28-vuotias, yhden uhmaikäisen äiti oli raskaana viikolla H12+3. Ensimmäisen raskauskolmanneksen ultraääniseulonnassa oli havaittu sikiö, jonka hermostoputki ei ole sulkeutunut normaalisti, kallon rakenteet olivat epämääräiset ja aivokudos pullistui vapaasti lapsiveteen. Odottava äiti lähetettiin Naistenklinikan sikiötutkimusyksikköön, jossa tilanne varmistettiin. Perinnöllisyyslääkäri tapasi perheen, selitti tilanteen ja ennusteen, joka anenkefaliassa on karkeasti ottaen se, että 20% raskauksista menee kesken, 30% sikiöistä kuolee synnytykseen ja loput elävät synnyttyään muutamia minuutteja, tunteja tai päiviä. Pariskunta päätyi hakemaan raskauden keskeytystä sikiön vakavan sairauden vuoksi. Lupa siihen saatiin Valviralta muutamassa päivässä ja keskeytys toteutettiin. Keskeytyksen jälkeen sikiö tutkittiin ja siitä löytyi kromosomimuutos, joka oli vaikean kehityshäiriön syy, mutta ei perinnöllinen sellainen. Puolen vuoden päästä pari odotti uutta lasta ja tällä kertaa kaikki sujui hyvin.
Viimeaikaiset aborttikeskustelut ovat saaneet monet jälleen kerran väittelemään muun muassa siitä, mistä ihmisen elämä alkaa. Biologin näkemys voisi olla, että elämän, saati sitten ihmisyksilön elämän alku ei ole mustavalkoinen tapahtuma. En ainakaan minä osaa määrittää sitä tapahtumaa, jolloin proteiinien, lipidien ja sokereiden muodostama mikroskooppinen yhden solun kokonaisuus hyppää yhtäkkiä luvusta 0 lukuun 100 elämän prosenttiasteikolla. Vaikka käytössä olisi raja-arvoja apuna käyttävä matematiikka, jonka avulla vähän vastaavanlaisia ongelmia selvitetään, pidän elämän alun tarkkaa määrittämistä melko keinotekoisena. Alkion kiinnittyminen eli implantaatio tai hedelmöitys voidaan tapahtumana jakaa niin moneen osa-alueeseen, että sen käyttäminen elämän määritelmän osana ei oikein istu tarkkaan kielenkäyttöön. Olisiko esimerkiksi hedelmöityksen maaginen hetki muna- ja siittiösolujen kalvojen yhdistyminen, munasolun toinen meioottinen jakautuminen, vai mikä? Jos ihmiselämän määritelmä perustuisi hedelmöityksen läpikäymiseen, triploidiset (69, XXY) alkiot vaatisivat oman määritelmän, sillä prosessi ei niissä tapahdu tämän kaavan mukaan. Sama kai koskisi partenogeneettistä tai kloonattua, tuman siirrolla aikaansaatua alkiota ja raskautta. Kloonauksella alkanutta ihmisraskautta ei kylläkään tiettävästi ole toteutettu.
Ihmisen -ja monen muun eläimen- alkutaipaleeseen liittyy haploidisen, eli yksinkertaisen kromosomiston muuttuminen diploidiksi, kahdesta kromosomistosta ohjeensa saavaksi solukasvuksi. Melko monen mielestä tällainen yksittäinen biologinen tapahtuma ei ole riittävä määritelmä täydelle ihmiselämälle, vaan oleellisena osana on vähintään jonkinlainen tietoisuuden kehittyminen, joka taas vaatii riittävän monimutkaista keskushermostoa. Toimivat aivot synnyttävät yksittäisistä soluista muodostuvan kokonaisuuden, jossa syntyy jotain suurempaa kuin se, että nämä osaset lasketaan yhteen. Tällaista uutta yhteistyöstä muodostuvaa kykyä kutsutaan emergenssiksi. Esimerkiksi vakavan aivovaurion saanut henkilö on monien mielestä henkilönä jo kuollut kun EEG näyttää, että mitään aivotoimintaa ei ole, vaikka keho saadaankin säilymään elossa. Itse asiassa myös katolinen kirkko pitää aivokuolleita ihmisiä ”kuolleina”, joten tämänkin perusteella voisi argumentoida, että aivotoiminta sopisi hyvin elämän määritelmään.
Koko ongelman ydin lienee siinä, että sekä biologiassa että tietoisuuden toteamisessa on todella vaikea vetää tarkkoja rajoja, mutta meidän ihmisten mieli taas haluaisi niin tehdä, jotta ajattelu olisi helpompaa. Tämä koskee yhtä lailla elämän alkua kuin loppua. Koska emme kuitenkaan osaa mitata elämää tai tietoisuutta kvantitatiivisesti, esimerkkeinä ja käytännön kysymyksinä näyttäytyvät usein ääripäät: ajatteleva ja toimiva yksilö saa arvon 100 ja aivokuollut tai solu ennen hedelmöitystä pelkän nollan. Toinen vaihtoehto ajattelumallille voisi silti olla se, että elämän määritelmään sisältyisi muitakin lukuarvoja.
Monisoluisen elämän ja tietoisuuden kehityttyä monet biologiset olennot ovat oppineet elämään vielä kolmannessa ulottuvuudessa, yhteiskunnissa, jotka ovat jälleen eri yksilöiden muodostamia kokonaisuuksia. Näilläkin on omat sääntönsä sille, kuinka perusyksiköt eli meidän tapauksessamme ihmiset, toimivat. Meillä on olemassa yhdessä sovittuja lakeja, joissa kerrotaan mikä on sopivaa ja mikä ei. Itse asiassa myös lait sisältävät kaikenlaista vaikeasti mitattavaa ja subjektiivista kuten ”vähäistä suurempi haitta” tai ”kohtuuton”, mutta jotenkin olemme oppineet tulemaan toimeen sen kanssa että kaikkea ei vaan voi mitata.
Valtaosassa meidän normaalia toimintaamme voimme yhdessä neuvotellen löytää sellaiset raja-arvot, joissa yhdistyvät optimaalisesti yhteiset hyödyt ja haitat. Olisi toivottavaa, että yhteiskuntien toimintaohjeet ihmiselämän suhteen eivät silti ole ristiriidassa sen kanssa, miten esimerkiksi biologia ja tietoisuus ovat rakentuneet. Jos ja kun emme osaa arvioida tai ainakaan mitata elämää, parhaat ratkaisut käytännön kysymyksiin saadaankin mielestäni noudattamalla haittojen ja kärsimyksen minimoimisen periaatteita. Suomen laki raskauden keskeytyksistä toimii vähän tähän tapaan kun sen henki on, että alkuvaiheessa tehtävät raskaudenkeskeytykset tuovat enemmän hyötyjä kuin haittoja. Sikiön ja ihmiselämän edellytysten vähitellen lisääntyessä raskauden keskeytys vaatii enenevän määrän näyttöä esimerkiksi vakavasta sairaudesta. 24 raskausviikon rajan jälkeen keskeytystä ei Suomessa voi tehdä.
Abortti- ja esimerkiksi elimenluovutuskeskustelussa ja niitä säätelevissä laeissa olemme mielestäni Suomessa onneksi voineet löytää sellaisen tien, jossa vähitellen monimutkaistuva biologinen ihmiselämä ja siihen olennaisesti kuuluva alun kehittyvä ja loppuvaiheessa häviävä tietoisuus otetaan huomioon. Vaikka kumpaakaan, elämää tai tietoisuutta, ei osata (vielä) mitata, sopimalla olemme silti saaneet käyttöön lääketieteen mahdollisuuksia kärsimysten optimaaliseksi lieventämiseksi. Poikkitieteellisesti biologia, lääketiede, kognitio- ja ihmistieteet sekä yhteiskunnalliset alat ovat mielestäni onnistuneet ottamaan toisensa huomioon keskustelussa, mikä ei ole aina itsestäänselvyys.