Haloo STM! EU:n ulkopuolisten erikoislääkäreiden laillistumisen rima on liian korkealla Suomessa

Maailman onnellisin maa Suomi on yhä houkuttelevampi sekä EU:n sisäisille että ulkopuolisille lääkäreille – tai ainakin pitäisi olla.

Haartman-instituutissa tekee väitöskirjaa nyt kolme ulkomaista lääkäriä. He ovat kotoisin USA:sta, Tunisiasta ja Japanista. He ovat täällä tutkijoina, mutta haluaisivat tehdä myös kliinistä työtä ja jäädä väitöskirjan valmistumisen jälkeen Suomeen töihin. Heistä kaksi on patologian erikoislääkäreitä. Kolmas on vastavalmistunut.

Noin vain kliinisen työn aloittaminen ei onnistu, koska näiden lääkäreiden tutkinnot ovat EU:n ulkopuolelta. Heidät pitää ensin laillistaa Suomessa ja sen jälkeen on mahdollista hakea erikoislääkärin oikeutta. Etenkin kokeneiden erikoislääkäreiden maahanmuutto saattaa tyssätä nykyjärjestelmän ansiosta.

Valvira laillistaa ulkomailta muuttavat lääkärit

EU-maista tulevien laillistaminen on kevyt prosessi, jossa todistetaan lääkäritutkinnon aitous, sen vastaavuus suomalaisen tutkinnon kanssa ja osoitetaan riittävä kielitaito. Työvoiman vapaan liikkuvuuden periaatteen ja lääkärikoulutuksen harmonisoinnin takia heidän ammattitaitoaan ei testata minkäänlaisella kokeella.

EU:n ulkopuolelta tuleville on lista vaatimuksia, jotka ovat samat riippumatta siitä, onko maahanmuuttaja yleis- tai erikoislääkäri.

Itse laillistamisen ehdot ovat hyvin perusteltuja: riittävä suomen tai ruotsin kielen taito, kuuden kuukauden amanuensuuri julkisyhteisön terveydenhuollon yksikössä, oikeaksi todistetut dokumentit kotimaassa suoritetusta lääkäritutkinnosta ja hyväksytysti suoritettu kolmeosainen lääketieteellinen kuulustelu (kliininen kuulustelu, suomalaisen terveydenhuollon kuulustelu ja käytännön potilastentti). Kuulustelu on kaikille sama riippumatta siitä, onko kyse yleis- tai erikoislääkäri, ja siitä vastaa Tampereen yliopisto.

Maahan muuttavien erikoislääkäreiden erikoistuminen

Laillistamisen jälkeen EU:n ulkopuolinen erikoislääkäri voi hakea Valviralta erikoislääkärin oikeutta tai mennä suorittamaan suomalaisen tutkinnon. Tällöin hänen osaamisensa ahotoidaan eli huomioidaan entinen osaaminen. Jos hakija hakee Valviralta EU-alueen ulkopuolelta suoritetun tutkinnon perusteella erikoislääkärin oikeutta, Valvira tutkii, miten koulutus eroaa suomalaisesta koulutuksesta. Tämän jälkeen hakija täydentää tarvittavat osat koulutuksestaan.

Jos EU:n ulkopuolelta tuleva erikoislääkäri ei hae Valviralta erikoislääkärin oikeutta, hänen tulee hakea erikoistuvaksi lääkäriksi johonkin Suomen lääketieteelliseen tiedekuntaan. Suomen viisi lääketieteellistä tiedekuntaa vastaavat erikoislääkärikoulutuksesta, ja Valvira myöntää sen jälkeen oikeuden toimia erikoislääkärinä. Suomessa lääketieteen erikoisaloja on 50 ja muualla EU:ssa suurin piirtein sama määrä.

Erikoistuminen tapahtuu työskentelemällä 5–6 vuotta sairaalalääkärinä ja suorittamalla sen jälkeen erikoislääkäritentin. Esimerkiksi patologiassa on suppeita erikoisaloja kuten lastenpatologian erityisosaamisalue. Sitä varten pitää työskennellä lastenpatologiassa vähintään kaksi lisävuotta ja suorittaa sen jälkeen lastenpatologian tentti.

Lastenpatologiksi kouluttautumisen minimiaika ylioppilaslakin jälkeen onkin yhteensä muhkeat 13 vuotta. Suurin piirtein saman verran erikoistuminen kestää muilla erikoisaloilla Suomessa ja muualla maailmassa. Koska maahan muuttavien erikoislääkäreiden aikaisempi koulutus ahotoidaan, ei EU:n ulkopuolisten tarvitse suorittaa kaikkea edellä mainittua koulutusta. Sen takia Suomeen hakeutuva valmis erikoislääkäri on lottovoitto.

Maahan muuttavia erikoislääkäreitä ei ole otettu huomioon lainsäädännössä

Erikoislääkärin pätevyys ja ulkomailla saadun koulutuksen vastaavuus suomalaisen koulutuksen kanssa arvioidaan Valvirassa joka kerta erikseen, jos maahanmuuttaja ei mene suorittamaan suomalaista tutkintoa. Valvira voi myöntää erikoislääkärin oikeuden suoraan, mikäli hakijan koulutus ja työkokemus vastaavat suomalaista koulutusta.

Toisella patologeistamme on 22 ja toisella 12 vuoden kokemus erikoislääkärinä. Ei ole epäilystä, etteivätkö he kykenisi toimimaan täällä patologina. Olen myös jonkin verran testannut patologian professori Olli Carpénin kanssa heidän taitojaan, ja jokainen pähkinä on ratkennut täysin pistein.

Kumpikaan heistä ei ole vielä laillistettu Suomessa ja ovat huolestuneita laillistumiseen liittyvästä lääketieteellisestä kuulustelusta. Huoli on täysin perusteltu. Tapasin viimeisen elävän potilaani yli 30 vuotta sitten. Jos nyt joutuisin laillistamistenttiin, tulisi varmasti hylky.

Berliinin muurikin kaatui. Milloin kaatuu Euroopan unionin ulkomuuri?

Suomen ja muiden EU-maiden erikoislääkärit tuskin ovat taidoiltaan ylivoimaisia EU:n ulkopuolisiin erikoislääkäreihin verrattuna. Sen takia voisi olla riittävää testata EU:n ulkopuolelta tulevien erikoislääkäreiden taidot samalla kuulustelulla kuin Suomessa erikoistuvat. Kuitenkaan Suomen nykyinen lainsäädäntö ei tätä vaihtoehtoa tunne.

Tilanteen tekee oudoksi se, että kaikista EU-maista voi lääkäri tulla Suomeen ilman minkäänlaisia testejä. Muuri on tässä väärässä paikassa. Yksinkertaisin tapa korjata tämä ongelma on EU-maa Ranskan malli. Siellä EU:n ulkopuoliset erikoislääkärit testataan heidän alansa erikoislääkäritentillä. Erikoistumattomille lääkäreille Suomen nykyinen malli sopii sellaisenaan.

Ranskan malli

Ranskassa työskentelee runsaasti EU:n ulkopuolelta tulleita lääkäreitä. Heidän laillistaminen on kolmivaiheinen.

Ensin maahanmuuttajan pitää osoittaa, että hänen lääkärikoulutuksensa ja erikoistuminen ovat tapahtuneet samoilla kriteereillä ja laajuudessa kuin Ranskassa. Sen jälkeen pitää läpäistä nelituntinen koe, jossa erikoislääkärin osaaminen testataan hänen omalla alallaan. Patologin taidot testataan esseekysymyksillä ja kliinisillä näytteillä.

Hyväksymisen jälkeen hän saa aloittaa kliinisen työskentelyn valvotusti (vrt. Suomen sairaalalääkärit). Erikoislääkärin pätevyyden saa kahden vuoden työskentelyn jälkeen, jos ammattitaito on katsottu riittäväksi.

Miksi erikoislääkärit ”eivät kelpaa” Suomeen?

Vuosina 1994–2019 hyväksytysti laillistamistentin on läpäissyt Suomessa 819 lääkäriä. Erikoislääkäreiden osuutta en tiedä. Suurella osalla heistä kyse on aivan tavallisesta työperäisestä maahanmuutosta. Suomi on turvallinen hyvinvointivaltio, jonka terveydenhoito on maailman kärkitasoa.

Melko usein taustalta löytyvät myös perhesiteet. Näin on yllä mainituissa esimerkeissäkin. Kaksi heistä on Suomen kansalaisia suomalaisen äidin ansiosta, kolmannella on suomalainen puoliso ja pian myös Suomen kansalaisuus. He ovat tulleet tänne elämään ja asumaan – ei käymään. Samaan aikaan kun lehdistössä julistetaan, miten Suomeen pitää rekrytoida huippuammattilaisia, erikoislääkäreiden laillistus on tehty vaikeaksi ja hitaaksi.

Kumpikin patologeista onkin jo todennut, että vastassa on seinä. Vaatimukset laillistukselle ovat kovat, satsaaminen yleislääketieteelliseen kokeeseen liian iso pala ja erikoislääkärin pätevyyden hankinta aikaa vievää. Ainakin nyt he harkitsevat lähtöä väitöksen jälkeen takaisin kotimaahansa. Onko meillä varaa siihen? Pouvons-nous le permettre?

Hannu Sariola
kehitysbiologian professori, Helsingin yliopisto
lastenpatologian ylilääkäri, HUSLAB

Koiran kesyyntymisestä ja koe-eläimistä

Homo sapiensilla on erityinen suhde muihin eläimiin. Kotieläimet juontavat juurensa jääkaudelle, jolloin sudesta kesyyntyi koira. Koira syntyi, koska ihminen ei elä pelkällä lihalla.  Näin väitimme Scientific Reports -lehdessä tammikuussa.

Susi on petoeläin ja lihansyöjä, ihminen taas sekasyöjä. Jääkauden ankarissa oloissa kasvisruokaa oli niukalti. Kivikautiselle metsästäjälle oli talvisin laihtuneissa riistaeläimissä liian vähän rasvaa, eikä hiilihydraatteja juurikaan. Proteiinia riitti susillekin, kun ihminen käytti vain saaliin rasvaisimmat osat. Saaliinjako vähensi ekologista kilpailua välillämme ja mahdollisti yhteiselon.

Ihmisen ja koiran suhde paljastuu hautaustavoissa

Yli 30 000 vuotta sitten haudattu susi, jolle on asetettu mammutin kylkiluu hampaisiinsa. Kuva: Mietje Germonpre

Ihmisellä ja sudella on pitkä yhteinen historia. Läpi jääkauden kilpailtiin samasta riistasta, ja jääkauden lopulla lähdettiin yhteiselle matkalle.

Arkeologista tietoa erityisestä suhteesta on saatu koirahaudoista. Monesti kivikautisia koiria ja ihmisiä haudattiin yhdessä. Koiria haudattiin suojaksi ja seuraksi omistajilleen. Osa koirista lepää kuitenkin omissa haudoissaan. Nämä saattoivat olla elinaikanaan poikkeuksellisen ansioituneita ja kunnioitettuja yksilöitä.

Olisi mielenkiintoista matkustaa ajassa taaksepäin ja nähdä, millaista ihmisen ja alkukoirien arki oli. Siitä arkeologinen aineisto kertoo vain niukasti. Koirista löytyy pahoinpitelyn jälkiä. Toisaalta on merkkejä siitä, että vanhoja ja sairaita koiria on hoidettu hyvin ja pitkään.

Eläimiä tieteen palveluksessa

Koiran käyttö on muuttunut ajan saatossa. Kuva: Suvi Viranta-Kovanen

Pitkälle on tultu siitä, kun alkukoira ja kivikauden ihminen istuivat yhteisen nuotion ääreen. Sittemmin perustettiin kyliä, alettiin viljellä maata ja kesyttää karjaa. Hevosesta ja häristä saatiin koiria parempia juhtia maataloustöihin.

Kaikenlaisia eläimiä on valjastettu ihmisen elämän osa-alueille, tieteeseen myös. Kuten Satu Kuure blogissaan ansiokkaasti kirjoittaa, koe-eläimet ovat mahdollistaneet monet terveydenhoitoon liittyvät edistysaskeleet, ja tälläkin hetkellä rokotteiden kehittämisessä ja testauksessa eläinkokeet ovat avainasemassa.

Koe-eläimillä tehdyn biolääketieteellisen tutkimuksen avulla on lisätty ihmisten hyvinvointia ja terveyttä. Eläinten käyttäytymistutkimuksen ja eläinlääketieteellisen tutkimuksen avulla on opittu myös muiden eläinten tarpeita. Tutkimus on osoittanut, että eläimillä on sama kyky tuntea kipua kuin meillä. Empatia ei myöskään rajoitu ihmiseen, vaan muutkin eläimet tuntevat myötätuntoa jopa yli lajirajojen kohtaan. Eläinten hyötykäyttö, mukaan lukien eläinkokeet, täytyy arvioida ja toteuttaa tämä tieto hyväksyen. Tiede on edennyt aikojen saatossa korjaamalla itseään eettisen tarkastelun alla.

Luurankoja tieteen kaapeissa

Tieteen nimissä on tehty hirveitä asioita. Osa tietopohjastamme perustuu hyvin epäeettisesti hankittuihin tutkimustuloksiin.

Omalta tieteenalaltani, anatomiasta, löytyy esimerkkejä. Lähihistoriasta tulee mieleen natsien tekemät anatomian löydöt, kuten hengitystie-epiteelin solut, jotka puolueen jäsen Max Clara kuvasi ja nimesi Clara-soluiksi. Tutkimusaineisto ei ollut eettisesti hankittu.  Epiteelin solujen tutkimus jatkuu, mutta Claran nimeä niistä ei enää käytetä. Nyt Claran kuvaamat solut tunnetaan muotonsa mukaisesti nuijasoluina (club cells).

Tutkimus- ja opetusmenetelmänä dissektiot ovat oma lukunsa. Dissektiota, ihmisruumiin leikkelyä ja tutkimista tieteen tarkoituksiin, on pohdittu uskonnon, filosofian ja yleisen etiikan näkökulmista kautta aikain. Historiaan mahtuu murhia ja haudanryöstöjä, mutta myös anatomeja, jotka ovat pysäyttäneet hirviötyöt.

Nykyisin elinaikana tehdystä ruumiistestamentista on tullut normi ja ainoa kansainvälisen anatomien kattojärjestön (IFAA) hyväksymä menetelmä dissektio-opetuksille. Kuoleman jälkeinen ruumiin käyttö opetus- ja tutkimusmateriaalina perustuu vapaaehtoisuuteen ilman henkilökohtaista hyötyä. Se on Suomessakin kansalaisen arvokas lahja terveydenhuollon koulutukseen ja tutkimukseen.

Koe-eläinten käyttöä kehitetään yhteistyössä

Koe-eläintenkin kohteluun on puututtu. Kun 1800-luvun lopulla Charles Darwin teki emootioita koskevissa tutkimuksissaan johtopäätöksiä ihmisten ja eläinten tunteiden samankaltaisuudesta, aikalaistutkijat suorittivat samaan aikaan koirien vivisektioita. Darwin ja monet muut tutkijat tuomitsivat julman tutkimuksen.

Nyt koe-eläintutkimus on yleisesti luvanvaraista. Lupaa tuskin heruisi koiran leikkelyyn ilman anestesiaa. Jääkauden suden jälkeläisiä on yhä tutkimuslaboratorioissa, mutta esimerkiksi koirien geenitutkimushanke käyttää tutkimusmateriaalinaan kokonaan kotikoiria. Lemmikkeinä koirat usein nauttivat samasta elintasosta kuin me ja kärsivät elintasosairauksista.

Yliopistolla tehdään monilla tieteenaloilla koe-eläinten ja muun eläinten hyötykäytön arviointia ja tutkimusta. Eläinlääketieteellisessä tutkitaan eläinten hyvinvointia ja sen edellytyksiä eri käyttömuodoissa. Oikeustieteen tutkijat tutkivat eläimen juridista asemaa. On hyvä että, pyritään kohti parempaa maailmaa, parempaa sekä eläimille että ihmiselle. Maailman parhaaksi -iskulauseen hengessä!

Suvi Viranta-Kovanen
dosentti, anatomian yliopistonlehtori

Voiko terveyttä mitata rahassa – mitä terveydenhuollon tuotantotalous tutkii?

Paulus Torkki, apulaisprofessori, terveydenhuollon tuotantotalous

Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan perustettiin terveydenhuollon tuotantotalouden professuuri neljä vuotta sitten. Käytännössä alueelle kuuluu myös terveystaloustieteen ja nyttemmin sote-taloustieteen opetus, kun näille ei ole omia professuureja. Miten talous ja terveys liittyvät yhteen? Onko kyse siitä, että yritetään arvottaa ihmisen terveyttä rahallisesti tai säästää sote-palveluiden kustannuksia?

Maailmanlaajuinen pandemia on muistuttanut meitä tuntuvasti ja traagisesti siitä, että yhtäältä voimavaramme ovat rajallisia ja toisaalta erilaisilla julkisen vallan ratkaisuilla voi olla laajoja vaikutuksia ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin – ei pelkästään sote-palveluilla. Priorisointi on välttämätöntä. Päättäjät ovat hankalassa tilanteessa joutuneet punnitsemaan viruksen riskejä ja haittavaikutuksia esimerkiksi suhteessa erilaisten rajoitusten haittavaikutuksiin. Toisaalta myös ihmiset ovat saattaneet varoa hakeutumasta palveluihin peläten viruksen tarttumista. Onko esimerkiksi kroonisten potilaiden hoito kärsinyt tai ihmisten mielenterveys heikentynyt ja miten tämä suhtautuu viruksen haittoihin? Kannattaako leikkaussaleja sulkea ja siirtää hoitohenkilökuntaa teho-osastolle?

Juuri tällaisia tilanteita terveystaloustiede ja terveydenhuollon tuotantotalous tutkii – miten kannattaa optimoida niukkojen resurssien käyttö mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja vaikuttavasti. Miten varmistetaan, että ne, joilla palvelutarve on suurin, saavat palvelunsa oikea-aikaisesti ja tehokkaasti? Pandemia on kärjistänyt tilanteen näkyväksi, mutta tosielämässä tällaista kysymyksenasettelua tarvitaan aina.

Meillä on oltava tietoa palveluiden kustannusvaikuttavuudesta, jotta osaamme kohdentaa julkiset varat tehokkaasti. Pelkästään maalaisjärkisesti päättelemällä voi olla hankala tehdä arvovalintoja, panostetaanko kunnan budjetissa lasten iltapäiväkerhotoiminnan, lastensuojelun vai lastenpsykiatristen palveluiden kehittämiseen. Saati sitten, että joutuisimme arvioimaan eri sairauksien hoitoon käytettävien rahamäärien oikeellisuutta.

On kaksi erityistä syytä, miksi juuri vaikuttavuuden tutkiminen on erityisen ajankohtaista:

Ensimmäinen on se, että terveydenhuoltomme on kehittynyt valtavasti viime vuosikymmeninä. Ihmiset elävät terveemmin ja pidempään kuin koskaan. Tämän seurauksena hoidetaan yhä lievempiä vaivoja terveyspalveluissa ja kehitetään yhä kalliimpia menetelmiä hoitojen parantamiseen. Eri erikoisalat kulkevat omia latujaan kehityspolulla ja uusien menetelmien suhteelliset hyödyt voivat erota suuresti.

Toinen syy on, että vaikuttavuuden arviointi on pohjautunut pitkälti kokeellisissa asetelmissa tehtyihin tieteellisiin tutkimuksiin rajatuissa potilasjoukoissa (randomized controlled trials, RCT). Emme voi olla varmoja, että tutkimusten tulokset yleistyvät tosielämään. Yhä useammalla ihmisellä on kroonisia sairauksia, mikä voi vaikuttaa eri menetelmistä saataviin hyötyihin. Toisaalta toteutuvatko palvelut oikea-aikaisesti ja laadukkaasti eri puolilla palvelujärjestelmää, tai voidaanko monisairaan ihmisen hoidon jatkuvuus varmistaa pirstaloituneessa palvelujärjestelmässä?

On siis syytä alkaa mitata hoitotuloksia systemaattisesti ja jatkuvasti siten, että tämä tieto on käytössä laajemmin kuin nykyisin. Nykyisellään tieto saattaa olla pelkästään ammattilaisen ja asiakkaan/potilaan välillä tai sitten käytetään erilaisia tapoja arvioida tuloksia, jolloin emme saa vertailukelpoista tietoa eri palvelutuottajista. Keskeisenä puutteena Suomessa on edelleen potilaan omien kokemusten – hoitotulosten (patient-reported outcome measures, PROM) ja potilaskokemuksen (patient-reported experience measures, PREM) kerääminen systemaattisesti. Jos hoitotuloksia arvioidaan pelkästään kliinisillä mittareilla, ei välttämättä ymmärretä, mitä hyötyä hoidosta on ollut potilaalle. Eikö tämä ole kuitenkin tärkeimpiä näkökulmia?

Hoitotuloksiin on liitettävä potilaskohtaiset kustannukset, jotta osaamme arvioida kustannusvaikuttavuutta. Kustannusten arvioinnissa on punnittava riittävän kattavasti myös niin sanottuja epäsuoria kustannuksia. Auttoiko hoito, että työikäinen palasi töihin nopeasti tai että ikääntynyt pärjää kotona itsenäisesti ilman kotihoidon palveluita? Usein hyödyt – myös taloudelliset – saattavat syntyä ”sote-järjestelmän” ulkopuolella.

Sote-palvelut ovat investointi ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin. Tavoitteena on siis oltava kustannusvaikuttavuus eli mahdollisimman suuri hyöty ihmisille käytettyyn rahamäärään nähden. Tässä kohden tarvitsemme siis tietoa, paljonko terveyttä tai hyvinvointia saadaan tuotettua eri palveluissa eri rahamäärillä. Mitä paremmin tällaista tietoa on käytössä, paranevat edellytykset tehdä väestön ja potilaiden kannalta parempia päätöksiä sote-palveluiden eri tasoilla. Meidän on kuitenkin hyväksyttävä tosiseikka, että rahamme ja resurssimme ovat rajallisia eikä varmasti parasta hyötyä saada kohdentamalla ne kaikki sote-palveluihin.

Paulus Torkki
apulaisprofessori, terveydenhuollon tuotantotalous, Helsingin yliopisto