Kuukausi: toukokuu 2018

Tekoäly, syväoppiminen, hahmontunnistus – digimaailma tunkee ovista ja ikkunoista. Autot liikkuvat ilman kuljettajaa. Tietokone tulkitsee röntgenkuvia. DaVinci-robotti tekee leikkauksista turvallisempia.
Nyt on vuorossa digipatologia. Helsingissä järjestetään 29.5.-1.6. 14. eurooppalainen digipatologian kokous, johon osallistuu noin neljä sataa alan tutkijaa ja kliinikkoa.

Niin kuin kaikki lääkärit, myös patologit ovat aina tähän asti kouluttaneet seuraavan sukupolven välskäri-kisälli mallilla. Nyt nuoren innokkaan erikoistuvan tilalle on tulossa tekoäly, kosketusnäyttö ja näppäimistö. Passiivisesta ihmisen hallitsemasta tietokoneesta on tullut käyttäjää ohjaava ja monimutkaisia muotoja analysoiva älykone.

Leikitään ajatuksella. Jos kaikki HUSLABin ja yliopiston patologit käyttäisivät erikoistuvien kouluttamiseen kuluttamansa ajan tietokoneen opettamiseen, kuinka kauan kestäisi, että se osaisi patologis-anatomisen diagnostiikan yhtä hyvin kuin vasta valmistunut erikoislääkäri? Vähän tyhmempikin kone voisi olla ihmisen taitojen tasolla ehkä viidessä tai kymmenessä vuodessa.

Mikä erityistä hyötyä tämän konepatologin kouluttamisesta sitten on? Ensiksikin, se ei nyt yksinkertaisesti koskaan kuole. Siihen voi ohjelmoida aina uusia ja uusia diagnooseja ja siellä muistissahan ne pysyvät. Eikä patokoneella olisi huonoja ja hyviä päiviä. Se on yhtä tyhmä tai yhtä viisas joka päivä. Se olisi minua luotettavampi, koska kaikki tietäisivät mihin se pystyy ja mihin ei.

Kun kone tekee työt, mihin minä sitten ryhtyisin? Nostaisin varmaan vielä jonkun aikaa palkkaa ja sen jälkeen potkaistaisiin kilometritehtaalle? Ei nyt sentään. Jäisin eläkkeelle.

Jotkut pelkäävät jo ihmisen ja koneen välistä maailmansotaa. Arnold oli kova robottijätkä. Se sota puhkeaa vasta ensi vuosisadalla, mutta jo nyt ihmiset menettävät työnsä koneelle. Olin tänään Hertassa ostoksilla ja maksoin kassaneidin sijaan tylsän näköiselle automaatille. Lentokentän tuimat tullimiehet ovat hävinneet ja tarkastuksen tekee kasvon tunnistava kamerasilmä. Samanlaisella muutaman sadan maksaneen IPhonen kasvontunnistuksella avaan sähköisen pankkini.

Nämä kaikki ovat ”tyhmiä” tietokoneita, mutta riittääkö fiksunkaan koneen kantti luotettavaan hahmontunnistukseen mikroskoopissa? Saati sen pohjalta tehtävään patologis-anatomiseen diagnoosiin ja lausuntoon, jossa annettaisiin tarvittavat lisätiedot esimerkiksi syövän reunamarginaalista tai kasvusta verisuonten sisällä? Lisäksi pitäisi koneen osata neuroblastoomien Shimadan-luokitus, Bethesda-luokitus ja kaikki tuhat muuta kasvainten steissausta ja greidausta.

Ei, me emme ole vielä perillä. Mutta alkuun on päästy. Ja ehkä vähän pidemmälle. JAMA:ssa julkaistiin viime vuoden lopulla artikkeli, jossa ensin tietokoneelle opetettiin rintasyövän imusolmukemetastaasien tunnistaminen. Se kesti vuoden. Sen jälkeen tietokoneelle ja patologian erikoislääkäreille näytettiin samat 270 histologista lasia, joista 110:ssä oli mikrometastaaseja ja lopuissa ei. Vastausaikaa annettiin kaksi tuntia, mitä patologit pitivät normaalina tällaisen lasimäärän katsomiseen. Voiton vei – tietokone.

Patologien ei kannata vielä heittää tuhkaa pään päälle. Kyse on pienestä ja yksinkertaisesta kokeesta. Jokaisen patologin päivässä vastaan tulee mitä erilaisimpia näytteitä. Niistä osa on huonosti leikattu, pitää pyytää lisäleikkeitä. Älyäisikö kone tätä? Monen taudin diagnoosiin vaikuttaa potilaan ikä, sukupuoli, aikaisempi tautihistoria ja näytteen ottopaikka. Seli seli, mutta kyllä tuo artikkeli pani miettimään.

Paasikiven kuuluisin lause on: ”Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.” Niin kai tässäkin. Hypätään kymmenen vuotta eteenpäin ja käydään Haartmaninkatu 3:ssa tapaamassa Henri Puttosta, josta on tullut patologian professori.
– Mitä kuuluu, Henkka?
– Menee oikein kivasti. Voitettiin just yksi oikeudenkäynti, jossa koneen tekemä virhediagnoosi johti potilaan vammautumiseen.
– Millä ilveellä?
– No, se uusi konevastuulaki määrittelee koneen tekemän virheen seuraukset samaan tapaan kuin ihmisen tekemät virheet. Kone sai vakavan huomautuksen, mutta saa jatkaa diagnostikkona kuten ennenkin. Kolmesta se sitten romutetaan.
– Mitä sä teet sillä aikaa, kun kone jauhaa diagnooseja?
– Tutkin tietysti. Meillä on ihan mieletön ryhmä sikiöpatologeja ja sikiöpatologikoneita ympäri maailmaan. Jukupätkä, miten kovia papereita on tullut.
– Missä mennään?
– Me kuvattiin livenä just miten gastrulaatio tapahtuu kohdussa, ja miten sen epäonnistumisesta tulee teratooma. Sähän olit siitä aikoinasi kiinnostunut.
– Niinpä niin. Sekin jäi silloin tekemättä.

Pian tekoäly on patologin apuri. Se tekee alustavan analyysin näytteistä. Jo nyt 90 prosenttia niistä on oikein. Patologi tarkastaa diagnoosin, sen perusteet ja täydentää puutteet. Samalla lausuntoon tehdyt muutokset menevät koneen muistiin. Niiden avulla kone saa koko ajan palautetta diagnostiikastaan ja oppii ihan samalla tavalla kuin erikoistuva lääkäri. Mennään kohti täydellisyyttä. Patologit käyttävät enemmän ja enemmän aikaa tutkimukseen ja sitä kautta edistävät tautien ymmärtämistä, diagnostiikkaa ja hoitoa. Sitä paitsi meillä on lopultakin aikaa olla yhteistyössä kliinikoiden kanssa.

En pitäisi huonona visiona.

Hannu Sariola
Kehitysbiologian professori, patologi

Bejnordi BE ym. JAMA. 2017;318:2199-2210.
https://digitalpathologysociety.org/14th-european-congress-on-digital-pathology-ecdp-2018/

Mikä yhdistää Lääketieteellisen tiedekunnan viiden koulutusohjelman opiskelijoita? Jokaisen pitää osata ajatella, argumentoida ja toimia tutkimusperustaiseen tietoon nojaten. Jokaisen pitää ymmärtää ihmistä kokonaisuutena ja samalla osata tarkentaa katsetta asiantuntijana tiettyyn ongelmaan tai osa-alueeseen. Kaikki tuottavat muutoksia. Olkoon muutos hoitotoimenpide, tukitoimi, kuntoutusprosessi, ajattelun muutos, ennaltaehkäisevä toimenpide, tiedon tai paradigman muutos, tai muutos rakenteellisella tasolla, hoidon järjestämisessä, prosesseissa, yhteiskunnassa.

Osa opiskelijoista tulee työskentelemään toistensa kanssa – moniammatillisesti, ihmisten samankaltaisten ongelmien äärellä. Toisaalta kaikilla aloilla on vankka oma identiteetti, vaikka tutkimuspuolella tiedon rajat usein ylittyvät, sekoittuvat, hälvenevät.

Ehkä juuri siksi minua vähän jännitti. Lukukauden viimeisellä kurssillani keskityttiin ihmisen käyttäytymisen ja toimintamallien muutokseen sekä teorian että käytännön kautta – miten saada ihmiset motivoitumaan muuttamaan toimintamallejaan terveyttä ylläpitäviksi. Kurssi oli avoin koko tiedekunnalle ja mukaan hyppäsi medisiinari- ja psykologiopiskelijoita, sekä yksi tuleva hammaslääkäri.

Kurssilla kuultiin käyttäytymisen muutoksen teorioista ja harjoiteltiin ja simuloitiin erilaisia motivaatiotekniikoita. Opiskelijat saivat haastatella kahta aikuisuuden kynnyksellä olevaa kokemusasiantuntijaa, jotka olivat onnistuneet aikaistamaan toivottoman myöhäiseksi vinksahtanutta unirytmiään muuttamalla toimintamallejaan. Kurssilla perehdyttiin myös siihen miten erilaiset persuasive technology -pohjaiset sovellukset voivat toimia käyttäytymisen muutoksen tukijana.

Muutoksen psykologia ei ole suoraviivaista vaikuttamista ja määräilyä, vaan suorastaan tiedetaiteen laji, joka kietoutuu dynaamisiin motivaatiomalleihin, minäkäsitykseen, sekä ajattelun kaikkiin tasoihin itseä koskevista ydinuskomuksista lähtien.  Käyttäytyminen ei yleensä muutu ilman ajattelun muutosta.  Ajattelu ei useinkaan muutu ilman tunteiden ymmärtämistä. Paluu vanhoihin rutiineihin tapahtuu useammin kuin pysyvä muutos – niin inhimillistä. Ei ole siis ihme että runsas tietämys terveellisistä elämäntavoista ei useinkaan onnistu transloitumaan fiksuiksi toimintamalleiksi. Kansanterveyden kultainen kysymys onkin miten näihin malleihin voidaan pysyvästi vaikuttaa.

Opiskelijat haastettiin tekemään muutos jossain omassa käyttäytymismallissa, ja kurssitehtävänä analysoida tutkimusperustaiseen tietoon nojaten omaa muutosprosessia. Vaatimattomankin muutoksen vaativuuden voi paremmin ymmärtää kun haastaa ensin itsensä.

Tämä kurssi oli siis yksi niistä toukokuun kursseista, jotka avattiin tiedekunnan kaikille opiskelijoille. Järjestäjinä voivat toimia kaikki tiedekunnan koulutusohjelmat. Käynnissä on siis hyvä alku monitieteiselle ja integratiiviselle opetukselle lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Anu-Katriina Pesonen
Kehitys- ja kliinisen psykologian professori, Helsingin yliopisto
e-mail: anukatriina.pesonen@helsinki.fi
Twitter: anu_katriina

Kolmannen vuosikurssin opiskelijana 1990-luvun syvimmän laman aikoihin koetin tavoittaa erästä tutkijaa x puhelimitse. Olin yltiöpäisen kiinnostunut virologiasta, virusten rakenteesta ja siitä, miten ovelasti ne valjastivat solut toimimaan omina tehtainaan. Muutaman yrityksen jälkeen luovutin ja hain kesätyöpaikkaa, jossa luvattiin ”ei palkkaa, työtä vuorokauden ympäri”.

Monta kertaa myöhemmin on käynyt mielessä, että olisinko ehkä eri alalla nykyisin, jos kyseinen tutkija olisi vastannut puhelimeen. Uravalinnat ovat usein pienistä sattumista kiinni.

Tutkimustyölle ei ollut aikaa

Elokuussa 2014 aloitin professorin viransijaisena Helsingin yliopistossa ja HYKS Sydän- ja Keuhkokeskuksessa. Keuhkoklinikassa oli uusi ylilääkäri. Työvoimapula oli lamaannuttava, meillä oli seitsemän erikoistuvan virkaa, mutta ainoa ”oma” erikoistuvamme oli tekemässä sisätautipuolella pakollisia sisätautipalveluita. Meillä oli sijaisena korvalääkärin urasta haaveileva vastavalmistunut kollega ja muuta porukkaa, jotka jonottivat sisätautipalveluun. Tuntui mahdottomalta ajatukselta, että joku erikoistuva tai erikoislääkäri ehtisi tehdä tutkimusta. Lääkärivaje oli niin paha, että jouduin itsekin tuon tuosta sairaalalääkärin sijaiseksi.

Erikoistuvia oli kohta kuin meressä kaloja

Pidimme kriisipalaverin (vasta-aloittanut ylilääkäri, pätkäprofessorin sijainen ja kliinisen opettajan viransijainen) ja päätimme kääriä hihat (siihen aikaan lääkärintakeissa vielä oli vielä pitkät hihat). Tuntui siltä, että ennen kuin mitään tutkimusprojektia voisi edes ajatella, klinikan työvoimapula täytyi ratkaista ensin. Päätimme panostaa rekrytointiin. Muistan nimenomaisesti, että keskustelimme tuolloin, että kyse on ”isosta laivasta, joka kääntyy hitaasti”. Pian rekrytointien aloittamisen jälkeen pursi meinasi todellakin keikahtaa.

Vuoden 2015 aikana erikoistuvien määrä ensin tuplaantui. Nyt Helsingin yliopistolle koulutusohjelmaamme ilmoittautuneiden määrä on jo yli 40 (kukaan ei enää pysy laskuissa mukana) kun se v. 2014 oli 12. Olisi tietysti mukava ottaa tästä kaikki pisteet itselleen. Todellinen selitys ilmoittautujien määrän kasvuun löytyy kuitenkin lääkärikoulutuksen aloituspaikkojen lisäämisestä, Rellmanin raportista ja erikoislääkärikoulutuksen uudistuksesta – nämä olivat juuri sopivia sattumia, jotka ajoivat nuoret lääkärit ilmoittautumaan koulutusohjelmiin.

Silti – kuinka monet näistä innokkaista tulijoista olisimme menettäneet, jos emme olisi vastanneet puhelimeen tai sähköpostiin?

Nyt on kouluttajilla tuhannen taalan paikka rekrytoida paikat täyteen ja vähän ylikin – jonottajat voi hyvin valjastaa tekemään tutkimusta. Sama ilmiö on mahdollista toteuttaa koko kliinisen lääketieteen kaikilla erikoisaloilla, myös valtakunnallisesti.

Akateeminen vapaus ja aika kortilla – Mitä tästä seuraa?

Erikoislääkäri- ja erikoishammaslääkärikoulutuksen ohjausvastuu siirtyi OKM:ltä STM:lle 1.2.2015. Nyt uudistus on loppumetreillään. Erikoisalojen vastuukouluttajat ovat toivottavasti jo yhtenäistäneet koulutusohjelman sisällön valtakunnallisesti, sillä 1.1.2019 alkaen koulutusohjelmiin valitaan opiskelijoita valtakunnallisen valintamenettelyn kautta, ja koulutuspaikan myöntäminen edellyttää kouluttajalta takuuta erikoislääkärin tutkinnosta. Tuo deadline luo nuorille lääkäreille painetta ilmoittautua erikoistumiskoulutukseen vuoden 2018 aikana.

Tutkinto muuttuu osaamisperustaiseksi, mikä mahdollistaa erilaisten oppijoiden kouluttamisen erikoislääkäreiksi siihen tahtiin, kun se heille on luonnollista. Uudistus tuo ainakin teoriassa mahdollisuuksia aloille ja alueille, joilla on pulaa erikoislääkäreistä, sillä suosittujen alojen koulutuskiintiöitä pienennetään ja pula-alojen kiintiöitä kasvatetaan.

Tutkimuksen kannalta tutkintojen määrän rajaaminen on huolestuttava trendi, sillä erikoistuvan koulutus sitoutetaan kliiniseen koulutusputkeen. Akateeminen tutkimus on aina edellyttänyt vapautta ja aikaa. Jatkossa ylilääkäreiden suhtautuminen tutkimukseen liittyviin virkavapaisiin tulee olemaan vielä tärkeämpää kuin aikaisemmin, että kliinisen tutkimuksen taso säilyy ja paranee.

Keep it simple

Mitä konkreettisia toimia me teimme aikaisemmin saadaksemme rekrytoitua erikoistuvia lääkäreitä? Toimenpiteet olivat pieniä, lähes naurettavan yksinkertaisia:
Ilmoitimme avoimista viroista monilla kanavilla, myös sosiaalisessa mediassa ja loppuvaiheen opiskelijoille. Näin jokainen työpaikkailmoitus oli myös mainos erikoisalasta.
Priorisoimme kaikki työhön, sijaisuuksiin tai erikoistumiseen liittyvät yhteydenotot, vaihdoimme viikoittain ylilääkärin kanssa yhteystietoja uusista ehdokkaista.
Suhtauduimme kaikkiin yhteydenottoihin kunnioituksella, sovimme kaikkien halukkaiden kanssa tapaamiset ja teimme erikoistuville opintosuunnitelmat. Palkkasimme imagon vuoksi myös kesäkandidaatteja klinikkaan silloin, kun sille oli tarvetta, ja toivotimme jokaisen kliinisen opintojakson päätteeksi opiskelijat tervetulleiksi amanuensseiksi.
Päivitimme perehdytysohjeet ja kävimme säännöllisesti kehityskeskusteluita.
Katsoimme, että koulutukseen ilmoittautuneet tekivät koulutuksen siinä järjestyksessä, kun se oli tarkoituksenmukaista oppimisen kannalta, eikä klinikan työvoimapulan kannalta. Tämä edellytti kärsivällisyyttä, mutta oli kannattava pitkän aikavälin sijoitus.

Näitä yksinkertaisia keinoja suosittelen kaikille, joille se suinkin on mahdollista. Isoilla erikoisaloilla toki on omat haasteensa, kun erikoistuvia on kymmenien sijasta satoja. Nyt on käsillä ainutlaatuinen aika rekrytoida parhaat osaajat omalle alalle. Tätä tilaisuutta ei kannata päästää käsistä. Varsinkin, kun ensi vuonna kaikki muuttuu.

Tieteenalallamme on syytä hymyyn

Entä auttoiko erikoistuvien rekrytointi viemään tieteenalaa eteenpäin? Päätelkää itse: Keuhkosairauksien klinikan erikoislääkäreistä, erikoistuvista lääkäreistä ja heidän sijaisistaan 12 on rekisteröinyt väitöskirjan DSHealth-tutkijakouluun vuoden 2016-2018 aikana. Virkapohjat ovat nyt täynnä, ja erikoistuvat ovat perustaneet ”Tuskaklubin” eli vertaisryhmän väitöskirjaa tekeville erikoistuville. Oma tutkimusryhmäni on niin täynnä, etten voi ottaa uusia väitöskirjatyöntekijöitä ainakaan ennen kuin saamme muutaman putkesta ulos.

Nyt koulutuksessa oleva nuori lääkärikunta on saatu hyvin sitoutettua alalle, mutta ennen kun 31.12.2018 on ohi, meillä voi olla vielä parikymmentä uutta erikoistumaan ilmoittautunutta. Haasteena onkin onnistuneesti rekrytoidun henkilökunnan pitäminen tyytyväisenä ja motivoituna, jotta kaikki saadaan koulutusputkesta ulos ja eteenpäin akateemisella urapolulla.

Tutkimuksella on mahtavat mahdollisuudet tulevaisuudessa

Henkilöstö on meidän tärkein resurssimme Helsingin yliopistolla ja HUS:ssa. Tämä pätee toki muihinkin lääketieteellisen tiedekunnan oppialoihin kuin erikoislääkärikoulutukseen, joten suosittelen aktiivista otetta rekrytointiin kaikille tieteenaloille ja erikoisaloille.

Klinikan ja yliopiston kouluttajan välinen yhteistyö ja positiivinen suhtautuminen tutkimustyöhön ovat myös keskeisiä muuttujia lääketieteellisen tutkimuksen tason nostamiseksi entistä korkeammalle. Elämme aikakautta, jossa tutkimusmenetelmien muutos tuo meille kaikille mahdollisuuden tehdä tutkimusta ihan uudesta näkökulmasta: uusi tutkimuslaki mahdollistaa terveystietojen toisiokäytön ja avannee myös KanTa-arkiston tutkimukselle, uusi (ja vanha) biopankkilaki takaa menetelmän kerätä laadukkaita kliinisiä kohortteja puhumattakaan FinnGenistä. Ja tämäkin kaikki tullaan toteuttamaan, vaikka valtiovalta on jatkuvasti leikannut tutkimuksen ja opetuksen määrärahoja. Mitä me voisimmekaan saada aikaan, jos yliopistojen rahoitus palautettaisiin edes ennalleen

Uutena tutkimusvaradekaanina jaan mielelläni ajatuksia rekrytoinnista, kliinisen ja perustutkimuksen pullonkauloista, väitöskirjatöiden ja sen jälkeisten tutkintojen sujuvoittamisesta, tutkijan urapolusta, rahoituksesta ja uusista tutkimusta tukevista ideoista.

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani, keuhkosairauksien ja allergologian professori, HY
Osastonylilääkäri, HYKS sydän- ja keuhkokeskus

Eija Kalso kirjoitti viisaasti, että randomisoitu plasebo- kontrolloitu tutkimus  ( RCT )   on kliinisesti merkityksetön,   jos tutkimukseen valitaan sellaisia potilaita, joita  oikeassa kliinisessä työssä ei tutkittavalla hoidolla  hoideta (Viikon juttu  12.02.18). Näinhän kävi   ensimmäisessä  vaihdevuosien hormonihoidon RCT:ssa  eli  Women`s Health Initiative ( WHI) – tutkimuksessa vuodelta 2002.  Kun hikoilun  häviäminen estrogeenihoidon aikana olisi paljastanut hoidon olevan estrogeenin, tutkimus päätettiinkin suorittaa  naisilla, joiden  menopaussin alkamisesta  oli kulunut  jopa vuosikymmeniä  (keski-ikä 63 v) ja joilla  ei ollut  vaihdevuosioireita,  mutta kylläkin monia  verisuonisairauksia  ja  ylipainoa. Tällaisille naisille tuskin kukaan gynekologi olisi  aloittanut estrogeenihoitoa.  WHI- tutkimus kertoi  estrogeenin aiheuttavan  enemmän haittoja kuin hyötyjä, ja niinpä  se teilasi vaihdevuosien  hormonihoidon. Maallikkolehdistö riemastui  rakastamistaan  negatiivisista uutisista, ja estrogeenikauhu levisi vauhdilla ympäri maailmaa.

Onneksi löytyi tutkijoita, jotka  uskalsivat  haastaa jo uskonkappaleeksi nostetun  WHI-tutkimuksen.   Nämä kerettiläiset – heitä löytyi myös WHI- tutkijoiden joukosta – ovatkin puhdistaneet  estrogeenihoidon maineen . Estrogeenin renesanssia on siivittänyt myös  perustutkimus, joka on pystynyt selvittämään  entistä paremmin niitä mekanismeja, joilla estrogeeni vaikuttaa  sydämen ja verisuonten toimintaan. Yllättävä oli esimerkiksi se  tieto, että  estrogeeni suojaakin valtimoita  parhaiten nimenomaan hikoilevilla naisilla  eli juuri niillä, jotka suljettiin WHI- tutkimuksesta pois.  Estrogeenin uutta tulemista esiteltiin jokin aika sitten  myös suomeksi (Hanna  Savolainen-Peltonen ja  Tomi Mikkola: Vaihdevuosien hormonihoidon vaikutukset,  SLL, 3/2018, ss. 143-5 ).

Estrogeenihoito  kiistatta parantaa oireista (hikoilu, unihäiriöt, väsyminen, alakulo, limakalvokuivuus) kärsivän  naisen elämänlaatua.  Tämä  on aina ollut ja on edelleenkin  tärkein syy käyttää estrogeenihoitoa.  Nopeimmin  vaikutus näkyy  unen parantumisena . On yllättävää, että vasta  viime vuosina on  opittu ymmärtämään unen merkitys aivojen  puhdistautumisessa gliasolujen ja lymfakierron avulla. Tätä aivopesua ei tapahdu estrogeenipuutteesta kärsivällä naisella,   sillä   jos hän onnistuukin  nukahtamaan, uni keskeytyy 1-3 tunnin välein kuumien aaltojen saattelemana. Estrogeeni korjaa hypotalamisen lämpöhäiriön, palauttaa yöunet ja  siten varmistaa aivojen puhdistautumisen.  On myös mahdollista, että estrogeeni  voisi suoraan suojata aivoja, sillä sen reseptoreita on neuroneissa.  Olipa mekanismi mikä tahansa, kognitiiviset taidot  parantuvat  estrogeenin aikana,  mikä  auttaa naista pärjäämään  työelämässä nuorempien rinnalla. Moni tarvitsee tällaista dopingia, sillä eläkeikää on jo nostettu ja tullaan nostamaan jatkossa vielä lisää.

Estrogeenin renessanssi sai vauhtia ,  kun   estrogeenin osoitettiin sittenkin suojanneen  sydäntä ja verisuonistoa myös WHI-tutkimuksessa,  jos se oli aloitettu  60 vuotta nuoremmille naisille.  Tämä ”ikkunahypoteesi” on  todettu  myös monessa uudessa tutkimuksessa ja  myös suomalaisilla  naisilla.  Valtimosuoja on sitä parempi, mitä pikemmin estrogeenihoito on aloitettu  vaihdevuosien alkamisen  jälkeen. Ikkunateorialla on vankka biologinen perusta, sillä estrogeeni  estää, mutta ei poista jo syntyneitä valtimoplakkeja. Estrogeeni  myös selittää, miksi  naisen riski  saada sydäninfarkti  ennen vaihdevuosia  on vain noin viidennes miehen vastaavasta riskistä ja  miksi riskiero tasoittuu vaihdevuosien jälkeisenä ensimmäisenä  vuosikymmenenä, jos estrogeenipuutetta ei korjata.

Sydän- ja verisairaudet ovat suomalaistenkin  naisten yleisin kuolinsyy, ja tätä riskiä estrogeenihoito siis  pienentää.  On hyvin mahdollista, että estrogeenin käytön raju pudotus pari  vuosikymmentä vuotta sitten  WHI:n jälkimainingeissa osin selittää  vuonna 2016 todettua naisten eliniän odotteen  yllättävää  taittumista ja jopa laskua monilla paikkakunnilla. Sydän- ja verisuonihyödyt sekä  osteoporoosin estyminen ovat  hoidon ylimääräisiä bonuksia, sillä edelleenkin hoitoa suositellaan aloitettavaksi vain menopaussioireiden hoitoon.

Estrogeenihoidon yhteydessä  on aina mainittava rintasyöpä. Tähän naisten yleisimpään  syöpään   sairastuu 10-11 % suomalaisista naisista. Tämänkään  syövän syytä ei tiedetä, mutta  maallikot uskovat sen johtuvan ”naishormoneista”. Näinhän ei ole, sillä  myös mies voi saada rintasyövän.  Tärkein syy  viime vuosien  rintasyövän yleistymiseen  ovat  järjestetyt mammografiaseulonnat, joista syntyy ylidiagnostiikkaa ihan samalla tavoin kuin miesten eturauhassyövän seulonnasta PSA-testillä ( ks. Eero Saksela, Viikon juttu 23.03.2017 ).

Pelkkä estrogeenihoito ei  lisää rintasyöpäriskiä ainakaan WHI- tutkimuksen mukaan, sillä sitä käyttäneiden rintasyöpäriski  oli pienempi kuin plaseboa saaneilla.  Sen sijaan  yli viisi vuotta kestänyt estrogeenin ja keltarauhashormonin  yhdistelmähoito lisää jonkin verran rintasyöpävaaraa.  Hyvä uutinen kuitenkin, että hormonihoitoa käyttäneen suomalaisen rintasyöpäpotilaan riski kuolla rintasyöpään oli  puolta pienempi (5 %) kuin keskimääräinen  rintasyöpäpotilaan kuolinriski (10 %). Hormonihoidon aikana syntynyt rintasyöpä on siis hyvänlaatuisempi tai todettu  aikaisemmin. On myös huomattava, että  estrogeeni- keltarauhashormonihoito  oikein käytettynä pienentää riskiä saada kohtu- tai paksusuolisyöpä,  jotka nekin ovat naisten yleisimpiä syöpiä.

Voisi kuvitella, että naiset ilahtuisivat vaihdevuosista; hiiteen kuukautiset, e-pillerit ja kierukat.  Silti  vaihdevuodet  ahdistavat, mutta  onneksi  ei enää niin paljon kuin  muutama vuosikymmen sitten.  Menopaussiahdistusta  voi torjua  ”isoäitihypoteesi”,  joka  todistelee menopaussin pelastaneen koko ihmislajin.  Sen mukaan naisen hedelmällisyyden hiipuminen  jo menopaussia edeltävänä vuosikymmenenä vapautti naisen  turvaamaan   lapsenlapsiensa elämää ja siten lajin jatkumista.  Viisas hypoteesi saattoi joskus pitää paikkansa, mutta nykyajan puumamummot taitavat sille naureskella.

Olavi Ylikorkala, professoriemeritius
olavi.ylikorkala@helsinki.fi