Saamme kiittää lääketieteen nopeaa kehitystä siitä, että olemme keskimäärin terveempiä ja elämme pidempään kuin aikaisemmat sukupolvet. Toki kaikki kehitys ei ole vain lääketieteen ansiota vaan taustalla on myös yleinen koulutustason ja ihmisten terveystietoisuuden nousu.
Yksi merkittävä lääketieteen nopean edistymiseen vaikuttanut ja vaikuttava tekijä on ollut alan tutkimuksen laadullinen ja määrällinen kehitys. Tutkimusmenetelmien modernisoinnin yhtenä juonteena on ollut taistelu ihmisen subjektiivisten kokemusten tuomaa harhaa vastaan. Ihmismieltä kun on niin helppo harhauttaa. Henkilökohtaiset satunnaiset kokemuksemme ovat niin voimakkaita, että niitä on vaikea kumota tieteellisillä faktoilla.
Kaksoissokkokoe on ollut yksi konkreettinen menetelmä, jolla ihmismielen harhauttavaa vaikutusta on pyritty eliminoimaan. Menetelmä on sinänsä varsin yksinkertainen ja sitä on käytetty pitkään myös lääketieteen ulkopuolella, kun on pitänyt varmistua siitä, onko Stradivarius-viulun ääni oikeasti parempi kuin muissa viuluissa ja maistuuko suosikkiolut muita paremmalta, jos ei tiedä juovansa sitä.
Lääketieteessä kaksoissokkokokeen välttämättömyyttä on perusteltu plasebo- eli lumevaikutuksella. Lääke ”tehoaa”, jos potilas uskoo sen tehoavan. Uskoon vaikuttavat monet seikat, joista tärkein on lääkärin auktoriteetti. Lääkärin sanalla on uskomaton vaikutus potilaan parantumiseen. Useat muutkin tekijät voivat heijastua lääkkeen ”vaikutukseen”, jopa pillerin koko ja väri.
Lääkkeen todellinen vaikutus saadaan näkyviin, kun verrokkiryhmä saa täsmälleen samoissa olosuhteissa samalta näyttävää ”lääkettä”, josta kuitenkin puuttuvat oikean lääkkeen ainesosaset. Koska lääkettä antava lääkäri tai hoitaja voi vaikuttaa lääkkeen ”tehoon” omalla toiminnallaan, hekään eivät saa tietää kummalle ryhmälle annetaan oikeaa lääkettä. Tästä tulee nimitys kaksoissokkokoe.
Kaksoissokkokoe on nerokas metodi, jolla voidaan osoittaa lääkeaineiden vaikutus ilman lume-efektiä. Ihan sataprosenttinen sekään ei kuitenkaan ole, koska koehenkilöiden joukko voi olla liian homogeeninen, ainakin jos ajatellaan koko maailman väestöä. Ihmisiä ei ole tehty samasta muotista; geneettiset tai elintapoihin liittyvät eroavuudet voivat vaikuttaa lääkeaineiden tehoon. Joka tapauksessa metodi antaa ratkaisevasti luotettavamman kuvan lääkkeen tehosta kuin jos sitä tutkittaisiin ilman satunnaistettua verrokkiryhmää.
Usko hoitoon tuo lisäbonusta
Kaksoissokkokoe soveltuu erityisen hyvin lääkkeiden testaamiseen, jossa aidon verrokkiryhmän käyttö sujuu helposti. Kun potilas saa fyysistä hoitoa, esimerkiksi kun hänet leikataan tai häntä hierotaan, sokkokokeen asetelmaa ei voida sellaisenaan käyttää, koska toinen potilasryhmä tietää saavansa tällaista hoitoa ja toinen tietää, että ei sitä saa.
Erilaisia tapoja leikata tai hieroa voidaan tutkia – tietysti potilaan suostumuksella – siten, että hän ei tiedä, mihin ryhmään hän kuuluu. Joka tapauksessa ”saan tehokasta hoitoa” -efekti edesauttaa parantumista, koska potilas näkee ja kokee olleensa hoitotoimenimenpiteen kohteena. Itse hoidon tehoa ilman tätä uskon tuomaa lisäbonusta on kuitenkin vaikeampi osoittaa tieteellisesti, koska standardin mukaista kaksoissokkometodia ei voida käyttää.
Vielä huonommin metodi toimii, kun on kyse potilaan omista terveyttä edistävistä toimenpiteistä. Ne ovat muutenkin ihmisten mielissä hieman eri lokeroissa kuin sairauden ja vaivojen hoitaminen. Kun ollaan potilaana, saadaan hoitoa eli ollaan toimenpiteiden kohteena. Se että itse pitäisi tehdä jotakin terveytensä eteen, ei suoraan istu potilaan rooliin. Vielä tärkeämmäksi oma rooli tulee, kun yritetään välttää joutumasta potilaaksi. Ennalta ehkäisy on tunnetusti kaikkein halvin tapa pitää kansa terveenä.
Miten todistaa metsän vaikutus?
Kun puhumme potilaan omista sairauksia parantavista ja terveyttä edistävistä toimenpiteistä, siirrymme kokonaisvaltaisten kokemusten maailmaan. Kun ihminen menee vaikkapa kävelemään metsään, hän alkaa kuvitella metsän tuoksuja jo sitoessaan lenkkitossuja jalkaansa. Kun hän käyskentelee metsässä, mieli ja keho saavat buustia kaikkien aistien kautta. Vaikutuksen kokonaistehon mittaamiseksi voidaan käyttää verrokkiryhmää, joka ei käy metsässä.
On kuitenkin melko mahdotonta eritellä, kuinka paljon tästä vaikutuksesta syntyy siitä, että ihminen tietää olevansa metsässä ja paljonko siitä, että hänen nenäänsä kulkeutuu eteerisiä tuoksuja ja silmiinsä rauhoittavia kuvia luonnosta. Tämä on tehokasta mielen ja kehon hoitamista ja parantamista, mutta sen todentamisessa ei voida hyödyntää lääkkeiden testaamissa käytettäviä (lähes) aukottomia metodeja.
Lääkärin on helpompi käyttää hoitomuotoja, joilla on mahdollisimman vankka tieteellinen pohja. Usein potilaskin luottaa niihin enemmän – lääkärin antama luotettava lääke parantaa varmemmin kuin pehmeämmät hoitomuodot. Viime aikoina niin monet hoitavat lääkärit kuin potilaatkin ovat kuitenkin oivaltaneet, että tieteellinen näytön varmuus ei välttämättä ratkaise erilaisten hoitomuotojen paremmuutta.
Siksi parhaan tulokset saadaan, kun lääke- ja leikkaushoidon ohella osataan käyttää hyödyksi myös pehmeämpien hoitomuotojen tarjoamat mahdollisuudet. Niiden etuna on myös se, että niillä on harvoin negatiivisia sivuvaikutuksia ja ne ovat yhteiskunnan kannalta edullisia. Kun lääkäri ”määrää” niitä potilaille, hekin uskovat niihin.
Arto Mustajoki
Emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)