Sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset hakeutuvat opiskelemaan humanitäärisin ja itsensä kehittämistä painottavin motiivein [1], eli heitä ajaa halu auttaa ja tehdä hyvää sekä kehittää itseään. Hyvän elämän tai terveyden edistäminen ja ihmisten elinolosuhteiden parantaminen ovat myös esimerkiksi psykologien ammattieettisten periaatteiden  tai lääkärien eettisten ohjeiden  keskiössä. Ei siksi ole yllättävää, että sote-ammattilaiset toimivat aktiivisesti ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi niin julkisuudessa kuin erilaisissa ammatillisissa työryhmissäkin. Tämä on erittäin tärkeää työtä: yhteiskuntaa kehitetään usein jäähtyneen Juhla Mokan ja kuivahkon kampaviinerin makuisissa työryhmissä, joissa kirjoitetaan iltamyöhään terveyteen ja hyvinvointiin vaikuttavaa ohjetta tai suositusta.

Parhaimmillaan Sote-ammattilainen huomioikin työssään sekä yksilön hyvinvoinnin että yksilön fyysistä ja psyykkistä terveyttä uhkaavat yhteiskunnalliset tekijät. Vastaanotoilla ammattilainen kohtaa kuitenkin aina yksilön ja on taitava tunnistamaan yksilöä sairastuttavan syyn sekä suunnittelemaan häntä tukevan hoidon. Sote-ammattilaisella on kuitenkin laajennettu vastuu ihmisten terveydestä, eikä yksilöön keskittyvä hoito aina auta. Lääkäri ei saa puhdistettua saastunutta pohjavettä eikä psykologi poistettua liian kuormittavan työn aiheuttamaa uupumusta tai ilmastoahdistusta. Yhä useampi Sote-ammattilainen nostaakin esiin yhteiskunnan rakenteet ihmisen fyysistä ja psyykkistä terveyttä uhkaavana tekijänä . Myös nuori valmistuva lääkäri voikin miettiä, mitä hän voi tehdä yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseksi ja ennakkoluulottomien ratkaisujen edistämiseksi.

Vuodesta toiseen sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset listataan Suomen arvostetuimpien ammattien joukkoon. Siksi Sote-ammattilainen on ainutlaatuisessa asemassa ajaessaan yhteiskunnallisia muutoksia, jotka edistävät ihmisen fyysistä ja psyykkistä terveyttä. Meillä on laaja-alainen tutkittuun tietoon perustuva asiantuntemus ja käytännön ammattitaito, joita käytämme ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin tukemiseen. Meillä on myös yhteiskunnan arvostus ja luottamus. Asiantuntemuksemme ja yhteiskunnallisen arvostuksen käyttäminen tutkittuun tietoon perustuvaan yhteiskunnallisen muutoksen ajamiseen on perusteltua. Mutta mitä Sote-ammattilainen voi tehdä, jos esiin nostamiamme huolenaiheita ei oteta vakavasti tai haluamme vauhdittaa muutosta?

Aktiivinen toiminta ilmasto- ja ympäristökriisin pysäyttämiseksi kantaa hedelmää

Yhteiskunnan rakenteiden muuttaminen vaatii aktiivista työtä, jota moni Sote-ammattilainen tekee usein palkatta oman palkkatyönsä ohella. Muutoksen edistämisen keinoja on runsaasti, ja on vaikeaa sanoa, missä poliittisen vaikuttamisen ja aktivismin välinen raja kulkee. Sote-ammattilaisia toimiikin monissa järjestöissä, jotka kamppailevat tutkitun tiedon avulla ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi. Sote-ammattilaisia voi löytää esimerkiksi eduskunnan asettamasta Suomen ilmastopaneelista, Lääkäreiden ilmastorintamasta  ja ympäristöliike Elokapinasta. Kaikki nämä organisaatiot nostavat esiin samoja ilmastonmuutoksen aiheuttamia uhkatekijöitä psyykkiselle ja fyysiselle terveydelle. Niiden aktiivisen toiminnan tai aktivismin tavoite on sama, mutta vaikutuskeinojen paletti ja mahdollisuuksien kirjo voi olla erilainen. Asiantuntijat viestivät ensi sijassa kirjallisesti, mutta kansalaistoiminnan keinovalikoima on laaja, kattaen niin asiantuntijalausuntojen kirjoittamisen ja asiantuntemuksen jakamisen mutta se voi sisältää myös mielenosoitukset ja kansalaistottelemattomuuden.

Monella rintamalla tehty työ on myös vaikuttavaa. Vaikka kokeellista tutkimusta ilmasto- ja ympäristökriisin torjuntaan liittyvän aktivismin vaikutuksista ei voida tehdä, mielenosoitukset ja kansalaisaktivismi on yhdistetty pienempiin hiilidioksidipäästöihin [2] ja niillä on vaikutusta julkiseen keskusteluun [3]. Aktivismi myös kasvattaa kunnianhimoisen ilmastopolitiikan kannatusta ainakin niiden ihmisten keskuudessa, joiden mielestä ilmasto ja ympäristökriisin torjunta on tärkeää [4]. Erilaisten asiantuntijaorganisaatioiden lausunnot ja muistiot puolestaan ovat keskeisiä poliittisessa päätöksenteossa.

Aktiivinen työ tai aktivismi ilmasto- ja ympäristökriisin estämiseksi tukee myös yksilön hyvinvointia. Esimerkiksi pitkittäistutkimus viime vuosituhannen rauhanliikkeeseen kuuluneista aktivisteista osoittaa, että aktivismi vähensi heidän omaan elämäänsä liittyviä huolenaiheita [5]. Aktiivinen työ ja toiminta yhteistyössä muiden kanssa parantanee hyvinvointia siksi, että se luo toivoa. Tutkija Åsa Wettergren esittääkin, että aktiivinen ja yhteistyössä tehty työ hyvän puolesta toimii ikään kuin vastavoimana halulle syyttää ja syyllistää ihmisiä yhteiskunnan epäkohdista [6].

 

Ympäristöliike Elokapinan lääkäreitä osoittamassa mieltä Mannerheimintiellä lokakuussa 2022. Kuva: Kian Ryhänen

Sote-ammattilainen voi tuoda ihmisille toivoa

Toivolla on suuri vaikutus ihmisen hyvinvointiin [7], ja sen merkitys tunnistetaan laajasti hoitotyössä. Koska tunteet ohjaavat ihmisen päätöksentekoa, tutkimukset ovat pyrkineet selvittämään, minkälaiset tunteet saavat ihmisen osallistumaan aktiivisesti ilmasto- ja ympäristökriisin torjuntaan. Esimerkiksi ahdistus ja huolestuneisuus on luonnollinen reaktio ilmasto- ja ympäristökriisiin ja voi aktivoida ihmisen toimimaan. Ahdistus voi johtaa esimerkiksi siihen, että ihminen hankkii tietoa ja pyrkii aktiivisesti toimimaan ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi.

Tutkimukset kuitenkin osoittavat [8,9], että ahdistus ei yksin selitä, miksi ihminen haluaisi toimia ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi. Ahdistuksen lisäksi ihminen tarvitsee toivoa. Toivo jaetaan usein fatalismia muistuttavaan passiiviseen toivoon sekä rakentavaan toivoon, eli uskomukseen, että omalla aktiivisella toiminnalla on vaikutusta esimerkiksi ilmasto- ja ympäristökriisin torjumisessa. Toivo ja usko omaan pystyvyyteen motivoivat ihmistä: jos ihminen tunnistaa, että ilmasto- ja ympäristökriisiin voidaan vaikuttaa mutta emme yhteisönä tee tarpeeksi, hän motivoituu [8]. Parhaimmillaan toivo luo positiivisen ja itseään vahvistavan kehän, jossa ihminen saa lisää toivoa toimiessaan aktiivisesti ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi [8] ja se voi ylläpitää omaa aktiivista toimintaa.

Sote-ammattilainen on ammattinsa puolesta ainutlaatuisessa asemassa toimiessaan aktiivisesti ilmasto- ja ympäristökriisin torjumiseksi. Sote-ammattilaiset ovat yhteiskunnassa arvostettuja ja heidän toimintansa tuo ihmisille toivoa. Meillä on myös runsaasti tutkittuun tietoon perustuvaa asiantuntemusta, jolle on huutava tarve yhteiskunnan pyrkiessä torjumaan ilmasto- ja ympäristökriisin haitallisia terveysvaikutuksia. Sote-ammattilaisen paikka onkin kaikkialla: niin kirjoittamassa asiantuntijalausuntoja työryhmissä kuin myös mielenosoituksissa ja kansalaisaktivismissa, jossa voimme tuoda muille toivoa pelkästään olemalla läsnä ja seisomalla toisten rinnalla.

Eino Partanen
Yliopistonlehtori, dosentti
psykologian koulutusohjelman johtaja
Instagram: @merellathemushroomqueen

Viitteet

[1] Helsingin yliopistopedagogiikan keskus (2021). Hakumotiivit, lääketieteellinen tiedekunta, syksy 2021. Julkaisematon.

[2] Muñoz, J., Olzak, S., & Soule, S. A. (2018, June). Going green: Environmental protest, policy, and CO2 emissions in US states, 1990–2007. In Sociological Forum (Vol. 33, No. 2, pp. 403-421).

[3] Han, H., & Ahn, S. W. (2020). Youth mobilization to stop global climate change: Narratives and impact. Sustainability, 12(10), 4127.

[4] Bugden, D. (2020). Does climate protest work? Partisanship, protest, and sentiment pools. Socius, 6, 2378023120925949.

[5] Boehnke, K., & Wong, B. (2011). Adolescent political activism and long-term happiness: A 21-year longitudinal study on the development of micro-and macrosocial worries. Personality and Social Psychology Bulletin, 37(3), 435-447.

[6] Kleres, J., & Wettergren, Å. (2017). Fear, hope, anger, and guilt in climate activism. Social Movement Studies, 16(5), 507-519.

[7] Satici, S. A. (2016). Psychological vulnerability, resilience, and subjective well-being: The mediating role of hope. Personality and Individual Differences, 102, 68-73.

[8] Marlon, J. R., Bloodhart, B., Ballew, M. T., Rolfe-Redding, J., Roser-Renouf, C., Leiserowitz, A., & Maibach, E. (2019). How hope and doubt affect climate change mobilization. Frontiers in Communication, 20.

[9] Sangervo, J., Jylhä, K. M., & Pihkala, P. (2022). Climate anxiety: Conceptual considerations, and connections with climate hope and action. Global Environmental Change, 76, 102569.

Nyt ajankohtainen lääketieteen Nobelin palkinto myönnetään vuosittain kaikkein merkittävimmälle lääketiedettä muokkaavalle tutkimukselle. Vuoden 2022 lääketieteen nobelisti, ruotsalainen biologi Svante Pääbo palkittiin eri ihmislajien genetiikan tutkimuksesta – hänen tutkimusryhmänsä suurimpia saavutuksia on ollut neandertalinihmisen genomin sekvensointi. On hämmästyttävää ajatella, että maailmankaikkeuden mittakaavassa vain 40 000 vuotta/1400 sukupolvea sitten maapallolla on elänyt rinnakkain useampia ihmislajeja ja että Pääbo on onnistunut tutkimaan heidän erojaan geenien tasolla. Kun vertaa tämän palkitun tutkimuksen aihetta oman sairaalani tutkimusskenen arvomaailmaan, ne eivät oikein tunnu kohtaavan. Sairaalatutkimushakemuksen kysymykseen ”arvioni tutkimuksessa saavutettavalle hyödylle sairaalassani” olisi vaikea perustella, miksi kannattaisi tutkia neandertalilaisen ihmisen genomi. Nyt kuitenkin tiedämme, että Nobel-palkittu tutkimus on kirjoittanut kokonaan tuoreen sivun ihmiskunnan historiaa antaen uudenlaista tietoa ihmislajeista.

Tämä ajatus johdattaakin kysymykseen, miksi kliinikkotutkija ylipäänsä tekisi laboratoriotutkimusta, jonka kysymyksenasettelu voi olla hyvin kaukana käytännön lääketieteestä ja sairaalan tavoitteista? Olen opintojeni ja työelämäni ajan vaihtelevin ajatuksin pohtinut, onko ylipäänsä mahdollista yhdistää kliinisen lääkärin työtä laboratoriotyötä vaativaan tutkimukseen? Jos palataan Nobel-maailmaan, suurin osa 47:stä viimeisen 20 vuoden aikana palkitusta lääketieteen tutkijasta oli yhdysvaltalaisia, miehiä (vain 5 naista oli palkittu), koulutukseltaan biologeja, ja yhtä palkintoa lukuunottamatta (MRI-kuvantaminen) kaikki olivat tehneet laboratoriotutkimusta. Joukossa oli vain neljä palkittua, jotka olivat tehneet lääkärinä kliinistä työtä tutkimuksen ohella. He olivat kaikki miehiä ja työskentelivät pääosin USA:ssa. Tässä näkyy varmasti se, että Eurooppaa suurempien tutkimusresurssien lisäksi Pohjois-Amerikassa on panostettu huomattavan paljon kliinikkotutkijoiden uramahdollisuuksiin tarjoamalla akateemisia virkoja, jotka mahdollistavat työn jaksottamisen 75%-25% tutkimukseen ja kliiniseen työhön. Toki Nobel on liian karkea mittari vastaamaan kysymyksiini, mutta aihetta on vaikea lähestyä faktatiedolla, koska emme tiedä mikä on laboratoriotutkimusta tekevien lääkäreiden osuus kaikista kliinikkotutkijoista. Omalla työpaikallani näitä on yhden käden sormilla laskettava määrä.

Tutkijoiden kanssa käymieni kahvipöytäkeskustelujen perusteella suomalaiset lääketieteen opiskelijat päätyvät enää harvoin laboratoriotutkimusprojekteihin. On täysin ymmärrettävää, että tutkimusnäyttöön perustuvan lääketieteen kehittymisen myötä kliinisen tutkimuksen merkitys on korostunut, ja moni lääkäri päätyy tekemään kliinistä tutkimusta, jonka yhteys omaan erikoisalaan on suora. Kliininen tutkimus on myös käytännössä helpommin organisoitavissa, koska edelleenkin Suomessa suurin osa kliinikoiden vetämästä tutkimuksesta tehdään omalla vapaa-ajalla ja pienellä budjetilla kliinisen työn ohella ilman erillistä tutkijatyösuhdetta. Lääkärin näkökulmasta tärkeä laboratoriotutkimusta vaativa lääkekehitys on myös akateemisen rahoituksen puitteissa käytännössä mahdotonta, koska budjetit (puhutaan jopa 1-2 miljardin euron investoinneista) ylittävät monituhatkertaisesti akateemiset tutkimusbudjetit.

Miksi lääkäri sitten tekisi nykymaailmassa kallista, hidasta, hankalaa, aikaa vievää ja lopputulokseltaan epävarmaa laboratoriotutkimusta? Taloudellisesti se on järjetöntä – oman tutkimusryhmän pyörittäminen vastaa työmäärältään vähintään yrityksen pyörittämistä, sillä erolla että työtä tehdään ilman tuottoa. Jokavuotinen stressinaihe on rahoituksen jatkuvuus, joka on ahkeruuden ja sitkeyden lisäksi paljolti myös onnesta kiinni. Toisaalta kliinikkotutkijoiden etuna on, että heidän on helpompi muodostaa kokonaiskuva sairauksista, löytää kliinisesti merkittäviä kysymyksenasetteluita ja kerätä tutkimusnäytteitä potilailta. Motivaatiolähteen täytyy olla vahva ja erityinen, jotta laboratoriotutkimusprojektit saadaan vietyä maaliin. Yksi tärkeä motivaatiolähde on luontainen innostus ja tarve saada selityksiä asioille ja ilmiöille – miten sairaudet syntyvät ja mikä niiden etenemistä määrittää? Toinen tärkeä tekijä on molemmista töistä nauttiminen ja sisäsyntyinen motivaatio olla osana molempia keskenään erilaisia maailmoja.

Kyselin myös käytännön kokemuksia Helsingin yliopistossa lastentauteihin erikoistuvalta kollegaltani Juha Grönholmilta. Hän on hiljattain perustanut oman tutkimusryhmän, joka tutkii primaareja immuunipuutoksia. Tutkimusrahoitus on järjestynyt säätiöiden apurahojen lisäksi Suomen Akatemian kliinisen tutkijan pestistä, joka on yksi hyvin harvoista tutkimusrahoituksista, joka mahdollistaa palkallisen tutkimustyön kliinikolle. Näitä myönnetään vuosittain vain 10 kappaletta. Tämän lisäksi sairaaloille on budjetoitu pieniä summia, jotka ovat mahdollistaneet kliinikoiden palkallisen tutkimustyön, mutta valitettavasti SOTE-uudistuksen myötä näyttää siltä, että nämä tutkimusrahat ollaan leikkaamassa pois ainakin HUS:n budjetista.

Juha kertoo, että ryhmän perustaminen on ollut opettavaista, mutta samalla iso haaste. Käytännössä klinikasta on järjestynyt hyvin tutkimusjaksoja, ja klinikkaan palaaminen on ollut helppoa pidemmänkin tutkimusjakson jälkeen (esim. yli 3 vuoden postdocin jälkeen). Raskasta on ollut pitkät jaksot klinikassa, koska tutkimustöihin täytyy ottaa koko ajan kantaa ja perheelliselle tuntuu, että aika ei tahdo riittää. On tavallista, että työpäivä alkaa jo klo 5, jotta hän saa vastailtua sähköposteihin ja kirjoitettua manuskriptia eteenpäin. Perustutkimuksen tekeminen on antanut paljon ja on ollut hyvä vastapaino kliiniselle työlle (ja päinvastoin) ja tekee työstä paljon monipuolisempaa. Eksperimenttien tulokset ovat usein hyvin konkreettisia ja tutkimus on monipuolista. Usein kyllä tulokset eivät vastaa odotettua ja sitten joutuukin miettimään… On hienoa nähdä, että uudet menetelmät saadaan toimimaan ja niitä voidaan soveltaa potilasnäytteiden tutkinnassa ja juuri näiden näytteiden tutkiminen tekee työstä mielekästä. Tulevaisuudessa hän toivoo, että pääsisi tutkimaan itse klinikassa hoitamiaan potilaita.

Jos kliinikkotutkija tarttuu vain varmoihin tutkimuskysymyksiin, joiden hyöty tiedetään jo etukäteen, kaikkein tärkeimmät ja yllättävimmät löydöt voivat jäädä tekemättä. On mahdotonta tietää etukäteen, mikä uusi tutkimustieto tulee muuttamaan maailmaa ja siksi on absurdia olettaa, että kaikelle tutkimukselle voisi löytyä etukäteen ennustettava hyöty. Laboratoriotutkimuksessa on arkea, että lukuisatkaan kokeet eivät johda mihinkään ja tulokset jäävät vaisuiksi. Toisaalta joskus sitkeän ja määrätietoisen työn tuloksena tutkimusryhmä onnistuukin sekvensoimaan laadukkaasti muinaisen ihmislajin genomin ja sen tuoman faktatiedon myötä pääsemme filosofisen ajatuksen äärelle – me nykyihmiset olemme ulkoisista eroavuuksistamme huolimatta geneettisesti hyvin samanlaisia keskenämme maanosasta riippumatta. Lisäksi ihmislajina olemme aina sekoittuneet sekä ihmislajien sisällä että välillä eroavuuksiin katsomatta.

Maria Hurskainen
Lastenkardiologi ja tutkija

On helppo olla varma somekanavilla surffatessa tai otsikoita kahlatessa. Jospa kysymme suoraan kokemusasiantuntijoilta: Helsingissä kotona asuvien 75-100+ -vuotiaiden kohorttitutkimuksessa (HEVA, Helsingin vanhustutkimus) joka viides (21%) kertoi yhteiskunnan kohtelevan konkareitaan huonosti. Mutta vain viitisen prosenttia vastaajista oli itse kokenut yhteiskunnan huonoa kohtelua. Myös kotona ikääntyneen turvallisuuden tunteesta tulemme pian saamaan lohduttavaa tietoa (in press). Kunpa päätöksenteko historiallisen soteuudistuksen toteutuksessa ei perustu äkkivääriin ”totuuksiin”, vaan suostumme näkemään harmaan sävyt tietoon tukeutuen.

Terveyskeskus on nasta paikka

Harmaat otsikot ylittävät harvoin uutiskynnystä. Potilaspalaute osoittaa luottamusta ja tyytyväisyyttä terveysasemilla saatuun hoitoon ja kohtaamisiin. Omalääkärin olemassaolo oli yhteydessä myönteiseen suhtautumiseen yhteiskunnan huolenpitoon myös mainitussa kyselyssä Helsingin ikääntyneille.

Sekä jaksaminen että rakenne kuitenkin natisevat jo äänekkäästi. Aihe nousi vahvasti esiin perusterveydenhuollon tutkimuksen päivillä Kalastajatorpalla: useista nopeasti juurrutetuista toimintamalleista ei ole tutkimustietoa, vaikka yleislääkäreiden tutkimusinto on nousussa. Lääkärin työolot ja terveys 2019 -tutkimus raportoi tk-lääkäreiden uupumisen yleisyydestä (53%) jo aiemmin, ja kongressiesitys toi valoa yleislääkärin ylenmääräisen kuormituksen syihin; työyhteisö kuormittaa kuitenkin vähemmän kuin muilla aloilla. Pitovoimaa löytyy hyvistä työyhteisöistä, kun vastavoimana huono organisaatio estää tekemästä yleislääkärin työtä.

Kansakin tahtoo tietää

Terveys kiinnostaa aina. Juuri nyt tiede tarvitsee meitä tulkkeja sijoittamaan tulokset kontekstiinsa. Tiede tarvitsee meitä välittämään tieto sekä päättäjille että muille veronmaksajille. Vain monitieteinen lähestyminen luo teeseistä synteesin, tai soten ainutlaatuisuus huomioiden edes testattavan hypoteesin.

Meiltä valmistuvien lääkäreiden ja maistereiden soisi osaavan kriittisen ajattelun ja yhteistyötaidot, joiden turvin rautalankamallit rakennetaan ja korjataan hyvinvointialueilla. Jospa joka kolmas ikääntynyt 75+ haluaisi jatkossakin elää 100-vuotiaaksi. Laatikon ulkopuolella on paljon arvokasta. Vaikeasti sovitettavissa organisaatioissa korostuu rakentavan vuorovaikutuksen välttämättömyys: kommunikaatio ilman asenteellista tulkintaa.

Harmaan sävyt raportteina

Tietoa on sirpaleina. Liuta osaajiamme ahkeroi kesän aikana Valtioneuvoston raportteja Suomen soteratkaisujen tueksi. Tiedekunnan suuri huoli on tulevien ammattilaisten kouluttaminen. Rahaa  erikoislääkäri- ja erikoishammaslääkärikoulutuksesta uupuu Kaisu Pitkälän jne. raportin mukaan jo nyt yli 60%. Priorisointiraportti piirtää puolestaan tarpeellisen kokonaiskuvan – mikäli 248-sivuiseen teokseen perehtyy. Iloa yleislääketieteen ymmärtäjälle tuo lupaus siitä, että terveyden edistämiselle on muitakin mittareita kuin QALY tai varsinkaan saranaindeksi.

Raporteista Omalääkäri2.0 valaa betoniin selkeimmin osan niistä periaatteista, joita ilman ei yleislääkärin työtä voi tehdä. Tämä hoidonjatkuvuuden raportti kuvaa myös keinot, joilla sotemenot voisi vuosien saatossa saada kuriin.

Suuri on kaunista?

Harmaat seniorimme ylittänevät harvoin kynnyksen kasvottomiin palveluihin, joissa seinät ovat kaukana kotoa ja toisistaan. Raporttien ja näytön vastainen taitaa olla mm. hyvinvointikeskukseksi kutsuttu jättihanke Kamppiin. Vaikka melkein puolella ryhmässä 75+ on nyt älypuhelin, ja yli puolet käyttää internetiä, osallisuus omassa elämässä härpäkkein ei ehkä toteudu toivotusti. Kalasataman esimerkki vahvistaa huolta.

HEVA-tutkimuksen 30 vuoden seurannassa fyysinen toimintakyky ja psyykkinen hyvinvointi paranevat yhä, mutta myönteinen trendi ei enää koske ikäryhmiä 90+. He lienevät lähitulevaisuuden suurin potilasryhmä terveyskeskuksissa. Kiinnostaisi tietää, miten iso osa ikänäön ja toiminnanvajeiden rajaamista tai muista haavoittuvassa asemassa olevista eksyy palveluista jo ennen bussimatkaa. Kaukana toisistaan olevat seinät erkaannuttavat myös ammattilaiset toisistaan, vähentävät me-henkeä ja lisäävät sairauspoissaoloja.

Keski-iän kolhitusta onnelliseksi 100-vuotiaaksi

Ikääntyneiden palveluissa on vakavia puutteita. Siitä huolimatta vanhimmat tuntuivat olevan hämmentävän tyytyväisiä vuonna 2019; vain viitisen prosenttia 75-100+ -ryhmässä koki itse saaneensa huonoa terveydenhuoltoa. Neljä viidestä tunnusti olevansa onnellinen. Sekä onnellisuus että tyytyväisyys ovat tyypillisesti heikoimmillaan 50-vuotiaana. Haluan luottaa, että nyt päätöksiä tekevät löytävät itsensä tyytyväisinä 90-vuotiaina palvelujen tarvitsijoina aikanaan.

So so!

Haastan tulevan suunnittelussa olevat tekemään uudenvuodenlupauksen nyt:

• En tappele hyvinvointialuetta pahoinvointialueeksi mustavalkoisilla ismeillä
• Otan malliksi hyvän tutkimusryhmän:
  1. varmistamme termit ja tavoitteen
  2. etenemme kaikkia kuullen uteliaina
  3. tehtävä valmistuu, vaikka suuntaa joskus muutetaan
• Liitämme tavut ”so” ja ”te”

Kun sovitellaan yhteen ”so” ja ”te”, hyvinvoinnin tekijöiksi pääsemme kaikki me.

Helena Karppinen
LT, Helsingin yliopisto
Yleislääketieteen kliininen opettaja
LL-koulutusohjelman monialaisen oppimisen työryhmän pj
EURACT-neuvoston Suomen edustaja ja perusopetuksen komitean pj

Intohimona ikääntyneet ja koulutus
twitter @HelenaKarppine1