Jouduin hiljattain tekemisiin minulle etäisemmäksi jääneen lääketieteen erikoisalan kanssa potilaan roolissa. Ongelma ilmaantui eräänä perjantaisena iltapäivänä pyöräiltyäni kiireessä katsomaan pian päättyvää Albert Edelfeltin näyttelyä. Edelfeldtin tauluihin oli tullut kubistisia piirteitä, ja hetken tuijoteltuani tauluja vuorosilmin tajusin vian olevan silmässäni. Hieman nolostellen hakeuduin juuri ennen päivystysajan alkua kyseiselle erikoisalalle arvioon. Diagnoosi selvisi, vaiva hoidettiin ja sain samalla kertausta verkkokalvon anatomiasta ja siihen liittyvistä ongelmista.
Edellä mainitun kokemuksen pohjalta jäin pohtimaan sitä, kuinka oma ydinosaamiseni keskittyy nykyisin varsin suppeaan potilasryhmään ja kuinka vähän esimerkiksi silmätaudeista 2000-luvun alun opintojeni pohjalta muistankaan. Vähän jopa hävetti esittää hoitavalle lääkärille luultavasti varsin yksinkertaisia kysymyksiä diagnoosiin ja hoitoon liittyen – kai sitä nyt lääkärin tulisi jotain perusasioita tietää vieraistakin erikoisaloista, vaikka peruskoulutuksesta pitkä aika onkin.
15 vuotta kestäneen lääkäriurani aikana hoitamani potilasjoukko on kaventunut terveyskeskuksen laajasta potilasaineistosta ensin lastentauteihin erikoistuessani alaikäisiin ja sitten lastenkardiologiksi erikoistumisen aikana lapsiin, joilla on sydämeen liittyvä kysymyksenasettelu. Viimeisimmässä, vuoden mittaisessa suppeassa erikoistumisessa Torontossa Kanadassa, hoidin ainoastaan rytmihäiriöpotilaita.
Kanadan Ontarion provinssin alueen väestö on noin 15 miljoonaa, ja alueen lasten merkittävien sydänsairauksien hoito on siellä keskitetty Toronton Sick Kids -sairaalaan. Potilasvolyymi on siis iso, ja kullakin kardiologian suppealla erikoisalla toimii omat erikoistuneet ammattilaisensa. Elektrofysiologit ja EP-teknikot hoitavat rytmihäiriöpotilaat, vajaatoimintalääkärit ja -hoitajat hoitavat sydänlihassairaus- ja sydämensiirtopotilaat, kuvantamiseen erikoistuneet sonograferit ja lääkärit tekevät ja tulkitsevat ultraäänitutkimukset ja niin edespäin.
Suuressa keskuksessa toimiessani havaitsin, että moni pitkälle erikoistunut kollega on niin erikoistunut, että päätöksentekokyky muiden suppeiden alojen melko yksinkertaistenkin ongelmien suhteen on mennyttä ja perusopitkin joiltain osin jääneet unholaan. Tämä konkretisoitui koulutusvuoden aikana vastatessani keskellä yötä välillä varsin yksinkertaisiinkin rytmihäiriöitä koskeviin lastenkardiologien konsultaatioihin. Toki kyseisessä systeemissä tämä ei ollut isokaan ongelma, koska kaikilla aloilla oli omat päivystäjänsä ja kunkin suppean erikoisalan osaamista oli siten saatavilla 24/7.
Nämä minua konsultoineet osaajat ovat omien alojensa maailman huippuja, jotka ovat kehittyneet sellaisiksi pitkälle erikoistuneen työnkuvansa ansiosta. Heidän aikaresurssinsa on allokoitu käytännössä täysin oman alansa potilaiden hoitoon ja tutkimukseen. Niinpä he ovat ajan tasalla oman alansa uusimmista tutkimustuloksista, parhaista hoidoista ja tekevät huipputukimusta myös itse. Samalla kun omasta ammattitaidosta ollaan Torontossa ylpeitä, toisten erikoisalojen ammattilaisia ja heidän yksilöllistä osaamistaan arvostetaan ja omat rajat ymmärretään. Yhteistyö eri alojen osaajien välillä on saumatonta – potilaan parhaaksi.
Kannattaako sitten yhteen tiettyyn erikoisalaan erikoistuneita yksiköitä pitää toiminnassa? Potilasvolyymi on merkittävä ja varmasti ensisijainen ohjaava tekijä tässä kysymyksenasettelussa. On ymmärrettävää, että kaikilla aloilla tällaisia yksiköitä ei ole Suomen kokoisessa maassa mahdollista ylläpitää vähäisten potilasvolyymien ja resurssien rajallisuuden vuoksi. Mutta mahdollisuuksien mukaan siihen tulisi ehdottomasti pyrkiä, monestakin syystä.
On itsestään selvää, että mitä enemmän jotain asiaa tekee, sen paremmin sen osaa. Mitä enemmän aivokirurgi leikkaa nimenomaan aivoja, sen taitavammaksi aivokirurgiksi hän tulee. Lääketieteen ja hoitoalan suppeaan alaan erikoistunut ammattilainen on käyttänyt merkittävän osan urastaan tietyn erikoisalan potilaiden hoitoon. Vuosien kokemus on kehittänyt kliinisen silmän, jota ei kirjoista lukemalla opi ja kardiologin kliininen silmä on erilainen kuin ortopedin.
Jos pitkälle erikoistuneita hoitoalan ammattilaisia pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi intohimo. Intohimo erikoisalaansa ja sen kehittämistä kohtaan. Nämä ammattilaiset hankkivat – usein myös työajan ulkopuolella – jatkuvasti lisää alansa oppeja ulkomaita myöten. Tämän intohimon ylläpidon edellytys on mielekkäät ja omaa osaamista vastaavat ja sitä kehittävät työtehtävät. Sen lisäksi kollegoiden ja esimiesten taholta saatu vilpitön arvostus hankittua ammattitaitoa kohtaan on merkittävä motivaattori arjen aherruksessa, toki taloudellista kompensaatiota unohtamatta.
Olisi varsin lyhytnäköistä, jos pitkän ajan kuluessa hankittua erityisosaamista aliarvostettaisiin esimerkiksi pitkälle erikoistuneen hoitajan tai lääkärin työtehtäviä yleistämällä. Eihän sinfoniaorkesterin sellistiäkään yhtäkkiä siirretä toiselle puolelle orkesterikuoppaa soittamaan harppua tai trumpettia vain koska hän on muusikko.
Motivoitunut ja arvostusta saava työntekijä toimii pitkällä tähtäimellä varmasti tehokkaammin kuin sellainen, joka ei koe saavansa osakseen arvostusta. Tämä tulisi pitää mielessä toimintaa suunnitellessa korkeatasoisen hoidon laadun varmistamiseksi.
Erikoistuneet yksiköt ja erikoisalaosaaminen ovat myös edellytys laadukkaan ja vaikuttavan tutkimustiedon tuottamiselle ja uusien hoitojen kehittämiselle. Tämänkaltaisen osaamisen edellytykset on turvattava jatkossakin terveydenhuollossamme. Samaan hengenvetoon lisään, että myös terveyskeskusten ja niissä toimivien ammattilaisten rooli on korvaamaton, mutta se ansaitsee oman blogikirjoituksen, omasta näkökulmasta.
Palataan silmätautien päivystyspoliklinikalle. Siellä ollessani en muistanut juuri mitään kohdalleni osuneen ko. erikoisalan diagnoosista tai sen vaatimista toimenpiteistä. Enpä toisaalta usko, että kohtaamani verkkokalvokirurgian rautainen ammattilainenkaan olisi osannut arvioida lapsipotilaan rytmihäiriötä ja sen mahdollisesti edellyttämiä jatkotoimenpiteitä, saatikka toteuttaa niitä. Ja hyvä niin. Potilaana olin sitä tyytyväisempi mitä enemmän hän oli käyttänyt aikaansa verkkokalvojen tutkimiseen ja hoitoon. Toisaalta kokenut terveyskeskuslääkäri olisi todennäköisesti päässyt molempiin diagnooseihin ja osannut lisäksi kertoa näiden seuranta- ja hoitolinjojen perusteet.
Kaikkia siis tarvitaan.
Emmi Helle
lastenkardiologi ja kliininen akatemiatutkija
Helsingin yliopisto ja HUS