Jääkaappipakastintutkimuksen aika on ohi

Aikanaan tutkimus aloitettiin katsomalla jääkaappiin ja pakastimeen. Tai naapurin jääkaappiin, jos sieltä löytyisi vielä jokin uusi, testaamaton vasta-aine. Tämän jälkeen tehtiin muutamia värjäyksiä, ehkä solukokeitakin ja saatiin hieno, translationaalinen koe julkaistua hyvässä lehdessä. Tämä oli jääkaappitutkimusta.

Tutkimushoitajan puhelin soi keskiyöllä heinäkuussa 2018. Biomedicumin -80°C pakastinvanhus hälyttää. Tutkimushoitaja ja kollega lähtevät keskellä yötä – toinen Länsi-Uudeltamaalta ja toinen Töölöstä – pelastamaan mittaamattoman arvokkaita näytteitä. Näytteet siirrettiin varapakastimeen, jossa ne ovat nyt epäjärjestyksessä. Juhannusaattona toisen tutkimusryhmän pakastin suli. Silloin ei saatu ketään kiinni ja näytteet tuhoutuivat.

Latvasta puuhun

Ennen biopankkiaikaa (mutta vähän jääkaappitutkimuksen kukoistusajan jälkeen) kliinisen tutkimuksen käynnistäminen vaati resursseja ja investointeja. Eettisen toimikunnan lausunnon hakemisen ja tutkimusluvan myöntämisen jälkeen potilaat täytyi tunnistaa terveydenhuollon rekistereistä, esim. ICD-koodihaulla. Sen jälkeen tutkijan piti seuloa yksittäiset potilaat läpi, jotta varmistuttiin diagnoosin oikeellisuudesta (ICD-koodeissa on paljon virheitä ja epätäsmällisyyksiä). Kun potilaskohortti oli tunnistettu, potilaille lähetettiin kirje, jossa oli suostumus ja tutkijan yhteystiedot. Parhaassakin tapauksessa mukaan saatiin 80­–90 % potilaista, usein paljon vähemmän.

Helsingin biopankin tavoite kerätä näytteitä FinnGen-tutkimukseen on kunnianhimoinen. Tavoitteeseen pääseminen edellyttää kaikkien potilastyötä tekevien panosta. Yhteensä hankkeeseen on tarkoitus kerätä 500 000 näytettä. Näytteet jäävät Helsingin Biopankkiin ja data palautuu sinne tutkijoiden käytettäväksi. Kun sitten biopankit alkavat kattavasti edustaa koko väestöä, tutkija voi aloittaa tutkimuksen suoraan rekisteritutkimuksena, ja aivan toisesta päästä – katsomalla kuinka monesta tietyn diagnoosiryhmän potilaasta on jo näyte biopankeissa. Sairaalan tietoaltaasta saanee suoraan jatkossa riittävät kliiniset tiedot potilaasta.

Tähän pääseminen edellyttää asennemuutosta tutkijoilta. Aiemmin kerättyjen kohorttien näytteet pitäisi siirtää biopankkiin ja data tutkimusrekisteriin eli tutkimusta pitäisi opetella tekemään uudella tavalla. Enää tutkija ei välttämättä tunne potilaitansa nimeltä, vaan tieto käsitellään anonyymisti tietoaltaan ja tutkimusrekistereiden kautta.

Kliiniset tutkijat ovat keskeisessä asemassa muutoksen vetureina. Edelleenkään mikään ei tietyssä tilanteessa korvaa tutkimusprotokollan mukaisesti otettua veri- tai muuta näytettä, joka sisältää useita putkia ja eri tarkoitusta varten kerättäviä näytteitä (valkosolut DNA:ta varten, plasma ja seerumi erikseen erilaisia analyyseja varten jne). Esimerkiksi RNA-eristykseen otettavia näytteitä ei vielä ole mahdollista ulkoistaa biopankille. Jatkossa kaiken tämän työn voisi hoitaa biopankki. Biopankin kanssa täytyy kuitenkin vielä pilotoida sopimuksia, joiden avulla näytteet korvamerkataan niitä keränneille tutkijoille. Kukaan muu kuin me tutkijat ei sitä pysty tekemään.

Muutosvastarintaa ja vaihtelevia käytäntöjä

Tutkijoilla on edelleen ennakkoluuloja liittyen biopankkeihin, jonka vuoksi näytteitä kerätään edelleen omiin pakastimiin. Voisiko biopankki näissä tilanteissa toimia backup-näytteenä? Ylimääräisen näytteen kerääminen on pieni vaiva potilaalle, mutta voi pelastaa tutkijan vuosien työn, jos pakastin sattuu sulamaan juhannusaattona. Onneksi moni on jo tajunnut biopankin arvon ja tallettanut arvokkaat näytteensä tutkimussopimuksella biopankkiin (esimerkiksi Martti Färkkilän keräämä sklerosoivan kolangiitin tutkimusaineisto ja rekisteri, jotka siirrettiin v. 2017 osaksi Helsingin biopankkia).

Kustannustehokkainta, ekologisinta ja logistisesti järkevintä olisi siivota vanhat pakastimet, heittää pois näytteet, joita ei enää tarvita ja siirtää käyttökelpoiset aineistot Helsingin biopankkiin. Näytteisiin liittyvät tutkimusrekisterit tulisi myös siirtää HUS:n tai yliopiston infran alle. Tiedekuntien ja tutkimuslaitosten on syytä selvittää tutkijoille tarjottavien tutkimusten ja tutkimustietojen rekisteröimisen mahdollisuutta olemassa olevana, edullisena infrastruktuurina. Tätä nykyä näiden nk. ”pehmeiden infrojen” kustannukset menevät pitkälti tutkijoiden kilpailutetuista rahoituksista.

Uusi lainsäädäntö on tarkoitettu helpottamaan tutkijoiden elämää

Meneillään on useita tutkijan arkeen vaikuttavia lakimuutoksia. Keskustelua on herättänyt viime keväänä voimaan astunut EU:n tietosuojadirektiivi. Odotamme vielä uuden kansallisen tietosuojalain astumista voimaan. HUS on tehnyt esimerkillistä työtä tutkijoiden ohjeistamiseksi ja suostumusten päivittämiseksi. Potilaat luottavat – ja voivat jatkossakin luottaa – suomalaisen tutkimuksen ja tietosuojan korkeaan laatuun.

Toivottavasti biopankkilain muutos antaa mahdollisuuden nykyistä suuremman näytemäärän keräämiseksi. Silloinkin tulee muistaa, ettei biopankkinäyte aina korvaa huolella suunniteltua, tutkimusprotokollan mukaista näytekeräystä.

Terveystietojen toisiokäyttölaki odottaa myös valmistelua. Lienee selvää, ettei näitä lakeja säädetä, ennen kun Sote-lainsäädäntö on edennyt eduskunnassa ja lakivaliokunnassa. Toisiokäyttölaki tulee mullistamaan epidemiologisen tutkimuksen tekemisen Suomessa. KanTa-arkiston kautta tutkijat pääsevät keräämään kattavasti rekisteritiedot esimerkiksi harvinaisia (alle 1000 potilasta Suomessa) sairauksia sairastavista potilaista. Nykyisellään ainoa keino hankkia tietoja potilaista, on tilata paikallisesta sairaala-arkistosta papereita tai mennä paikan päälle lukemaan niitä.

Kuka omistaa näytteet?

Suurin muutos täytyy tapahtua meidän tutkijoiden asenteessa: Kuka näytteet ja siihen liittyvän datan omistaa? Meidän pitää lakata puhumasta ”minun näytteistäni” ja siirtyä puhumaan ”meidän näytteistämme”. ”Meidän” tarkoittaa koehenkilöitä, potilaita, tutkijayhteisöä, yhteiskuntaa ja biopankkeja. Ja tietysti tutkimushoitajia, jotka toivon mukaan eivät enää joudu (ilman päivystysvelvollisuutta pelkästä lukkarinrakkaudesta tiedettä kohtaan) keskiyöllä siivoamaan pakastimia.

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani, Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta Keuhkosairauksien ja allergologian professori, ylilääkäri, HYKS sydän- ja keuhkokeskus
marjukka.myllarniemi@helsinki.fi

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari – kaikki samassa paketissa!

Tai tutkimusryhmän johtajan tapauksessa ainakin nämä: koutsi, manageri, liideri, sihteeri, varainhankkija, sovittelija, raportoija. Diplomaattikin olisi hyvä olla.

Homma on siis huomattavasti monipuolisempaa kuin viralliset tehtävämme opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tämä tuli minulle kuutisen vuotta sitten omaa ryhmää perustaessani yllätyksenä. Tuolloin, tuoreena akatemiatutkijana, takanani oli 12 vuotta tutkijankoulutusta, joka koostui väitöskirjatyöstä ja post-doc-jaksosta. Kaiken energiani olin keskittänyt tutkijantaitojeni huippuunsa kehittämiseen. Opettanutkin olin siinä sivussa, ohjannut labrassa vuosien varrella paljon opiskelijoita, ja jopa kirjoittanut muutaman yleistajuisen artikkelin. Olin siinä luulossa, että minulla on hyvätkin valmiudet tutkimusryhmän johtamiseen.

Nämä luulot karisivat nopeasti. Olo oli kuin olympialaisiin treenanneella seiväshyppääjällä, jolle yhtäkkiä kerrotaan, että eikun nyt kilpailetkin seitsenottelussa. En liioittele, jos sanon käyneeni läpi pienimuotoisen eksistentiaalisen kriisin. Tuntui, etten saa tehdä tutkimusta enää ollenkaan, koska hukun kaikenlaiseen sälään, kuten laskujen hyväksyminen, viikottaisten työtuntien hyväksyminen, kehityskeskustelut, tehtävänkuvausten kirjoittaminen, suoriutumistasojen arvioinnit. Käyttöjärjestelmiä, joita pitää edellämainittujen tekemiseksi sujuvasti osata käyttää, ovat mm. SAP HR, SAP Talous, SOLE TM, Hero ja YPJ Web.

Ihminen on sopeutuvainen olento, ja pahin angsti väistyi ensimmäisen vuoden aikana. Sälätyö ei kadonnut minnekään, mutta opin elämään sen kanssa. Kuoppasin kunnianhimoiset suunnitelmani tehdä itse aktiivisesti labratyötä kuten oma väitöskirjaohjaajani oli tehnyt (hänelläpä olikin henkilökohtainen sihteeri, eikä hän tietääkseni koskaan pitänyt ainuttakaan kehityskeskustelua), ja päätin olla tuntematta asiasta syyllisyyttä. Rupesin nauttimaan siitä, että yhden oman projektin sijaan, jolle omistautua, saankin nyt ideoida viiden tai kuuden projektin parissa yhdessä fiksujen nuorten kanssa.

Mitä jälkiviisautta minulla on jakaa kulttuurisokin minimoimiseksi?

  1. Nuori ryhmänvetäjä, etsi mentori ja vertaistukea. Hakeudu esimieskoulutukseen, jossa on käytännönläheinen ote. Voin lämpimästi suositella EMBOn Lab Management-kurssia; bonuksena tämän tyyppisellä kurssilla saat intensiivistä vertaistukea.
  2. Tiedekunta/keskushallintotasolla voidaan pyrkiä järjestämään riittävästi resursoidut tukipalvelut tehtäviin, jotka ovat tutkijoiden varsinaisen ydintehtävän ulkokehillä, kuten varainhankintaan, budjetointiin ja etenkin kaikenlaiseen digitaaliseen byrokratiaan. Kun tukihenkilöstöä karsitaan, saadaan professorit itse skannaamaan matkalaskunsa. Tämä ei pitkällä tähtäimellä tuo säästöjä tai luo kilpailukykyä.
  3. Lippu korkealle! Päätoimisen tutkimuksen tekeminen (vähemmän inspiroivine kylkiäisineenkin) on suuri etuoikeus.

Liisa Kauppi
Apulaisprofessori (Solun kasvun säätely), Helsingin yliopisto
Kauppi Lab

Entä jos ihmiselämä ei ”ala” mistään?

28-vuotias, yhden uhmaikäisen äiti oli raskaana viikolla H12+3. Ensimmäisen raskauskolmanneksen ultraääniseulonnassa oli havaittu sikiö, jonka hermostoputki ei ole sulkeutunut normaalisti, kallon rakenteet olivat epämääräiset ja aivokudos pullistui vapaasti lapsiveteen. Odottava äiti lähetettiin Naistenklinikan sikiötutkimusyksikköön, jossa tilanne varmistettiin. Perinnöllisyyslääkäri tapasi perheen, selitti tilanteen ja ennusteen, joka anenkefaliassa on karkeasti ottaen se, että 20% raskauksista menee kesken, 30% sikiöistä kuolee synnytykseen ja loput elävät synnyttyään muutamia minuutteja, tunteja tai päiviä. Pariskunta päätyi hakemaan raskauden keskeytystä sikiön vakavan sairauden vuoksi. Lupa siihen saatiin Valviralta muutamassa päivässä ja keskeytys toteutettiin. Keskeytyksen jälkeen sikiö tutkittiin ja siitä löytyi kromosomimuutos, joka oli vaikean kehityshäiriön syy, mutta ei perinnöllinen sellainen.  Puolen vuoden päästä pari odotti uutta lasta ja tällä kertaa kaikki sujui hyvin.

Viimeaikaiset aborttikeskustelut ovat saaneet monet jälleen kerran väittelemään muun muassa siitä, mistä ihmisen elämä alkaa. Biologin näkemys voisi olla, että elämän, saati sitten ihmisyksilön elämän alku ei ole mustavalkoinen tapahtuma. En ainakaan minä osaa määrittää sitä tapahtumaa, jolloin proteiinien, lipidien ja sokereiden muodostama mikroskooppinen yhden solun kokonaisuus hyppää yhtäkkiä luvusta 0 lukuun 100 elämän prosenttiasteikolla. Vaikka käytössä olisi raja-arvoja apuna käyttävä matematiikka, jonka avulla vähän vastaavanlaisia ongelmia selvitetään, pidän elämän alun tarkkaa määrittämistä melko keinotekoisena. Alkion kiinnittyminen eli implantaatio tai hedelmöitys voidaan tapahtumana jakaa niin moneen osa-alueeseen, että sen käyttäminen elämän määritelmän osana ei oikein istu tarkkaan kielenkäyttöön. Olisiko esimerkiksi hedelmöityksen maaginen hetki muna- ja siittiösolujen kalvojen yhdistyminen, munasolun toinen meioottinen jakautuminen, vai mikä? Jos ihmiselämän määritelmä perustuisi hedelmöityksen läpikäymiseen, triploidiset (69, XXY) alkiot vaatisivat oman määritelmän, sillä prosessi ei niissä tapahdu tämän kaavan mukaan.  Sama kai koskisi partenogeneettistä tai kloonattua, tuman siirrolla aikaansaatua alkiota ja raskautta. Kloonauksella alkanutta ihmisraskautta ei kylläkään tiettävästi ole toteutettu.

Ihmisen -ja monen muun eläimen- alkutaipaleeseen liittyy haploidisen, eli yksinkertaisen kromosomiston muuttuminen diploidiksi, kahdesta kromosomistosta ohjeensa saavaksi solukasvuksi. Melko monen mielestä tällainen yksittäinen biologinen tapahtuma ei ole riittävä määritelmä täydelle ihmiselämälle, vaan oleellisena osana on vähintään jonkinlainen tietoisuuden kehittyminen, joka taas vaatii riittävän monimutkaista keskushermostoa. Toimivat aivot synnyttävät yksittäisistä soluista muodostuvan kokonaisuuden, jossa syntyy jotain suurempaa kuin se, että nämä osaset lasketaan yhteen. Tällaista uutta yhteistyöstä muodostuvaa kykyä kutsutaan emergenssiksi.  Esimerkiksi vakavan aivovaurion saanut henkilö on monien mielestä henkilönä jo kuollut kun EEG näyttää, että mitään aivotoimintaa ei ole, vaikka keho saadaankin säilymään elossa. Itse asiassa myös  katolinen kirkko pitää aivokuolleita ihmisiä ”kuolleina”, joten tämänkin perusteella voisi argumentoida, että aivotoiminta sopisi hyvin elämän määritelmään.

Koko ongelman ydin lienee siinä, että sekä biologiassa että tietoisuuden toteamisessa on todella vaikea vetää tarkkoja rajoja, mutta meidän ihmisten mieli taas haluaisi niin tehdä, jotta ajattelu olisi helpompaa. Tämä koskee yhtä lailla elämän alkua kuin loppua. Koska emme kuitenkaan osaa mitata elämää tai tietoisuutta kvantitatiivisesti, esimerkkeinä ja käytännön kysymyksinä näyttäytyvät usein ääripäät: ajatteleva ja toimiva yksilö saa arvon 100 ja aivokuollut tai solu ennen hedelmöitystä pelkän nollan. Toinen vaihtoehto ajattelumallille voisi silti olla se, että elämän määritelmään sisältyisi muitakin lukuarvoja.

Monisoluisen elämän ja tietoisuuden kehityttyä monet biologiset olennot ovat oppineet elämään vielä kolmannessa ulottuvuudessa, yhteiskunnissa, jotka ovat jälleen eri yksilöiden muodostamia kokonaisuuksia. Näilläkin on omat sääntönsä sille, kuinka perusyksiköt eli meidän tapauksessamme ihmiset, toimivat. Meillä on olemassa yhdessä sovittuja lakeja, joissa kerrotaan mikä on sopivaa ja mikä ei. Itse asiassa myös lait sisältävät kaikenlaista vaikeasti mitattavaa ja subjektiivista kuten ”vähäistä suurempi haitta” tai ”kohtuuton”, mutta jotenkin olemme oppineet tulemaan toimeen sen kanssa että kaikkea ei vaan voi mitata.

Valtaosassa meidän normaalia toimintaamme voimme yhdessä neuvotellen löytää sellaiset raja-arvot, joissa yhdistyvät optimaalisesti yhteiset hyödyt ja haitat. Olisi toivottavaa, että yhteiskuntien toimintaohjeet ihmiselämän suhteen eivät silti ole ristiriidassa  sen kanssa, miten  esimerkiksi biologia ja tietoisuus ovat rakentuneet. Jos ja kun emme osaa arvioida tai ainakaan mitata elämää, parhaat ratkaisut käytännön kysymyksiin saadaankin mielestäni noudattamalla haittojen ja kärsimyksen minimoimisen periaatteita. Suomen laki raskauden keskeytyksistä toimii vähän tähän tapaan kun sen henki on, että alkuvaiheessa tehtävät raskaudenkeskeytykset tuovat enemmän hyötyjä kuin haittoja. Sikiön ja ihmiselämän edellytysten vähitellen lisääntyessä raskauden keskeytys vaatii enenevän määrän näyttöä esimerkiksi vakavasta sairaudesta. 24 raskausviikon rajan jälkeen keskeytystä ei Suomessa voi tehdä.

Abortti- ja esimerkiksi elimenluovutuskeskustelussa ja niitä säätelevissä laeissa olemme mielestäni Suomessa onneksi voineet löytää sellaisen tien, jossa vähitellen monimutkaistuva biologinen ihmiselämä ja siihen olennaisesti kuuluva alun kehittyvä ja loppuvaiheessa häviävä tietoisuus otetaan huomioon. Vaikka kumpaakaan, elämää tai tietoisuutta, ei osata (vielä) mitata, sopimalla olemme silti saaneet käyttöön lääketieteen mahdollisuuksia kärsimysten optimaaliseksi lieventämiseksi. Poikkitieteellisesti biologia, lääketiede, kognitio- ja ihmistieteet sekä yhteiskunnalliset alat ovat mielestäni onnistuneet ottamaan toisensa huomioon keskustelussa, mikä ei ole aina itsestäänselvyys.

Uuden lukuvuoden alkaessa

Lähes trooppisen kesän jälkeen uusi lukuvuosi on edessämme. Vaikka lääketieteellisessä tiedekunnassa meillä on käynnissä jo neljäs opetusviikko, Helsingin yliopiston juhlasalissa vietettiin vasta eilen koko yliopiston lukuvuoden avajaisia. Siellä uusi rehtori Jari Niemelä sai kanslerilta seremonialliset yliopiston avaimet, jonka jälkeen hän piti ensimmäisen virallisen puheensa rehtorina.

Mitä uusi rehtori korosti ja miten se vaikuttaa meihin täällä Meilahdessa – niin tutkijoihin ja opettajiin kuin tutkimus- ja hallintohenkilökuntaan ja tietenkin opiskelijoihin?

Rehtori korosti huippututkimuksen merkitystä ja Helsingin yliopiston monitieteellisyyden tarjoamia mahdollisuuksia etsiä entistä enemmän uusia vastauksia tärkeisiin kysymyksiin. Meidän tehtävämme tutkimuksessa on siis uuden tiedon etsiminen ja ratkaisujen löytäminen globaaleihin ongelmiin. Tämä on korostuneen helppoa täällä Meilahdessa, jossa yliopisto ja HUS yhdessä muodostavat Academic Medical Center Helsingin ytimen.  Rehtorin sanoja lainaten ”Aktiiviset tutkijamme toimivat vuorovaikutuksessa tiedon käyttäjien kanssa, jotta tutkimus saadaan yhteiskunnan käyttöön. Näin huippututkimus ja sen hyödyntäminen yhdistyvät yhteiskunnalliseksi vaikuttavuudeksi globaalien haasteiden ratkaisemiseksi.”

Suurimpia toimia alkavana syksynä on uusien tutkimusohjelmien tilojen suunnittelu, pienten välttämättömien tutkimustilojen remonttien toteuttaminen ja tutkimusryhmien muutot. Vähän haasteita tulee siitä, että uudessa Tutkimusohjelmayksikössä on nyt merkittävästi enemmän tutkijoita kuin aikaisemmin, mutta tiedekunnan tilamäärä ei kuitenkaan vastaavasti kasva. Siksi olemme parhaillaan etsimässä ratkaisuja siihen, miten uusien ohjelmien tutkijat mahdollisuuksien mukaan pääsevät toimimaan lähekkäin ja samalla kaikille kampuksen tutkijoille taataan hyvät tutkimustilat.

Toinen suuri ponnistus on Helsingin yliopiston tutkimuksen arviointi, joka toteutetaan pääosin tämän syksyn aikana. Projektia on vetänyt tutkimusvaradekaani Marjukka Myllärniemi, ja monet tutkijat ovat saaneet osallistua työhön, kun on yritetty kiteyttää tiedekunnan vahvuuksia arviointia varten.

Tutkimuksen lisäksi toinen tärkeä tehtävämme on opetus. Tässäkin on Helsingin yliopistolla jo merkittävä ”track record”, kun katsotaan keitä yliopistomme on kouluttanut aikojen saatossa. Tänään AMCH-kampuksella on jo lähes kaikki Valviran ylläpitämien terveydenhuollon rekistereiden yliopistoissa koulutetut ammattinimikkeet: psykologit, logopedit, hammaslääkärit ja lääkärit. Lisäksi meillä on englanninkielinen Masters Program in Translational Medicine.

Lääketieteen peruskoulutuksen ensimmäinen kansallinen arviointi toteutettiin Kansallisessa koulutuksen arviointikeskuksessa (Karvi) vuosina 2016–2018. Kesäkuussa julkistetussa arviossa koulutuksemme menestyi erinomaisesti. Kehittämiskohteitakin toki löydettiin. Siksi tulevana syksynä opetusvaradekaanin Tiina Paunion ja lääketieteen koulutusohjelman johtajan Jussi Merenmiehen koordinoimina aletaan parantaa mm.  oppisisältöjen keskeisten osien ja niiden välisten suhteiden kuvausta.

Viime vuosien vähän haasteellisten aikojen jälkeen nyt on hyvä katsoa eteenpäin. Helsingin yliopisto ja sen sisällä myös lääketieteellinen tiedekunta ovat parhaillaan päivittämässä toimintasuunnitelmiaan. Yhtenä keskeisenä teemana on ’opiskelijat keskiöön’. Tämä tarkoittaa, että koetamme kaikin keinoin auttaa opiskelijoitamme opinnoissa ja otamme heitä mahdollisuuksien mukaan jo opintojen varhaisessa vaiheessa mukaan myös tutkimusryhmiin. Tästä oli erinomainen esimerkki tutkimusohjelmayksikön johtajan Henna Tyynismaan ideoima tempaus, jolla 30 nuorta opiskelijaa sai kuluneena kesänä kahdeksi kuukaudeksi työpaikan kampuksen tutkimusryhmistä. Tutkijaryhmät kattoivat itse kuluista puolet ja tiedekunta toisen puolen. Tämä oli niin onnistunut kampanja, että sitä varmasti jatketaan kesällä 2019.

Tutkimus ja opetus vaativat taloudellisia resursseja. Lähes 10 vuoden ajan on Suomen valtion talous ollut varsin heikossa tilassa, mikä on suoraan johtanut myös yliopistojen rahoitustason merkittäviin leikkauksiin. Tämä on täysin ymmärrettävää, kun muistetaan, että yliopistot saavat 1,7 miljardia euroa eli noin 3 % valtion budjetista. Sen sijaan ei ole helppoa ymmärtää, miksi viime vuosien säästöistä suhteellisestikin ylivoimaisesti suurin osa kohdistettiin nimenomaan Helsingin yliopistoon. Siksi rehtorikin linjasi eilisessä puheessaan, että yliopistoihin kannattaa panostaa ja se panostus myös tuottaa hedelmää. Rehtorin sanoin: ”Aktiiviset tutkijamme toimivat vuorovaikutuksessa tiedon käyttäjien kanssa, jotta tutkimus saadaan yhteiskunnan käyttöön. Näin huippututkimus ja sen hyödyntäminen yhdistyvät yhteiskunnalliseksi vaikuttavuudeksi globaalien haasteiden ratkaisemiseksi.”

Työhyvinvointi, työrauha ja yhteisöllisyys ovat olleet koetuksella vaikeina aikoina. Nyt nämä teemat on nostettu Helsingin yliopistossa aivan erityisiksi painopisteiksi ja niiden puolesta tullaan tekemään paljon. Uuden vararehtorin, patologian professori Tom Böhlingin tehtävänkuvaan on sisällytetty monen muun asian rinnalla työyhteisön hyvinvointi ja kampuskehittäminen. Tämä on merkittävä uusi johdon panostus, jonka avulla on syytä uskoa, että asiat voivat edetä lähiaikana suotuisaan suuntaan. Tässä työssä mahdollisimman saumaton yhteistyö akateemisten ja YPA-hallinnon välillä on tulevan menestyksemme elinehto. Koetamme yhdessä kampuksen kehittämispäällikkö Kirsi Rauhalan kanssa löytää keinoja, joilla tätä yhteistyötä voisimme entisestään Meilahdessa kehittää.

Koska tämä yhteisöllisyyden edistäminen on Helsingin yliopiston yhteinen tavoite, tulee rehtoraatti kiertämään kaikilla kampuksilla keskustelutilaisuuksissa syksyn aikana. Näin uusi rehtori haluaa olla yliopistoyhteisön saavutettavissa ja edistää yhteenkuuluvuutta. Lisäksi hän haluaa parantaa kaikkien mahdollisuuksia tulla kuulluksi yliopistoa koskevissa asioissa. Koska rehtoraatti on lähtenyt liikkeelle, olisi tärkeää, että Meilahdessa olisi mahdollisimman suuri joukko keskustelemassa heidän kanssaan ja antamassa rakentavaa palautetta 18.10. klo 14-15.30 Biomedicum 1, Kampuskohtaamispaikka (B2-aula).

Hyvää alkavaa lukuvuotta kaikille!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS