Tekijä: Arto Mustajoki

Tutkijoita on iät ajat pistetty järjestykseen tavalla tai toisella. Yksi arvostuksen mittari on ollut ja on edelleen tutkijan saama asema professorina tai tutkimuslaitoksen johtajana. Julkaisuillakin on aina saanut sulkia hattuun erityisesti tiedeyhteisön sisällä. Muutama vuosikymmen sitten intuitiivisen tutkijoiden arvottamisen rinnalle hiipi vähitellen uusi elementti: alettiin laskea tutkijan saamien viittausten määriä. Ei ollut sattumaa, että tällaista numeerista mittaria alettiin käyttää ensimmäiseksi lääketieteen piirissä. Alalla syntyi varhain tieteellisten journaalien nokkimisjärjestys, josta tutkijat olivat hyvin tietoisia. Huippulehdissä julkaisevat tutkijat olivat alansa huippuja – hyvin selkeä määrittely pätevyydelle.

Sitaatioiden mittaamiseen tarvittiin luotettava tietolähde, jollainen oli silloin ja on edelleen yhdysvaltalainen Web of Science -tietokanta. Sen tieteenalakohtainen kattavuus oli aluksi kuitenkin varsin kapea. Eurooppalainen kustantamo Elsevier näki tässä markkinaraon ja rakensi tieteenalakirjoltaan ja julkaisutyypeiltään kattavamman Scopus-tietokannan. Vielä laajemmin eri tieteenaloja ja erilaisia julkaisuja edustaa Publish or Perish -tietokanta, jonka taustalla on Google Scholar -hakupalvelu. Tietokantojen avulla alettiin pian laatia myös lehtien paremmuuslistoja, jotka perustuvat niissä julkaistujen artikkeleiden saamien viittausten määrään. Huippulehdillä (kuten Cell ja The Lancet) keskimääräinen artikkelien saama viittausmäärä huitelee kymmenissä, mutta lääketieteessä ja lähialoilla on tuhansia lehtiä, joissa se on alle yhden.

Sitaatioiden määrään vetoaminen johti aluksi ylilyönteihin, kun ei tajuttu tai haluttu tajuta tieteenalojen julkaisukäytäntöjen eroja. Fysiikan alalla saadut sata viittausta vastaa noin kymmentä viittausta matematiikassa, kuten jo Olli Lounasmaa totesi kuuluissa luonnontieteen alan vertailussaan. Myös tieteenalojen sisällä on suuria eroja viittausten määrässä. Korva-, nenä- ja nielutautien huippututkijan on turha haaveilla saman kertaluokan sitaatiomääristä kuin lääketieteellisen genetiikan tutkijan. Kun Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan toimikunnassa päätettiin koemielessä laskea akatemiaprofessuurin hakijoiden saamat viittausmäärät, etukäteen oli jo selvää, että ne kuvastavat enemmän tieteenalan julkaisu- ja viittauskäytänteitä kuin yksittäisen tutkijan ansioita. Niin siinä sitten kävikin. Ylivoimaisesti eniten viittauksia oli psykologeilla. Selvästi vähiten taas, käytännössä vain muutama, oli papyrologi Jaakko Frösenillä – joka oli ainoa suomalainen tutkija erään yhdysvaltalaisen lehden laatimassa maailman sadan merkittävimmän tutkijan listassa.

Ei ole yllättävää, että viittausten määrään perustuva arviointi on herättänyt kaiken aikaa myös kritiikkiä tutkijoiden keskuudessa. Aluksi kun esittäjinä olivat humanistisen alan tutkijat, kritiikki jäi vaimeaksi taustahälyksi. Mutta kun Kari Raivio sivalsi samaan suuntaan, asia sai painavamman sävyn. Kirjassaan Näytön paikka: Tutkimustiedon käyttö ja väärinkäyttö hän tuo esille monia viittauksiin perustuvan arvioinnin ongelmakohtia. Yksi niistä on lehtien kyseenalaiset temput viittausten määrän lisäämiseksi.

Jos viittaukset ovat harhaanjohtava tieteen mittari, mikä olisi parempi? Tiedemaailman keskeinen väline tutkimuksen ja tutkijoiden tason määrittelyssä on vertaisarviointi, mikä perustuu kokeneiden kollegoiden antamiin asiantuntijalausuntoihin. Sitä käytetään, kun valitaan professoreita, annetaan painatuslupia väitöskirjoille ja päätetään, mitkä artikkelit ovat riittävän hyviä julkaistavaksi tieteellisessä lehdessä. Näin voitaisiin tehdä ja on tehtykin kokonaisten laitosten ja yliopistojen tutkimuksen arvioinnissa. Se on kuitenkin työläs metodi suoritettavaksi vuosittain. On myös huomattava, että arvioitsijat eivät voi arvioida yksittäisiä julkaisuja vaan tekevät arvionsa sillä perusteella, millä foorumilla parhaimmat julkaisut on julkaistu eli käyttävät mielessään olevaa tai muitten tekemää julkaisufoorumien arvoasteikkoa.

Tietynlainen välimuoto vertaisarvioinnin ja viittauspohjaisesta arvioinnin välillä on journaalien ja kustantajien ”käsipelillä” tapahtuva tasoluokittelu. Tällaisia lehtirankingejä on ollut käytössä muun muassa Australiassa ja Norjassa. Kun olin itse eurooppalaisen humanistisen lehtiluokittelun (ERIH) johtoryhmässä, pääsin seuraamaan tarkkailijana asiantuntijaryhmän työskentelyä musiikkitieteen alla. He pohtivat muun muassa sitä, pitääkö jokaiselta musiikkitieteen osa-alueelta, kuten etnomusikologia, kognitiivinen musiikkitiede ja musiikkikasvatus, olla ainakin yksi lehti kaikkein korkeimmassa kategoriassa. Toinen ehkä vielä kiinnostavampi kysymys oli: tuleeko säveltäjän ”suuruuden” vaikuttaa siihen, kuinka korkealle arvostetaan hänen tuotantoaan käsittelevä ykköslehti. Toisin sanoen: onko Bach-tutkimus lähtökohtaisesti merkittävämpää kuin Griegiin kohdistuva tutkimus.

Suomessa käytössä oleva Julkaisufoorumi perustuu tähän samaan ideaan: 23 tieteenalakohtaista paneelia määrittelee lehtien ja kustantajien tasoluokan. Jos tutkijan artikkeli julkaistaan alan huippulehdessä, hänen yliopistonsa laariin tipahtaa neljä pistettä. Jos taas lehti on alinta kastia, pisteitä saa vain yhden. Näin kertyvät pisteet lasketaan yhteen ja tällä perusteella yliopistojen kesken jaetaan kymmeniä miljoonia euroja vuosittain.

Jotta voisi ymmärtää rahanjakomallin ongelmat, on hyvä palauttaa mieleen, mitä oli tätä järjestelmää ennen. Aluksi tutkimuksen tason mittarina käytettiin tohtoreiden määrää. Tämän seurauksena niistä maksettiin selvästi ylihintaa kuluihin nähden, mikä luonnollisesti johti siihen, että kaikki yliopistot halusivat tuottaa mahdollisimman paljon tohtoreita. Seuraavassa vaiheessa rahoituksen perusteena oli julkaisujen määrä, mikä oli sellaisenaan oikeinsuuntainen kriteeri, mutta johtaa määrän ylivaltaan laadun kustannuksella. Lehdet ja kustantajat luokitteleva julkaisufoorumi oli merkittävä askel eteenpäin. Koko järjestelmää voidaan kuitenkin kritisoida siitä, että se johtaa artikkelitehtailuun eikä jätä tutkijoille aikaa kehitellä laajoja kunnianhimoisia tutkimusteemoja.

Kaikki yllä kuvattu liittyy tutkimuksen arviointiin tiedeyhteisön sisällä. Julkaiseminen arvostetussa lehdessä ja viittausten määrä kuvastavat tutkijan vaikuttavuutta omalla tieteenalallaan. Se ei kuitenkaan kerro mitään tutkijan työn vaikutuksesta yhteiskuntaan. Poliitikot haluaisivat nähdä tutkimuksella mahdollisimman paljon hyötyä yhteiskunnan näkökulmasta, kun kerran ovat osoittaneet verorahoja sen tukemiseen. Heidän on vaikea ymmärtää, että on mahdotonta tehdä sellaista korkeatasoista tutkimusta, josta yhteiskunta ei tavalla tai toisella hyötyisi. Tärkein vaikuttamisen kanava ovat opiskelijat, jotka vievät uusimman tutkimustiedon omille työpaikoilleen – ja mikä ehkä vielä tärkeämpää: huippututkijat ovat istuttaneet heihin innon ja kyvyn hyödyntää ja tarkastella kriittisesti uusinta alan tutkimusta.

Keskustelu yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta kääntyy usein väittelyksi julkaisukielestä. Jos olet Suomen historian tai kielen tutkija, uusien tieteellisten löydösten julkaiseminen suomen kielellä on perusteltua. Näin täyttyy julkaisemisen yksinkertainen säätö: julkaise sillä kielellä ja sellaisella foorumilla, mitä tiedeyhteisö lukee. Mutta jos tutkija kirjoittaa artikkelin Kantin kategorisesta imperatiivista ja julkaisee sen suomeksi, hän kirjoittaa vain tusinalle suomalaisia kollegoitaan.

Eikö suomeksi julkaisemisella sitten ole merkitystä? Sillä on suuri merkitys, mutta se on yhteiskunnallista vaikuttavuutta eikä tieteensisäistä. Yhteiskunnallinen merkitys ei ole kiinni vain kielestä vaan ylipäätänsä siitä, miten julkaisun kirjoittaja kykenee ottamaan huomioon kohdeyleisön. Suomeksi kirjottamista ja avointa julkaisemista perustellaan usein sillä, että näin päättäjillä on suora pääsy viimeisimmän tutkimustiedon äärelle. Se on kaunis, mutta täysin epärealistinen ajatus. Heillä ei ensinnäkään ole aikaa siihen ja toisekseen heille on ylivoimainen tehtävä ymmärtää tiedeyhteisölle kirjoitettuja tieteellisiä artikkeleita, vaikka ne olisi kirjoitettu suomeksi.

Lääketieteen alalla saatetaan ihmetellä keskustelua julkaisujen kielestä ja tieteellisen tiedon levittämisestä muualle kuin tutkijakunnan piiriin, koska tilanne on selkeä ja yksinkertainen: jos haluat kertoa uusista tutkimustuloksistasi tiedeyhteisölle, kirjoita englanniksi tieteen kirjoitusnormien mukaisesti, jos taas haluat valistaa lääkärikuntaa tai ottaa muuten kantaa terveydenhoidon kysymyksiin, kirjoita selkeällä suomen kielellä. Tilanne on lääketieteessä tässä suhteessa täysin ainutlaatuinen, koska Suomalainen lääkäriseura Duodecim tarjoaa erilaisia alustoja uuden tiedon levittämiseen. Pelko siitä, että englanniksi julkaiseminen rapauttaisi suomen kielen ilmaisuvoimaa tutkijoiden kirjottaessa vain englanniksi, on turha myös sen vuoksi, että Duodecim vaalii aktiivisesti suomen kieltä kehittämällä alan terminologiaa ja kannustamalla tutkijakuntaa selkeään kielenkäyttöön. Myös Lääkäriliitto julkaisee suomeksi Lääkärilehteä ja tarjoaa jäsenkunnalleen muita palvelua suomeksi.

Lääketieteen alalla on siis tarjolla erinomaiset kanavat tutkimustiedon siirtämiseksi yhteiskunnan käyttöön. Samalla on huolehdittava tällaisen työn statuksesta. Saavatko suomenkieliset artikkelit Duodecim- ja Lääkärilehdessä tai Terveyskirjastossa riittävästi arvostusta ministeriössä, tiedekunnassa sekä tutkijoiden keskuudessa. Onko se aito meriitti, kun tutkijan työtä arvioidaan. Vaikuttavuuden näkökulmasta lääkärien ammattitaitoa kohottava suomenkielinen artikkeli on merkittävämpi kuin keskinkertainen englanninkielinen tieteellinen artikkeli, josta ei hyödy kukaan, jos se ei vie alan tutkimusta eteenpäin eikä lisää kentällä toimivien lääkärien osaamista.

Arto Mustajoki
emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)

Sairaaloiden – kuten kaikkien muidenkin modernien työpaikkojen – toiminta perustuu työntekijöiden väliseen kommunikaatioon. Yhteisissä pohdinnoissa ja keskustelussa lääkärit ja hoitajat yrittävät löytää parhaita hoitokeinoja ja samalla heidän tietonsa karttuu ja asiantuntemuksensa lisääntyy. Operatiivisissa tilanteissa, kuten leikkausaleissa, tiimeille kehittyy oma ja yksiselitteinen tapa antaa täsmällisiä ohjeita toisilleen.

Omanlaista logistista osaamista ja aukottomia kommunikaatioketjuja tarvitaan oheistoimintojen järjestämisessä. Ruokailun, vuodevaatehuollon, kuljetusten ja siivouksen järjestäminen mahdollisimman luotettavasti ja samalla taloudellisesti vaatii exceliä monimutkaisempia sovelluksia.

Yksi sairaaloiden johdon tehtävistä on taata toiminnalle tarvittavat resurssit. Kun he istuvat palavereissa ja kahdenkeskisissä neuvotteluissa taloudesta päättävien ylempien tahojen kanssa, tarvitaan neuvottelutaitoja ja strategista silmää. Lopputulokseen vaikuttavat erilaiset tunnusluvut, mutta niitäkin on erilaisia, joten omien argumenttien tueksi pitää osata tarjota oikeita faktoja. Iso haaste on myös hoitohenkilökunnan rekrytointi tilanteessa, jossa heistä on huutava pula. Tässäkin tarvitaan tietoa ja osaamista – sekä kommunikaatiotaitoja.

Sairaaloiden työntekijät ja johto ovat siis osallisina hyvin erilaisissa ihmisten välisistä kohtaamisista. Yllä kuvatuista tilanteista puuttuu kutenkin vielä yksi tärkeä palanen, jota varten sairaalat ovat olemassa eli potilas. Olen kesän jälkeen päässyt / joutunut seuraamaan laajasti sairaalaelämää ja lääkäreiden vastaanottoja. Seuraavassa joitakin huomiota.

Kun potilas kohtaa hoitajan tai lääkärin, hän odottaa asiallista, informatiivista ja ystävällistä kohtelua, jossa pääosa on sanoilla – sillä mitä sanotaan ja miten. Kokemukseni on tältä osin hyvin positiivinen. Syvällinen asiantuntemus luo luottamusta. Ystävällisyys ja potilaan näkökulman esillä pitäminen antaa kuvan siitä, että kyseessä on yhteinen projekti potilaan parhaaksi. Jokainen lääkäri ja hoitaja kysyi aina alkajaisiksi Mites täällä jaksellaan? tai Mitä on vointi tänään?

Lääkäreillä on sairaalan hierarkiassa vastuullinen ja tärkeä päätöksentekijän rooli. He määrittävät lääkkeet ja hoidon suuntaviivat. Siksi valmistauduin lääkärikiertoihin mielessäni etukäteen. Vaikka mitään erityistä kiireen tuntua en havainnut, ymmärsin, että yksi potilas ei voi viedä liikaa lääkärin aikaa. Lääkärin tilannekuvauksen jatkoksi valmistelin 2-3 sairauteen tai vointiini liittyvää asiaa, joista halusin kuulla lääkärin mielipiteen.

Jo koulutusvaiheessa mutta erityisesti työssään lääkärit joutuvat pohtimaan, millainen puhe on potilaan korvissa ymmärrettävää. Sanoako verenmyrkytys – mikä itsessään on epäonnistunut nimitys – vai puhuako sepsiksestä? Tulehdusarvoista kertomisessa useimmilla lääkäreillä oli tapana jättää tarkat arvot kertomatta ja tyytyä sanomaan, että ne ovat joko laskemassa tai nousemassa. Tämä on varmaan viisasta, koska potilaan on hyvin vaikea hahmottaa, mitä CRP:n arvo 167 oikeasti merkitsee. eikä se itsessään paljon kerrokaan ellei sitä verrata edellispäivän arvoon.

Keskustellessaan lääkärin tai hoitajan kanssa potilaan tulisi pystyä kuvaamaan mahdollisimman hyvin oma tilansa, koska tämä vaikuttaa hoitoon laboratoriotulosten ja muiden mittausten ohella. Erityisen vaikeaa on tunnetusti kivun määrittäminen. Siksi siihen on kehitetty menetelmiä, jotka auttavat potilasta nimeämään kivun voimakkuusasteen ja laadun. Kun vastailin tällaisiin kysymyksiin, tajusin, kuinka vaikeaa määrittely on. Välillä tuntui, että olisin yhtä hyvin voinut sanoa, että kipu on voimakkuudeltaan kolmonen tai seiska.

Hoitajien joukossa oli jonkin verran maahanmuuttajia, joiden suomen kielen taito ei ole vielä äidinkielisen tasolla. Joskus ajatellaan, että on epäkohteliasta kysellä maahanmuuttajilta heidän taustastaan tai kehua heidän suomen kielen taitoa, koska he voivat kokea sen osoitukseksi siitä, että he eivät ole ”oikeita suomalaisia”. Jotkut tutkijat kutsuvat tällaista puhetapaa ”mikroaggressioksi”.

Otin kuitenkin riskin ja kysyin yhden mustan hoitajan äidinkieltä. Pohjustin kysymystäni kertomalla, että olen kielentutkija ja siksi tämä asia kiinnostaa minua. Hoitaja vastasi ylpeänä ”Mun äidinkieli on kikuju”. Hän oli vielä innostuneempi, kun tiesin, että kikujua puhutaan Keniassa. Googletin heti hoitajan poistuttua tarkempia tietoja kielestä. Kun sitten tapasin hoitajan uudestaan, saatoin kertoa, että kikujun äidinkielisiä puhujia on enemmän kuin suomen puhujia. Se on Kenian suurin alkuperäisväestön kieli. Suahili ja englanti ovat laajassa käytössä lingua franca -kielenä.

Mietin, miten puutteet kielitaidossa näkyivät tuon hoitajan ja minun välisessä kommunikaatiossa. Kaikki asiat saimme selvitettyä, kun oli hieman kärsivällisyyttä, mutta selvästi jätin kysymättä häneltä laajempia tautiini ja sen hoitoon liittyviä kysymyksiä. Näin oli kuitenkin myös joidenkin muidenkin hoitajien kohdalla. Jos hoitaja oli ulospäinsuuntautunut ekstrovertti, saatoin rohkeasti kysyä sellaistakin, mikä ei ihan suoraan liittynyt kulloiseenkin tilanteeseen, mutta vähemmän puheliaalta hoitajalta en tällaisia asioita kysellyt. Ehkä arastelin turhaan.

Hoitajat eivät kyselleet taustoistani – näin onkin hyvä, koska sillähän ei ole merkitystä hoidon kannalta. Yksi poikkeus oli. Naapuriosaston sairaanhoitaja oli kutsuttu apuun, kun suonensisäisen kanyylin laittaminen ei tahtonut onnistua. Tälläkin hoitajalla meni viisi yritystä ennen kuin kanyyli oli paikallaan. Kaikki tapahtui kuitenkin varsin nopeasti. Lyhyestä kohtaamisesta huolimatta hoitaja ehti kertoa kaiken olennaisen omasta elämästään ja kysellä myös minun urastani.

Monet samassa huoneessa olleista potilaista halusivat kertoa seikkaperäisesti siitä, mitä olivat elämänsä aikana tehneet. Olikin kiinnostavaa kuulla heidän tarinoitaan, jotka eivät mitenkään tangeeranneet akateemisen maailman kanssa. Huikeimman tarinan kertoi 85-vuotias mies, joka oli 80-vuotiaana päättänyt harjoitella soittamaan urkuja, jolla hän soittelee korvakuulolta, koska ei tunne nuotteja. Tästä innostuneena hän on ruvennut säveltämään omia lauluja, joiden sävelet hänen poikansa kirjaa nuoteiksi. Hän oli myös muutama vuosi sitten tutustunut netin kautta yhteen ”kaveriin”, niin kuin hän sanoi. Hän oli etukäteen varoittanut tätä, että ”en pysty enää mihinkään”. Se ei kuitenkaan haitannut, koska kaveri oli vastannut, että ei hänkään. Nykyään he asustavat kaksistaan vanhuksille tarkoitetussa rivitalokaksiossa, jonne tuodaan ruoka ja jossa käydään siivoamassa.

Oliko muiden potilaiden kanssa puhetta hoidosta ja terveydenhuollosta ylipäätään? Ei kovin paljon muuta kuin ylistäviä ja kiittäviä kommentteja siitä, kuinka hyvää hoitoa sairaalassa sai. Yksi potilas oli kuitenkin poikkeus tässä yleisestä tyytyväisestä asenteesta. Heti kun hänet oli tuotu huoneeseen, hän alkoi mollata SOTE-uudistusta, joka on ”pilannut koko terveydenhoidon” ja jonka ansiosta ”kaikki rahat menevät johtajien palkkoihin”. Äänensävy oli niin tuima ja ehdoton, että en katsonut aiheelliseksi ruveta väittelemään asiasta. Teki mieli sanoa, että SOTE-alue pyörittää sitäkin hoitoa, jota hän on juuri saamassa ja että uudistus auttaa vähitellen karsimaan hallinnossa toimivien johtajien ja suunnittelijoiden vakansseja.

Vielä Omakantaan kirjatuista potilaan vointikuvauksista. Ne ovat äärimmäisen tärkeitä, koska potilasta hoitavat monet eri henkilöt, joiden on tiedettävä potilaan tautihistoria. Potilas itsekin niitä pääsee lukemaan ja ihmettelemään. Aina ei ole kuitenkaan ihan helppo tajuta, mistä on kyse:  ”Pulsseista nyt tunnettavissa femoralis ja poplitea helposti. Jalat lämpimäntuntuiset ja vatsa palpoiden pehmeä ja aristamaton.”

Tautikertomukset luonnehtivat myös potilasta kokonaisuudessaan. Olin jossakin vaiheessa ”omatoiminen”, mikä kaiketi tarkoitti, että pystyn käymään omin jaloin vessassa ja pukemaan itseni. Minua kuvattiin myös ”asialliseksi”. Se taas sairaalakielessä viittaa siihen, että en räyhää enkä muutenkaan pistä hanttiin. Mielenkiintoinen oli luonnehdinta ”orientti”. Olen törmännyt sanaan vain merkityksessä ”Etu-Aasia”. Mutta google kertoi, että sairaalakielessä sana onkin jonkinlainen typistetty versio ”orientaatiokykyisestä” eli potilas on tietoinen oman tilanteestaan ja pystyy vastaamaan kysymyksiin. Hyvä niin, vaikka kyllä minulla on hetkiä, jolloin orientaatio oli vähän hukassa.

Arto Mustajoki
emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)

Kun iäkäs äitini oli hoivakodissa viimeiset kuukautensa, siellä oli hoidettavana samanikäinen nainen, joka toisti kulkiessaan epäsäännöllisen säännöllisesti hokemaa ”Ei tässä ole mitään järkeä ja kuka tämän kaiken maksaa?” Hän tokaisi niin, kun telkkarista tuli jotakin typerää ohjelmaa tai kuultuaan sieltä jonkin uutisen. Mutta hän saattoi sanoa niin myös kävellessään pitkin hoivakodin käytäviä tarkoittaen varmaan sillä, että senkin touhu tuntuu järjettömältä.

Tokaisussa on tiivistettynä monien ihmisten mielentila. Monesti ajattelemme näin, mutta harvemmin sanomme ääneen mitä mielessämme liikkuu. Nykymaailman meno tuntuu meistä usein absurdilta ja käsittämättömältä. Asiat ovat monimutkaisia eikä niitä ole helppo ymmärtää. Ympäröivä yhteiskunta ja sen erilaiset ilmiöt vyöryvät luonnonilmiöiden tavoin ylitsemme ja ohitsemme. Elämä on täynnä umpikujia, joista ulospääsyyn on vain huonoja ratkaisuja.

Yhden pelottavan kuvan tarjoaa terveyspalveluiden tulevaisuus. Jo vuosia on puhuttu eri asioihin kohdistuvasta pulasta, vajeesta ja velasta. On lääkäripulaa, hoitohenkilöstövajetta ja hoitovelkaa. Tai sitten on vain yksinkertaiesti rahavaje: sote-alueilta puuttuu miljardeja. Tätä kirjoittaessani hallitusneuvotteluissa väännetään kättä siitä, mistä löytyisi leikattavaa. Kun luet tätä tekstiä, uskon, että ratkaisuista ei ole vielä sovittu.

Olen sitä mieltä, että mitkään leikkaukset eivät meitä pelasta. Oikeastaan suuri osa niistä vain lisää menoja tulevaisuudessa. Jos leikataan Sipilän-Stubbin hallituksen malliin mukaan terveydenhoidosta ja koulutuksesta, maksajaksi tulee seuraava sukupolvi paljon varmemmin kuin jos otetaan velkaa. Tarvitaan kokonaan uudenlaista ajattelua, koska jos emme kykene löytämään vaihtoehtoisia toimintamalleja, kipuilemme ongelmiemme kanssa vuodesta toiseen ja hallituksesta toiseen. Ennen kaikkea on yhdessä mietittävä, mistä voitaisiin luopua, jotta kaikki olennainen voitaisiin toteuttaa. Luopuminen on vaikein asia LUOVUudessa.

Oikeastaan koska emme ole osanneet luopua mistään, olemme joutuneet luovuttamaan. Olemme nostaneet kätemme pystyyn ja antaneet asioiden mennä omalla painollaan. Tästä on ollut tuhoisat seuraukset. Psykiatriasia hoitopaikkoja on nuorille aivan liian vähän. Nuorten huumekuolemissa olemme Euroopan kärkeä. Miksiköhän?

Emme voi mitään -mentaliteetti on synnyttänyt sumia, tukoksia ja jonoja. Hoidon tarvitsijoista on syntynyt suma, joka aiheuttaa tukoksen ja jonoja palveluihin, mikä puolestaan merkitsee hoitovajetta. On toki pulaa myös osaavista ammattilaisista ja voi olla vikaa myös asenteissa: psyykkisiä sairauksia ja huumeongelmia ei oteta riittävän vakavasti.

Asian yksinkertaistamiseksi pelkistän asian tähän: kipeästi psykiatrista tai huumehoitoa tarvitseville nuorille ei ole tarjolla riittävästi palveluita, koska rahat eivät riitä. Rahaa periaatteessa on, mutta on katsottu tarpeelliseksi pistää ne jonnekin muualle.

Paljon puhuttu iso kuva on vähintään yhtä lohduton: väestö vanhenee, hoitomuodot kallistuvat ja rahaa on entistä vähemmän. Jos yritämme olla edes jonkin verran rehellisiä, ei ole vaikea tehdä tätä johtopäätöstä: pitää tehdä jotakin radikaalia. Pitää päättää, mikä on välttämätöntä ja tärkeää ja mikä on vähemmän tärkeää. Tällainen keskustelu sattuu, koska priorisointi tarkoittaa, että jostakin pitää luopua. Huomaan, että en uskalla sanoa ääneen, mistä. Mutta varmaan ymmärrätte.

Toki priorisointia tehdään jo. Hoitoja jätetään antamatta – joillekin potilaille. Mutta tästä pitää voida keskustella laajasti koko yhteiskunnassa. Pitää laatia yhteinen suunnitelma, jossa voisimme taata kunnon terveydenhoidon sitä kipeimmin tarvitseville, vaikka jotkut muut jäisivät vähemmälle. Kunnollisen hoidon välttämättömyydestä puhutaan, mutta ei uskalleta sanoa ääneen, että se on mahdollista vain jos muualla vähennetään hoitoja tai muutetaan ne vähemmän verovaroja kuluttaviksi.

Ensimmäinen askel voisi olla julkinen keskustelu eri hoitomuotojen kalleudesta. Eli mitä maksaa jokin leikkaus ja montako muuta halvempaa hoitoa jää sen vuoksi antamatta. Tästäkin toki keskustellaan sotealueilla, lääkäripalavereissa ja konferensseissa, mutta keskustelu ei vielä kantaudu rivikansalaisen korviin ja tietoisuuteen. Siksi sillä ei ole vaikutusta ihmisten tapaan ajatella.

Olemme hyvin tietoisia, kuka viime kädessä kaiken maksaa – Suomen kansa. Mutta jos osaamme vastata kysymykseen ”Onko tässä mitään järkeä” viisaasti, voimme jostakin luopumalla saada kaiken olennaisen sellaiseen hintaan, jonka pystymme hyvin maksamaan. Emme ole köyhiä, joskin aika kipeitä.

Arto Mustajoki
Emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)

Saamme kiittää lääketieteen nopeaa kehitystä siitä, että olemme keskimäärin terveempiä ja elämme pidempään kuin aikaisemmat sukupolvet. Toki kaikki kehitys ei ole vain lääketieteen ansiota vaan taustalla on myös yleinen koulutustason ja ihmisten terveystietoisuuden nousu.

Yksi merkittävä lääketieteen nopean edistymiseen vaikuttanut ja vaikuttava tekijä on ollut alan tutkimuksen laadullinen ja määrällinen kehitys. Tutkimusmenetelmien modernisoinnin yhtenä juonteena on ollut taistelu ihmisen subjektiivisten kokemusten tuomaa harhaa vastaan. Ihmismieltä kun on niin helppo harhauttaa. Henkilökohtaiset satunnaiset kokemuksemme ovat niin voimakkaita, että niitä on vaikea kumota tieteellisillä faktoilla.

Kaksoissokkokoe on ollut yksi konkreettinen menetelmä, jolla ihmismielen harhauttavaa vaikutusta on pyritty eliminoimaan. Menetelmä on sinänsä varsin yksinkertainen ja sitä on käytetty pitkään myös lääketieteen ulkopuolella, kun on pitänyt varmistua siitä, onko Stradivarius-viulun ääni oikeasti parempi kuin muissa viuluissa ja maistuuko suosikkiolut muita paremmalta, jos ei tiedä juovansa sitä.

Lääketieteessä kaksoissokkokokeen välttämättömyyttä on perusteltu plasebo- eli lumevaikutuksella. Lääke ”tehoaa”, jos potilas uskoo sen tehoavan. Uskoon vaikuttavat monet seikat, joista tärkein on lääkärin auktoriteetti. Lääkärin sanalla on uskomaton vaikutus potilaan parantumiseen. Useat muutkin tekijät voivat heijastua lääkkeen ”vaikutukseen”, jopa pillerin koko ja väri.

Lääkkeen todellinen vaikutus saadaan näkyviin, kun verrokkiryhmä saa täsmälleen samoissa olosuhteissa samalta näyttävää ”lääkettä”, josta kuitenkin puuttuvat oikean lääkkeen ainesosaset. Koska lääkettä antava lääkäri tai hoitaja voi vaikuttaa lääkkeen ”tehoon” omalla toiminnallaan, hekään eivät saa tietää kummalle ryhmälle annetaan oikeaa lääkettä. Tästä tulee nimitys kaksoissokkokoe.

Kaksoissokkokoe on nerokas metodi, jolla voidaan osoittaa lääkeaineiden vaikutus ilman lume-efektiä. Ihan sataprosenttinen sekään ei kuitenkaan ole, koska koehenkilöiden joukko voi olla liian homogeeninen, ainakin jos ajatellaan koko maailman väestöä. Ihmisiä ei ole tehty samasta muotista; geneettiset tai elintapoihin liittyvät eroavuudet voivat vaikuttaa lääkeaineiden tehoon. Joka tapauksessa metodi antaa ratkaisevasti luotettavamman kuvan lääkkeen tehosta kuin jos sitä tutkittaisiin ilman satunnaistettua verrokkiryhmää.

Usko hoitoon tuo lisäbonusta

Kaksoissokkokoe soveltuu erityisen hyvin lääkkeiden testaamiseen, jossa aidon verrokkiryhmän käyttö sujuu helposti. Kun potilas saa fyysistä hoitoa, esimerkiksi kun hänet leikataan tai häntä hierotaan, sokkokokeen asetelmaa ei voida sellaisenaan käyttää, koska toinen potilasryhmä tietää saavansa tällaista hoitoa ja toinen tietää, että ei sitä saa.

Erilaisia tapoja leikata tai hieroa voidaan tutkia – tietysti potilaan suostumuksella – siten, että hän ei tiedä, mihin ryhmään hän kuuluu. Joka tapauksessa ”saan tehokasta hoitoa” -efekti edesauttaa parantumista, koska potilas näkee ja kokee olleensa hoitotoimenimenpiteen kohteena. Itse hoidon tehoa ilman tätä uskon tuomaa lisäbonusta on kuitenkin vaikeampi osoittaa tieteellisesti, koska standardin mukaista kaksoissokkometodia ei voida käyttää.

Vielä huonommin metodi toimii, kun on kyse potilaan omista terveyttä edistävistä toimenpiteistä. Ne ovat muutenkin ihmisten mielissä hieman eri lokeroissa kuin sairauden ja vaivojen hoitaminen. Kun ollaan potilaana, saadaan hoitoa eli ollaan toimenpiteiden kohteena. Se että itse pitäisi tehdä jotakin terveytensä eteen, ei suoraan istu potilaan rooliin. Vielä tärkeämmäksi oma rooli tulee, kun yritetään välttää joutumasta potilaaksi. Ennalta ehkäisy on tunnetusti kaikkein halvin tapa pitää kansa terveenä.

Miten todistaa metsän vaikutus?

Kun puhumme potilaan omista sairauksia parantavista ja terveyttä edistävistä toimenpiteistä, siirrymme kokonaisvaltaisten kokemusten maailmaan. Kun ihminen menee vaikkapa kävelemään metsään, hän alkaa kuvitella metsän tuoksuja jo sitoessaan lenkkitossuja jalkaansa. Kun hän käyskentelee metsässä, mieli ja keho saavat buustia kaikkien aistien kautta. Vaikutuksen kokonaistehon mittaamiseksi voidaan käyttää verrokkiryhmää, joka ei käy metsässä.

On kuitenkin melko mahdotonta eritellä, kuinka paljon tästä vaikutuksesta syntyy siitä, että ihminen tietää olevansa metsässä ja paljonko siitä, että hänen nenäänsä kulkeutuu eteerisiä tuoksuja ja silmiinsä rauhoittavia kuvia luonnosta. Tämä on tehokasta mielen ja kehon hoitamista ja parantamista, mutta sen todentamisessa ei voida hyödyntää lääkkeiden testaamissa käytettäviä (lähes) aukottomia metodeja.

Lääkärin on helpompi käyttää hoitomuotoja, joilla on mahdollisimman vankka tieteellinen pohja. Usein potilaskin luottaa niihin enemmän – lääkärin antama luotettava lääke parantaa varmemmin kuin pehmeämmät hoitomuodot. Viime aikoina niin monet hoitavat lääkärit kuin potilaatkin ovat kuitenkin oivaltaneet, että tieteellinen näytön varmuus ei välttämättä ratkaise erilaisten hoitomuotojen paremmuutta.

Siksi parhaan tulokset saadaan, kun lääke- ja leikkaushoidon ohella osataan käyttää hyödyksi myös pehmeämpien hoitomuotojen tarjoamat mahdollisuudet. Niiden etuna on myös se, että niillä on harvoin negatiivisia sivuvaikutuksia ja ne ovat yhteiskunnan kannalta edullisia. Kun lääkäri ”määrää” niitä potilaille, hekin uskovat niihin.

Arto Mustajoki
Emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)

Käsite ”homeostaasi” on vaivannut minua pitkään. Se on käsitteenä melko yksinkertainen tarkoittaen jonkin systeemin sisäisiä mekanismeja, joilla se pyrkii tasapainoon erilaisten ulkoisten ja sisäisten voimien paineessa. Homeostaasin avulla kuvataan usein erilaisia ihmiskehon toimintoja, kuten kehon lämpötilaa. Elintoimintojen kannalta on ratkaisevan tärkeää, että kehon lämpötila pysyy suhteellisen vakaana. Ihminen on tottunut säätelemään sitä pukeutumalla tilanteen mukaan, mutta elimistöllä on myös omat keinonsa säädellä lämpötilaa esimerkiksi hikoilemisen tai verenkierron avulla.

Kehon lämpötila on hyvä esimerkki siitä, että kyse ei ole mistä tahansa tasapainosta, jonkinlaisesta kylmän ja lämpimän absoluuttisesta balanssista, jos sellaista ylipäätänsä voikaan olla. Kyse on ihmisen toiminnan kannalta optimin lämpötason ylläpitämisestä. Jos lämpötila on vaarassa mennä tuon parhaan mahdollinen tason yli tai ali, elimistö puuttuu automaattisesti asiaan ja tekee tarvittavia korjausliikkeitä. Näin tarkasteltuna homeostaasi tarkoittaa optimointia, joka mahdollistaa ihmiskehon sujuvan toiminnan.

Homeostaasin ylläpitäminen vaatii kahdenlaisia mekanismeja. Jotta järjestelmä voisi toimia, sillä on oltava tehokas palautejärjestelmä, joka perustuu erilaisiin sensoreihin. Niiden avulla komentokeskus saa tietää, että jokin on pielessä. Tämän jälkeen komentokeskus käyttää tilanteen korjaamiseen tarkoitukseen sopivia välineitä, kuten entsyymejä ja hormoneita. Esimerkiksi verensokerin optimitason ylläpitämiseen elimistö käyttää muun muassa haiman erittämää insuliinia.

Sana homeostasis ei alun perin liity ihmiskehon toimintoihin, vaan se tarkoittaa yleisesti samana pysymistä. Kun rupesin pohtimaan, voisiko sen avulla kuvata myös muita ilmiöitä, hyvä ehdokas käsitteen käytölle löytyi aiheesta, jota olen itse tutkinut viime vuodet – ihmisten välisestä kommunikaatiosta ja sen ongelmista.

Kommunikaation homeostaasi syntyy tasapainoilusta sen välillä, kuinka paljon siihen satsataan kognitiivisia resursseja ja mitä tällä satsauksella saadaan aikaan. Tarkastellaan ensin energiankulutusta. Ihmisaivot ovat varsinainen energiasyöppö, joka tarvitsee toimintoihinsa noin viidenneksen koko kehon käyttämästä energiasta, vaikka se painaa vain puolitoista kiloa.

Aivojen käyttämä energiaa kuluu erilaisten toimintojen prosessointiin, kuten ihmisten väliseen vuorovaikutuksen säätelyyn. Yksi tapa säästää energiaa on pistää automaattiohjaus päälle. Tätä varten aivoissa on prosessointiyksikkö, jota psykologit kutsuvat systeemi 1:ksi. Ihminen ei tiedosta sen toimintaa, koska se perustuu intuitiiviseen ajatteluun. Aivojen kannalta on taloudellista käyttää mahdollisimman vähän systeemin 1:n vastakohtaa systeemiä 2:ta. Siinä ihminen tarttuu itse ohjaimiin ja käyttää pohdintaa ja järkeilyä. Se on hitaampi ja kuluttaa noin kolme kertaa enemmän aivojen resursseja kuin systeemi 1.

Jos höpisemme niitä näitä tai keskustelemme small talk -moodissa, automaattiohjauksen käyttö ei ole kovin vaarallista, koska olennaista ei ole informaation välittäminen vaan sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen. Mutta kun haluamme kertoa tärkeän uutisen, sopia kaverin kanssa tapaamisesta tai vaikuttaa kokouksen kulkuun, ei ole yhdentekevää, meneekö viesti perille. Perille menossa auttaa, jos osaa mukauttaa puheensa kuulijoiden tietoihin, tunnetilaan ja ennakkoasenteisiin sopivaksi. Jos luotamme näissä tilanteissa liikaa automaattiohjaukseen tuottamisprosessiin ja laistemme puheen mukauttamisesta, säästämme energiaa mutta riskeeraamme sen, mitä tavoittelemme.

Kuulijan roolissa on riskinä olla kuuntelematta ja antaa ajatuksen vaellella. Tämä mahdollistaa energian käytön muiden asioiden pohtimiseen. Näin vaarantuu kuitenkin koko kommunikaation idea, aito keskustelu, jossa kumpikin osapuoli on oikeasti läsnä tilanteessa. Tämän seurauksena kuulijalta jää ehkä tärkeää informaatiota saamatta. Kuuntelemallahan – toisin kuin puhumalla – ihminen voi oppia jotakin uutta.

Kommunikaation homeostaasi syntyy siis siitä, että osaa löytää balanssin aivojen resurssien käytön ja keskustelun tavoitteiden saavuttamisen välillä. Tässäkin on kyse optimoinnista, joka auttaa löytämään ihmisen kannalta tilanteeseen parhaiten sopivan ratkaisun.

Arto Mustajoki
Emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)