Sairaaloiden – kuten kaikkien muidenkin modernien työpaikkojen – toiminta perustuu työntekijöiden väliseen kommunikaatioon. Yhteisissä pohdinnoissa ja keskustelussa lääkärit ja hoitajat yrittävät löytää parhaita hoitokeinoja ja samalla heidän tietonsa karttuu ja asiantuntemuksensa lisääntyy. Operatiivisissa tilanteissa, kuten leikkausaleissa, tiimeille kehittyy oma ja yksiselitteinen tapa antaa täsmällisiä ohjeita toisilleen.
Omanlaista logistista osaamista ja aukottomia kommunikaatioketjuja tarvitaan oheistoimintojen järjestämisessä. Ruokailun, vuodevaatehuollon, kuljetusten ja siivouksen järjestäminen mahdollisimman luotettavasti ja samalla taloudellisesti vaatii exceliä monimutkaisempia sovelluksia.
Yksi sairaaloiden johdon tehtävistä on taata toiminnalle tarvittavat resurssit. Kun he istuvat palavereissa ja kahdenkeskisissä neuvotteluissa taloudesta päättävien ylempien tahojen kanssa, tarvitaan neuvottelutaitoja ja strategista silmää. Lopputulokseen vaikuttavat erilaiset tunnusluvut, mutta niitäkin on erilaisia, joten omien argumenttien tueksi pitää osata tarjota oikeita faktoja. Iso haaste on myös hoitohenkilökunnan rekrytointi tilanteessa, jossa heistä on huutava pula. Tässäkin tarvitaan tietoa ja osaamista – sekä kommunikaatiotaitoja.
Sairaaloiden työntekijät ja johto ovat siis osallisina hyvin erilaisissa ihmisten välisistä kohtaamisista. Yllä kuvatuista tilanteista puuttuu kutenkin vielä yksi tärkeä palanen, jota varten sairaalat ovat olemassa eli potilas. Olen kesän jälkeen päässyt / joutunut seuraamaan laajasti sairaalaelämää ja lääkäreiden vastaanottoja. Seuraavassa joitakin huomiota.
Kun potilas kohtaa hoitajan tai lääkärin, hän odottaa asiallista, informatiivista ja ystävällistä kohtelua, jossa pääosa on sanoilla – sillä mitä sanotaan ja miten. Kokemukseni on tältä osin hyvin positiivinen. Syvällinen asiantuntemus luo luottamusta. Ystävällisyys ja potilaan näkökulman esillä pitäminen antaa kuvan siitä, että kyseessä on yhteinen projekti potilaan parhaaksi. Jokainen lääkäri ja hoitaja kysyi aina alkajaisiksi Mites täällä jaksellaan? tai Mitä on vointi tänään?
Lääkäreillä on sairaalan hierarkiassa vastuullinen ja tärkeä päätöksentekijän rooli. He määrittävät lääkkeet ja hoidon suuntaviivat. Siksi valmistauduin lääkärikiertoihin mielessäni etukäteen. Vaikka mitään erityistä kiireen tuntua en havainnut, ymmärsin, että yksi potilas ei voi viedä liikaa lääkärin aikaa. Lääkärin tilannekuvauksen jatkoksi valmistelin 2-3 sairauteen tai vointiini liittyvää asiaa, joista halusin kuulla lääkärin mielipiteen.
Jo koulutusvaiheessa mutta erityisesti työssään lääkärit joutuvat pohtimaan, millainen puhe on potilaan korvissa ymmärrettävää. Sanoako verenmyrkytys – mikä itsessään on epäonnistunut nimitys – vai puhuako sepsiksestä? Tulehdusarvoista kertomisessa useimmilla lääkäreillä oli tapana jättää tarkat arvot kertomatta ja tyytyä sanomaan, että ne ovat joko laskemassa tai nousemassa. Tämä on varmaan viisasta, koska potilaan on hyvin vaikea hahmottaa, mitä CRP:n arvo 167 oikeasti merkitsee. eikä se itsessään paljon kerrokaan ellei sitä verrata edellispäivän arvoon.
Keskustellessaan lääkärin tai hoitajan kanssa potilaan tulisi pystyä kuvaamaan mahdollisimman hyvin oma tilansa, koska tämä vaikuttaa hoitoon laboratoriotulosten ja muiden mittausten ohella. Erityisen vaikeaa on tunnetusti kivun määrittäminen. Siksi siihen on kehitetty menetelmiä, jotka auttavat potilasta nimeämään kivun voimakkuusasteen ja laadun. Kun vastailin tällaisiin kysymyksiin, tajusin, kuinka vaikeaa määrittely on. Välillä tuntui, että olisin yhtä hyvin voinut sanoa, että kipu on voimakkuudeltaan kolmonen tai seiska.
Hoitajien joukossa oli jonkin verran maahanmuuttajia, joiden suomen kielen taito ei ole vielä äidinkielisen tasolla. Joskus ajatellaan, että on epäkohteliasta kysellä maahanmuuttajilta heidän taustastaan tai kehua heidän suomen kielen taitoa, koska he voivat kokea sen osoitukseksi siitä, että he eivät ole ”oikeita suomalaisia”. Jotkut tutkijat kutsuvat tällaista puhetapaa ”mikroaggressioksi”.
Otin kuitenkin riskin ja kysyin yhden mustan hoitajan äidinkieltä. Pohjustin kysymystäni kertomalla, että olen kielentutkija ja siksi tämä asia kiinnostaa minua. Hoitaja vastasi ylpeänä ”Mun äidinkieli on kikuju”. Hän oli vielä innostuneempi, kun tiesin, että kikujua puhutaan Keniassa. Googletin heti hoitajan poistuttua tarkempia tietoja kielestä. Kun sitten tapasin hoitajan uudestaan, saatoin kertoa, että kikujun äidinkielisiä puhujia on enemmän kuin suomen puhujia. Se on Kenian suurin alkuperäisväestön kieli. Suahili ja englanti ovat laajassa käytössä lingua franca -kielenä.
Mietin, miten puutteet kielitaidossa näkyivät tuon hoitajan ja minun välisessä kommunikaatiossa. Kaikki asiat saimme selvitettyä, kun oli hieman kärsivällisyyttä, mutta selvästi jätin kysymättä häneltä laajempia tautiini ja sen hoitoon liittyviä kysymyksiä. Näin oli kuitenkin myös joidenkin muidenkin hoitajien kohdalla. Jos hoitaja oli ulospäinsuuntautunut ekstrovertti, saatoin rohkeasti kysyä sellaistakin, mikä ei ihan suoraan liittynyt kulloiseenkin tilanteeseen, mutta vähemmän puheliaalta hoitajalta en tällaisia asioita kysellyt. Ehkä arastelin turhaan.
Hoitajat eivät kyselleet taustoistani – näin onkin hyvä, koska sillähän ei ole merkitystä hoidon kannalta. Yksi poikkeus oli. Naapuriosaston sairaanhoitaja oli kutsuttu apuun, kun suonensisäisen kanyylin laittaminen ei tahtonut onnistua. Tälläkin hoitajalla meni viisi yritystä ennen kuin kanyyli oli paikallaan. Kaikki tapahtui kuitenkin varsin nopeasti. Lyhyestä kohtaamisesta huolimatta hoitaja ehti kertoa kaiken olennaisen omasta elämästään ja kysellä myös minun urastani.
Monet samassa huoneessa olleista potilaista halusivat kertoa seikkaperäisesti siitä, mitä olivat elämänsä aikana tehneet. Olikin kiinnostavaa kuulla heidän tarinoitaan, jotka eivät mitenkään tangeeranneet akateemisen maailman kanssa. Huikeimman tarinan kertoi 85-vuotias mies, joka oli 80-vuotiaana päättänyt harjoitella soittamaan urkuja, jolla hän soittelee korvakuulolta, koska ei tunne nuotteja. Tästä innostuneena hän on ruvennut säveltämään omia lauluja, joiden sävelet hänen poikansa kirjaa nuoteiksi. Hän oli myös muutama vuosi sitten tutustunut netin kautta yhteen ”kaveriin”, niin kuin hän sanoi. Hän oli etukäteen varoittanut tätä, että ”en pysty enää mihinkään”. Se ei kuitenkaan haitannut, koska kaveri oli vastannut, että ei hänkään. Nykyään he asustavat kaksistaan vanhuksille tarkoitetussa rivitalokaksiossa, jonne tuodaan ruoka ja jossa käydään siivoamassa.
Oliko muiden potilaiden kanssa puhetta hoidosta ja terveydenhuollosta ylipäätään? Ei kovin paljon muuta kuin ylistäviä ja kiittäviä kommentteja siitä, kuinka hyvää hoitoa sairaalassa sai. Yksi potilas oli kuitenkin poikkeus tässä yleisestä tyytyväisestä asenteesta. Heti kun hänet oli tuotu huoneeseen, hän alkoi mollata SOTE-uudistusta, joka on ”pilannut koko terveydenhoidon” ja jonka ansiosta ”kaikki rahat menevät johtajien palkkoihin”. Äänensävy oli niin tuima ja ehdoton, että en katsonut aiheelliseksi ruveta väittelemään asiasta. Teki mieli sanoa, että SOTE-alue pyörittää sitäkin hoitoa, jota hän on juuri saamassa ja että uudistus auttaa vähitellen karsimaan hallinnossa toimivien johtajien ja suunnittelijoiden vakansseja.
Vielä Omakantaan kirjatuista potilaan vointikuvauksista. Ne ovat äärimmäisen tärkeitä, koska potilasta hoitavat monet eri henkilöt, joiden on tiedettävä potilaan tautihistoria. Potilas itsekin niitä pääsee lukemaan ja ihmettelemään. Aina ei ole kuitenkaan ihan helppo tajuta, mistä on kyse: ”Pulsseista nyt tunnettavissa femoralis ja poplitea helposti. Jalat lämpimäntuntuiset ja vatsa palpoiden pehmeä ja aristamaton.”
Tautikertomukset luonnehtivat myös potilasta kokonaisuudessaan. Olin jossakin vaiheessa ”omatoiminen”, mikä kaiketi tarkoitti, että pystyn käymään omin jaloin vessassa ja pukemaan itseni. Minua kuvattiin myös ”asialliseksi”. Se taas sairaalakielessä viittaa siihen, että en räyhää enkä muutenkaan pistä hanttiin. Mielenkiintoinen oli luonnehdinta ”orientti”. Olen törmännyt sanaan vain merkityksessä ”Etu-Aasia”. Mutta google kertoi, että sairaalakielessä sana onkin jonkinlainen typistetty versio ”orientaatiokykyisestä” eli potilas on tietoinen oman tilanteestaan ja pystyy vastaamaan kysymyksiin. Hyvä niin, vaikka kyllä minulla on hetkiä, jolloin orientaatio oli vähän hukassa.
Arto Mustajoki
emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)