Tämä kirjoitus ilmestyi luettavaksi 30.11.2020 klo 9.15. Kellonaika ei ole sattumaa: tällä kellonlyömällä 81 vuotta sitten 30.11.1939 Helsingissä annettiin talvisodan ensimmäinen ilmahälytys. Pian muutama pommi putoaa Santahaminaan. Aamun pieni lentohyökkäys tavoittelee sotilaskohteita, mutta iltapäivällä on jo tosi kyseessä: klo 14.50 yhdeksän konetta pudottaa pomminsa Hietalahteen ja Kamppiin ja surmaa 91 ihmistä viidessä minuutissa. Talvisota tulisi kestämään 105 päivää ja kaikkiaan 25 904 suomalaista sotilasta ja 957 siviiliä menettäisi henkensä. Ja reilu vuosi talvisodan päättymisen jälkeen Suomi sukeltaa ”maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä” jatkosotaan, jossa kaatuu 63 204 suomalaissotilasta.
Suomen sodista erityisesti talvisota on edelleen paljon esillä. Sodan syttymistä ja rauhantuloa maaliskuussa muistellaan joka vuosi eri tavoin. Omaa elämäänsä elää ’Talvisodan henki’, yksimielisyyteen ja urakkahenkeen viittaava käsite, joka nousee esiin mitä erilaisemmissa yhteyksissä, viime aikoina varsinkin koronaepidemian vastaisessa taistelussa (esim. Kaisankodin blogikirjoitus). Etsautuminen kansakunnan muistiin on ymmärrettävää, niin valtava ja kaikkia koskettava ajanjakso talvisota oli. Mittakaavasta voi saada aavistusta vertaamalla uhrien määrää viime aikojen katastrofeihin. Useimmat meistä muistavat hyvin, kuinka järkyttävää 179 suomalaisen menehtyminen tsunamissa tapaninpäivänä 2004 oli. Talvisodan järkyttävyys on ollut omaa luokkaansa: sotatoimien seurauksena kuoli keskimäärin 255 henkeä vuorokaudessa – joka päivä, yli sadan päivän ajan.
Talvisotaa ja tsunamia ei tietenkään voi oikeasti rinnastaa toisiinsa, mutta täältä oikeuslääketieteen näkövinkkelistä niillä on yhteinen nimittäjä: vainajien tunnistaminen. Tsunamiuhreja ei enää aktiivisesti (Suomessa) tutkita, mutta viime sodissa kaatuneita suomalaissotilaita tunnistetaan yhä, yli 75 vuotta sotien jälkeen.
Edelleen jatkuvien tunnistustutkimusten taustalla häilyy talvisodan alkupäivinä annettu lupaus siitä, että kaatuneet sotilaat toimitetaan kotikuntiin omaisten haudattavaksi. Toiseen maailmansotaan osallistuneista valtiosta ainoastaan Suomi huolsi kaatuneensa näin, vaikka vainajien kuljetus on ollut melkoinen logistinen ponnistus voimiensa äärirajoilla pinnistelevälle maalle. Ajatus siitä, että veljeä ei jätetä on kuitenkin ollut erittäin tärkeää niin sotilaille kuin heidän omaisilleenkin.
Taistelutilanteissa kaatuneiden evakuointi ei kuitenkaan aina ollut mahdollista. Talvi- ja jatkosodassa noin 13 000 suomalaista sotilasta (14 % kaatuneista) jäi kentälle, lähes puolet näistä kesän 1944 torjuntataistelujen aikana.
Näistä rautaesiripun taakse jääneistä sotavainajista ei YYA-Suomessa juuri ääneen puhuttu, mutta heidät muistettiin hämmentävänkin hyvin. Tämän osoittaa Suomen nopea reagointi maailmanhistoriallisten tapahtumien vyöryessä taas valtavasti. Kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta jouluna 1991, nosti Suomi sotavainajat heti asialistalle: vain muutaman Neuvostokonkurssia seuranneen kuukauden aikana Suomi ja Venäjä neuvottelivat sopimuksen ”yhteistyöstä toisen maailmansodan seurauksena Venäjällä kaatuneiden suomalaisten sotilaiden ja Suomessa kaatuneiden venäläisten (neuvostoliittolaisten) sotilaiden muiston vaalimisessa” (Finlex). Sopimustekstissä viitataan Geneven yleissopimuksen periaatteisiin, joiden mukaan aseellisen konfliktin osapuolten tulee kunnioittaa alueelleen jääneitä vainajia ja auttaa heidän kotiuttamisessaan. Näihin periaatteisiin on vedottu myös viimeaikaisessa keskustelussa kuolleiden ihmisoikeuksista. Näkemyksiä on puolesta ja vastaan: Suomessa vainajien oikeuksien puolesta on puhunut mm. oikeushammaslääkäri Helena Ranta. Hänen mukaansa kaikilla vainajilla on oikeus tulla haudatuksi uskontonsa ja yhteisönsä traditioiden mukaan hautaan, jossa on nimi. Sotavainajien tunnistaminen ei ainakaan ole ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa.
Valtiosopimuksen synnyttyä vapaaehtoiset aloittivat välittömästi etsintämatkat Venäjälle, pääosin Karjalankannakselle, missä sekä talvi- että jatkosodan suurimmat taistelut käytiin. Lähemmäs 300 suomalaista on osallistunut näille retkille vuosien varrella (HS:n artikkeli ja toimintaa koordinoivan Sotavainajien Muiston Vaalimisyhdistyksen sivut). Viime vuosina suurimman osan löydöistä ovat tehneet venäläiset, erityisesti Vjatseslav Skokov ja hänen etsintäryhmänsä ”Karjalan Valli” on kunnostautunut tässä (kts. esim. sotaveteraanit-sivusto). Kaiken kaikkiaan sotavainajia on tähän mennessä löydetty ja palautettu Suomeen noin 1 400.
Koska vainajat pyritään tunnistamaan, on sotavainajaprojektissa alusta lähtien työskennellyt myös oikeuslääketieteen asiantuntijoita, mm. antropologi, oikeuslääkäreitä ja oikeusgeneetikkoja. Tunnistamisen edellytys on tuntolevyn löytyminen: tuntolevyn tietojen perusteella selviää oletettu henkilöllisyys, joka sitten varmistetaan DNA-tutkimuksin. Sotavainajien oikeusgeneettisen tunnistamisen käynnisti professori Antti Sajantila Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksella jo vuonna 1992, nykyään työ tehdään THL:n oikeusgenetiikkayksikössä. Tutkimusten periaate on sama kuin muissakin oikeusgeneettisissä yksilöntunnistustutkimuksissa: luista saatavia DNA-tunnisteita verrataan tunnisteisiin, jotka ovat peräisin (oletetun henkilön) elossa olevilta omaisilta. DNA-tunnistaminen on tarpeen: noin neljäsosassa tapauksista tuntolevy ei ole kuulunut löydetylle vainajalle.
Tähän mennessä noin 400 vainajaa on tunnistettu ja haudattu kotikuntiensa sankarihautausmaille. Tämän blogitekstin kirjoittamisprosessin aikana määrä kasvoi kolmella: tutkittavana on kuusi talvisodan vainajaa, jotka kaatuivat 15.2.1940 puolustaessaan Punnus-nimisen kylän kansakoulua keski-Kannaksella (IS:n artikkeli). Mahdollisesti kaikki kuusi onnistutaan tunnistamaan.
Sotavainajien tunnistusprojekti on osoittanut, kuinka tärkeää vainajan tunnistaminen ja hautaaminen omaisille on. Lähes kolmikymmenvuotisen projektin kuluessa yli tuhanteen omaiseen on otettu yhteyttä vertailunäytteen saamiseksi, eikä yksikään ei ole kieltäytynyt. Omaisten kiinnostus ja kiitollisuus työtä kohtaan on huomattavan suurta ja tunnistukset saavat usein positiivista julkisuutta (vaikkapa HS:n artikkeli 4.6.2017). Voitte ehkä uumoilla, kuinka palkitsevaa työ on oikeusgeneetikolle – etenkin sotahistoriasta kiinnostuneelle oikeusgeneetikolle.
Kiinnostus sotavainajien tunnistamistyötä kohtaan kertoo osaltaan myös oikeuslääketieteen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Kun 80 vuotta sitten kadonneiden tunnistaminen koetaan näin tärkeänä, on helppo ymmärtää kuinka ensiarvoista se on hiljattain tapahtuneissa onnettomuuksissa kuolleiden omaisille, yhtenä esimerkkinä jo aiemmin mainittu tsunamikatastrofi.
Hiukan erilaisessa mutta erityisen isossa roolissa oikeuslääketiede ja tunnistaminen ovat olleet maissa, joilla on verinen lähimenneisyys. Esimerkiksi sisällissodan (Nepal, Peru, entinen Jugoslavia, Guatemala, El Salvador) tai väkivaltaisen sotilashallinnon (Argentiina, Chile) uhrien tunnistaminen on auttanut selvittämään tapahtuneita. Syyllisten saattaminen oikeudelliseen vastuuseen voi osaltaan vaikuttaa yhteiskunnan jälleenrakennukseen konfliktien jälkeen. Tästä on hyvänä esimerkkinä työ, jota tekee International Commission on Missing Persons (ICMP). Se perustettiin Daytonin rauhansopimuksen jälkeen vuonna 1996 Jugoslavian hajoamissodissa kadonneiden henkilöiden etsimiseksi ja tunnistamiseksi. Työ on monitieteistä kuten tunnistaminen aina, mutta luurankoasteelle maatuneiden vainajien kohdalla DNA on keskeisessä roolissa. Tähän mennessä yli 20 000 vainajaa on saanut nimen, mukaan lukien 6887 Srebrenicassa vuonna 1995 teloitetusta noin 8000 henkilöstä (Parsons et al. 2018). ICMP:n tutkimusten tuottama tieto on ollut ratkaisevassa roolissa useissa sotarikosoikeudenkäynneissä, esim. kun Bosnian serbien presidentti Radovan Karadžić ja hänen kenraalinsa Ratko Mladić todettiin syyllisiksi kansanmurhaan. (Näistä lukiessa tulee ihmeteltyä, kuinka laaja-alaisia vaikutuksia Eppendorf-putkien pohjilla olevilla 10 mikrolitran liuostipoilla voikaan olla!) Viime vuosina ICMP:n toiminta, jota Suomikin rahoittaa, on laajentunut ja kansainvälistynyt. Tarve tämänkaltaiselle työlle tuskin tulee nykyisessä maailmantilanteessa vähenemään, mm. Syyrian sota ja pakolaisaallot voivat tulla työllistämään tutkijoita pitkään.
Suomessakin on käyty verinen sisällissota ja viime aikoina on keskusteltu vuoden 1918 uhrien tunnistamisesta. Toistaiseksi laajamittaisia tunnistusprojekteja ei ole tehty, vaikka eri tahot ovat sen puolesta puhuneet (esim. Veli-Pekka Leppäsen essee vuodelta 2018). Päähuomio on ollut Päijät-Hämeen suunnalla: Lahden Hennalassa, missä on ollut suuri vankileiri, ja Vierumäellä, missä taistelussa kaatuneita punaisia ollaan parhaillaan siirtämässä pois Versowoodin sahan alueelta.
Tässä kohtaa on vedettävä jarrusta: niin mielenkiintoinen kuin laajamittainen sisällissodan vainajien tunnistamisprojekti olisikin, suhtaudun itse siihen toistaiseksi varauksella. Pääsyy tähän on – valitettavasti – raha tai sen puute. Projekti olisi todennäköisesti hyvin kallis, ja kustannuksia on varsin vaikea arvioida ennalta. Hintaa nostaa se, että sodasta on aikaa jo yli sata vuotta. On selvää, että työssä on käytettävä uuden sukupolven sekvensointimenetelmiä, mikä ei ole aivan halpaa. Merkittävin haaste ei kuitenkaan ole vainajissa, vaan tunnistamiseen tarvittavissa vertailuhenkilöissä. Toisin kuin talvi- ja jatkosodan kohdalla, sisällissodassa kuolleiden henkilöllisyydestä ei useinkaan voida saada ennakkotietoa: eri joukko-osastoja ja niiden vaiheita ei ole dokumentoitu systemaattisesti, eikä sotilailla ollut tuntolevyjä. Tämä tarkoittaa, että vertailuhenkilöitä täytyy hakea yleisillä ilmoituksilla ja tyypittää ”sokkona”. Koska vuoden 1918 sisällis-/vapaus-/luokka-/veljessota/punakapina herättää edelleenkin paljon tunteita on odotettavissa, että ihmiset innostuvat ja vertailunäytteenantajia ilmoittautuu paljon. Tämä on periaatteessa hienoa, mutta ennen kuin innostutaan tai innostetaan, pitäisi resurssit mahdollisesti todella laajamittaiseen tunnistamiseen järjestää.
Sopiikin toivoa, että projektin puolestapuhujat ymmärtäisivät selkeästi kuinka paljon aikaa, rahaa ja käsiä tämänkaltainen työ vaatii. Tuntuu siltä, että kustannuksia laskeskeltaessa ajatellaan usein vain vainajien DNA-tyypityksiä – valitettavasti vain henkilön nimi ei ole koodattuna perimään. On tärkeää huomata myös, että yhden haudan avaamisen jälkeen on vaikea perustellusti kieltäytyä muiden hautojen tutkimisesta. Tämänkaltaisissa projekteissa herää helposti kysymys tasapuolisuudesta, eikä tutkimuksia voi jättää kesken. Lopputulostakaan ei voida etukäteen taata.
Riittäviä resursseja odotellessa voidaankin keskittyä muistelemaan viime sotia, vaikka eläytymällä talvisodan alkuhetkiin Helsingissä ja etulinjan sotilaan tuntemuksiin:
”Eilen meillä oli taas suurempi rytäkkä. Julmalan Alpo kaatui ja 6 miestä haavoittui. Kortesmaan Erkkikin aikalailla pahasti. Minä olen vielä tähän päivään asti säilynyt kuin ihmeen kaupalla vaikka henki on välistä ollut aivan hiuskarvan varassa, kuinka kauan tätä hyvää tuuria vain jatkuu. Kyllähän tämä etulinjan sotilaan elämä on sitä kurjinta elämää mitä olla voi. Joka askeleella vaanii kuolema ja joka päivä saa ajatella jotta onko tämä minun viimeinen elinpäiväni. Kai Sinäkin Elle vähän aavistat millaises sieluntilas sitä ihminen silloin on. Ne helpommalla pääsee jotka lievästi haavoittuu. Kyllä minäkin oon monta kertaa ittekseni ajatellut, jotta jotka täällä koko aijan haavoittumatta ja kaatumatta säilyvät, niin ei kukaan siellä kotipuolessa osaa sellaiselle miehelle antaa sitä arvoa kun kuuluisi, eikä mikään siviilimäinen myötätunto eikä aineelliset avut ja lahjoitukset voi korvata niitä kärsimyksiä joita täällä mies joutuu joka päivä kokemaan.”
(Teksti on ote enoni Leo Kohdan kirjeestä naapurin Elle Ala-Luomalle jatkosodan alussa 1941)
Jukka Palo
Oikeusgenetiikan dosentti
HY/THL
Jukka, arvokas ja laadukas kirjoitus. Osasit esitellä tän hyvin laajan kaavan mukaan. Kiitos tästä katsauksessa ja enon kirjeen lainauksesta. Matti