Miksi eläimiä käytetään tutkimukseen?

Lääketieteen menneet saavutukset nojaavat pitkälti eläinkokeisiin. Ilman eläimillä tehtyjä perusbiologiaa selvittäviä kokeita sekä lääkeaihioiden testausta ennen kliinisiä kokeita olisivat sairaanhoitokeinomme monilta osin erilaiset tai jopa olemattomat.

Sattuman mukanaan tuomat löydöt, kuten penisilliinin löytyminen lääkkeeksi, olisivat todennäköisesti tuoneet avun joihinkin sairauksiin, mutta nykyihmisen eliniän ennuste olisi silti huomattavasti lyhyempi. Näin kävi myös penisilliinin kohdalla, kun Flemingin kollega Chain lopulta testasi sitä hiiressä ja totesi sen soveltuvan infektioiden torjuntaan. Ilman tätä eläinkokeen mukanaan tuomaa tietoa olisi penisilliinikin voinut jäädä ihmiskunnalta hyödyntämättä.

Eläimillä tehtävää tutkimusta kyseenalaistetaan monelta suunnalta

EU esitti joitakin vuosia sitten (2010) vaatimuksen siitä, että jäsenvaltioiden tulisi päästä eroon eläinkokeista. Viimeisin EU:n eläinkokeettomien testien referenssilaboratorion (EURL ECVAM) vaatimus kuluvan vuoden keväältä edellyttää jäsenvaltioiden kieltävän eläinperäisen vasta-ainetuotannon. Monien tahojen mielestä molemmat vaatimukset ovat ennenaikaisia.

Vaikka soluperäisissä elinaiheviljelmissä pystytään tutkimaan ja testaamaan yksityiskohtaisesti monia biokemiallisia tapahtumia, ei niiden kudosspesifisen vaihtelun ymmärtäminen eri elimissä saati kokonaisessa toimivassa elimistössä ole mahdollista. Myöskään esimerkiksi kliinisissä laboratorioissa käytössä olevaa diagnostiikkaa ei pystytä hetkessä muuttamaan siten, että siinä käytettävät vasta-aineet korvattaisiin eläinten immunisaation sijasta vaihtoehtoisilla menetelmillä, joiden tuottama vasta-ainekirjo ei vastaa moninaisuudessaan eläinperäistä tuotantoa.

Eläin- ja solukokeet -vastakkainasettelu näyttäytyy tutkimustyössä harvoin

Eläinkokeiden ja niin sanottujen vaihtoehtoisten menetelmien vastakkainasettelu on pitkälti median ja poliittisten päättäjien aikaansaamaa lainehdintaa. Tämä vastakkainasettelu näyttäytyy käytännön tutkimustyössä hirveän harvoin, sillä jokainen tutkimuskysymykseensä perusteellisesti paneutuva tutkimusryhmä käyttää mahdollisimman laajaa, erilaisten menetelmien repertuaaria ennen mahdollista päätymistä eläimillä tehtävään tutkimukseen.

Esimerkkinä voidaan ajatella vaikka suomalaisen tautiperimän taakkaa. Suomalaiseen väestöön on maan asutushistorian ja eristäytyneisyyden vuoksi rikastunut harvinaisia yhden geenimutaation aiheuttamia synnynnäisiä tauteja, ja näitä niin sanottuja suomalaisen tautiperinnön tauteja on tähän mennessä kuvattu yhteensä 36. Tyypillistä näille taudeille on, että suurin osa suomalaisista kantaa jonkin taudin aiheuttavaa mutaatiota perimässään, mutta itse taudeista emme kärsi me itse, vaan ne tulevat ikävän ja suhteellisen harvinaisen sattuman seurauksena omien lastemme riesaksi.

Tautigeenit tunnistettiin pitkälti jo 90-luvun lopulla, ja tätä tietoa hyödynnetään nykyään rutiininomaisesti erikoissairaanhoidon kliinisessä diagnostiikassa. Sen sijaan harvoille näistä taudeista on pelkän geenimutaatiolöydöksen perusteella pystytty kehittämään hoitomuotoja. Ne taudit, joiden hoitomuotojen kehityksessä ollaan pisimmällä, ovat päätyneet sinne sinnikkäänä jatkuneen tutkimustyön avulla. Nämä projektit ovat hyödyntäneet solubiologisten menetelmien lisäksi tautimutaatioita mallintavia pistemutaatiohiiriä, jotka vastaavat ilmiasultaan erittäin hyvin kyseisen taudin oirekirjoa ja ovat välttämättömiä taudin patogeenisten mekanismien ymmärtämisen kannalta.

Hiirimallin avulla toivottavasti vihdoin syy liikehermotaudin aiheuttamiin kohtukuolemiin

Yksi suomalaisen tautiperimän paljon murhetta ja kärsimystä aiheuttava sairaus on letaali synnynnäinen kontraktuuraoireyhtymä (LCCS1) eli niin sanottu Hervan tauti. Se on sikiön kuolemaan johtava liikehermotauti, missä sairaana kehittyvän lapsen liikkumattomuus havaitaan yleensä keskiraskauden aikana, jonka jälkeen odottava äiti joutuu synnyttämään kuolleen lapsensa. Voi hyvinkin käydä niin, ettei sikiön kuolemaa aiheuttanutta virhettä diagnosoida ensimmäisellä kerralla ja lapsensa menettäneitä vanhempia kannustetaan yrittämään uudestaan, jolloin edessä on 25 prosentin todennäköisyydellä sama kuolemaan johtava raskaus.

LCCS1-taudin aiheuttava geenivirhe julkaistiin jo vuonna 2008, mutta vieläkään ei tiedetä tarkkaa syytä, minkä takia kehittyvä lapsi kuolee kohtuun. Uskon että tilanne vihdoin muuttuu, kunhan pääsemme analysoimaan vastikään luomaamme LCCS1-hiirimallia, joka matkii täysin ihmisen taudin aiheuttavaa perimän virhettä ja täten matkii täydellisesti virheellisen perimän ihmiselle aiheuttamaa tautia. Näin meillä on viimein mahdollisuus selvittää tautimallista eristettyjen solujen, kudosten ja elinten yksityiskohtaisella tarkastelun avulla tarkka syy siihen, mikä aiheuttaa tautimutaation perineiden lasten kohtukuolemat.

Vastaavanlaisia ei-hoidettavissa olevia sairauksia on lukematon määrä, varsinkin, kun mukaan lasketaan syntymekanismeiltaan paljon monimutkaisemmat taudit, kuten monet neurologiset sairaudet ja ne syöpätyypit, joiden ennuste on edelleen erittäin huono.

Hoitomenetelmät kelpaavat, eläinkokeet eivät

Useimmat eläinkokeita vastustavat henkilöt ja tahot hyväksyvät mielihyvin olemassa olevien hoitomenetelmien hyödyntämisen, vaikka niiden kehittämiseen olisi aikanaan käytetty eläinkokeita. Sen sijaan he eivät hyväksy sitä, että eläimillä edelleen tehdään kokeita, joilla pyritään saavuttamaan uusia, hintatasoltaan kaikille mahdollisia diagnostisia menetelmiä tai kehittämään hoitomuotoja niille potilaille, joille vielä nyt ei ole tarjolla toivoa.

Tämä tuntuu erityisen kummalliselta tänä Covid-19-pandemian aikana, jolloin eläinkokeisiin nojaavaa rokotetta odotetaan lähes henkeä pidätellen, ja yhteiskuntien tasoilla on tehty kovia, kaikkein heikoimpien yksilöiden elämää suojaamaan pyrkiviä ratkaisuja, joiden pitkäaikaisvaikutuksia jäämme vain odottelemaan.

Satu Kuure
Tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto