikana vatsatautiin sairastuneet kaupunkilaiset kärsivät ahdistuneisuus- ja masennusoireista tauditta selvinneitä naapureitaan useammin.

Vaikka ahdistus- ja masennusoireiden lisääntyminen voidaan tulkita luonnollisena seurauksena fyysiselle sairastumiselle ja siitä aiheutuneelle stressille, tutkijoiden mielenkiinnon herätti toisenlainen kysymys. Voisivatko vatsataudin aiheuttaneet bakteerit itsessään altistaa masennukselle tai muille mielenterveyden häiriöille?

Elimistöämme asuttaa noin 1013–1014 mikrobia, joiden kokonaispaino vastaa keskimäärin aikuisen ihmisen aivojen painoa.  Valtaosa mikrobiomistamme on suolistossa sijaitsevia bakteereita. Ne ovat olleet seuralaisinamme koko evolutiivisen historiamme ajan ja tarvitsemme toisiamme. Tieto suolistomikrobien monimuotoisuudesta on lisääntynyt huimasti 2000-luvulla edistyneiden geenisekvensointitekniikoiden myötä1. Uuden tutkimustiedon myötä on alettu ymmärtää, että suoliston mikrobeilla on merkittävä vaikutus paitsi fyysiseen terveyteemme, myös mielen ja jopa tunteiden säätelyyn.

Valtaosa suolistomikrobien ja mielenterveyden yhteyttä selvittävistä tutkimuksista on tehty eläinmalleissa. Keskeisessä roolissa tutkimuksissa on ollut steriileissä olosuhteissa elävä mikrobiton (”germ-free”) hiirimalli, jonka luonnollinen bakteerikanta on tuhottu. Vertaamalla mikrobitonta hiirtä tavalliseen laboratoriohiireen on saatu runsaasti viitteitä mikrobien yhteydestä käyttäytymisen, tunteiden ja muiden aivotoimintojen säätelyyn. Mikrobittoman hiiren aivojen kehitys on häiriintynyt ja kognitiivinen sekä sosiaalisiin ja tunne-elämään liittyvä käyttäytyminen eroaa verrokkihiiristä. Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että mikrobittomalla hiirellä mielenterveyttä säätelevät neurokemialliset mekanismit ovat monella tapaa muuttuneet 2.

Mikrobittomien hiirten suoliston bakteerikantaa muokkaamalla on saatu suoria viitteitä mikrobiomin merkityksestä käyttäytymisen ja tunteiden säätelyssä. Jo ensimmäisissä tutkimuksissa havaittiin, että antamalla mikrobittomille hiirille Bifidobacterium infantis-bakteerikantaa varhaisen kehitysjakson aikana hiirten stressivastetta säätelevät hormonit palautuivat normaalille tasolle3. Suoliston mikrobikantaa muokkaamalla on saatu arka hiiri muuttamaan käyttäytymistään koeasetelmassa rohkeammaksi ja rohkea hiiri muuttumaan epäröiväksi4. Useissa tutkimuksissa on osoitettu tiettyjen probioottisten (terveyttä edistävien) bakteerikantojen lievittävän ahdistukseen viittaavaa käyttäytymistä hiirellä ja parantavan kognitiivista suoriutumista5.

Entä ihminen?  Kuilu eläintutkimusten tulosten ja ihmisen terveyden tai sairauksien ymmärtämisen välillä on syvä. Mikrobiomin ja aivotoimintojen yhteyden tutkimus ihmisellä on vasta alkutekijöissään.  Useissa tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että mielenterveys- ja muita aivosairauksia potevilla suoliston mikrobikanta on poikkeava verrattuna normaaliväestöön. Toisaalta tiedetään, että monia suolistosairauksia potevilla on normaaliväestöä enemmän esimerkiksi masennus-ja ahdistuneisuusoireita. Syy-ja seuraussuhteiden osoittaminen on kuitenkin haastavaa ja on epäselvää, aiheuttaako mikrobiomin häiriö aivosairauden vai onko poikkeava mikrobikanta enemmänkin seurausta aivosairaudesta.

Ihmisellä mikrobien ja tunne-elämän yhteyttä on tutkittu muun muassa probioottisten tuotteiden avulla. Toiminnallisessa aivokuvantamisessa (fMRI) havaittiin, että kuukauden ajan probiootteja sisältävää jogurttia syöneiden naisten pelkoa ja ahdistusta välittävät aivoalueet reagoivat heikommin ärsykkeisiin verrokkiryhmään verrattuna6. Toisessa tutkimuksessa Bifidobacterium longum-bakteerikantaa saaneiden vapaaehtoisten stressivasteen ja muistin osoitettiin parantuneen kontrolliryhmään verrattuna7. Tähän mennessä tehtyjen ihmistutkimusten otokset ovat kuitenkin olleet varsin pieniä eikä probioottien vaikutuksia mielenterveyshäiriötä sairastavilla ole tutkittu.

Toistaiseksi ei tiedetä tarkasti, mitä reittiä suoliston mikrobit vaikuttavat aivotoimintoihin. Aivojen ja suoliston välillä on vahva kaksisuuntainen yhteys, jonka ytimenä on aivoja ja suolistoa yhdistävä kiertäjähermo. Bakteerit tuottavat myös itse hermovälittäjäaineina tunnettuja yhdisteitä kuten serotoniinia, GABA:a ja dopamiinia sekä muita hermoaktiivisia aineita. Toisaalta bakteerit osallistuvat elimistön hormonitoiminnan ja immuunipuolustuksen säätelyyn, joilla puolestaan on tärkeä rooli hermoston toiminnassa. Todennäköistä onkin, että vuorovaikutus suolistomikrobien ja aivojen välillä tapahtuu usean eri mekanismin välityksellä.

Miksi yhteys suolistomikrobien ja aivotoimintojen välillä on niin kiinnostava? On houkuttelevaa ajatella, että mikrobiomia muokkaamalla voitaisiin tulevaisuudessa hoitaa esimerkiksi masennusta tai ahdistusta. Nykytiedon valossa on kuitenkin turhan varhaista arvioida, voisiko psykobiooteista, mielenterveyttä edistävistä mikro-organismeista, olla todellista lääketieteellistä hyötyä psykiatrisiin sairauksiin. Tarvitaan lisää tietoa suolistomikrobien ja aivojen keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja eri bakteerikantojen merkityksestä. Varmaa kuitenkin on, että suolistomikrobien epätasapaino lietsoo monia sairauksia eikä suoliston hyvän bakteerikannan vaalimisesta mielelle varmasti haittaakaan ole.

 

Aino Vesikansa
Tutkijatohtori, HY eläinlääketieteellisten biotieteiden osasto ja Helsinki Institute of Life Sciences
aino.vesikansa@helsinki.fi

Kirjallisuutta

  1. Gilbert JA, Blaser MJ, Caporaso JG, Jansson JK, Lynch SV, Knight R. Current understanding of the human microbiome. Nat Med. 2018;24(4):392-400.
  2. Shen HH. News feature: Microbes on the mind. Proc Natl Acad Sci U S A. 2015;112(30):9143-9145.
  3. Sudo N, Chida Y, Aiba Y, et al. Postnatal microbial colonization programs the hypothalamic-pituitary-adrenal system for stress response in mice. J Physiol. 2004;558(Pt 1):263-275.
  4. Bercik P, Denou E, Collins J, et al. The intestinal microbiota affect central levels of brain-derived neurotropic factor and behavior in mice. Gastroenterology. 2011;141(2):599-609, 609.e1-3.
  5. Mayer EA, Knight R, Mazmanian SK, Cryan JF, Tillisch K. Gut microbes and the brain: Paradigm shift in neuroscience. J Neurosci. 2014;34(46):15490-15496.
  6. Tillisch K, Labus J, Kilpatrick L, et al. Consumption of fermented milk product with probiotic modulates brain activity. Gastroenterology. 2013;144(7):1394-401, 1401.e1-4.
  7. Allen AP, Hutch W, Borre YE, et al. Bifidobacterium longum 1714 as a translational psychobiotic: Modulation of stress, electrophysiology and neurocognition in healthy volunteers. Transl Psychiatry. 2016;6(11):e939.

 

Maailman sairaanhoidon laadun uusi ranking-lista

The Global Burden of Disease Study (GBD) on maailman kaikki mantereet kattava tutkimusohjelma, joka arvioi tautien, vammojen ja riskitekijöiden vaikutuksia vajaakykyisyyteen ja kuolleisuuteen. GBD-ohjelmaa koordinoivat WHO ja eräät yhdysvaltalaiset yliopistot (mm. Harvard ja Washingtonin yliopisto/Seattle), ja sitä sponsoroi Bill ja Melinda Gatesin säätiö. GBD käynnistettiin 1990, ja se on tuottanut määrävälein jättikokoisia selvityksiä maailman kansalaisten terveydentilasta. Viimeisin systemaattinen katsaus (GBD 2015) julkaistiin 2016, siihen osallistui 1 870 tutkijaa ja se kattoi tietoja 195 valtiosta. Ihmiskunnan terveyden merkittävimmäksi vaaratekijäksi on muuten 2000-luvulla noussut kohonnut verenpaine, joka aiheuttaa yli 10 miljoonaa kuolemaa vuosittain maailmassa.

GBD-ohjelma on keskittynyt nimenomaan antamaan informaatiota sairauksien ja riskitekijöiden paremmasta ymmärtämisestä, mutta nyt viikko sitten ilmestynyt Lancet-lehden katsaus (Lancet 391: 2237-2271, 2018) juoruilee mielenkiintoisella tavalla eri valtioiden performanssista terveydenhoidon alalla. Tosin muuttujana käytetty ”Healthcare Access and Quality Index” (HAQ Index) kertoo vain pienen osan totuudesta. Tutkimuksessa kartoitettiin 195 valtion kansalaisten mahdollisuutta päästä laadukkaaseen hoitoon vuonna 2016. Tarkasteltava oli 32 eri sairautta, joiden hyvin hoidettuina ei pitäisi johtaa kuolemaan (ainakaan ennenaikaisesti). Näitä sairauksia olivat esimerkiksi tuberkuloosi, ripulitaudit, raskausajan ja vastasyntyneiden ongelmat, rintasyöpä, paksusuolisyöpä, leukemia, sepelvaltimotauti, kohonnut verenpaine, aivoinfarkti, diabetes, krooniset ahtauttavat keuhkosairaudet ja epilepsia. Kunkin sairauden hoitotulokset pisteytettiin skaalalla 0-100 kunkin valtion kohdalla, ja pääkomponenttianalyysin avulla saatiin lopputuotteena valtiokohtainen kokonaisindeksi 0-100.

Ja mikä olikaan tulos? Ensinnäkin on sanottava, että menetelmän erottelukyky ei näytä kummoiselta ainakaan kärjen osalta. Voittajaksi selvisi Islanti pistemäärällä 97. Jatko oli tasaista: myös Norja 97 p, Hollanti 96 p, Luxemburg 96 p, Australia 96 p ja Suomi hienosti kuudentena 96 pisteellä. Taakse jäivät mm. Ruotsi (95 p), Tanska (sijalla 17, 92 p), Saksa (92 p), Ranska (92 p) ja Englanti (sijalla 23, 90 p). Kerrottakoon vielä, että Yhdysvallat pääsi sijalle 29 (89 p) ja Venäjä sijalle 58 (75 p). Ei ehkä ihme, että Vladimir Putin nosti äskettäisessä virkaanastujaispuheessaan terveyden edistämisen korkeaksi prioriteetiksi.

Yllätys ei liene se, että pahnan pohjimmaisiksi sijoittuivat eräät Afrikan valtiot (Keski-Afrikan tasavalta, Somalia, Guinea-Bissau) pistemäärillä 19-23. Listan loppuosa (sijat 170-195) oli muutenkin vahvasti Afrikka-väritteinen.

Raportti sisältää monine liitteineen valtavasti lisätietoa. Esimerkiksi yksityiskohtainen tautikirjon tarkastelu valtioittain antaa mielenkiintoista lisäväriä analyysiin. Niinpä Suomen kohdalla huomio kiinnittyy siihen, että huonoimmat tautikohtaiset pistemäärät (71-78 p) tulivat ihosyövän, hypertension ja sepelvaltimotaudin kohdalta, kun muuten tavallisin tautikohtainen arvosana oli meillä täydet 100 p.

GBD-seuranta vuodesta 1990 lähtien antoi myös mahdollisuuden tarkastella eri valtioiden ja mantereiden suoritusten kehitystä jakson 1990-2016 aikana. Esimerkiksi monet Saharan etelänpuoleiset Afrikan maat ja Kaakkois-Aasian valtiot osoittivat huomattavan nopeaa toiminnan paranemista, mikä johtunee erityisesti lisääntyneistä rokotuksista sekä infektiotautien ja lapsivuoteen parantuneesta hoidosta. Toisaalta taas useat Latinalaisen Amerikan valtiot tuntuivat 2000-luvulla juuttuvan paikoilleen. Eräiden suurten valtioiden kohdalla pystyttiin suorittamaan myös aluekohtaisia analyysejä. Suurimmat erot nähtiin Kiinan ja Intian eri alueiden välillä, ja – osin yllättäen – myös Englannin ja Yhdysvaltojen aluekohtaiset erot olivat melko suuret. Japani puolestaan erottui koko joukon tasaisimpana aluekohtaisena suorittajana.

Mitä tästä opimme? Ainakaan Suomen – kaiken sote-sopan keskellä – ei tässä kriittisessä tarkastelussa tarvitse hävetä omaa suoritustaan. Huomattava on, että HAQ-indeksi korreloitui vahvasti (r = 0.94) valtioiden terveydenhuoltomenojen kokonaismäärään, joten odotetusti rikkaat pärjäsivät ja köyhät eivät. Tästä esiintyi kuitenkin poikkeuksia, ja tekijät pohdiskelevat erojen synnyttäjinä mm. palvelujen saatavuuden alueellisia eroja sekä perusterveydenhuollon ja sairaalahoidon koordinaatiota; jos tämä yhteistyö tökkii, hoitoon pääsy ja hoidon laatu huononevat.

On selvää, että tällaisen tutkimuksen suurimmat hyödyt kohdistuvat globaalisen terveyden edistämisen suunnittelutyöhön. Selvitys on uskomattoman yksityiskohtainen ja myös ilmeisen puolueeton. Se antaa täsmätyökaluja niin maailmanpolitiikan päättäjille kuin myös filantrooppisille järjestöille ja yksityishenkilöille.

Linkki: https://ac-els-cdn-com.libproxy.helsinki.fi/S0140673618309942/1-s2.0-S0140673618309942-main.pdf?_tid=a13a4ee1-5d33-459e-9800-0b4b64cf04e4&acdnat=1528264697_647c6fbb0b495cffef1d2cb57fc1867c

 

Kimmo Kontula
Sisätautiopin emeritusprofessori
Helsingin yliopisto ja HUS

Senat sakaisin

Puhuja joutuu välillä kiusalliseen tilanteeseen: tarvittava sana ei tule mieleen. Tämä on tavallista erityisesti erisnimien kohdalla. Kukapa ei olisi etsiskellyt muististaan vaikkapa tutun henkilön, rakennuksen tai paikan nimeä.  Monesti puhuja selittää sanahakuaan tietokoneanalogialla: pannaan haku kovalevylle, niin eiköhän se nimi sieltä tule. Ja kovalevy hakee, hakee, mutta sana ei tule päähän. Välillä etsiskely käy niin hermoon, että lopulta puhuja kääntyy keskustelukumppanin puoleen ja joutuu pyytämään apua, jolloin sanahausta kehittyy keskustelijoiden yhteistyötä.

Entäpä sitten puheen virhetuotokset. Miksi tulee sanotuksi: ”hei laukkaa rakki reima”, kun pitäisi sanoa: ”hei laukkaa ratsu reima”. Tai kun toimittajan tavoite on sanoa: ”asia on vielä lapsen kengissä”, hän sanoikin: ”asia on vielä lapsen kantimissa”. Mistä tällaiset kielelliset lipsahdukset putkahtavat? Joskus vääriä sanavalintoja pidetään ns. freudilaisina lipsahduksina. Ehkä puhuja tiedostamattaan tuottikin juuri sitä mitä ajatteli, sen sijaan, että lausuma olisi muotoiltu elegantimmin tai neutraalimmin. On noloa, jos puhujalta lipsahtaa ”ilkeä ilme” jostakin ihmisestä puhuessa, kun tavoite on sanoa ”iloinen ilme”. Freudilainen selitys ei kielentutkijalle riitä.

Sanantuotto liittyy mentaalisen leksikon toimintaan. Halutun sanan tuottaminen edellyttää ensiksikin sen semanttisen edustuman löytymistä. Tämä edustuma pitää linkittää oikeaan sanamuotoon, ja lopulta tulee löytää oikeat äänteet haluttuun sanamuotoon. Vasta sen jälkeen käynnistyy artikulaatioprosessi.  Jos kaikki menee nappiin, puhuja tuottaa aikomansa sanan. Mutta jos sanan prosessointiin tulee häiriötekijä, lopputulos ei vastaakaan tavoitetta. Virhetuotoksia voi olla monenlaisia.

Semanttinen virhe seuraa, jos häiriö osuu jo ensimmäiseen sanatuoton vaiheeseen. Tuloksena voi olla koira-sanan sijaan esimerkiksi susi eli semanttisesti läheinen sana. Jos taas pääsy äänteelliseen tuottosanavarastoon estyy tai häiriintyy voi seurata kielen päällä -ilmiö (tip-of-the-tongue phenomenon). Tämänkin ilmiön Sigmund Freud on kuvannut osuvasti. Hän yritti saada mieleensä taiteilijan nimen, jonka tauluja oli eräässä katedraalissa. Hän muisti kaksi nimeä – Botticellin ja Boltraffion – jotka hän kuitenkin tiesi vääräksi. Hetken päästä hän sai mieleensä nimen Signorelli, jonka hän tiesi oikeaksi. Kielen päällä -ilmiössä puhujalla on tunne, että sana on juuri löytymässä. Sanasta voi tulla mieleen alkuäänne, sanan tavumäärä tai sanan loppu. Puhujalla on myös selvä käsitys, milloin oikea sana löytyy, kuten edellisessä esimerkissä. Jos puhuja ei saa sanasta mitään mieleensä, voi käyttää kiertoilmausta: ”no, sellainen jota kierretään” (ruuvimeisseli) tai näyttää eleellä tarkoitetta. Jos mikään näistä strategioista ei johda sanan löytämiseen, voi puhuja yrittää jatkaa sanahakua tai hylätään sen. Tällaisia sanahakuja esiintyy erityisesti harvinaisempien sanojen kohdalla. Pienempiä puheen lipsahduksia ovat äänteiden tai jonkin sanan osan vaihtuminen sanassa, esimerkiksi ”tuolista” voi tulla ”puoli” tai ”oravasta” ”ovara”.

Onneksi puhujalla on monia mekanismeja, joilla hän voi korjata tällaisia lipsahduksia. Näitä kutsutaan puheen korjauksiksi. Puhuja voi korjata itseään – edellyttäen, että hän havaitsee virheensä – ja sanoa: ”mulla on silmä …eiku korva kipee”. Eiku -partikkeli onkin tavallinen itsekorjauksen merkki, samoin kuin puheen epäröinti. Joskus sanahaku päätyy keskustelijoiden yhteiseksi toiminnaksi. Keskustelukumppani voi osallistua korjaukseen ja tarjota puhujalle sanaehdokasta. Jos puhuja puhuu virheellisesti Slovakiasta, voi kumppani korjata: ”vai Slovenia?”. Näin keskustelukumppani voi toimia vuorovaikutuksellisena resurssina keskustelussa. Tämä näkökulma siirtää puhumisen tarkastelun yksilöllisestä pään sisäisestä toiminnasta ihmisten väliseksi toiminnaksi. Kiinnostus tällaiseen paradigmaan on myös psyko- ja neurolingvistisessä tutkimuksessa kasvanut. Avainsanoja ovat ihmisten keskinäinen yhteisymmärrys ja sosiaalisesti hajautettu kognitio, mutta niistä tarkemmin joskus myöhemmin.

Pidetään siis kieli keskellä suuta ja nautitaan kauniista kesästä!

Anu Klippi
Professori emerita, logopedia
anu.klippi@helsinki.fi

Tekoäly syö mun leipää – vai leipooko se uutta?

Tyhjä pöytä, tyhjä pää

Tekoäly, syväoppiminen, hahmontunnistus – digimaailma tunkee ovista ja ikkunoista. Autot liikkuvat ilman kuljettajaa. Tietokone tulkitsee röntgenkuvia. DaVinci-robotti tekee leikkauksista turvallisempia.
Nyt on vuorossa digipatologia. Helsingissä järjestetään 29.5.-1.6. 14. eurooppalainen digipatologian kokous, johon osallistuu noin neljä sataa alan tutkijaa ja kliinikkoa.

Niin kuin kaikki lääkärit, myös patologit ovat aina tähän asti kouluttaneet seuraavan sukupolven välskäri-kisälli mallilla. Nyt nuoren innokkaan erikoistuvan tilalle on tulossa tekoäly, kosketusnäyttö ja näppäimistö. Passiivisesta ihmisen hallitsemasta tietokoneesta on tullut käyttäjää ohjaava ja monimutkaisia muotoja analysoiva älykone.

Leikitään ajatuksella. Jos kaikki HUSLABin ja yliopiston patologit käyttäisivät erikoistuvien kouluttamiseen kuluttamansa ajan tietokoneen opettamiseen, kuinka kauan kestäisi, että se osaisi patologis-anatomisen diagnostiikan yhtä hyvin kuin vasta valmistunut erikoislääkäri? Vähän tyhmempikin kone voisi olla ihmisen taitojen tasolla ehkä viidessä tai kymmenessä vuodessa.

Mikä erityistä hyötyä tämän konepatologin kouluttamisesta sitten on? Ensiksikin, se ei nyt yksinkertaisesti koskaan kuole. Siihen voi ohjelmoida aina uusia ja uusia diagnooseja ja siellä muistissahan ne pysyvät. Eikä patokoneella olisi huonoja ja hyviä päiviä. Se on yhtä tyhmä tai yhtä viisas joka päivä. Se olisi minua luotettavampi, koska kaikki tietäisivät mihin se pystyy ja mihin ei.

Kun kone tekee työt, mihin minä sitten ryhtyisin? Nostaisin varmaan vielä jonkun aikaa palkkaa ja sen jälkeen potkaistaisiin kilometritehtaalle? Ei nyt sentään. Jäisin eläkkeelle.

Jotkut pelkäävät jo ihmisen ja koneen välistä maailmansotaa. Arnold oli kova robottijätkä. Se sota puhkeaa vasta ensi vuosisadalla, mutta jo nyt ihmiset menettävät työnsä koneelle. Olin tänään Hertassa ostoksilla ja maksoin kassaneidin sijaan tylsän näköiselle automaatille. Lentokentän tuimat tullimiehet ovat hävinneet ja tarkastuksen tekee kasvon tunnistava kamerasilmä. Samanlaisella muutaman sadan maksaneen IPhonen kasvontunnistuksella avaan sähköisen pankkini.

Nämä kaikki ovat ”tyhmiä” tietokoneita, mutta riittääkö fiksunkaan koneen kantti luotettavaan hahmontunnistukseen mikroskoopissa? Saati sen pohjalta tehtävään patologis-anatomiseen diagnoosiin ja lausuntoon, jossa annettaisiin tarvittavat lisätiedot esimerkiksi syövän reunamarginaalista tai kasvusta verisuonten sisällä? Lisäksi pitäisi koneen osata neuroblastoomien Shimadan-luokitus, Bethesda-luokitus ja kaikki tuhat muuta kasvainten steissausta ja greidausta.

Ei, me emme ole vielä perillä. Mutta alkuun on päästy. Ja ehkä vähän pidemmälle. JAMA:ssa julkaistiin viime vuoden lopulla artikkeli, jossa ensin tietokoneelle opetettiin rintasyövän imusolmukemetastaasien tunnistaminen. Se kesti vuoden. Sen jälkeen tietokoneelle ja patologian erikoislääkäreille näytettiin samat 270 histologista lasia, joista 110:ssä oli mikrometastaaseja ja lopuissa ei. Vastausaikaa annettiin kaksi tuntia, mitä patologit pitivät normaalina tällaisen lasimäärän katsomiseen. Voiton vei – tietokone.

Patologien ei kannata vielä heittää tuhkaa pään päälle. Kyse on pienestä ja yksinkertaisesta kokeesta. Jokaisen patologin päivässä vastaan tulee mitä erilaisimpia näytteitä. Niistä osa on huonosti leikattu, pitää pyytää lisäleikkeitä. Älyäisikö kone tätä? Monen taudin diagnoosiin vaikuttaa potilaan ikä, sukupuoli, aikaisempi tautihistoria ja näytteen ottopaikka. Seli seli, mutta kyllä tuo artikkeli pani miettimään.

Paasikiven kuuluisin lause on: ”Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.” Niin kai tässäkin. Hypätään kymmenen vuotta eteenpäin ja käydään Haartmaninkatu 3:ssa tapaamassa Henri Puttosta, josta on tullut patologian professori.
– Mitä kuuluu, Henkka?
– Menee oikein kivasti. Voitettiin just yksi oikeudenkäynti, jossa koneen tekemä virhediagnoosi johti potilaan vammautumiseen.
– Millä ilveellä?
– No, se uusi konevastuulaki määrittelee koneen tekemän virheen seuraukset samaan tapaan kuin ihmisen tekemät virheet. Kone sai vakavan huomautuksen, mutta saa jatkaa diagnostikkona kuten ennenkin. Kolmesta se sitten romutetaan.
– Mitä sä teet sillä aikaa, kun kone jauhaa diagnooseja?
– Tutkin tietysti. Meillä on ihan mieletön ryhmä sikiöpatologeja ja sikiöpatologikoneita ympäri maailmaan. Jukupätkä, miten kovia papereita on tullut.
– Missä mennään?
– Me kuvattiin livenä just miten gastrulaatio tapahtuu kohdussa, ja miten sen epäonnistumisesta tulee teratooma. Sähän olit siitä aikoinasi kiinnostunut.
– Niinpä niin. Sekin jäi silloin tekemättä.

Pian tekoäly on patologin apuri. Se tekee alustavan analyysin näytteistä. Jo nyt 90 prosenttia niistä on oikein. Patologi tarkastaa diagnoosin, sen perusteet ja täydentää puutteet. Samalla lausuntoon tehdyt muutokset menevät koneen muistiin. Niiden avulla kone saa koko ajan palautetta diagnostiikastaan ja oppii ihan samalla tavalla kuin erikoistuva lääkäri. Mennään kohti täydellisyyttä. Patologit käyttävät enemmän ja enemmän aikaa tutkimukseen ja sitä kautta edistävät tautien ymmärtämistä, diagnostiikkaa ja hoitoa. Sitä paitsi meillä on lopultakin aikaa olla yhteistyössä kliinikoiden kanssa.

En pitäisi huonona visiona.

Hannu Sariola
Kehitysbiologian professori, patologi

Bejnordi BE ym. JAMA. 2017;318:2199-2210.
https://digitalpathologysociety.org/14th-european-congress-on-digital-pathology-ecdp-2018/

Muutoksen psykologiaa

Mikä yhdistää Lääketieteellisen tiedekunnan viiden koulutusohjelman opiskelijoita? Jokaisen pitää osata ajatella, argumentoida ja toimia tutkimusperustaiseen tietoon nojaten. Jokaisen pitää ymmärtää ihmistä kokonaisuutena ja samalla osata tarkentaa katsetta asiantuntijana tiettyyn ongelmaan tai osa-alueeseen. Kaikki tuottavat muutoksia. Olkoon muutos hoitotoimenpide, tukitoimi, kuntoutusprosessi, ajattelun muutos, ennaltaehkäisevä toimenpide, tiedon tai paradigman muutos, tai muutos rakenteellisella tasolla, hoidon järjestämisessä, prosesseissa, yhteiskunnassa.

Osa opiskelijoista tulee työskentelemään toistensa kanssa – moniammatillisesti, ihmisten samankaltaisten ongelmien äärellä. Toisaalta kaikilla aloilla on vankka oma identiteetti, vaikka tutkimuspuolella tiedon rajat usein ylittyvät, sekoittuvat, hälvenevät.

Ehkä juuri siksi minua vähän jännitti. Lukukauden viimeisellä kurssillani keskityttiin ihmisen käyttäytymisen ja toimintamallien muutokseen sekä teorian että käytännön kautta – miten saada ihmiset motivoitumaan muuttamaan toimintamallejaan terveyttä ylläpitäviksi. Kurssi oli avoin koko tiedekunnalle ja mukaan hyppäsi medisiinari- ja psykologiopiskelijoita, sekä yksi tuleva hammaslääkäri.

Kurssilla kuultiin käyttäytymisen muutoksen teorioista ja harjoiteltiin ja simuloitiin erilaisia motivaatiotekniikoita. Opiskelijat saivat haastatella kahta aikuisuuden kynnyksellä olevaa kokemusasiantuntijaa, jotka olivat onnistuneet aikaistamaan toivottoman myöhäiseksi vinksahtanutta unirytmiään muuttamalla toimintamallejaan. Kurssilla perehdyttiin myös siihen miten erilaiset persuasive technology -pohjaiset sovellukset voivat toimia käyttäytymisen muutoksen tukijana.

Muutoksen psykologia ei ole suoraviivaista vaikuttamista ja määräilyä, vaan suorastaan tiedetaiteen laji, joka kietoutuu dynaamisiin motivaatiomalleihin, minäkäsitykseen, sekä ajattelun kaikkiin tasoihin itseä koskevista ydinuskomuksista lähtien.  Käyttäytyminen ei yleensä muutu ilman ajattelun muutosta.  Ajattelu ei useinkaan muutu ilman tunteiden ymmärtämistä. Paluu vanhoihin rutiineihin tapahtuu useammin kuin pysyvä muutos – niin inhimillistä. Ei ole siis ihme että runsas tietämys terveellisistä elämäntavoista ei useinkaan onnistu transloitumaan fiksuiksi toimintamalleiksi. Kansanterveyden kultainen kysymys onkin miten näihin malleihin voidaan pysyvästi vaikuttaa.

Opiskelijat haastettiin tekemään muutos jossain omassa käyttäytymismallissa, ja kurssitehtävänä analysoida tutkimusperustaiseen tietoon nojaten omaa muutosprosessia. Vaatimattomankin muutoksen vaativuuden voi paremmin ymmärtää kun haastaa ensin itsensä.

Tämä kurssi oli siis yksi niistä toukokuun kursseista, jotka avattiin tiedekunnan kaikille opiskelijoille. Järjestäjinä voivat toimia kaikki tiedekunnan koulutusohjelmat. Käynnissä on siis hyvä alku monitieteiselle ja integratiiviselle opetukselle lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Anu-Katriina Pesonen
Kehitys- ja kliinisen psykologian professori, Helsingin yliopisto
e-mail: anukatriina.pesonen@helsinki.fi
Twitter: anu_katriina

Nurinhan tuo paatti meinasi mennä

Professori Marjukka Myllärniemi. (Kuva: Matti Snellman / HUS Sydän- ja keuhkokeskus)

Kolmannen vuosikurssin opiskelijana 1990-luvun syvimmän laman aikoihin koetin tavoittaa erästä tutkijaa x puhelimitse. Olin yltiöpäisen kiinnostunut virologiasta, virusten rakenteesta ja siitä, miten ovelasti ne valjastivat solut toimimaan omina tehtainaan. Muutaman yrityksen jälkeen luovutin ja hain kesätyöpaikkaa, jossa luvattiin ”ei palkkaa, työtä vuorokauden ympäri”.

Monta kertaa myöhemmin on käynyt mielessä, että olisinko ehkä eri alalla nykyisin, jos kyseinen tutkija olisi vastannut puhelimeen. Uravalinnat ovat usein pienistä sattumista kiinni.

Tutkimustyölle ei ollut aikaa

Elokuussa 2014 aloitin professorin viransijaisena Helsingin yliopistossa ja HYKS Sydän- ja Keuhkokeskuksessa. Keuhkoklinikassa oli uusi ylilääkäri. Työvoimapula oli lamaannuttava, meillä oli seitsemän erikoistuvan virkaa, mutta ainoa ”oma” erikoistuvamme oli tekemässä sisätautipuolella pakollisia sisätautipalveluita. Meillä oli sijaisena korvalääkärin urasta haaveileva vastavalmistunut kollega ja muuta porukkaa, jotka jonottivat sisätautipalveluun. Tuntui mahdottomalta ajatukselta, että joku erikoistuva tai erikoislääkäri ehtisi tehdä tutkimusta. Lääkärivaje oli niin paha, että jouduin itsekin tuon tuosta sairaalalääkärin sijaiseksi.

Erikoistuvia oli kohta kuin meressä kaloja

Pidimme kriisipalaverin (vasta-aloittanut ylilääkäri, pätkäprofessorin sijainen ja kliinisen opettajan viransijainen) ja päätimme kääriä hihat (siihen aikaan lääkärintakeissa vielä oli vielä pitkät hihat). Tuntui siltä, että ennen kuin mitään tutkimusprojektia voisi edes ajatella, klinikan työvoimapula täytyi ratkaista ensin. Päätimme panostaa rekrytointiin. Muistan nimenomaisesti, että keskustelimme tuolloin, että kyse on ”isosta laivasta, joka kääntyy hitaasti”. Pian rekrytointien aloittamisen jälkeen pursi meinasi todellakin keikahtaa.

Vuoden 2015 aikana erikoistuvien määrä ensin tuplaantui. Nyt Helsingin yliopistolle koulutusohjelmaamme ilmoittautuneiden määrä on jo yli 40 (kukaan ei enää pysy laskuissa mukana) kun se v. 2014 oli 12. Olisi tietysti mukava ottaa tästä kaikki pisteet itselleen. Todellinen selitys ilmoittautujien määrän kasvuun löytyy kuitenkin lääkärikoulutuksen aloituspaikkojen lisäämisestä, Rellmanin raportista ja erikoislääkärikoulutuksen uudistuksesta – nämä olivat juuri sopivia sattumia, jotka ajoivat nuoret lääkärit ilmoittautumaan koulutusohjelmiin.

Silti – kuinka monet näistä innokkaista tulijoista olisimme menettäneet, jos emme olisi vastanneet puhelimeen tai sähköpostiin?

Nyt on kouluttajilla tuhannen taalan paikka rekrytoida paikat täyteen ja vähän ylikin – jonottajat voi hyvin valjastaa tekemään tutkimusta. Sama ilmiö on mahdollista toteuttaa koko kliinisen lääketieteen kaikilla erikoisaloilla, myös valtakunnallisesti.

Akateeminen vapaus ja aika kortilla – Mitä tästä seuraa?

Erikoislääkäri- ja erikoishammaslääkärikoulutuksen ohjausvastuu siirtyi OKM:ltä STM:lle 1.2.2015. Nyt uudistus on loppumetreillään. Erikoisalojen vastuukouluttajat ovat toivottavasti jo yhtenäistäneet koulutusohjelman sisällön valtakunnallisesti, sillä 1.1.2019 alkaen koulutusohjelmiin valitaan opiskelijoita valtakunnallisen valintamenettelyn kautta, ja koulutuspaikan myöntäminen edellyttää kouluttajalta takuuta erikoislääkärin tutkinnosta. Tuo deadline luo nuorille lääkäreille painetta ilmoittautua erikoistumiskoulutukseen vuoden 2018 aikana.

Tutkinto muuttuu osaamisperustaiseksi, mikä mahdollistaa erilaisten oppijoiden kouluttamisen erikoislääkäreiksi siihen tahtiin, kun se heille on luonnollista. Uudistus tuo ainakin teoriassa mahdollisuuksia aloille ja alueille, joilla on pulaa erikoislääkäreistä, sillä suosittujen alojen koulutuskiintiöitä pienennetään ja pula-alojen kiintiöitä kasvatetaan.

Tutkimuksen kannalta tutkintojen määrän rajaaminen on huolestuttava trendi, sillä erikoistuvan koulutus sitoutetaan kliiniseen koulutusputkeen. Akateeminen tutkimus on aina edellyttänyt vapautta ja aikaa. Jatkossa ylilääkäreiden suhtautuminen tutkimukseen liittyviin virkavapaisiin tulee olemaan vielä tärkeämpää kuin aikaisemmin, että kliinisen tutkimuksen taso säilyy ja paranee.

Keep it simple

Mitä konkreettisia toimia me teimme aikaisemmin saadaksemme rekrytoitua erikoistuvia lääkäreitä? Toimenpiteet olivat pieniä, lähes naurettavan yksinkertaisia:
Ilmoitimme avoimista viroista monilla kanavilla, myös sosiaalisessa mediassa ja loppuvaiheen opiskelijoille. Näin jokainen työpaikkailmoitus oli myös mainos erikoisalasta.
Priorisoimme kaikki työhön, sijaisuuksiin tai erikoistumiseen liittyvät yhteydenotot, vaihdoimme viikoittain ylilääkärin kanssa yhteystietoja uusista ehdokkaista.
Suhtauduimme kaikkiin yhteydenottoihin kunnioituksella, sovimme kaikkien halukkaiden kanssa tapaamiset ja teimme erikoistuville opintosuunnitelmat. Palkkasimme imagon vuoksi myös kesäkandidaatteja klinikkaan silloin, kun sille oli tarvetta, ja toivotimme jokaisen kliinisen opintojakson päätteeksi opiskelijat tervetulleiksi amanuensseiksi.
Päivitimme perehdytysohjeet ja kävimme säännöllisesti kehityskeskusteluita.
Katsoimme, että koulutukseen ilmoittautuneet tekivät koulutuksen siinä järjestyksessä, kun se oli tarkoituksenmukaista oppimisen kannalta, eikä klinikan työvoimapulan kannalta. Tämä edellytti kärsivällisyyttä, mutta oli kannattava pitkän aikavälin sijoitus.

Näitä yksinkertaisia keinoja suosittelen kaikille, joille se suinkin on mahdollista. Isoilla erikoisaloilla toki on omat haasteensa, kun erikoistuvia on kymmenien sijasta satoja. Nyt on käsillä ainutlaatuinen aika rekrytoida parhaat osaajat omalle alalle. Tätä tilaisuutta ei kannata päästää käsistä. Varsinkin, kun ensi vuonna kaikki muuttuu.

Tieteenalallamme on syytä hymyyn

Entä auttoiko erikoistuvien rekrytointi viemään tieteenalaa eteenpäin? Päätelkää itse: Keuhkosairauksien klinikan erikoislääkäreistä, erikoistuvista lääkäreistä ja heidän sijaisistaan 12 on rekisteröinyt väitöskirjan DSHealth-tutkijakouluun vuoden 2016-2018 aikana. Virkapohjat ovat nyt täynnä, ja erikoistuvat ovat perustaneet ”Tuskaklubin” eli vertaisryhmän väitöskirjaa tekeville erikoistuville. Oma tutkimusryhmäni on niin täynnä, etten voi ottaa uusia väitöskirjatyöntekijöitä ainakaan ennen kuin saamme muutaman putkesta ulos.

Nyt koulutuksessa oleva nuori lääkärikunta on saatu hyvin sitoutettua alalle, mutta ennen kun 31.12.2018 on ohi, meillä voi olla vielä parikymmentä uutta erikoistumaan ilmoittautunutta. Haasteena onkin onnistuneesti rekrytoidun henkilökunnan pitäminen tyytyväisenä ja motivoituna, jotta kaikki saadaan koulutusputkesta ulos ja eteenpäin akateemisella urapolulla.

Tutkimuksella on mahtavat mahdollisuudet tulevaisuudessa

Henkilöstö on meidän tärkein resurssimme Helsingin yliopistolla ja HUS:ssa. Tämä pätee toki muihinkin lääketieteellisen tiedekunnan oppialoihin kuin erikoislääkärikoulutukseen, joten suosittelen aktiivista otetta rekrytointiin kaikille tieteenaloille ja erikoisaloille.

Klinikan ja yliopiston kouluttajan välinen yhteistyö ja positiivinen suhtautuminen tutkimustyöhön ovat myös keskeisiä muuttujia lääketieteellisen tutkimuksen tason nostamiseksi entistä korkeammalle. Elämme aikakautta, jossa tutkimusmenetelmien muutos tuo meille kaikille mahdollisuuden tehdä tutkimusta ihan uudesta näkökulmasta: uusi tutkimuslaki mahdollistaa terveystietojen toisiokäytön ja avannee myös KanTa-arkiston tutkimukselle, uusi (ja vanha) biopankkilaki takaa menetelmän kerätä laadukkaita kliinisiä kohortteja puhumattakaan FinnGenistä. Ja tämäkin kaikki tullaan toteuttamaan, vaikka valtiovalta on jatkuvasti leikannut tutkimuksen ja opetuksen määrärahoja. Mitä me voisimmekaan saada aikaan, jos yliopistojen rahoitus palautettaisiin edes ennalleen

Uutena tutkimusvaradekaanina jaan mielelläni ajatuksia rekrytoinnista, kliinisen ja perustutkimuksen pullonkauloista, väitöskirjatöiden ja sen jälkeisten tutkintojen sujuvoittamisesta, tutkijan urapolusta, rahoituksesta ja uusista tutkimusta tukevista ideoista.

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani, keuhkosairauksien ja allergologian professori, HY
Osastonylilääkäri, HYKS sydän- ja keuhkokeskus

Estrogeenihoidon maine paranee

Eija Kalso kirjoitti viisaasti, että randomisoitu plasebo- kontrolloitu tutkimus  ( RCT )   on kliinisesti merkityksetön,   jos tutkimukseen valitaan sellaisia potilaita, joita  oikeassa kliinisessä työssä ei tutkittavalla hoidolla  hoideta (Viikon juttu  12.02.18). Näinhän kävi   ensimmäisessä  vaihdevuosien hormonihoidon RCT:ssa  eli  Women`s Health Initiative ( WHI) – tutkimuksessa vuodelta 2002.  Kun hikoilun  häviäminen estrogeenihoidon aikana olisi paljastanut hoidon olevan estrogeenin, tutkimus päätettiinkin suorittaa  naisilla, joiden  menopaussin alkamisesta  oli kulunut  jopa vuosikymmeniä  (keski-ikä 63 v) ja joilla  ei ollut  vaihdevuosioireita,  mutta kylläkin monia  verisuonisairauksia  ja  ylipainoa. Tällaisille naisille tuskin kukaan gynekologi olisi  aloittanut estrogeenihoitoa.  WHI- tutkimus kertoi  estrogeenin aiheuttavan  enemmän haittoja kuin hyötyjä, ja niinpä  se teilasi vaihdevuosien  hormonihoidon. Maallikkolehdistö riemastui  rakastamistaan  negatiivisista uutisista, ja estrogeenikauhu levisi vauhdilla ympäri maailmaa.

Onneksi löytyi tutkijoita, jotka  uskalsivat  haastaa jo uskonkappaleeksi nostetun  WHI-tutkimuksen.   Nämä kerettiläiset – heitä löytyi myös WHI- tutkijoiden joukosta – ovatkin puhdistaneet  estrogeenihoidon maineen . Estrogeenin renesanssia on siivittänyt myös  perustutkimus, joka on pystynyt selvittämään  entistä paremmin niitä mekanismeja, joilla estrogeeni vaikuttaa  sydämen ja verisuonten toimintaan. Yllättävä oli esimerkiksi se  tieto, että  estrogeeni suojaakin valtimoita  parhaiten nimenomaan hikoilevilla naisilla  eli juuri niillä, jotka suljettiin WHI- tutkimuksesta pois.  Estrogeenin uutta tulemista esiteltiin jokin aika sitten  myös suomeksi (Hanna  Savolainen-Peltonen ja  Tomi Mikkola: Vaihdevuosien hormonihoidon vaikutukset,  SLL, 3/2018, ss. 143-5 ).

Estrogeenihoito  kiistatta parantaa oireista (hikoilu, unihäiriöt, väsyminen, alakulo, limakalvokuivuus) kärsivän  naisen elämänlaatua.  Tämä  on aina ollut ja on edelleenkin  tärkein syy käyttää estrogeenihoitoa.  Nopeimmin  vaikutus näkyy  unen parantumisena . On yllättävää, että vasta  viime vuosina on  opittu ymmärtämään unen merkitys aivojen  puhdistautumisessa gliasolujen ja lymfakierron avulla. Tätä aivopesua ei tapahdu estrogeenipuutteesta kärsivällä naisella,   sillä   jos hän onnistuukin  nukahtamaan, uni keskeytyy 1-3 tunnin välein kuumien aaltojen saattelemana. Estrogeeni korjaa hypotalamisen lämpöhäiriön, palauttaa yöunet ja  siten varmistaa aivojen puhdistautumisen.  On myös mahdollista, että estrogeeni  voisi suoraan suojata aivoja, sillä sen reseptoreita on neuroneissa.  Olipa mekanismi mikä tahansa, kognitiiviset taidot  parantuvat  estrogeenin aikana,  mikä  auttaa naista pärjäämään  työelämässä nuorempien rinnalla. Moni tarvitsee tällaista dopingia, sillä eläkeikää on jo nostettu ja tullaan nostamaan jatkossa vielä lisää.

Estrogeenin renessanssi sai vauhtia ,  kun   estrogeenin osoitettiin sittenkin suojanneen  sydäntä ja verisuonistoa myös WHI-tutkimuksessa,  jos se oli aloitettu  60 vuotta nuoremmille naisille.  Tämä ”ikkunahypoteesi” on  todettu  myös monessa uudessa tutkimuksessa ja  myös suomalaisilla  naisilla.  Valtimosuoja on sitä parempi, mitä pikemmin estrogeenihoito on aloitettu  vaihdevuosien alkamisen  jälkeen. Ikkunateorialla on vankka biologinen perusta, sillä estrogeeni  estää, mutta ei poista jo syntyneitä valtimoplakkeja. Estrogeeni  myös selittää, miksi  naisen riski  saada sydäninfarkti  ennen vaihdevuosia  on vain noin viidennes miehen vastaavasta riskistä ja  miksi riskiero tasoittuu vaihdevuosien jälkeisenä ensimmäisenä  vuosikymmenenä, jos estrogeenipuutetta ei korjata.

Sydän- ja verisairaudet ovat suomalaistenkin  naisten yleisin kuolinsyy, ja tätä riskiä estrogeenihoito siis  pienentää.  On hyvin mahdollista, että estrogeenin käytön raju pudotus pari  vuosikymmentä vuotta sitten  WHI:n jälkimainingeissa osin selittää  vuonna 2016 todettua naisten eliniän odotteen  yllättävää  taittumista ja jopa laskua monilla paikkakunnilla. Sydän- ja verisuonihyödyt sekä  osteoporoosin estyminen ovat  hoidon ylimääräisiä bonuksia, sillä edelleenkin hoitoa suositellaan aloitettavaksi vain menopaussioireiden hoitoon.

Estrogeenihoidon yhteydessä  on aina mainittava rintasyöpä. Tähän naisten yleisimpään  syöpään   sairastuu 10-11 % suomalaisista naisista. Tämänkään  syövän syytä ei tiedetä, mutta  maallikot uskovat sen johtuvan ”naishormoneista”. Näinhän ei ole, sillä  myös mies voi saada rintasyövän.  Tärkein syy  viime vuosien  rintasyövän yleistymiseen  ovat  järjestetyt mammografiaseulonnat, joista syntyy ylidiagnostiikkaa ihan samalla tavoin kuin miesten eturauhassyövän seulonnasta PSA-testillä ( ks. Eero Saksela, Viikon juttu 23.03.2017 ).

Pelkkä estrogeenihoito ei  lisää rintasyöpäriskiä ainakaan WHI- tutkimuksen mukaan, sillä sitä käyttäneiden rintasyöpäriski  oli pienempi kuin plaseboa saaneilla.  Sen sijaan  yli viisi vuotta kestänyt estrogeenin ja keltarauhashormonin  yhdistelmähoito lisää jonkin verran rintasyöpävaaraa.  Hyvä uutinen kuitenkin, että hormonihoitoa käyttäneen suomalaisen rintasyöpäpotilaan riski kuolla rintasyöpään oli  puolta pienempi (5 %) kuin keskimääräinen  rintasyöpäpotilaan kuolinriski (10 %). Hormonihoidon aikana syntynyt rintasyöpä on siis hyvänlaatuisempi tai todettu  aikaisemmin. On myös huomattava, että  estrogeeni- keltarauhashormonihoito  oikein käytettynä pienentää riskiä saada kohtu- tai paksusuolisyöpä,  jotka nekin ovat naisten yleisimpiä syöpiä.

Voisi kuvitella, että naiset ilahtuisivat vaihdevuosista; hiiteen kuukautiset, e-pillerit ja kierukat.  Silti  vaihdevuodet  ahdistavat, mutta  onneksi  ei enää niin paljon kuin  muutama vuosikymmen sitten.  Menopaussiahdistusta  voi torjua  ”isoäitihypoteesi”,  joka  todistelee menopaussin pelastaneen koko ihmislajin.  Sen mukaan naisen hedelmällisyyden hiipuminen  jo menopaussia edeltävänä vuosikymmenenä vapautti naisen  turvaamaan   lapsenlapsiensa elämää ja siten lajin jatkumista.  Viisas hypoteesi saattoi joskus pitää paikkansa, mutta nykyajan puumamummot taitavat sille naureskella.

Olavi Ylikorkala, professoriemeritius
olavi.ylikorkala@helsinki.fi

Säätiöiden yhteistyö vauhdittaa kansainvälistä tiedevaihtoa

Tutkimusta yliopistoissa rahoitetaan suurimmalta osin julkisin varoin, pääosin OKM:n ja sen alaisen Suomen Akatemian, samoin kuin esim.  STM ja TEM toimesta. Viime aikoina kansainvälisen rahoituksen osuus on kasvanut samoin kuin yritysyhteistyö on tuonut uusia mahdollisuuksia tutkimukseen. Kuitenkin säätiöiden merkitys tutkimusrahoittajana Suomessa kasvaa tällä hetkellä voimakkaimmin. Samaan aikaan, kun julkisia määrärahoja leikataan, Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukuntaan kuuluvat lähes 200 apurahoja jakavaa säätiötä rahoittavat tiedettä yhä suuremmin summin, vuositasolla jo noin 300 miljoonalla eurolla. Rahoitus on kohdennettu paljolti nimenomaan tutkijoiden työn tukemiseen.

Pääoman tuottojen tuntuvan kasvun myötä säätiöistä on tullut paitsi vauraita, myös vastuunsa tuntevia ja aktiivisia yhteiskunnan tukipylväitä. Ne onnistuvat kokoamaan päättäviin elimiinsä parhaat asiantuntijat. Nykyisellään säätiöt suuntaavat tukeaan joustavasti todellisiin kipupisteisiin ja voivat olla oma-aloitteisesti jopa muotoilemassa uusia tutkimusohjelmia.

Viime aikoina on korostettu säätiöiden keskinäisen yhteistyön mahdollisuuksia. Eri aloilla on myös ehditty toteuttaa säätiöiden, julkisen sektorin ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden kumppanuushankkeita. Yhteisesti voimavaroja keskittämällä voidaan löytää ratkaisuja polttaviin ongelmiin ja väljentää strategisia pullonkauloja.

Vaikka kaikki tieteessä ja kommunikaatiossa on muuttunut digitaaliseksi niin edelleen pääsääntö tutkijan hienolle tiedeuralle on ulkomainen post doc -kausi, jonka rahoittaminen ei aina ole ihan helppoa. Säätiöiden post doc -pooli on hyvä esimerkki siitä, miten säätiöiden pitkäjänteisellä yhteistoiminnalla voidaan saavuttaa kansallisesti merkittäviä tuloksia. Pooli pyrkii turvaamaan Suomen tieteen laadun ja monipuolisuuden vauhdittamalla kansainvälistä yhteistyötä. Jo kahdeksan vuoden ajan toiminut pooli on koonnut kaksitoista säätiötä läheiseen yhteistyöhön rahoittamaan tutkijanuran alkuvaiheessa olevia tohtoreita. Tuki on suunnattu nimenomaan ulkomaisten tutkimusjaksojen rahoittamiseen. Tällä on haluttu rohkaista nuoria tutkijoita luomaan kansainvälisiä verkostoja, jotka koituvat Suomen tieteen hyväksi ja ovat välttämättömiä myös kansallisen kilpailukyvyn kannalta.

Kunkin tutkijan tarpeen mukaan mitoitetut apurahat ovat olleet riittävän suuria ja pitkäaikaisia, jotta perheellisetkin tutkijat ovat päässeet matkaan. Perheen huomioon ottaminen rahoituksessa on herättänyt kateudensekaista ihastelua maailmalla, jossa nuoret tutkijat ovat välttämättömyyden pakosta usein yksinäisiä susia. Tällä tavoin säätiörahoitus on myös vahvistanut tutkijoiden tasa-arvoisia uramahdollisuuksia sukupuolesta ja perhetilanteesta riippumatta.

Säätiöiden post doc -poolin koordinaattori, dosentti Mikko-Olavi Seppälä Helsingin yliopistosta on tehnyt tuoreen yhteenvedon, jonka mukaan kahdeksan vuoden aikana post doc -pooli on rahoittanut jo 500 tohtoria kansainvälistymään. Tähän tarkoitukseen suomalaiset säätiöt ovat käyttäneet noin 25 miljoonaa euroa. Näistä 100 tohtoria on saanut rahoituksen Lääketieteen lukupiirin kautta, mikä osoittaa, että poolilla on erittäin merkittävä rooli meidänkin alan tutkijoiden tukemisessa tuleviksi tiedevaikuttajiksi. Rahoituksen saaneet, jo kotimaahan palanneet tutkijat pitävät tutkimusjakson keskeisenä antina ulkomailla muodostuneita laajoja kansainvälisiä verkostoja, syvällistä ymmärrystä korkealaatuisen tutkimuksen tekemisestä sekä karttuneita kokemuksia erilaisista tutkimus- ja opetusympäristöistä ja kansainvälisen tutkimusrahoituksen hankkimisesta.

Poolisäätiöiden rahoittamat tutkijat palaavat Suomeen kokemuksista rikkaina, itsenäisinä ja ammattimaisina tutkijoina, jotka ovat oppineet uusia menetelmiä niiden syntysijoilla ja ovat nyt valmiita johtamaan omia tutkimusryhmiään. Vastavuoroisesti he välittävät suomalaista tietämystä ja osaamista ulkomaille ja luovat konkreettista tutkimusyhteistyötä suomalaisten ja ulkomaisten yliopistojen välille. Tiede on kansainvälistä, kun tutkijat ovat kansainvälisiä.

Risto Renkonen, Säätiöiden post doc -poolin puheenjohtaja
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, ylilääkäri

Lääketieteellinen tdk, Helsingin yliopisto ja HUS