Kuukausi: lokakuu 2023

Viime päivinä sosiaalinen media on täyttynyt keskustelusta, jossa käsitellään Lääkärit 2.0 -Facebook-ryhmässä kirjoitettua viestiä, jossa kirjoittaja kommentoi Israelin ja Palestiinan tilannetta ja toteaa:

”Voisko noi Allahiin uskovat vaan upottaa syvään kuoppaan ja reilusti hiekkaa päälle?! Anteeksi. Viha ja inho on vaan nyt valtaisa.”

Kommentti on kirjoitettu reaktiona Hamasin iskuun Israelissa lokakuussa 2023. Kommentti on asiaton mutta myös ymmärrettävä: siitä tulee vaikutelma ihmisen vahvasta tunnereaktiosta hyökkäyksestä puolustuskyvyttömiä ihmisiä vastaan. Samalla viestistä ilmenee mahdollisesti vihaan perustuva yliyleistäminen kaikkiin ”Allahiin uskoviin” sekä vaikutelma itsereflektoinnista, josta seuraa säikähdys omasta tunnereaktiosta ja siitä kumpuavista täysin asiattomista ajatuksista.

Sote-ammattilainen on vain ihminen emmekä terveydenhuollon ammattilaisina voi olla tunnekylmiä. Tunteet ovat tärkeitä ja parhaimmillaan ne auttavat meitä työskentelemään paremman maailman ja potilaiden puolesta: ahdistus potilaan tilanteesta voi pakottaa meidät toimimaan hoidon löytämiseksi ja vihan tunteet voivat antaa alkusysäyksen muuttaa rakenteita, jotka aiheuttavat ihmisille kärsimystä. Toisaalta viha, inho ja ahdistus voivat olla myös muita vahingoittavia tunteita, jos yleistämme vihaa ja inhoa aiheuttavat asiat kokonaista ihmisryhmää koskevaksi. Tämä voi johtaa syrjintään ja rasismiin: ne rakentavat sosiaalisia hierarkioita, joissa tiettyjä ihmisryhmiä pidetään tietoisesti tai tiedostamatta vähempiarvoisina, joka puolestaan oikeuttaa syrjivää toimintaa.

Syrjintä ja rasismi ovat terveysriski

Syrjintä ja rasismi eivät ole terveydenhuollon kannalta yhdentekeviä, vaan ne heikentävät fyysistä ja psyykkistä terveyttä monin tavoin. Koska rasismilla tarkoitetaan yhteiskunnallista järjestelmää, jossa politiikka, institutionaaliset käytännöt, kulttuuri ja normit ylläpitävät rodullistettuja valta-asemia, rasismin vaikutukset yksilöön kumpuavat monesta lähteestä. Katsausten mukaan syrjintä on esimerkiksi yhteydessä korkeaan verenpaineeseen, päihdehäiriöihin, heikompaan unen laatuun ja erilaisiin kroonisen stressin fyysisiin ja psyykkisiin seurauksiin [1].

Terveydenhuollon ammattilaisen käytännön työssä rasismin seurauksia ei voi sivuuttaa. Rasismi vaikuttaa esimerkiksi huonompiin kokemuksiin terveydenhuollossa kuten myös luottamuksen kokemukseen ja mahdollisesti jopa komplianssiin [2].

Eri ihmisryhmien eriarvoisuus näkyy terveydenhuollon aloilla niin oppimateriaaleissa kuin myös monissa käytössä olevissa menetelmissä. Esimerkiksi oppikirjojen kuvat ihotaudeista ovat pääosin valkoihoisista potilaista. Psykologian alalla erilaisten testimenetelmien normiarvot on muodostettu vain suomenkielisistä suomalaisista: ensimmäiset suositukset suomenruotsalaisten lasten kognitiivisiin tutkimuksiin on tehty vasta syyskuussa 2023 [3], aikuisille vastaavia suosituksia ei ole edes olemassa.

Syrjintä ja rasismi kumpuavat ennakkoluuloista

Syrjintä ja rasismi ymmärretään yleensä kielteisiksi asioiksi, joita tulee välttää. Harva ihminen haluaakaan ajatella toimivansa syrjivästi tai rasistisesti, vaikka tietoisesti tai tiedostamattaan toimisikin niin. Omat kielteiset ennakkoluulot halutaan usein kieltää, torjua tai esittää anteeksipyytäen, koska ne eivät useinkaan ole yhteensopivia oman myönteisen minäkuvan kanssa. Käsitys oman toiminnan hyvyydestä tai oikeudenmukaisuudesta on tärkeä, sillä se ylläpitää ihmisen myönteistä minäkuvaa.

Ennakkoluuloissa ei itsessään ole mitään tuomittavaa ja hävettävää. Kukaan ihminen ei ole ennakkoluuloista vapaa ja suurin osa ennakkoluuloista on opittuja, ei tietoisesti muodostettuja. Koska rasismi on valta-asetelmia ylläpitävä yhteiskunnallinen järjestelmä, opimme kasvaessamme erilaisia normeja ja luokitteluja. Psykologi Sandra Bemin sanoin opimme toiminnallisia luokkia [4]: jos huomaamme, että esimerkiksi tytöt ja pojat ohjataan koulussa muodostamaan omat jononsa, opimme, että tyttöihin ja poikiin tulisi suhtautua eri tavoin. Vastaavasti esimerkiksi ihonväriin liittyviä ennakkoluuloja opitaan näkemällä, että ihonväri vaikuttaa ihmisen kohteluun.

Koska suurin osa ennakkokäsityksistä ja ennakkoluuloista opitaan kasvuympäristöstä, niitä ei yleensä ole helppoa tunnistaa. Ne ovat tiedostamattomia ja vaikuttavat toimintamme taustalla. Siksi emme voi vain ajatella kohtaavamme kaikki potilaat samalla tavalla: jos emme ole tietoisia ennakkoluuloistamme ja ennakkokäsityksistämme, ne ohjaavat helposti kliinistä päätöksentekoamme. Vaikka ennakkoluulot ovat inhimillisiä ja ymmärrettäviä, niiden mukaan toimiminen ei ole terveydenhuollon ammattihenkilön ammattietiikan mukaista.

Ammattieettiset ohjeet velvoittavat ammattihenkilöä

Mielestäni terveydenhuollon ammattihenkilöllä on velvollisuus tunnistaa, tarkastella ja purkaa omia ennakkoluulojaan. Esimerkiksi lääkärin ja psykologin ammattieettiset ohjeet määräävät meitä toimimaan yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa kunnioittavalla tavalla. Lääkärin tulee kohdella potilaitaan tasa-arvoisina, oikeudenmukaisesti ja syrjimättä sekä perustaa kannanottonsa lääketieteelliseen tietoon ja kokemukseen. Hänen tulee myös käyttäytymisellään ja toiminnallaan ylläpitää lääkärin tehtävän vaatimaa ammattikuntaan kohdistuvaa arvostusta ja luottamusta [5].

Psykologin tulee puolestaan kunnioittaa yksilön perusoikeuksia, arvokkuutta ja arvoa sekä työskennellä siten, ettei hänen osaamistaan käytetä yksilön loukkaamiseen, hyväksikäyttöön tai sortamiseen. Psykologi on myös tietoinen siitä ammatillisesta ja tieteellisestä vastuusta, joka hänellä on asiakkaistaan, sekä siitä organisaatiosta ja yhteiskunnasta, jossa hän elää ja työskentelee [6].

Terveydenhuollon ammattilaisina yhdenvertaisen hoidon tarjoaminen on eräs tärkeimmistä periaatteistamme. Valitettavasti joskus yhdenvertaisen hoidon tarjoamisen esteenä olemme me itse, vaikka haluaisimmekin hyvää. Jotta voimme tehdä työmme oikein, on tärkeää tunnistaa rasismia ja ennakkoluuloja itsessämme, omassa organisaatiossamme ja omalla tieteenalallamme. Vain siten voimme pyrkiä ehkäisemään niiden vaikutuksia potilaamme saamaan hoitoon.

Miten minä voin tehdä?

Rasismin purkaminen on liian suuri tehtävä yhdelle terveydenhuollon ammattilaiselle, mutta työn voi aloittaa omasta itsestä ja näyttää esimerkkiä muille. Keskeistä on mielestäni tunnistaa, että jokaisella sote-ammattilaisella on ennakkoluuloja eikä kukaan sote-ammattilainen kohtaa tai hoida kaikkia potilaitaan samalla tavalla. Tämä voi auttaa ennakoimaan tilanteita, joissa omat ennakkoluulot voivat vaikuttaa potilaan hoitoon. Esimerkiksi tiedelehti Lancet kannustaa rotutietoiseen hoitoon, jossa rakenteellisen rasismin vaikutukset tunnustetaan ja niitä pyritään ehkäisemään [7].

Omia ennakkoluulojaan voi tunnistaa esimerkiksi yksinkertaisen harjoituksen avulla. Etsi rauhallinen tila, rauhoitu hetkeksi. Sen jälkeen ota eteesi tyhjä paperi ja kynä. Sitten valitse jokin ihmisryhmä ja kirjoita paperille rehellisesti ja peittelemättä kaikki ajatukset, joita sinulle tulee mieleen tätä ihmisryhmää miettiessäsi. Monet ajatukset ovat täysin painokelvottomia, eksotisoivia tai stereotypioita ylläpitäviä. Omaa tekstiä läpikäydessä kannattaa olla armollinen: suuri osa ennakkoluuloista on tiedostamatta opittuja, mutta niiden purkaminen vaatii tietoista ja vaivalloista työtä, samoin kuin vaikka monimuuttujamenetelmien opiskelu tai syvärien kirjoittaminen. Myös terveydenhuollon syrjivien rakenteiden tunnistaminen vaatii samanlaista työtä kuin esimerkiksi uuden psykososiaalisen intervention opiskelukin.

Koska emme koskaan ole ennakko-oletuksista vapaita, ehdotankin potilaista tai ihmisryhmistä keskusteltaessa yksinkertaista ohjenuoraa: älä oleta; ja jos oletat jotain, oleta toisesta hyvää.

Eino Partanen
Psykologian koulutusohjelman johtaja, Helsingin yliopisto

 

Lähteet

[1] Williams, D. R., Lawrence, J. A., & Davis, B. A. (2019). Racism and health: evidence and needed research. Annual review of public health, 40, 105-125.

[2] Ben, J., Cormack, D., Harris, R., & Paradies, Y. (2017). Racism and health service utilisation: A systematic review and meta-analysis. PloS one, 12(12), e0189900.

[3] https://psykologilehti.fi/uudet-kansalliset-suositukset-suomenruotsalaisten-lasten-kognitiivisiin-tutkimuksiin/

[4] Bem, S. L. (1981). Gender schema theory: A cognitive account of sex typing. Psychological review, 88(4), 354.

[5] Eettiset ohjeet. Lääkäriliitto. https://www.laakariliitto.fi/laakarin-tietopankki/kuinka-toimin-laakarina/eettiset-ohjeet/

[6] Psykologien ammattieettiset periaatteet. Psykologiliitto. https://www.psyli.fi/psykologin-tyo-ja-koulutus/ammattieettinen-lautakunta/ammattieettiset-periaatteet/

[7] Cerdeña, J. P., Plaisime, M. V., & Tsai, J. (2020). From race-based to race-conscious medicine: how anti-racist uprisings call us to act. The Lancet, 396(10257), 1125-1128.

Jouduin hiljattain tekemisiin minulle etäisemmäksi jääneen lääketieteen erikoisalan kanssa potilaan roolissa. Ongelma ilmaantui eräänä perjantaisena iltapäivänä pyöräiltyäni kiireessä katsomaan pian päättyvää Albert Edelfeltin näyttelyä. Edelfeldtin tauluihin oli tullut kubistisia piirteitä, ja hetken tuijoteltuani tauluja vuorosilmin tajusin vian olevan silmässäni. Hieman nolostellen hakeuduin juuri ennen päivystysajan alkua kyseiselle erikoisalalle arvioon. Diagnoosi selvisi, vaiva hoidettiin ja sain samalla kertausta verkkokalvon anatomiasta ja siihen liittyvistä ongelmista.

Edellä mainitun kokemuksen pohjalta jäin pohtimaan sitä, kuinka oma ydinosaamiseni keskittyy nykyisin varsin suppeaan potilasryhmään ja kuinka vähän esimerkiksi silmätaudeista 2000-luvun alun opintojeni pohjalta muistankaan. Vähän jopa hävetti esittää hoitavalle lääkärille luultavasti varsin yksinkertaisia kysymyksiä diagnoosiin ja hoitoon liittyen – kai sitä nyt lääkärin tulisi jotain perusasioita tietää vieraistakin erikoisaloista, vaikka peruskoulutuksesta pitkä aika onkin.

15 vuotta kestäneen lääkäriurani aikana hoitamani potilasjoukko on kaventunut terveyskeskuksen laajasta potilasaineistosta ensin lastentauteihin erikoistuessani alaikäisiin ja sitten lastenkardiologiksi erikoistumisen aikana lapsiin, joilla on sydämeen liittyvä kysymyksenasettelu. Viimeisimmässä, vuoden mittaisessa suppeassa erikoistumisessa Torontossa Kanadassa, hoidin ainoastaan rytmihäiriöpotilaita.

Kanadan Ontarion provinssin alueen väestö on noin 15 miljoonaa, ja alueen lasten merkittävien sydänsairauksien hoito on siellä keskitetty Toronton Sick Kids -sairaalaan. Potilasvolyymi on siis iso, ja kullakin kardiologian suppealla erikoisalla toimii omat erikoistuneet ammattilaisensa. Elektrofysiologit ja EP-teknikot hoitavat rytmihäiriöpotilaat, vajaatoimintalääkärit ja -hoitajat hoitavat sydänlihassairaus- ja sydämensiirtopotilaat, kuvantamiseen erikoistuneet sonograferit ja lääkärit tekevät ja tulkitsevat ultraäänitutkimukset ja niin edespäin.

Suuressa keskuksessa toimiessani havaitsin, että moni pitkälle erikoistunut kollega on niin erikoistunut, että päätöksentekokyky muiden suppeiden alojen melko yksinkertaistenkin ongelmien suhteen on mennyttä ja perusopitkin joiltain osin jääneet unholaan. Tämä konkretisoitui koulutusvuoden aikana vastatessani keskellä yötä välillä varsin yksinkertaisiinkin rytmihäiriöitä koskeviin lastenkardiologien konsultaatioihin. Toki kyseisessä systeemissä tämä ei ollut isokaan ongelma, koska kaikilla aloilla oli omat päivystäjänsä ja kunkin suppean erikoisalan osaamista oli siten saatavilla 24/7.

Nämä minua konsultoineet osaajat ovat omien alojensa maailman huippuja, jotka ovat kehittyneet sellaisiksi pitkälle erikoistuneen työnkuvansa ansiosta. Heidän aikaresurssinsa on allokoitu käytännössä täysin oman alansa potilaiden hoitoon ja tutkimukseen. Niinpä he ovat ajan tasalla oman alansa uusimmista tutkimustuloksista, parhaista hoidoista ja tekevät huipputukimusta myös itse. Samalla kun omasta ammattitaidosta ollaan Torontossa ylpeitä, toisten erikoisalojen ammattilaisia ja heidän yksilöllistä osaamistaan arvostetaan ja omat rajat ymmärretään. Yhteistyö eri alojen osaajien välillä on saumatonta – potilaan parhaaksi.

Kannattaako sitten yhteen tiettyyn erikoisalaan erikoistuneita yksiköitä pitää toiminnassa? Potilasvolyymi on merkittävä ja varmasti ensisijainen ohjaava tekijä tässä kysymyksenasettelussa. On ymmärrettävää, että kaikilla aloilla tällaisia yksiköitä ei ole Suomen kokoisessa maassa mahdollista ylläpitää vähäisten potilasvolyymien ja resurssien rajallisuuden vuoksi. Mutta mahdollisuuksien mukaan siihen tulisi ehdottomasti pyrkiä, monestakin syystä.

On itsestään selvää, että mitä enemmän jotain asiaa tekee, sen paremmin sen osaa. Mitä enemmän aivokirurgi leikkaa nimenomaan aivoja, sen taitavammaksi aivokirurgiksi hän tulee. Lääketieteen ja hoitoalan suppeaan alaan erikoistunut ammattilainen on käyttänyt merkittävän osan urastaan tietyn erikoisalan potilaiden hoitoon. Vuosien kokemus on kehittänyt kliinisen silmän, jota ei kirjoista lukemalla opi ja kardiologin kliininen silmä on erilainen kuin ortopedin.

Jos pitkälle erikoistuneita hoitoalan ammattilaisia pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi intohimo. Intohimo erikoisalaansa ja sen kehittämistä kohtaan. Nämä ammattilaiset hankkivat – usein myös työajan ulkopuolella – jatkuvasti lisää alansa oppeja ulkomaita myöten. Tämän intohimon ylläpidon edellytys on mielekkäät ja omaa osaamista vastaavat ja sitä kehittävät työtehtävät. Sen lisäksi kollegoiden ja esimiesten taholta saatu vilpitön arvostus hankittua ammattitaitoa kohtaan on merkittävä motivaattori arjen aherruksessa, toki taloudellista kompensaatiota unohtamatta.

Olisi varsin lyhytnäköistä, jos pitkän ajan kuluessa hankittua erityisosaamista aliarvostettaisiin esimerkiksi pitkälle erikoistuneen hoitajan tai lääkärin työtehtäviä yleistämällä. Eihän sinfoniaorkesterin sellistiäkään yhtäkkiä siirretä toiselle puolelle orkesterikuoppaa soittamaan harppua tai trumpettia vain koska hän on muusikko.

Motivoitunut ja arvostusta saava työntekijä toimii pitkällä tähtäimellä varmasti tehokkaammin kuin sellainen, joka ei koe saavansa osakseen arvostusta. Tämä tulisi pitää mielessä toimintaa suunnitellessa korkeatasoisen hoidon laadun varmistamiseksi.

Erikoistuneet yksiköt ja erikoisalaosaaminen ovat myös edellytys laadukkaan ja vaikuttavan tutkimustiedon tuottamiselle ja uusien hoitojen kehittämiselle. Tämänkaltaisen osaamisen edellytykset on turvattava jatkossakin terveydenhuollossamme. Samaan hengenvetoon lisään, että myös terveyskeskusten ja niissä toimivien ammattilaisten rooli on korvaamaton, mutta se ansaitsee oman blogikirjoituksen, omasta näkökulmasta.

Palataan silmätautien päivystyspoliklinikalle. Siellä ollessani en muistanut juuri mitään kohdalleni osuneen ko. erikoisalan diagnoosista tai sen vaatimista toimenpiteistä. Enpä toisaalta usko, että kohtaamani verkkokalvokirurgian rautainen ammattilainenkaan olisi osannut arvioida lapsipotilaan rytmihäiriötä ja sen mahdollisesti edellyttämiä jatkotoimenpiteitä, saatikka toteuttaa niitä. Ja hyvä niin. Potilaana olin sitä tyytyväisempi mitä enemmän hän oli käyttänyt aikaansa verkkokalvojen tutkimiseen ja hoitoon. Toisaalta kokenut terveyskeskuslääkäri olisi todennäköisesti päässyt molempiin diagnooseihin ja osannut lisäksi kertoa näiden seuranta- ja hoitolinjojen perusteet.

Kaikkia siis tarvitaan.

Emmi Helle
lastenkardiologi ja kliininen akatemiatutkija
Helsingin yliopisto ja HUS

Autismikirjolla olevan henkilön läheisenä ja aivotutkijana on tuntunut hienolta nähdä, miten autismikirjon häiriöt ovat olleet viime aikoina lähes viikoittain esillä julkisuudessa. Nostan hattua erityisesti niille autismikirjon ihmisille ja heidän perheilleen, jotka ovat laittaneet itsensä likoon esiintymällä Ylen Kirjolla-sarjassa ja myös niille julkisuuden henkilöille, jotka ovat kertoneet autismistaan avoimesti eri kanavilla.

Tuntuu siltä, että nämä rohkeat esiintulot ovat selvästi lisänneet yleistä tietoisuutta autismista. Ne ovat myös rohkaisseet niitä kymmeniä tuhansia autismikirjon ihmisiä, jotka edelleen joutuvat päivittäin kamppailemaan pärjätäkseen neuronormaalien yhteiskunnassa ja tuoneet uudenlaista toivoa myös omaisille.

Kuitenkin viimekesäinen vierailuni autistisen läheiseni kanssa Lontoon Harry Potter Studioilla sai minut tajuamaan, miten vähän lisääntynyt tietoisuus autismista edelleenkin näkyy autistien elämässä Suomessa käytännön tasolla ja miten paljon tällä saralla on vielä työtä tehtävänä.

Ennen vierailua Lontoon Harry Potter Studioille oli selvää, että kyseessä on juuri sellainen paikka, joka kovine äänineen, väenpaljouksineen ja jonotuksineen johtaa helposti autistisen henkilön kuormittumiseen. Paikan nettisivuilla kerrottiin kuitenkin, että Harry Potter Studioiden henkilökunta tekee kaikkensa auttaakseen autistisia henkilöitä. Saimmekin jo ennen varsinaisen kierroksen alkamista infotiskiltä autisteille tarkoitetun pikkurepun, jossa oli muun muassa kuulosuojaimet ja koko alueesta tehty valokuvakartta, jonka avulla tiesimme jo etukäteen, mitä kussakin vaiheessa oli odotettavissa. Meidät ohjattiin myös pitkien jonojen ohi. Meille kerrottiin, missä erilliset rauhoittumistilat olivat, ja meiltä useaan otteeseen tiedusteltiin, voiko henkilökunta vielä auttaa meitä jotenkin.

Ehkä suurin yllätys oli kuitenkin henkilökunnan osoittama ilmeisen kunnioittava asenne meitä kohtaan. Vaikka me vierailua etukäteen kovasti jännitimme, lopputulos oli, että autismikirjolla oleva läheisemme kulki koko laajan alueen läpi kuulosuojat korvissaan, mutta silmät innosta loistaen. Kun olimme päässeet kierroksen loppuun, hän alkoi suunnitella jo seuraavaa visiittiä samaan paikkaan – siitä tiesimme kaiken onnistuneen hänen mielestään täydellisesti.

Neurotieteen kehitys erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana on auttanut ymmärtämään, mistä autismissa on pohjimmiltaan kyse. Neuropatologiset tutkimukset ovat tuoneet esille sekä laadullisia että määrällisiä poikkeavuuksia autistien hermoston rakenteessa, muun muassa synapseissa, ja funktionaaliset tutkimukset ovat paljastaneet, että autistisen henkilön koko hermosto toimii eri tavalla kuin neurotyypillisten. Yksi mekanismeista liittyy juuri synapsien toimintaan: autistien aivoissa estävien synapsien toiminta on vähäisempää, mutta kiihdyttäviä synapseja on normaalia enemmän. Aivotutkijan näkökulmasta nämä poikkeavuudet selittävät erinomaisesti monet autismiin liittyvät vaikeudet, esimerkiksi aistiyliherkkyyden ja keskittymisvaikeudet, mutta toisaalta myös joillakin autisteilla esiintyvät erityiskyvyt, esimerkiksi poikkeuksellisen muistin.

Geenitutkimuksen kautta on vahvistunut käsitys, että autismin tausta on hyvin suureksi osaksi geneettinen. Siten autistiset henkilöt itse (tai heidän omaisensa) eivät ole voineet millään lailla vaikuttaa siihen, millaiset geeniyhdistelmät he ovat perineet ja miten heidän aivojensa kehitys on tapahtunut. Autismiin tiedetään nykytiedon valossa assosioituvan suuri määrä erityyppisiä geenivariantteja, ja tämä genetiikan monimuotoisuus voi selittää sen, miksi autismi näyttäytyy kullakin autistilla niin yksilöllisesti.

Kuten kokemuksemme Harry Potter Studioilta osoittaa, autismikirjon henkilöitä voidaan huomioida yhteiskunnassa varsin pienillä ja helposti toteutettavilla keinoilla, joista tärkein on oikea asenne. Monissa maissa autisteja helpottavia muutoksia on jo toteutettu laajasti koko yhteiskunnassa, esimerkiksi Ison-Britannian supermarketeissa on käytössä ennen varsinaisia aukioloaikoja autisteille tarkoitettuja ”quiet hours” -aikoja ja erillisiä rauhoittumistiloja.

Pienilläkin vastaantuloilla voi olla yksittäisten henkilöiden omatoimisuuden ja itsetunnon kannalta ratkaisevan suuri merkitys. Uskon, että tällaisiin toimiin käytetyt rahalliset satsaukset maksavat itsensä yhteiskunnalle takaisin, kun niiden avulla voidaan vähentää syrjäytymistä ja mielenterveysongelmia. Kaikkein olennaisinta olisi, että autistien näkemyksiä kyettäisiin aidosti kuuntelemaan ja asioita suunnittelemaan heidän omista lähtökohdistaan käsin, ei siten, että heitä yritetään pakottaa muuttumaan.

Itseeni ovat kolahtaneet erityisesti autismikirjolla olevan, stand-up-koomikkona tunnetuksi tulleen Joel Honkasalon sanat Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 26.2.2020):

”Kun kasvoin, äiti sanoi, että maailma ei voi muuttua takiani vaan minun täytyy sopeutua. Äiti oli väärässä. Minähän muutan maailmaa koko ajan, pieni pala kerrallaan.”

Me kaikki voimme varmasti omalta osaltamme edesauttaa autistien aseman paranemista, mutta ajattelen, että aivotutkijoilla ja lääkäreillä on tässä asiassa aivan erityinen vastuu.

Liisa Myllykangas
neuropatologian apulaisprofessori, ylilääkäri, Helsingin yliopisto ja HUS