”Ei tässä ole mitään järkeä ja kuka tämän kaiken maksaa?”

Arto Mustajoki
Arto Mustajoki

Kun iäkäs äitini oli hoivakodissa viimeiset kuukautensa, siellä oli hoidettavana samanikäinen nainen, joka toisti kulkiessaan epäsäännöllisen säännöllisesti hokemaa ”Ei tässä ole mitään järkeä ja kuka tämän kaiken maksaa?” Hän tokaisi niin, kun telkkarista tuli jotakin typerää ohjelmaa tai kuultuaan sieltä jonkin uutisen. Mutta hän saattoi sanoa niin myös kävellessään pitkin hoivakodin käytäviä tarkoittaen varmaan sillä, että senkin touhu tuntuu järjettömältä.

Tokaisussa on tiivistettynä monien ihmisten mielentila. Monesti ajattelemme näin, mutta harvemmin sanomme ääneen mitä mielessämme liikkuu. Nykymaailman meno tuntuu meistä usein absurdilta ja käsittämättömältä. Asiat ovat monimutkaisia eikä niitä ole helppo ymmärtää. Ympäröivä yhteiskunta ja sen erilaiset ilmiöt vyöryvät luonnonilmiöiden tavoin ylitsemme ja ohitsemme. Elämä on täynnä umpikujia, joista ulospääsyyn on vain huonoja ratkaisuja.

Yhden pelottavan kuvan tarjoaa terveyspalveluiden tulevaisuus. Jo vuosia on puhuttu eri asioihin kohdistuvasta pulasta, vajeesta ja velasta. On lääkäripulaa, hoitohenkilöstövajetta ja hoitovelkaa. Tai sitten on vain yksinkertaiesti rahavaje: sote-alueilta puuttuu miljardeja. Tätä kirjoittaessani hallitusneuvotteluissa väännetään kättä siitä, mistä löytyisi leikattavaa. Kun luet tätä tekstiä, uskon, että ratkaisuista ei ole vielä sovittu.

Olen sitä mieltä, että mitkään leikkaukset eivät meitä pelasta. Oikeastaan suuri osa niistä vain lisää menoja tulevaisuudessa. Jos leikataan Sipilän-Stubbin hallituksen malliin mukaan terveydenhoidosta ja koulutuksesta, maksajaksi tulee seuraava sukupolvi paljon varmemmin kuin jos otetaan velkaa. Tarvitaan kokonaan uudenlaista ajattelua, koska jos emme kykene löytämään vaihtoehtoisia toimintamalleja, kipuilemme ongelmiemme kanssa vuodesta toiseen ja hallituksesta toiseen. Ennen kaikkea on yhdessä mietittävä, mistä voitaisiin luopua, jotta kaikki olennainen voitaisiin toteuttaa. Luopuminen on vaikein asia LUOVUudessa.

Oikeastaan koska emme ole osanneet luopua mistään, olemme joutuneet luovuttamaan. Olemme nostaneet kätemme pystyyn ja antaneet asioiden mennä omalla painollaan. Tästä on ollut tuhoisat seuraukset. Psykiatriasia hoitopaikkoja on nuorille aivan liian vähän. Nuorten huumekuolemissa olemme Euroopan kärkeä. Miksiköhän?

Emme voi mitään -mentaliteetti on synnyttänyt sumia, tukoksia ja jonoja. Hoidon tarvitsijoista on syntynyt suma, joka aiheuttaa tukoksen ja jonoja palveluihin, mikä puolestaan merkitsee hoitovajetta. On toki pulaa myös osaavista ammattilaisista ja voi olla vikaa myös asenteissa: psyykkisiä sairauksia ja huumeongelmia ei oteta riittävän vakavasti.

Asian yksinkertaistamiseksi pelkistän asian tähän: kipeästi psykiatrista tai huumehoitoa tarvitseville nuorille ei ole tarjolla riittävästi palveluita, koska rahat eivät riitä. Rahaa periaatteessa on, mutta on katsottu tarpeelliseksi pistää ne jonnekin muualle.

Paljon puhuttu iso kuva on vähintään yhtä lohduton: väestö vanhenee, hoitomuodot kallistuvat ja rahaa on entistä vähemmän. Jos yritämme olla edes jonkin verran rehellisiä, ei ole vaikea tehdä tätä johtopäätöstä: pitää tehdä jotakin radikaalia. Pitää päättää, mikä on välttämätöntä ja tärkeää ja mikä on vähemmän tärkeää. Tällainen keskustelu sattuu, koska priorisointi tarkoittaa, että jostakin pitää luopua. Huomaan, että en uskalla sanoa ääneen, mistä. Mutta varmaan ymmärrätte.

Toki priorisointia tehdään jo. Hoitoja jätetään antamatta – joillekin potilaille. Mutta tästä pitää voida keskustella laajasti koko yhteiskunnassa. Pitää laatia yhteinen suunnitelma, jossa voisimme taata kunnon terveydenhoidon sitä kipeimmin tarvitseville, vaikka jotkut muut jäisivät vähemmälle. Kunnollisen hoidon välttämättömyydestä puhutaan, mutta ei uskalleta sanoa ääneen, että se on mahdollista vain jos muualla vähennetään hoitoja tai muutetaan ne vähemmän verovaroja kuluttaviksi.

Ensimmäinen askel voisi olla julkinen keskustelu eri hoitomuotojen kalleudesta. Eli mitä maksaa jokin leikkaus ja montako muuta halvempaa hoitoa jää sen vuoksi antamatta. Tästäkin toki keskustellaan sotealueilla, lääkäripalavereissa ja konferensseissa, mutta keskustelu ei vielä kantaudu rivikansalaisen korviin ja tietoisuuteen. Siksi sillä ei ole vaikutusta ihmisten tapaan ajatella.

Olemme hyvin tietoisia, kuka viime kädessä kaiken maksaa – Suomen kansa. Mutta jos osaamme vastata kysymykseen ”Onko tässä mitään järkeä” viisaasti, voimme jostakin luopumalla saada kaiken olennaisen sellaiseen hintaan, jonka pystymme hyvin maksamaan. Emme ole köyhiä, joskin aika kipeitä.

Arto Mustajoki
Emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)

Kovia ja pehmeitä hoitomuotoja

Arto Mustajoki
Arto Mustajoki

Saamme kiittää lääketieteen nopeaa kehitystä siitä, että olemme keskimäärin terveempiä ja elämme pidempään kuin aikaisemmat sukupolvet. Toki kaikki kehitys ei ole vain lääketieteen ansiota vaan taustalla on myös yleinen koulutustason ja ihmisten terveystietoisuuden nousu.

Yksi merkittävä lääketieteen nopean edistymiseen vaikuttanut ja vaikuttava tekijä on ollut alan tutkimuksen laadullinen ja määrällinen kehitys. Tutkimusmenetelmien modernisoinnin yhtenä juonteena on ollut taistelu ihmisen subjektiivisten kokemusten tuomaa harhaa vastaan. Ihmismieltä kun on niin helppo harhauttaa. Henkilökohtaiset satunnaiset kokemuksemme ovat niin voimakkaita, että niitä on vaikea kumota tieteellisillä faktoilla.

Kaksoissokkokoe on ollut yksi konkreettinen menetelmä, jolla ihmismielen harhauttavaa vaikutusta on pyritty eliminoimaan. Menetelmä on sinänsä varsin yksinkertainen ja sitä on käytetty pitkään myös lääketieteen ulkopuolella, kun on pitänyt varmistua siitä, onko Stradivarius-viulun ääni oikeasti parempi kuin muissa viuluissa ja maistuuko suosikkiolut muita paremmalta, jos ei tiedä juovansa sitä.

Lääketieteessä kaksoissokkokokeen välttämättömyyttä on perusteltu plasebo- eli lumevaikutuksella. Lääke ”tehoaa”, jos potilas uskoo sen tehoavan. Uskoon vaikuttavat monet seikat, joista tärkein on lääkärin auktoriteetti. Lääkärin sanalla on uskomaton vaikutus potilaan parantumiseen. Useat muutkin tekijät voivat heijastua lääkkeen ”vaikutukseen”, jopa pillerin koko ja väri.

Lääkkeen todellinen vaikutus saadaan näkyviin, kun verrokkiryhmä saa täsmälleen samoissa olosuhteissa samalta näyttävää ”lääkettä”, josta kuitenkin puuttuvat oikean lääkkeen ainesosaset. Koska lääkettä antava lääkäri tai hoitaja voi vaikuttaa lääkkeen ”tehoon” omalla toiminnallaan, hekään eivät saa tietää kummalle ryhmälle annetaan oikeaa lääkettä. Tästä tulee nimitys kaksoissokkokoe.

Kaksoissokkokoe on nerokas metodi, jolla voidaan osoittaa lääkeaineiden vaikutus ilman lume-efektiä. Ihan sataprosenttinen sekään ei kuitenkaan ole, koska koehenkilöiden joukko voi olla liian homogeeninen, ainakin jos ajatellaan koko maailman väestöä. Ihmisiä ei ole tehty samasta muotista; geneettiset tai elintapoihin liittyvät eroavuudet voivat vaikuttaa lääkeaineiden tehoon. Joka tapauksessa metodi antaa ratkaisevasti luotettavamman kuvan lääkkeen tehosta kuin jos sitä tutkittaisiin ilman satunnaistettua verrokkiryhmää.

Usko hoitoon tuo lisäbonusta

Kaksoissokkokoe soveltuu erityisen hyvin lääkkeiden testaamiseen, jossa aidon verrokkiryhmän käyttö sujuu helposti. Kun potilas saa fyysistä hoitoa, esimerkiksi kun hänet leikataan tai häntä hierotaan, sokkokokeen asetelmaa ei voida sellaisenaan käyttää, koska toinen potilasryhmä tietää saavansa tällaista hoitoa ja toinen tietää, että ei sitä saa.

Erilaisia tapoja leikata tai hieroa voidaan tutkia – tietysti potilaan suostumuksella – siten, että hän ei tiedä, mihin ryhmään hän kuuluu. Joka tapauksessa ”saan tehokasta hoitoa” -efekti edesauttaa parantumista, koska potilas näkee ja kokee olleensa hoitotoimenimenpiteen kohteena. Itse hoidon tehoa ilman tätä uskon tuomaa lisäbonusta on kuitenkin vaikeampi osoittaa tieteellisesti, koska standardin mukaista kaksoissokkometodia ei voida käyttää.

Vielä huonommin metodi toimii, kun on kyse potilaan omista terveyttä edistävistä toimenpiteistä. Ne ovat muutenkin ihmisten mielissä hieman eri lokeroissa kuin sairauden ja vaivojen hoitaminen. Kun ollaan potilaana, saadaan hoitoa eli ollaan toimenpiteiden kohteena. Se että itse pitäisi tehdä jotakin terveytensä eteen, ei suoraan istu potilaan rooliin. Vielä tärkeämmäksi oma rooli tulee, kun yritetään välttää joutumasta potilaaksi. Ennalta ehkäisy on tunnetusti kaikkein halvin tapa pitää kansa terveenä.

Miten todistaa metsän vaikutus?

Kun puhumme potilaan omista sairauksia parantavista ja terveyttä edistävistä toimenpiteistä, siirrymme kokonaisvaltaisten kokemusten maailmaan. Kun ihminen menee vaikkapa kävelemään metsään, hän alkaa kuvitella metsän tuoksuja jo sitoessaan lenkkitossuja jalkaansa. Kun hän käyskentelee metsässä, mieli ja keho saavat buustia kaikkien aistien kautta. Vaikutuksen kokonaistehon mittaamiseksi voidaan käyttää verrokkiryhmää, joka ei käy metsässä.

On kuitenkin melko mahdotonta eritellä, kuinka paljon tästä vaikutuksesta syntyy siitä, että ihminen tietää olevansa metsässä ja paljonko siitä, että hänen nenäänsä kulkeutuu eteerisiä tuoksuja ja silmiinsä rauhoittavia kuvia luonnosta. Tämä on tehokasta mielen ja kehon hoitamista ja parantamista, mutta sen todentamisessa ei voida hyödyntää lääkkeiden testaamissa käytettäviä (lähes) aukottomia metodeja.

Lääkärin on helpompi käyttää hoitomuotoja, joilla on mahdollisimman vankka tieteellinen pohja. Usein potilaskin luottaa niihin enemmän – lääkärin antama luotettava lääke parantaa varmemmin kuin pehmeämmät hoitomuodot. Viime aikoina niin monet hoitavat lääkärit kuin potilaatkin ovat kuitenkin oivaltaneet, että tieteellinen näytön varmuus ei välttämättä ratkaise erilaisten hoitomuotojen paremmuutta.

Siksi parhaan tulokset saadaan, kun lääke- ja leikkaushoidon ohella osataan käyttää hyödyksi myös pehmeämpien hoitomuotojen tarjoamat mahdollisuudet. Niiden etuna on myös se, että niillä on harvoin negatiivisia sivuvaikutuksia ja ne ovat yhteiskunnan kannalta edullisia. Kun lääkäri ”määrää” niitä potilaille, hekin uskovat niihin.

Arto Mustajoki
Emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)

Homeostaasi kehossa ja kommunikaatiossa

Arto Mustajoki
Arto Mustajoki

Käsite ”homeostaasi” on vaivannut minua pitkään. Se on käsitteenä melko yksinkertainen tarkoittaen jonkin systeemin sisäisiä mekanismeja, joilla se pyrkii tasapainoon erilaisten ulkoisten ja sisäisten voimien paineessa. Homeostaasin avulla kuvataan usein erilaisia ihmiskehon toimintoja, kuten kehon lämpötilaa. Elintoimintojen kannalta on ratkaisevan tärkeää, että kehon lämpötila pysyy suhteellisen vakaana. Ihminen on tottunut säätelemään sitä pukeutumalla tilanteen mukaan, mutta elimistöllä on myös omat keinonsa säädellä lämpötilaa esimerkiksi hikoilemisen tai verenkierron avulla.

Kehon lämpötila on hyvä esimerkki siitä, että kyse ei ole mistä tahansa tasapainosta, jonkinlaisesta kylmän ja lämpimän absoluuttisesta balanssista, jos sellaista ylipäätänsä voikaan olla. Kyse on ihmisen toiminnan kannalta optimin lämpötason ylläpitämisestä. Jos lämpötila on vaarassa mennä tuon parhaan mahdollinen tason yli tai ali, elimistö puuttuu automaattisesti asiaan ja tekee tarvittavia korjausliikkeitä. Näin tarkasteltuna homeostaasi tarkoittaa optimointia, joka mahdollistaa ihmiskehon sujuvan toiminnan.

Homeostaasin ylläpitäminen vaatii kahdenlaisia mekanismeja. Jotta järjestelmä voisi toimia, sillä on oltava tehokas palautejärjestelmä, joka perustuu erilaisiin sensoreihin. Niiden avulla komentokeskus saa tietää, että jokin on pielessä. Tämän jälkeen komentokeskus käyttää tilanteen korjaamiseen tarkoitukseen sopivia välineitä, kuten entsyymejä ja hormoneita. Esimerkiksi verensokerin optimitason ylläpitämiseen elimistö käyttää muun muassa haiman erittämää insuliinia.

Sana homeostasis ei alun perin liity ihmiskehon toimintoihin, vaan se tarkoittaa yleisesti samana pysymistä. Kun rupesin pohtimaan, voisiko sen avulla kuvata myös muita ilmiöitä, hyvä ehdokas käsitteen käytölle löytyi aiheesta, jota olen itse tutkinut viime vuodet – ihmisten välisestä kommunikaatiosta ja sen ongelmista.

Kommunikaation homeostaasi syntyy tasapainoilusta sen välillä, kuinka paljon siihen satsataan kognitiivisia resursseja ja mitä tällä satsauksella saadaan aikaan. Tarkastellaan ensin energiankulutusta. Ihmisaivot ovat varsinainen energiasyöppö, joka tarvitsee toimintoihinsa noin viidenneksen koko kehon käyttämästä energiasta, vaikka se painaa vain puolitoista kiloa.

Aivojen käyttämä energiaa kuluu erilaisten toimintojen prosessointiin, kuten ihmisten väliseen vuorovaikutuksen säätelyyn. Yksi tapa säästää energiaa on pistää automaattiohjaus päälle. Tätä varten aivoissa on prosessointiyksikkö, jota psykologit kutsuvat systeemi 1:ksi. Ihminen ei tiedosta sen toimintaa, koska se perustuu intuitiiviseen ajatteluun. Aivojen kannalta on taloudellista käyttää mahdollisimman vähän systeemin 1:n vastakohtaa systeemiä 2:ta. Siinä ihminen tarttuu itse ohjaimiin ja käyttää pohdintaa ja järkeilyä. Se on hitaampi ja kuluttaa noin kolme kertaa enemmän aivojen resursseja kuin systeemi 1.

Jos höpisemme niitä näitä tai keskustelemme small talk -moodissa, automaattiohjauksen käyttö ei ole kovin vaarallista, koska olennaista ei ole informaation välittäminen vaan sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen. Mutta kun haluamme kertoa tärkeän uutisen, sopia kaverin kanssa tapaamisesta tai vaikuttaa kokouksen kulkuun, ei ole yhdentekevää, meneekö viesti perille. Perille menossa auttaa, jos osaa mukauttaa puheensa kuulijoiden tietoihin, tunnetilaan ja ennakkoasenteisiin sopivaksi. Jos luotamme näissä tilanteissa liikaa automaattiohjaukseen tuottamisprosessiin ja laistemme puheen mukauttamisesta, säästämme energiaa mutta riskeeraamme sen, mitä tavoittelemme.

Kuulijan roolissa on riskinä olla kuuntelematta ja antaa ajatuksen vaellella. Tämä mahdollistaa energian käytön muiden asioiden pohtimiseen. Näin vaarantuu kuitenkin koko kommunikaation idea, aito keskustelu, jossa kumpikin osapuoli on oikeasti läsnä tilanteessa. Tämän seurauksena kuulijalta jää ehkä tärkeää informaatiota saamatta. Kuuntelemallahan – toisin kuin puhumalla – ihminen voi oppia jotakin uutta.

Kommunikaation homeostaasi syntyy siis siitä, että osaa löytää balanssin aivojen resurssien käytön ja keskustelun tavoitteiden saavuttamisen välillä. Tässäkin on kyse optimoinnista, joka auttaa löytämään ihmisen kannalta tilanteeseen parhaiten sopivan ratkaisun.

Arto Mustajoki
Emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)