Aloitetaan hyvän käytöksen kampanja Meilahdessa

Lääkiksen opiskelijat keräsivät viime vuonna palautetta opinnoistaan. He kirjoittivat opetushenkilökunnasta ja opintohallinnosta seuraavasti: ”Meitä opiskelijoita voisi kohdella niin kuin normaaleja ihmisarvon omaavia aikuisia ihmisiä tavallisesti kohdellaan.” Tai: ”Tuntuu että oletus on, että opiskelijat ovat laiskoja ja epämotivoituneita.” Samaan aikaan Nuorten Lääkärien Yhdistyksen NLY:n vuosittain teettämissä erikoistuvien lääkärien kyselyissä HUS (ja siinä rinnalla lääkis) saa yliopistosairaaloista koulutuspaikkana kaikkein huonoimmat pisteet.

On varsin monia aloja, jolla HUS ja lääkis ovat selvästi maan huonoin erikoistumispaikka, kun tuloksia mitataan esimerkiksi sillä, miten hyvin nuoret suosittelisivat työpaikkaansa. Mitä sitten tapahtuu meillä korva-, nenä- ja kurkkutaudeissa, urologiassa, syöpätaudeilla ja varsinkin sisätaudeilla ja naistentaudeilla, joilla kaikilla on heikot tulokset? On tärkeää myös huomata, ettei näissä analyyseissä suoraan mitata substanssiosaamisen kehittymistä, vaan nimenomaan työviihtyvyyttä ja sen kaltaisia asioita.

Jotain on siis todella muututtava ja muutettava Meilahdessa, sillä yliopiston ja yliopistosairaalan yhteisön yksi tärkeä keskeisimmistä tehtävistä on seuraavan sukupolven kouluttaminen. Jotain on nyt isossa kuvassa vialla. Miksi meillä on näin kriittistä nuorisoa? Meidän seniorien on aika katsoa peiliin ja alkaa konkreettisesti muuttaa työkulttuuria Meilahdessa.

Osin syynä voi olla johtaminen tai sen puutekin. Jos opiskelijoille annetaan eri klinikoilla ja yksiköissä epäyhtenäisiä ohjeita ja sovelletaan aivan erilaisia käytäntöjä pakollisen opetuksen korvaamisessa, tuntuu se opiskelijoista epäoikeudenmukaiselta. Samoin monet opintotoimistossa asioivat opiskelijat kokevat saavansa jopa tylyä palvelua.

Varmaan osa tästä kritiikistä on johdettavissa siihen, että ”metsä vastaa siten kuin sinne huudetaan” eli meillä kaikilla, niin perus- ja jatko-opiskelijoilla kuin henkilökunnallakin olisi varmasti mahdollisuus parantaa käytöstämme ja siten lisätä yhteistä viihtyvyyttä. Tämähän ei suinkaan tarkoita, että kaikesta tarvitsee olla samaa mieltä. Epäkohtia tulee nostaa esille, jos sellaisia huomaa. Keskeisintä on kuitenkin tapa, millä tämä tapahtuu.

Hesarin uuden vuoden päivänä julkaisussa jutussa kerrottiin, että jos vuonna 2020 kannattaa opetella yksi trendi, se on tämä: ole mukava. Haluamme ympärillemme mukavia ihmisiä, ja yleinen mukavuuden nousu on hyvä asia. Helsingin yliopistolla erityispedagogiikasta väitöskirjaa tekevä Kaisa Vuorinen toteaa: ”On tärkeää oppia olemaan ihmisiksi ja tulemaan toimeen myös niiden ihmisten kanssa, joista ei heti pidä. Niistäkin, jotka tuntuvat oudoilta ja erilaisilta.” Yhteistyökykyiset – siis mukavat – pääsevät helpommalla ja saavat yhdessä enemmän aikaan.

Mitä meidän siis tulisi tehdä? Jo vuosi sitten tutkimusjohtaja Anne Pitkärannan johdolla sekä HUSissa että lääkiksessä käytiin laajasti näitä tuloksia läpi ja olen alettu etsiä parannuskeinoja moniin huonoksi koettuihin käytänteisiin. Mutta suurten organisaatioiden toimintatapoja ja -kulttuuria ei saa nopeasti muutettua. Oleellista on myös huomata, että meilläkin on erittäin monia erikoisaloja, joilla tulokset ovat jo olleet pitkään aivan erinomaisia, ja siten korjaavia toimienpiteitä tulee pystyä kohdistamaan haastavampiin yksiköihin.

Erikoistuvia kuuntelemalla voi oppia, mikä tekee työpaikasta hyvän. Se auttaa saamaan korkeita pisteitä näissä kyselyissä. Työviihtyvyyttä lisää usein tunne, että saa mahdollisuuden vaikuttaa edes jonkin verran omaan työnkuvaan, työaikaan, työoloihin tai uraan. Yksinkertaisia esimerkkejä hyvistä käytänteistä ovat muun muassa yhteiset aamukahvit ja lounaat sekä muut yhteishenkeä parantavat tilaisuudet tai se, ettei negatiivista palautetta anneta nuorille perjantaisin, ellei ole ihan pakko.

Voisimme kaikkien työhön perehdyttämisen, potilaan kohtaamisen, toimenpiteiden ja diagnostiikan opettamisen lisäksi yhdessä käynnistää ”hyvän käyttäytymisen kampanjan” Meilahdessa. Tämä alkaisi aivan yksinkertaisista perusasioista kuten tervehtimisistä, silmiin katsomisista, mukaan ottamisista ja hyvistä kohtaamisista.

Kutsunkin siis koko työ- ja opiskeluyhteisömme tähän mukaan, ja samalla toivotan kaikille:

Hyvää ja ennen kaikkea mukavaa alkanutta uutta vuotta 2020!

Risto Renkonen
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS
risto.renkonen@helsinki.fi

Bonghan-keräset ovat anatomian suurimpia löytöjä viime vuosisadalta – tiesitkö sen?

Patologian klassinen kirjasto remontoidaan joulun aikana. Lajittelimme sen kirjakokoelmat säilytettäviin, poisheitettäviin ja vapaasti jaettaviin. Huone osoittautui aarreaitaksi. Sieltä löytyvät Suomen patologian historian klassikot 1800-luvulta lähtien ja patologien vuosikymmenten aikana matkoiltansa lähettämät postikortit – ne perinteiset terveiset multa täältä aurinkoisesta Malagasta sinne pimeään Pohjolaan.

Ja sitten todellinen aarre. Patologian professori Erkki Saxénin leimalla varustettu, Pyongyangissa 1964 julkaistu kovakantinen eripainos ”On the Kyungrak system” (kuva 1). Sen on kirjoittanut professori Kim Bong Han. Kyungrak tarkoittaa akupunktiota eli suomeksi otsikko on käännettävissä muotoon ”akupunktio-järjestelmästä”. Aasiassa akupunktiota on harjoitettu tuhansia vuosia, mutta kukaan ei tiennyt, minkä rakenteen kautta se vaikuttaa elimistöön.

Professori Bong Han ratkaisi mysteerin. Jotta hän varmasti saisi pisteet löydöstään, hän nimesi löytämänsä uuden anatomisen rakenteen Bonghan-keräseksi. Ne sijaitsevat akupunktio-vyöhykkeillä. Ihon lisäksi niitä on sisäelimissä, verisuonistossa ja hermostossa. Aikamoinen pommi. Julkaisun hienoissa piirustuksissa näkyy selvästi, miten syvät Bonghan-keräset eroavat pinnallisista. Oheisessa kuvassa esitellään tyypillisen Bonghan-keräsen rakenteet: säteettäiset lihassäikeet, ulompi kierteinen kerros, sisempi kierteinen kerros ja niiden keskellä sijaitseva sisäsubstanssi. Keränen on yhteydessä putkimaiseen rakenteeseen, joka yllätys yllätys oli nimetty Bonghan-tiehyeksi (kuva 2).

Perusteellisen morfologisen kuvauksen lisäksi professori Bong Han oli tutkinut Bonghan-kerästen DNA:ta, biokemiaa ja sähköfysiologisia ominaisuuksia. Tutkimus oli käännetty kansainvälistä levitystä varten Foreign Languages Publishing Housessa englanniksi, ranskaksi ja saksaksi. Yksi kappale kutakin löytyi patologian kirjastosta.

Kukaan ei näytä muistavan, miten ne sinne päätyivät. Voin kuvitella, miten pohjoiskorealainen lääkäridelegaatio vierailee Meilahdessa. Juodaan kirjastossa kahvia, syödään kakkua ja pidetään kohteliaita puheita. Sitten korealaiset lahjoittavat suomalaisille kollegoille (heistä yksi on selvästikin Erkki Saxén) kolme kovakantista kirjasta. Eitti ottaa kirjat kohteliaasti vastaan, vieraat lähtevät ja kirjat heitetään kirjahyllyn alalaatikkoon, jossa ne pölyttyvät puoli vuosisataa. Ihmettelisin jos kukaan olisi sinä aikana lukenut näitä aarteita. Itse asiassa luin aika järkyttyneenä Bonghan-keräsestä. Se kertoo, miten oudoissa, propagandan ja sensuurin määrittelemissä olosuhteissa Pohjois-Korean tutkijat joutuivat kylmän sodan aikana tekemään tutkimusta. Noin 1964 Kim Bong Han katosi ja hänen lääketieteellinen instituuttinsa lakkautettiin.

Googlailin netissä Bonghan-keräsestä. Olin aika varma siitä, että mitään ei taatusti löydy. En olisi voinut olla enemmän väärässä. Kahden viime vuosikymmenen aikana on aiheesta kirjoitettu kymmeniä tieteellisiä artikkeleita. Ne todistavat sitovasti, että akupunktio ja muut perinteisen kiinalaisen lääketieteen hoitomenetelmät vaikuttavat akuvyöhykkeissä sijaitseviin Bonghan-keräsiin ja niiden stimulaatio parantaa kaiken maailman taudit. Kuvat ovat värillisiä, teksti on taitavasti kirjoitettu, viitteet ovat paikallaan ja tulokset kiistattomia.

Hämmästystä herättävät julkaisufoorumit. Kaikki artikkelit ovat löytäneet paikkansa vaihtoehtoisen tai perinteisen kiinalaisen lääketieteen lehdistä: Journal of Acupuncture Meridian Studies, Evidence-Based Complementary and Alternative Medicine, Journal of the Korean Physical Society ym. Nyt Bonghan-keräset on tunnistettu osaksi ”primo vascular systemiä.” Artikkelit kuvaavat sen eroja veri- ja imusuoniin verrattuna. Näyttää aika lailla siltä, että minun pitäisi tehdä verenkiertojärjestelmän kehitys luento uusiksi.

Professori Kim Bong Hanin löytö kesti ajan hampaan. Modernin biologisen tutkimuksen avulla on lopulta kuvattu tieteellisen tarkasti Bonghan-kerästen biologia ja sillä selitetään täydellisesti akupunktion vaikutusmekanismi.

Ikävä sanoa, mutta on tämä aika karseaa. Patskun kirjaston kolme kirjasta kertovat paljon 60-luvun Pohjois-Korean valtiosta ja sen totalitaarisesta propagandakoneesta, halusta esiintyä myös tieteellisesti merkittävänä valtiona. Tunnen surua heidän tutkijoittensa kohtalosta.

Nyt vaihtoehtoisen lääketieteen harjoittajat ovat ottaneet nämä työt keppihevosekseen. He tarttuvat hentoonkin oljenkorteen tarjotakseen tieteellisen selityksen antamilleen hoidoille. Olisi hienoa, jos nämä käsikirjoitukset joskus päätyisivät vertaisarviointia käyttäviin tieteellisiin lehtiin. Tätä voi joutua odottamaan.

Hannu Sariola

Viikon jutun ylläpitäjät kiittävät lämpimästi tekijöitään ja lukijoitaan. Kiitos Päivi Lehtinen kaikesta siitä, mitä teit blogille ja miljoonille muille asioille tiedotuksessa. Tervetuloa Miia Soininen, joka jatkat tästä eteenpäin!
Seuraava Viikon juttu ilmestyy tammikuussa.
Hyvää Joulunaikaa!

Geenieditointia kymmenille miljoonille?

 

Hemoglobiinigeenin virheiden aiheuttamat sirppisoluanemia ja talassemiat ovat hyvin yleisiä perinnöllisiä sairauksia, jotka koskettavat varovaisestikin arvioiden yli sataa miljoonaa perhettä. Nämä hemoglobinopatiat ovat peittyvästi periytyviä ja rikastuneet lämpimiin maihin, koska yhden virheellisen geenikopion kantajuus suojaa malarian vaikeimmilta muodoilta ja mahdollisesti muiltakin sairauksilta. Kahden virheellisen kopion saaneilla ei taas mene ollenkaan hyvin ja arviolta 100 000 alle 5- vuotiasta kuolee näihin vaikeisiin tauteihin joka vuosi.

Vaikeaa hemoglobinopatiaa voidaan hoitaa punasolujen tai terveen luuytimen siirrolla. Veren punasolujen siirrot parantavat tilanteen vähäksi aikaa, mutta aiheuttavat vuosien tai vuosikymmenten ajan toistuessaan raudan kertymistä ja vakavia elinvaurioita ja kuolleisuutta. Luuydinsiirtoihin taas liittyy hyljintäreaktioita, mm vaarallista käänteishyljintää. Liksäksi kantasolusiirrot ovat toimenpiteitä, joiden suorittaminen vaatii kehittyneen terveydenhoitojärjestelmän ja sopivan luovuttajan löytymisen.

Uudempia vaihtoehtoja ja hoitokokeiluja on onneksi runsaasti, emmekä vielä tiedä mikä niistä on paras. Perinnöllisten tautien syy voidaan korjata siirtämällä soluun virheellisen geenin uusi, toimiva kopio . Tämä on ”perinteistä” geeniterapiaa, joka kyllä onnistuu usein, mutta sisältää mm riskin uuden geenin liittymisestä väärään paikkaan, esimerkiksi syövältä suojaavan geenin keskelle. Asiasta on huonoja kokemuksia, joskin uudet geeninsiirtomenetelmät ovat tässä parempia ja turvallisempia.

Hemoglobiinitautien hoitoon on tänä vuonna saanut myyntiluvan Bluebird Bio:n lentivirushoito, jossa potilaan omiin soluihin siirretään muokattu betaglobiinigeeni. Kertaluonteisen hoidon hinta on 1.5 miljoonaa ja uusien geenilääkkeiden haittavaikutusta kutsutaankin nimellä ”taloudellinen toksisuus”. Geeninsiirron lisäksi hemoglobiinitauteja voidaan hoitaa aktivoimalla ihmisen sikiökauden hemoglobiini. Tämä onnistuu poistamalla sellaisia tekijöitä, jotka sikiökauden jälkeen normaalisti sammuttavat gammaglobiinin tuotannon. Koska veri uusiutuu jatkuvasti, kantasolut, joista hiljennysmahdollisuus on poistettu, erilaistuvat punasoluiksi, joissa sikiökauden geneettinen ohjelma toimii edelleen, vaikka solut olisivat aikuisen elimistössä. DNA:n muokkaaminen onnistuu CRISPR- geenisaksilla tai samankaltaisella, aiemmin kehitetyllä ZFN-menetelmällä.

Sekä CRISPR että ZFN – menetelmät ovat kliinisissä kokeissa ja muutamat niitä kehittävät yritykset  CRISPR Therapeutics, Vertex Pharmaceuticals ja Sanofi/Sangamo ovat ilmoittaneet hyvistä varhaisen vaiheen tuloksista potilaskokeissa. ZFN-lääkkeellä on nyt hoidettu kaksi sirppisoluanemiaa ja kolme talassemiaa sairastavaa potilasta, joiden sikiökautiset hemoglobiinitasot ovat nousussa. CRISPR-valmistetta on saanut yksi potilas kummastakin tautiryhmästä. Osa tuloksista on julkaistu, ja niiden mukaan tuotteet näyttävät käyttökelpoisilta. Pisimmät ajat ilman verensiirtoja ovat nyt pärjänneet CRISPR-lääkkeitä saaneet potilaat, ilmoitetusti 9 ja 4 kuukautta. Kaikki raportit ovat luonnollisesti hyvin alustavia, pitkäaikaistulokset puuttuvat eikä minkäänlaista vertaisarviointia ole olemassa. Tästä huolimatta on innostavaa kuulla edistysaskelista, joita toki riittää vielä tulevaisuuden tavoitteiksi. Hintaan ja helppokäyttöisyyteen liittyvät kysymykset eivät ole niistä pienimpiä, puhummehan nyt kymmeniä miljoonia potilaita koskevista sairauksista.

Tiedeviestijän joutsenlaulu

Minä en ole tutkija. Olen se tutkimuksen liepeillä hengaileva tyyppi, joka haluaa kertoa tutkijoiden työstä ja sen tuloksista tieteen ulkopuoliselle maailmalle. Tiedeviestijäksi itseni miellän, vaikka tehtävänimike on tyylikkäästi viestinnän asiantuntija.

Koska en ole tutkija, en ole myöskään oikea henkilö kirjoittamaan Viikon juttua. Mutta sanokaapa se tämän blogin isälle, professori Hannu Sariolalle! Hänen mielestään en ole oikeutettu eläkkeeseen ennen kuin olen kirjoittanut yhden Viikon jutun, koskapa olen alusta asti jotenkin sotkeutunut tämän blogin ylläpitoon.

Koska vakaa aikomukseni on jäädä eläkkeelle ihan kohta, yritin kovasti kehittää jotain fiksua sanottavaa tiedeviestinnästä.

Vaan eivät lähestyneet viisaat ajatukset minua.

Tottahan kaikki yliopistojen tutkijat nykyään tietävät, miksi on tärkeää kertoa tutkimuksesta muutenkin kuin tiedejulkaisujen muodossa. Yhteiskunta sijoittaa rahaa yliopistoihin ja tutkimukseen. Yliopiston on osoitettava olevansa kannattava sijoitus, ja tutkijoiden on tuotettava yhteiskuntaa hyödyttäviä tuloksia. Siksi viestintä. Koska raha.

Ja jos ei ajatellakaan vain tätä raadollista rahan näkökulmaa, niin onhan tiedon jakaminen – onko se sitten vanhanaikaista kansanvalistusta? – ihan sellaisenaan tavattoman tärkeää. Ainakin siinä tapauksessa, että haluamme säilyttää demokraattisen järjestelmämme.

Tietenkin minä toivon hartaasti, että olen pystynyt omalta osaltani edes hitusen lisäämään Helsingin yliopiston näkyvyyttä kertomalla siitä upeasta tutkimuksesta, jota Meilahden kampuksen tutkijat tekevät.

Nyt voin kuitenkin tunnustaa – koska enää en ehdi saada potkuja – että ei minua tiedeviestijän työssäni ole ensisijaisesti motivoinut yliopiston näkyvyys eikä välttämättä edes kansanvalistus, vaan ihan tutkimus itsessään.

Tutkimustyössä on jotain loputtoman kiehtovaa. Siinä, miten uutta tietoa louhitaan esiin hitaasti mutta varmasti, miten erilliset tiedonsirpaleet liittyvät yhteen ja miten kaikesta lopulta alkaa hahmottua isompi kuva. Mitä enemmän tutkit ja mitä enemmän tiedonpalasia kaivat esiin, sitä selvemmin näet, miten paljon on vielä tutkimatta ja miten vähän me tiedämme. Se tekee nöyräksi.

Ei, en romantisoi tutkijoiden työtä sinänsä; minulla on sangen hyvä käsitys siitä, miten rankkaa se on ja miten paljon uhrauksia se vaatii. Jonkinlainen hulluuden kipinä kai täytyy olla niiden sielussa, jotka siihen työhön ryhtyvät. En muista näiden vuosien aikana tavanneeni yhtään tutkijaa, joka ei olisi intohimoisen kiinnostunut työstään. Sen intohimon loimussa on tiedeviestijänkin hyvä lämmitellä käsiään.

Olen vieraillut laboratorioissa ja istunut tutkijoiden työhuoneissa kuuntelemassa, kun he kertovat tutkimuksestaan. Haasteista, pettymyksistä, oivalluksista, yllättävistä käänteistä, tutkimuksen myötä heränneistä uusista kysymyksistä. Olen saanut kuulla tuoreeltaan uusista tutkimustuloksista ja niiden herättämistä toiveista, ja olen nähnyt, miten tutkimuksen tuottama uusi tieto muuttuu käytännön sovelluksiksi.

Olen nähnyt sekin, kuinka äitini henki pelastuu Meilahden kampuksella tehdyn tutkimuksen ansiosta.

Tästä kaikesta olen halunnut kertoa tiedeviestijänä: tutkimuksen tuottamasta uudesta tiedosta ja sen merkityksestä; tutkijoista ja heidän työstään; siitä, että tutkimus on välttämätöntä meidän kaikkien kannalta, ja että se sen lisäksi on huikean kiinnostavaa.

Tässä viimeisiä aamukamman piikkejä katkoessani ja menneitä vuosia muistellessani voisin kuitenkin kuvata tunteitani lainaamalla Dilbert-sarjakuvaa: ”Tein tilastoanalyysin enkä löytänyt mitään korrelaatiota ponnistelujeni ja saavutusteni välillä. Tunsin olevani tuuliajolla sattuman, epätoivon ja absurdiuden merellä.”

Säilyttäkää se hulluuden kipinä.

Päivi Lehtinen
Tiedeviestinnän asiantuntija, Helsingin yliopisto

 

 

 

 

 

Kieli on yksi monimutkaisimmista ihmisen taidoista

Jokainen vanhempi on haljeta ihastuksesta, kun lapsi sanoo ensimmäisen sanansa, oli se sitten helposti tuotettava anna-verbi tai vaikkapa vaikeampi kissa-nimisana. Anna-ilmaus voi olla käsky tai pyyntö (anna maitoa) ja kitta voi viitata eläimeen ja toimintaan (kissa juoksee). Lapsi on astunut sanojen valtakuntaan ja pystyy sanojen avulla ottamaan maailman haltuunsa ja vaikuttamaan ympäristöönsä. Ensisanasta alkaa koko ihmisiän jatkuva äidinkielen sanojen ja ilmaisujen kehitys, joka viimeistään kouluiässä laajenee vieraiden kielten oppimiseen.

Kieli on ihmisen taidoista yksi monimutkaisimmista. Lapsen kielen ja puheen kehitysvaiheet tunnetaan melko hyvin useissa kielissä. Suomessa alan tutkijoiden joukko on pieni, mutta sitäkin ahkerampi. Muun muassa logopedisen tutkimuksen ansiosta tiedämme pääpiirteissään, miten ja millaisessa aikataulussa suomen kielen äänteet, sanasto ja kielioppi sekä niiden käyttö kehittyvät. Vähemmän tiedämme siitä, miten kielen oppiminen muovaa aivoja eri kehitysvaiheissa.

Aivojen kielelliset verkostot alkavat
muovautua jo sikiöaikana.

Kielen oppiminen ja siihen liittyvä aivojen muovautuminen on pitkä prosessi. Aivojen kielellinen neuraalinen verkosto kehittyy geneettisen ohjautumisen ja ympäristön vuorovaikutuksessa. Tiedetään, että yksi keskeisimmistä kehitykseen vaikuttavista seikoista on kuullun kielen määrä ja laatu. Korvan on aluksi opittava erottamaan kielen äänteet ja sanat toisistaan. Tämä kehitys alkaa jo sikiöaikana, jolloin äidinkielen kuuleminen alkaa muovata aivojen kielellisiä verkostoja. Syntymän jälkeen kielellisen syötteen pitää olla tiivistä ja monipuolista ja lapsen aloitteisiin pitää vastata. Näin turvataan lapsen aktiivinen vuorovaikutus ympäristön kanssa

Maailma hahmotetaan hieman eri tavoin eri kielissä. Kielten opettelussa on hyödyllistä tajuta, että suomen kieli eroaa esimerkiksi indoeurooppalaisista kielistä monella tapaa. Tämä näkyy sanojen käytössä ja tavassa rakentaa kieltä sääntöjen mukaisesti. Kääntäjä Kersti Juva antaa asiasta herkullisia esimerkkejä tuoreessa kirjassaan Löytöretki suomeen. Siinä hän tarkastelee suomen ja englannin kielen ilmaisun eroja. Juvan hieman provokatorinen väite on, että englannissa ei oikeastaan ole lainkaan kielioppia.

Juvan mukaan englanti ”ikään kuin koostuu fraasipalikoista, joita asetellaan peräkkäin. Jotta puhuminen sujuu, on tiedettävä, mikä palikka minkäkin perään sopii”. Suomessa taas käytetään taivutusjärjestelmää. Englannin sanajärjestys on paljon kiinteämpi kuin suomessa, joten palikkojen järjestys on tarkka. Englanti on myös hyvin idiomaattinen kieli, ja juuri sille ominaisten ilmaisujen muistaminen on vaativa tehtävä.

Entäpä feminiinin ja maskuliinin käyttö indoeurooppalaisissa kielissä. Onko suomalaisten ajattelu tasa-arvoisempaa, koska kielessämme ei ole tätä erottelua? Tuskinpa vaan. Vai olisiko sittenkin? Kautta historian suomalaiset naiset ovat olleet vahvoja yhteiskunnallisia toimijoita siinä missä miehetkin, ja naisten aktiivisuus on korostunut kriisiaikoina.

Kielet eroavat sen suhteen, miten paljon
informaatiota niiden tavuihin on pakattu.

Kiinnostava seikka on myös sanojen vivahteikkuus. Juva antaa esimerkin: englannin must-sanalla on monia vastineita suomessa ja niillä on eri vivahteita. Pakollisuutta ilmaisemaan voidaan käyttää sanoja väistämättä, väkisinkin, vääjäämättä, välttämättä. Näistä pitää osata valita kuhunkin yhteyteen parhaiten sopiva.

Suomen kielessä ei ole artikkeleita, mutta englannissa artikkeleilla on tärkeä tehtävä, koska niiden avulla merkitään uutta ja vanhaa tietoa.

Vaikka maailman eri kielet eroavat toisistaan suuresti, ne välittävät puheen kautta tietoa yhtä nopeasti. Kiinnostava viime syksynä julkaistu tutkimustulos osoittaa, että kielet eroavat sen suhteen, miten paljon informaatiota niiden tavuihin on pakattu. Eri kieliä puhutaan eri nopeuksilla. Tutkimuksen mukaan esimerkiksi japanilaiset ja espanjalaiset tuottavat puolet enemmän tavuja sekunnissa kuin vietnamilaiset ja thaimaalaiset. Informaation tasainen virta on kuitenkin lähes samanlainen eri kielissä, koska puhenopeus ja kielen informaation tiheys tasapainottavat toisiaan. Espanjaa tai japania voidaan puhua nopeasti siksi, että niissä puhevirta ei sisällä liikaa tietoa aikayksikköä kohden. Kaikki tutkimuksessa mukana olevat kielet, myös suomi, välittävät informaatiota noin 39 bittiä sekunnissa.

Kielitaito on hyvin dynaaminen taito,
ja se vaatii jatkuvaa käyttöä,
jotta se ei ruostu.

Kielen kehitys jatkuu läpi elämän. Lapsi oppii äidinkielensä äänteet, sanaston, rakenteen ja käytön vähitellen. Kieli kehittyy ympäristön tuen ja virikkeiden avulla, ja samanaikaisesti aivojen hermoverkostoissa tapahtuu monimutkaisia muutoksia. Kielen oppiminen muovaa aivojen toimintaa ratkaisevasti. Vaikka tiedämme jo paljon kielen ja aivojen yhteyksistä, emme tunne tarkasti kielellisen kehityksen aivoperustaa.

Yksi kiinnostava kysymys on se, miten kielelliset hermoverkostot kehittyvät monikielisyydessä. Lapsi voi oppia useita kieliä rinnakkain ja peräkkäin, vaikka niiden kehitysvauhti olisi erilainen. Vastaavasti aikuisen kielihäiriössä, afasiassa, monikielisen ihmisen eri kielet voivat häiriintyä eriasteisesti.

Kielitaito pysyy yllä vain kielen aktiivisella käytöllä. Kouluaikana hyvinkin opittu kieli voi painua unholaan, mikäli sitä ei käytetä. Toisaalta intensiivinen kielenkäyttöjakso voi palauttaa jo kauan aikaa sitten opitun kielen. Aivoissa on myös toipumiskykyä, mikäli sairaus vie kielen.

Tuore tutkimustieto osoittaa, että aktiivinen ja tiivis kielen harjoittelu palauttaa kieltä. Jopa vain parin viikon mittainen intensiivinen harjoittelu parantaa kielellistä suoritusta kroonisessakin afasiassa. Kuntoutuksella voidaan siis edistää ja tukea vaurioituneidenkin aivojen hermoverkkojen muovautumista. Kielitaito on hyvin dynaaminen taito, ja se vaatii jatkuvaa käyttöä, jotta se ei ruostu.

Anu Klippi, logopedian professori, emerita
Psykologian ja logopedian osasto

 

Suomalaisten geenitiedossa riittää ammennettavaa

Suomalainen väestö polveutuu pienestä perustajajoukosta ja on kasvanut viimeisten vuosisatojen aikana nopeasti, useita geneettisiä pullonkauloja läpikäyden. Siksi väestöömme on rikastunut geenivariantteja, jotka ovat muissa väestöissä huomattavasti harvinaisempia. Lääketieteelliseltä kannalta mielenkiintoisimpia näistä ovat geenituotteen toimintaan merkittävästi vaikuttavat tai sen kokonaan tuhoavat, niin sanotut funktionaaliset variantit. Tällaiset variantit voivat auttaa sairausmekanismien selvittämisessä tarjoamalla ohituskaistan toiminnallisille jatkotutkimuksille ja siten biologiselle ymmärrykselle.

Useita suomalaisille ominaisia funktionaalisia variantteja on jo löydetty ja niiden terveydellinen merkitys kuvattu. Mielenkiintoisena esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Pohjanmaalta löytynyt tyypin 2 diabetekselta suojaava mutaatio sinkinkuljettajageenissä. Geeneistämme riittää kuitenkin lääketieteellisesti merkittävää tietoa ammennettavaksi vielä pitkään.

Tästä syystä käynnistimme reilut kaksi vuotta sitten FinnGen-tutkimushankkeen. Sen tavoitteena on lisätä ymmärtämystämme tavallisten sairauksien geneettisestä taustasta hyödyntämällä 500 000 suomalaisen genomitietoa ja kansallisista terveysrekistereistä kerättyä sairaustietoa. Lopullisena tähtäimenä on parempi ja yksilöllisempi hoito ja ennaltaehkäisy.

FinnGen on mittakaavaltaan kansainvälisestikin ainutlaatuinen tutkimushanke, johon lähes 10 % väestöstä toivotaan osallistuvan. Hanke voidaankin nähdä osana nykyistä tutkimustrendiä, jossa käytetään hyvin suuria tutkimusaineistoja sairauksien geneettisen taustan selvittämiseksi. FinnGenissä genomitieto tuotetaan suomalaisten biopankkeihin näytteen luovuttaneiden henkilöiden DNA-näytteistä. Nykyisellä etenemisvauhdilla viidensadan tuhannen osallistujan määrä saavutetaan vuonna 2021.

FinnGenin osapuolina ovat suomalaiset yliopistosairaanhoitopiirit, yliopistot, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), Veripalvelu ja yhdeksän kansainvälistä lääkeyritystä. Teollisuuden osuus rahoituksesta on yli 70 % ja loppuosa budjetista tulee Business Finlandin kautta. Vaikka lääkeyritysten osuus rahoittajana on keskeinen, kyseessä on tutkimusyhteistyö, jonka tavoitteena on yleisen tiedon lisääminen koko tutkimuskentässä. On olemassa näyttöä siitä, että geneettisen tiedon hyödyntäminen lääkekohteen valinnassa lisää lääkekehityksen onnistumisen todennäköisyyttä. Tavoitteenamme siis on nopeuttaa lääkkeiden kehityspolkua lisäämällä geneettistä ymmärrystä sairauksien syistä.

Suomalainen biopankkitoiminta on yksi FinnGen-hankkeen kivijaloista. Kun FinnGen-tutkimuksen valmistelu aloitettiin, käytettävissä oli lähinnä THL:n keräämiä näyteaineistoja, sillä sairaalabiopankkien toiminta oli pääosin vasta käynnistymässä. Nyt kun hanke on ollut käynnissä yli kaksi vuotta, ovat kaikki biopankit saaneet toimintansa vakiinnutettua. Biopankit ovatkin FinnGenin ensimmäisten vuosien aikana keränneet jo yli 190 000 näytettä ja keräysvauhti on vakiintunut noin 6000 näytteeseen kuukaudessa, mikä on selvästi nopeampaa kuin alkuperäiset tavoitteemme. Tämä on vakuuttanut myös teolliset partnerimme.

Sairaalabiopankkien rooli FinnGen-tutkimuksessa on erityisen tärkeä siksi, että näihin biopankkeihin kertyy näytteitä nimenomaan sairauksien vuoksi hoitoon hakeutuvista henkilöistä. Tämä erottaa FinnGenin useista vastaavista kansainvälisistä tutkimushankkeista, joissa osallistujat ovat pääasiassa perusterveitä työikäisiä. Myös aiemmin kerättyjen suomalaisten väestöaineistojen ikäjakauma painottuu selkeästi vanhempiin ikäluokkiin, joissa sairastavuus on korkeampaa. Muita FinnGenin erityisvahvuuksia ovat kansallisten rekisteriaineistojen tuottama elämänmittainen terveystieto ja suomalaisen väestön geneettinen tausta.

Mitä FinnGenin tuloksena voidaan odottaa?

FinnGeniin kertyvää genotyyppi- ja terveysitietoa käytetään siis geenivarianttien sairausyhteyksien tunnistamiseen, niiden vaikutuksen arviointiin ja sairauksien välisten yhteisten mekanismien selvittämiseen. Projektissa valmistuu uusi datakokonaisuus joka kuudes kuukausi, siten että osallistujamäärä lisääntyy aina 40-50 000 henkilöllä. Elokuussa 2019 valmistuneessa kokonaisuudessa on yli 180 000 suomalaisen laatuvarmistetut genomi- ja terveystiedot.

Suomalaisiin rikastuneiden geenivarianttien tunnistamisen toivotaan helpottavan geeniassosiaatioiden biologista tulkintaa. Ensimmäiset, alustavat FinnGen-analyysit ovatkin jo tuoneet vahvistusta tälle hypoteesille. Olemme tunnistaneet kiinnostavia variantteja mm. glaukoomassa, tyypin 2 diabeteksessa, tulehduksellisissa paksunsuolensairauksissa, astmassa ja uniapneassa. Löydökset vaativat vielä vahvistuksia, mutta antavat vahvaa näyttöä siitä, että lähestymistapamme on mielekäs. Analyyseissä on keskitytty niihin sairauksiin, joissa tämän hetkisessä 180 000 henkilön tutkimusaineistossa on riittävästi potilaita. Osallistujamäärien kasvaessa voimme odottaa lisää löydöksiä, joiden avulla voimme päästä uusien toiminnallisten mekanismien jäljille.

FinnGenin luomat uudet mahdollisuudet tutkimukselle ja sitä kautta terveydenhoidolle ovat siis varsin kiistattomat. FinnGen-tutkimus on keskeinen myös suomalaisten biopankkien tietovarantojen kannalta, sillä kaikki projektissa tuotettu genomitieto palautuu biopankkien omistukseen ja on näin myöhemmin hyödynnettävissä myös muihin tutkimustarkoituksiin.

Uusiin teknologioihin ja uusiin mahdollisuuksiin liittyy aina keskustelua, jossa ääripäät korostuvat. Toisaalta kohtaamme yliodotuksia ja ”hypetystä” uusista Nokioista ja genomitiedon merkityksestä kaikkien ominaisuuksiemme määrittäjänä. Toisessa ääripäässä taas ajatellaan yksityisyyden olevan pian mennyttä, ja niin vakuutusyhtiöt, poliisi kuin naapuritkin tuntevat pian toistensa geenitiedot. Tasapainoisen, syvällisen asiantuntevan ja asiapohjaisen keskustelun käyminen aiheesta on osoittautunut haastavammaksi, mutta siihen pyrimme parhaamme mukaan omalta osaltamme vaikuttamaan ja osallistumaan.

Professori Aarno Palotie, Helsingin yliopisto
Vanhempi tutkija Mari Kaunisto, Helsingin yliopisto

Kolmikielinen yliopistomme: in English, please?

Yliopistomme suunnitelmassa uudeksi strategiaksi on mukana kolmikielielisyys. Tähänkin asti kolmas kieli eli englanti on ollut näkyvästi mukana yliopiston viestinnässä. Yliopiston sivuilta voi valita minkä tahansa näistä kolmesta kielestä yliopiston uutisten lukemiseksi ja byrokratian hoitamiseksi. Tämän on tärkeätä, jotta Helsingin yliopiston eriomaisuudesta tulevat tietoiseksi myös kansainväliset tahot ja että (vielä) suomea tai ruotsia taitamattomat yliopistoomme hakeutuneet työntekijät pystyvät hoitamaan asioitaan yliopiston suffelissa, solessa, tutossa ja muissa asiointikanavissa.

I am not sure why the sweet term “suffeli” was chosen to guide us to the new portal. I thought Suffeli is a candy made of milk chocolate, waffle and toffee, or taffy in American English. It was introduced in 1966. So, maybe it was chosen to brand the fresh radicalism of the university. I am also not sure why the alumni letter (in Finnish) is called THINK LETTER and I am invited (in Finnish) to THINK CORNER. If the branding team had difficulties in finding terms that would ring the bell in all three languages, so why not do something really radical and choose Latin expressions that would be an equal puzzle to the speakers of Finnish, Swedish, and English. It would also give us an opportunity to learn Latin particularly now that the only internationally acknowledged Finnish radio channel Nuti Latini Radiophoniae Fennicae Generalis was closed last June after 30 years of service with these words: Auscultatoribus, quorum grex ad omnes orbis continentes amplificatus est, propter fidelitatem gratia squam maximas agimus et valedicimus.

Since the end of the second world war, English has been the new lingua franca, also in science. It has given us a means to communicate with the rest of the world. It has also been a huge advantage to those who speak English as their first language and a way to promote the Anglo-American culture. It has made the rest of the world invest a lot of effort in learning good enough written and spoken English. This journey to sufficient command of English will now begin at our schools earlier than ever before. The university organises courses in scientific writing and provides language services for researchers. This is important as the editors (whose mother tongue is usually English) find it hard to take a scientific article seriously if the grammar is not impeccable. Learning many languages, however, has also many benefits: it is fun, it opens doors to new cultures, and builds new connections in the brain.

I like to learn languages and communicating in English in research groups with members who do not command either Finnish or Swedish, is absolutely fine. However, I was rather upset at our last professors’ and teachers’ morning meeting when someone in the audience demanded “in English, please”. This request was made by the only non-Finnish speaker out of over a hundred present, but this request was obediently fulfilled and we were all obliged to speak English. I think this is wrong. It is wrong to the person who should be given an opportunity to learn Finnish. It is unfair to us who cannot use our mother tongue in discussions about the dire financial situation of the university, the new strategy that embraces the whole world and beyond, the new specialist medical education or where the reform of the social and welfare  system may be heading for. Also, all are not familiar with the special administrative terminology in English, the vocabulary of everyman’s English is limited, and some have a high threshold for speaking English and opt to remain silent.

Det som var skärskilt olyckligt under förra veckans morgonkaffe med professorer och lärare var att vi firade svenska dagen genom att byta från finska till engelska i stället för till svenska. Vår fakultet är tvåspråkig och det vore fint att hålla morgonmötet åtminstone en gång  i året på svenska. Dessutom borde de som har svenska som sitt modersmål kunna använda det på alla våra möten. Universitetet och fakulteten satsar mycket i svenskspråkig undervisning. Det är viktigt om vi vill behålla den finlandsvenska kulturen levande i Finland och erbjuda service för svenskspråkiga patienter på deras modersmål. Det är också viktigt för det skandinaviska samarbetet, inte bara inom forskningen,  som ser ut att bli allt viktigare i den turbulenta världen. Att använda svenska i den normala växelverkan skulle skänka tröskeln att tala svenska och bibehålla kunskapen i svenskan även hos dem som inte talar svenska som sitt modersmål. I stället för “in English please” hoppas jag att det oftare blir “på svenska, tack”.

Toivon, että kolmikielinen yliopisto ei tarkoita sitä, että vaikenemme kahdella kotimaisella kielellä ja puhumme jatkossa vain keskinkertaista englantia. Jag hoppas att det trespråkiga universitetet inte betyder, att vi kommer att tiga på både inhemska och tala bara slätstruken engelska.

Eija Kalso
Professori, ylilääkäri
Helsingin yliopisto ja HUS

Alkoiko ihmiskunnan loppulaukka 80 vuotta sitten?

Otsikon innoitti Arto Paasilinnan kirja Ihmiskunnan loppulaukka vuodelta 2000. Syntyvyys on tyssännyt koko maailmassa. Lemmenleikit maistuvat kuin ennen, mutta lapsia ei tule. Entinen eläinlääkäri Tarmo Saamakorpi lähtee puhuvan hevosensa kanssa siitospuuhiin pelastakseen maailman. Yhden ainokaisen poikalapsen syntyminen on globaali sensaatio.

Kirjan tarina on melkein kuin tästä päivästä. Suomen naisen lapsiluku on painunut Pohjoismaiden pahnanpohjalle. Nyt ollaan Italian kanssa melkein samalla tasolla noin 1,3 lasta naista kohti kun vielä 10 vuotta sitten luku oli 1,8. Asiaa on pohdittu ties mistä näkökulmasta. Syylliseksi on tuomittu kännykät, seksihaluttomuus, itsekkyys, naisten kouluttautuminen, työelämän vaatimukset, e-pillerit, sukupuolitaudit ja kaikki mahdollinen näiden väliltä.

Vähän aikaa sitten kysyin Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirchen käsitystä siitä, onko onki ottamaton vai lampi kalaton? Vastaus oli: ”Sekä että.” Sain häneltä materiaalia naisten hedelmällisyyden kehityksestä pitkällä aikavälillä. Samat tiedot miehen sperman laadusta sain Turun yliopiston fysiologian professori Jorma Topparilta. Tämän päivän pulma taisi saada oikeat raamit. Hedelmällisyysongelmat ovat alkaneet jo vuosikymmeniä sitten. Pian ollaan Paasilinnan dystopiassa. Lapsi on muuttumassa häviäväksi luonnonvaraksi.

Vuonna 1992 Kööpenhaminan yliopiston professori ja Rigshospitaletin ylilääkäri Niels Skakkebaek julkaisi meta-analyysin, johon kerättiin spermatutkimukset Index Medicus, Current List (vuosilta 1930-1965) ja Medline (1966-1991) tietokannoista. Yhteensä analyysi kattoi 50 vuotta, 114947 miestä ja 61 alkuperäisartikkelia. Niistä kerättiin tiedot siittiöiden määrästä millilitrassa spermaa ja ejakulaatin volyymi. Tulos näkyy häkellyttävän selkeästi oheisessa kuvassa. Pallukat kertovat otoksen koon, y-akseli siittiömäärän ja x-akseli vuodet. Vuodesta 1938 vuoteen 1991 siittiöiden määrä oli pudonnut 113 miljoonasta 66 miljoonaan millilitrassa eli puolittunut. Sama suunta on jatkunut tähän asti.

Lapsen saaminen on vaikeaa yhdynnässä mikäli siittiömäärä on alle 15 miljoonaa. Vielä vuosituhannen taitteessa suomalainen sperma oli maailman parasta ja siitä röyhisteltiin rintaa. Jorma Topparin tuoreen tutkimuksen mukaan nyt ollaan muiden pohjoismaiden tasolla. Suomalaisen miehen mediaani siittiömäärä millitrassa on enää 48 miljoonaa. Topparin mukaan näillä numeroilla lapsen saaminen vähintäänkin viivästyy. Miesten siittiökato on globaali-ilmiö, mutta syy on epäselvä. Syyllisiksi on esitetty esimerkiksi hormonaalisia haitta-aineita ja tiukkoja farkkuja. Onkohan kukaan tutkinut skottien siittiömääriä?

Naisten hedelmällisyyden lasku viimeisen sadan vuoden aikana on yhtä dramaattista. Oheiset kuvat ovat Väestöliiton perhebarometrista 2017 ”Miksi vanhemmuutta lykätään?” Naisen saamien lasten määrä (hedelmällisyysluku) on romahtanut 1900-luvun alun 5:stä lapsesta nykyisiin 1,5 lapseen ja jopa tämän alle. Ainoa muutaman kymmenen vuoden kohtuullisen tasainen jakso oli 1970-luvulta 2010-luvulle. Se heijastelee todennäköisesti suomalaisen yhteiskunnan onnistunutta perhepolitiikka. Nyt sekään ei näytä riittävän.

Rytinällä on monta syytä, joista ensimmäinen on tietysti yleisen kuolleisuuden pienentyminen. Lapsia ei enää tarvitse tehdä ”varalle” suuren kuolleisuuden takia. Ehkäisymenetelmät tarjoavat mahdollisuudet nauttia seksistä ilman raskauden pelkoa ja kolmas syy on ensisynnyttäjien ikä.

Ensisynnyttäjien ikä on noussut Suomessa lähelle 30 vuotta ja Helsingissä on menty siitä reippaasti yli. Yksinkertainen fakta on, että tämän takia nainen ei ehdi enää tekemään yhtä paljon lapsia kuin ennen, vaikka haluaisikin. Sitä paitsi iän myötä fertiliteettiongelmat yleistyvät ja sikiön sairastumisen ja kuoleman riski kasvavat. Tällä hetkellä jo 3 prosenttia suomalaisista lapsista on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla. Kuvassa esitetään äidin ja isän iät ensisynnytyksen aikaan ja korrelaatio koulutustasoon.

Ihmisten hedelmällisyys on heikentynyt vähintään 80 vuotta. Lapsikadolle on kolme syytä: (tuntemattomasta syystä johtuva) huono sperman laatu, naisten (monesta syystä johtuva) huonontuva hedelmällisyysluku ja ensisynnyttäjien nouseva ikä. Meille on ollut itsestään selvää, että seuraava sukupolvi syntyy, kasvaa ja korvaa meidät. Näin on aina ollut ja tulee olemaan – luulimme. Nyt tämä ketju ei enää ole itsestään selvyys. Kun viimeinenkin Tarmo Saamakorpi on maho, tarvitaan Suomeen lisää ihmisiä muista maista. Toisaalta globaali lapsikato saattaa olla se ainoa asia, joka pelastaa maailman.

Hannu Sariola
kehitysbiologian professori, Helsingin yliopisto
lastenpatologian ylilääkäri, HUSLAB

Lähteet
Carlsen E, Giwrchman A, Keiding N ja Skakkebaek N. Evidence for decreasing quality of semen during last 50 years. BMJ 306:609, 1992

Rodprasert W, Virtanen HE, Sadov S, Perheentupa A, Skakkebaek N, Jörgensen N ja Toppari J: An update on semen quality among young Finnish men and comparison with Danish data. Andrology 7:15, 2019

Rotkirch A, Tammisalo K, Miettinen A ja Berg V. Miksi vanhemmuutta lykätään? Perhebarometri 2017, Väestöliitto

Jee, tiedettä!

Kahdentuhannen tutkijan sekä biotekniikan, terveydenhuollon ja järjestöjen edustajien geeniterapiakokous vaikuttui taas tulevaisuuden näkymistä, kun amerikkalainen professori David Liu esitti uusia geenimuokkaukseen liittyviä tutkimustuloksiaan.

Liun laboratoriosta on opittu odottamaan uusia avauksia. Monet osallistujista olivatkin jo lukeneet tämänkertaisesta uutisesta: Nature piti tutkimusta niin poikkeuksellisena, että arvioi sen kiireellisenä ja avasi tutustuttavaksi ennen varsinaista julkaisua.

Liun laboratorion keksintö ”prime editing” on tehokas ja helppo ja kertaluokkaa tarkempi kuin aiemmat DNA-muokkauskeinot. Kun tarkkuus paranee, myös riskit vähenevät, mikä on ensiarvoisen tärkeää erityisesti kliinistä käyttöä ajatellen: hoidon hyöty-haitta-suhdetta arvioitaessa hoito ei koskaan saa olla pahempi kuin hoidettava sairaus.

Prime-muokkauksessa on yhdistetty monta asiaa onnistuneesti. Menetelmä pohjaa bakteerien CRISPR-systeemistä löytyneeseen Cas9-proteiiniin, joka sitoutuu DNA:han juuri siihen kohtaan, johon halutaan. Prime editingissä käytetään kuitenkin kahdella tapaa muokattua Cas9-versiota: proteiini ei leikkaa, vaan ainoastaan avaa DNA:n, ja siihen on liitetty toinen proteiini, käänteiskopioijaentsyymi, joka kääntää RNA-nukleotideja DNA:ksi ja liittää ne avattuun kohtaan.

Muokkauksen suunnittelijalla on näin hyvin vapaat kädet ohjata sekä DNA:n avauskohtaa, että siihen käänteiskopioitavaa uutta tekstiä. DNA:n kaksoiskatkoksen välttäminen vähentää riskejä puutteellisesta tai väärään kohtaan tapahtuvasta muutoksesta, eikä p53-proteiinin aktivaatio pitäisi olla ongelma. Solun ei tarvitse myöskään olla jakautuva, mitä vaaditaan ”perinteisen” CRISPR-korjauksen homologisessa rekombinaatiossa.

Prime-muokkauksella voidaan kirjoittaa uusiksi yhden tai useamman emäksen virheitä, deleetiota, insertioita tai toistojaksomuutoksia, ja tunnetuista tautia aiheuttavista muutoksista 89 % olisi teoriassa korjattavissa. Suuria kromosomimuutoksia sillä ei voi korjata.

Geeniterapiassa on sanonta, jonka mukaan sen keskeiset kolme asiaa ovat kuljetus, kuljetus ja kuljetus, millä tarkoitetaan sitä, että terapian saaminen tehokkaasti (vain) oikeaan soluun on usein ongelmallista. Prime editing on vielä siinä vaiheessa, että emme tiedä kuinka tehokkaasti se toimii kudoksissa. Tarvittavat geenityökalut ovat melko kookkaita ja toiset solut ovat nirsoja vastaanottamaan mitään ylimääräistä. Solulinjoissa osoitetut teho ja tarkkuus varsinkin vaikeissa geeninkorjauksissa ovat kuitenkin sitä luokkaa, että moni laboratorio suunnittelee nyt kokeensa uusiksi.

Vielä eräs hauska yksityiskohta. Prime editing -artikkelin vertaisarvioijat tulivat poikkeuksellisesti julkisiksi, ja eräs heistä kertoi artikkelin luettuaan ajatelleensa: ”Jee! Tiedettä! ”

Dosentti Kirmo Wartiovaara
Helsingin yliopisto

Tutkimuksen tarpeelliset apulaiset

Koira on ihmisen paras ystävä. Kissani tarjoaa parasta lohdutusta mitä voin kuvitella. Eläinystävä tuo merkityksellistä sisältöä elämääni.

Näillä sanoilla ihmiset usein kuvailevat suhdettaan eläimiin, etenkin lemmikkeihin. Tämä heijastaa hyvin sitä, kuinka eläinten asema on muuttunut vanhempiemme ja isovanhempiemme ajoista. Lemmikkien hyvinvoinnista ollaan huolestuneempia kuin konsanaan vieraan mummin tai vaarin elinolosuhteista. Kotieläinten suosion lisäksi ihmisen parhaita ystäviä hyödynnetään moneen, esimerkiksi poliisin, rajavartioston ja sairaanhoidon palveluksessa sekä jokapäiväisenä ruokana tuotantoeläinten muodossa.

Ruokailuun liittyvät valinnat mielletään yksilön etiikkaa heijastaviksi päätöksiksi, jotka paljastavat hänen suhtautumisensa ilmastonmuutokseen. Nämä sisältävät kiihkeitäkin mielipiteitä mm. siitä, kuinka syödä oikein loukkaamatta eläinten oikeuksia tai lisäämättä ympäristönkuormitusta.

Kukaan ei kysyttäessä ilmoittaudu vapaaehtoiseksi lasten syöpä- tai munuaistautien solutason syitä selvittävään tutkimukseen.

Mutta miten suhtautua tutkimuksen hyväksi tehtäviin eläinkokeisiin? Ainakin mielipideosastoilla ja puolituttuja sisältävässä illanviettoporukassa tieto siitä, että biolääketieteellisen tutkimuksen innovaatiot perustuvat edelleen pitkälti koe-eläinten käyttöön aiheuttaa suurta hämmennystä. Silti kukaan ei kysyttäessä ilmoittaudu vapaaehtoiseksi lasten syöpä- tai munuaistautien solutason syitä selvittävään tutkimukseen.

Asenteet koe-eläimillä tehtävää tutkimusta kohtaan kiristyvät yleisen ilmapiirin muutoksen peilautuessa lainsäädäntöön. Vuonna 2010 Euroopan Unionin koe-eläindirektiivi asetti eläinkokeettomuuden lopulliseksi tavoitteekseen. Tämä heijastuu vuonna 2013 Suomessa voimaan tulleessa kansallisessa koe-eläinlainsäädännössä monin tavoin.

Konkreettisimpia uusia kirjauksia EU-direktiiviin olivat ns. 3R (Replace, Reduce, Refine) ja eläimillä tehtävien kokeiden sekä niitä tekevien tutkijoiden entistä tarkempi tilastointi. 3R-periaatteiden mukaisesti jokaisen eläimillä tehtävän kokeen kohdalla tulee miettiä, onko sille jo olemassa tai voisiko sille kehittää vaihtoehtoisen tutkimustavan (Replace), miten kokeessa käytettävien eläinten määrää voidaan vähentää (Reduce) ja miten eläinkokeissa käytettäviä menetelmiä voidaan parantaa niin että eläinten kokema kipu, tuska ja haitta minimoidaan (Refine).

Eläinkokeiden vaihtoehtoisten menetelmien kehitykseen on Suomessakin satsattu perustamalla esimerkiksi Tieteellisiin ja opetustarkoituksiin käytettävien eläinten suojelun (TOKES) neuvottelukunnan alainen 3R-konsortio sekä myöntämällä erityisrahoituksia mm. Tampereen yliopistossa toimivalle FiCAM-keskukselle (Finnish Center for Alternative Methods).

Laboratorioissa tuotettujen organoidien tutkimuksellinen hyöty on rajallinen.

Edistys vaihtoehtoisten menetelmien kehittämiseksi ovat kuitenkin pääosin tullut muualta. Vuosikymmenten pitkäjänteinen panostus perustutkimukseen jyrsijämallien parissa on tuottanut tarvittavan tiedon, jolla elimenkaltaisia munuais-, haima-, suoli-, iho- ja aivo-organoideja osataan tehdä laboratorio-olosuhteissa. Myös syöpätutkimuksessa käytetään enenevässä määrin kasvainperäisiä organoideja.

Vaikka organoideja kyetään nykyään tuottamaan jopa ilman koe-eläinperäistä alkumateriaalia, niiden tutkimuksellinen hyöty on osoittautunut toivottua rajallisemmaksi. Esimerkiksi ihmisen iPS-peräisiä munuaisorganoideja viisi vuotta sitten ensimmäisenä maailmassa tuottanut australialainen Melissa Little otsikoi viimeisimmän katsausartikkelinsa aiheellisesti ”Kidney organoids; accurate models or fortunate accidents” kyseenalaistaen aiempaa omaakin näkemystään organoidien hyödyistä.

Miten lainsäädännön asettama eläinkokeiden vähentäminen on sitten käytännön tasolla onnistunut? Alun reaktio tutkijoiden keskuudessa oli pitkälti se, että jos eläinkokeet lopetetaan Euroopassa, ne siirtyvät maihin missä lainsäädäntö ja etenkin sen valvonta ovat huomattavasti heikompia, ja tämän seurauksena eläinten tilanne huononee entisestään. Suomessa alkuvaiheen haparoinnin jälkeen kansallisen eläinkoelautakunnan (ELLA) työskentely on yhtenäistynyt ja vakavien sairauksien (Parkinsonin tauti, ALS, sydänviat, munuaisten vajaatoiminta) tutkimuksen ymmärretään vaativan eläinmalleja, jotka ilmentävät näiden sairauksien oireita.

Uudet käytänteet ovat johtaneet koe-eläintutkimuksen suurempaan avoimuuteen.

Kipua tai haittaa aiheuttavia eläinkokeita tekeviltä tutkijoilta edellytetään kuitenkin asianmukaista kivun- ja kärsimyksen hoitamista, ja tässä tilanne on parantunut aiempaan nähden erittäin paljon. Uudet käytänteen ovat johtaneet koe-eläintutkimuksen suurempaan avoimuuteen, joka puolestaan lisää eläinten hyvinvointia ja tutkimustulosten parempaa toistettavuutta.

Intia on viimeisimpänä maana liittynyt koko ajan kasvavaan kansainväliseen yhteisöön, jonka lopullisena tavoitteena on eläinkokeiden lopettaminen. Toksikologian eläintestauksia on rajoitettu lähes kaikissa johtavissa tutkimusmaissa, mutta eläinten käyttö perustutkimuksellisten kysymysten parissa on edelleen yleistä. Uuden lainsäädännön myötä nykyään kuitenkin tiedetään paremmin mitä koe-eläimillä tehdään ja kuka minkäkinlaisia kokeita suorittaa. Tämä pätee etenkin Suomessa, ja leviää toivottavasti nopeasti myös niihin maihin, joissa näitä tietoja ei vielä tilastoida.

Lienee selvää, että niin kauan, kun biolääketieteessä pyritään ymmärtämään yksittäisen molekyylin toiminnan sijasta holistisia kokonaisuuksia, koe-eläimet ovat parhaita malleja. Vähintäänkin siihen saakka, kunnes lainsäädäntö muuttuu ihmiskokeiden osalta ja niihin alkaa ilmoittautua joukoittain vapaaehtoisia.

Satu Kuure
Tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto

Ps. Lisää ajankohtaista tietoa ja keskustelua tarjolla marraskuun 11. päivä Biomedicumissa CoMO educational days – Reproducibility and reliability of animal experiments -seminaarissa (DPBM-154). Tarkka ohjelma ja rekisteröityminen löytyvät täältä