Tekijä: Helena Karppinen

On helppo olla varma somekanavilla surffatessa tai otsikoita kahlatessa. Jospa kysymme suoraan kokemusasiantuntijoilta: Helsingissä kotona asuvien 75-100+ -vuotiaiden kohorttitutkimuksessa (HEVA, Helsingin vanhustutkimus) joka viides (21%) kertoi yhteiskunnan kohtelevan konkareitaan huonosti. Mutta vain viitisen prosenttia vastaajista oli itse kokenut yhteiskunnan huonoa kohtelua. Myös kotona ikääntyneen turvallisuuden tunteesta tulemme pian saamaan lohduttavaa tietoa (in press). Kunpa päätöksenteko historiallisen soteuudistuksen toteutuksessa ei perustu äkkivääriin ”totuuksiin”, vaan suostumme näkemään harmaan sävyt tietoon tukeutuen.

Terveyskeskus on nasta paikka

Harmaat otsikot ylittävät harvoin uutiskynnystä. Potilaspalaute osoittaa luottamusta ja tyytyväisyyttä terveysasemilla saatuun hoitoon ja kohtaamisiin. Omalääkärin olemassaolo oli yhteydessä myönteiseen suhtautumiseen yhteiskunnan huolenpitoon myös mainitussa kyselyssä Helsingin ikääntyneille.

Sekä jaksaminen että rakenne kuitenkin natisevat jo äänekkäästi. Aihe nousi vahvasti esiin perusterveydenhuollon tutkimuksen päivillä Kalastajatorpalla: useista nopeasti juurrutetuista toimintamalleista ei ole tutkimustietoa, vaikka yleislääkäreiden tutkimusinto on nousussa. Lääkärin työolot ja terveys 2019 -tutkimus raportoi tk-lääkäreiden uupumisen yleisyydestä (53%) jo aiemmin, ja kongressiesitys toi valoa yleislääkärin ylenmääräisen kuormituksen syihin; työyhteisö kuormittaa kuitenkin vähemmän kuin muilla aloilla. Pitovoimaa löytyy hyvistä työyhteisöistä, kun vastavoimana huono organisaatio estää tekemästä yleislääkärin työtä.

Kansakin tahtoo tietää

Terveys kiinnostaa aina. Juuri nyt tiede tarvitsee meitä tulkkeja sijoittamaan tulokset kontekstiinsa. Tiede tarvitsee meitä välittämään tieto sekä päättäjille että muille veronmaksajille. Vain monitieteinen lähestyminen luo teeseistä synteesin, tai soten ainutlaatuisuus huomioiden edes testattavan hypoteesin.

Meiltä valmistuvien lääkäreiden ja maistereiden soisi osaavan kriittisen ajattelun ja yhteistyötaidot, joiden turvin rautalankamallit rakennetaan ja korjataan hyvinvointialueilla. Jospa joka kolmas ikääntynyt 75+ haluaisi jatkossakin elää 100-vuotiaaksi. Laatikon ulkopuolella on paljon arvokasta. Vaikeasti sovitettavissa organisaatioissa korostuu rakentavan vuorovaikutuksen välttämättömyys: kommunikaatio ilman asenteellista tulkintaa.

Harmaan sävyt raportteina

Tietoa on sirpaleina. Liuta osaajiamme ahkeroi kesän aikana Valtioneuvoston raportteja Suomen soteratkaisujen tueksi. Tiedekunnan suuri huoli on tulevien ammattilaisten kouluttaminen. Rahaa  erikoislääkäri- ja erikoishammaslääkärikoulutuksesta uupuu Kaisu Pitkälän jne. raportin mukaan jo nyt yli 60%. Priorisointiraportti piirtää puolestaan tarpeellisen kokonaiskuvan – mikäli 248-sivuiseen teokseen perehtyy. Iloa yleislääketieteen ymmärtäjälle tuo lupaus siitä, että terveyden edistämiselle on muitakin mittareita kuin QALY tai varsinkaan saranaindeksi.

Raporteista Omalääkäri2.0 valaa betoniin selkeimmin osan niistä periaatteista, joita ilman ei yleislääkärin työtä voi tehdä. Tämä hoidonjatkuvuuden raportti kuvaa myös keinot, joilla sotemenot voisi vuosien saatossa saada kuriin.

Suuri on kaunista?

Harmaat seniorimme ylittänevät harvoin kynnyksen kasvottomiin palveluihin, joissa seinät ovat kaukana kotoa ja toisistaan. Raporttien ja näytön vastainen taitaa olla mm. hyvinvointikeskukseksi kutsuttu jättihanke Kamppiin. Vaikka melkein puolella ryhmässä 75+ on nyt älypuhelin, ja yli puolet käyttää internetiä, osallisuus omassa elämässä härpäkkein ei ehkä toteudu toivotusti. Kalasataman esimerkki vahvistaa huolta.

HEVA-tutkimuksen 30 vuoden seurannassa fyysinen toimintakyky ja psyykkinen hyvinvointi paranevat yhä, mutta myönteinen trendi ei enää koske ikäryhmiä 90+. He lienevät lähitulevaisuuden suurin potilasryhmä terveyskeskuksissa. Kiinnostaisi tietää, miten iso osa ikänäön ja toiminnanvajeiden rajaamista tai muista haavoittuvassa asemassa olevista eksyy palveluista jo ennen bussimatkaa. Kaukana toisistaan olevat seinät erkaannuttavat myös ammattilaiset toisistaan, vähentävät me-henkeä ja lisäävät sairauspoissaoloja.

Keski-iän kolhitusta onnelliseksi 100-vuotiaaksi

Ikääntyneiden palveluissa on vakavia puutteita. Siitä huolimatta vanhimmat tuntuivat olevan hämmentävän tyytyväisiä vuonna 2019; vain viitisen prosenttia 75-100+ -ryhmässä koki itse saaneensa huonoa terveydenhuoltoa. Neljä viidestä tunnusti olevansa onnellinen. Sekä onnellisuus että tyytyväisyys ovat tyypillisesti heikoimmillaan 50-vuotiaana. Haluan luottaa, että nyt päätöksiä tekevät löytävät itsensä tyytyväisinä 90-vuotiaina palvelujen tarvitsijoina aikanaan.

So so!

Haastan tulevan suunnittelussa olevat tekemään uudenvuodenlupauksen nyt:

• En tappele hyvinvointialuetta pahoinvointialueeksi mustavalkoisilla ismeillä
• Otan malliksi hyvän tutkimusryhmän:
  1. varmistamme termit ja tavoitteen
  2. etenemme kaikkia kuullen uteliaina
  3. tehtävä valmistuu, vaikka suuntaa joskus muutetaan
• Liitämme tavut ”so” ja ”te”

Kun sovitellaan yhteen ”so” ja ”te”, hyvinvoinnin tekijöiksi pääsemme kaikki me.

Helena Karppinen
LT, Helsingin yliopisto
Yleislääketieteen kliininen opettaja
LL-koulutusohjelman monialaisen oppimisen työryhmän pj
EURACT-neuvoston Suomen edustaja ja perusopetuksen komitean pj

Intohimona ikääntyneet ja koulutus
twitter @HelenaKarppine1

 

 

 

Vallan ja vastuun liitto on luja. Vai rakoileeko se kuin luottamus ihmisen hyvyyteen tai terveydenhuollon kantokykyyn? Valta mahdollistaa toisia henkilöitä koskevat päätökset. Pysähdy hetkeksi vastuun ja vallankäytön valintoihimme eri rooleissa ja ammateissa.

Lääkäri päättää

Uskallanko kotiuttaa hauraan herran alkeelliseen kotitaloonsa tämän niin toivoessa, vaikka lähimuisti on aikaa sitten hämärtynyt, vai siirränkö hänet varmuuden vuoksi osastolle? Tarjoanko elämänsä ehtoota vuodeosastolla viettävälle vielä yhden ehkä hyvinkin merkityksellisen retken kotiin, puistoon tai kioskille?

Lääkärillä ja hoitajalla on melkoinen valta tehdä tai olla tekemättä potilaansa näköisiä ratkaisuja; perustelemme päätökset vakuuttavin termein muiden nyökytellessä vieressä. Haluamme kantaa vastuumme. Päätöksiä muokkaavat joskus turhan tiukasti omat arvomme, ennakkokäsitys, kiire tai epävarmuus. Tunnemme vastuun kotiuttamisen mahdollisista riskeistä, mutta vastuu sairaalahoidon provosoimasta deliriumista ja toiminnanvajeesta jää useammin huomiotta.

Potilassuhteessa lääkäri tekee hoitopäätökset potilaan kanssa. Jaettu päätöksenteko (shared decision making) on kulmakivi, jonka ainesosana on silti epätasa-arvo: neuvottelujen jälkeen lääkäri ehdottaa vaihtoehdot, jotka potilas hyväksyy tai hylkää.

Hoitaja vastaa melkein kaikesta

Opetustilanteissa on ilo tavata myös hoitoalan opiskelijoita. Viime aikoina kovin moni on kertonut harkitsevansa alanvaihtoa. Kun äskettäin esitin alkuvaiheen sairaanhoitajaopiskelijoille kysymyksiä vastuusta, hämmentävän suuri enemmistö ajatteli hoitajan vastaavan potilaan lääkityksestä. Lähes yhtä moni koki myös potilaan hyvinvoinnin ja terveyden olevan sairaanhoitajan vastuulla. Mikä vastuu jää ihmiselle itselleen?

Käytäväkeskustelut myös kokeneimpien hoitajien kanssa herättävät lisää tutkimuskysymyksiä. Monessa terveyskeskuksessa hoitajien erityisosaaminen on häivytetty. ”Kaikki tekee kaikkea”-periaate, hoidon tarpeen arvioinnin ja potilasvirtojen keskittäminen suuriin yksiköihin ja lääkkeenmääräämishoitajien koulutukseen keskittyminen tuntuvat ahdistavan taitavia hoitajia: he ymmärtävät, mitä eivät tiedä ja mistä eivät siten voi vastata. Näyttöön perustumatta tai siitä huolimatta toimintamalleja on puskettu käytäntöön. Haasteita on myös näyttöön perustuvan hoitotyön toteutumisessa . Pian julkaistava uudempi raportti tuskin tuo enempää valoa näytön käytöstä työyhteisöissämme hoitajien vinkkelistä.

Vastuuton valta

Turvallisen maailman rikkuessa valta ja vastuu eivät aina osu yhteen. Vaikka hoitajapula on tunnistettu toistakymmentä vuotta, hoitajien harteille on vaadittu ja asetettu merkittäviä uusia toimenkuvia. Nyt some syytää hoitajan työn kauheutta, vaikka Sairaanhoitajaliiton työolobarometrin 2020 mukaan yli 35-vuotiaiden hoitajien työtyytyväisyys oli noussut. Media on opetellut vastuunkantoa, mutta some mahdollistaa mielikuvien muutokset hämmentävän nopeasti; miten yksittäinen somettaja tunnistaisi vastuunsa? Valta tuo julkisuutta, jolloin sanan säilä sivaltaa uhaten jopa omien hyvinvointia.

Tiedekuntamme väen soisi käyttävän yhteiskunnallisen vaikuttamisen valtaansa yhä enemmän. Lisäksi korostusta vain yksittäisen potilaan hoitovastuusta olisi kohtuullista ravistaa reippaasti mutta lempeästi. Runsaudensarvea ei ole, joten lääkärin vastuu resurssien oikeudenmukaisesta jaosta kuuluu modernin tiedekunnan perusopetukseen.

Vallaton vastuu

Organisaatioidemme himmeleissä on ammattilaiset joskus asetettu vastuuseen, jonka toteutukseen ei ole valtaa. Esimerkiksi sopii hyvinvointialueen toiminnasta vastuullinen ylilääkäri, jolla ei ole päätösvaltaa. Tai uusi lääkäri, jonka vastuuksi ladataan lupaa kysymättä parin konkarin työ, mutta työkaluksi annetaan Apotti.

Vallaton vastuu toisen ihmisen hyvinvoinnin huomioimisesta sopii kuitenkin vallan mainiosti niin potilas- kuin parisuhteeseen, työ- ja tiedeyhteisöön kuin hyväntekeväisyyteen: saat kysyä, kantaa ja antaa, mutta muuttaa et voi.

Vallan vastuullista vapautta

Älkäämme siis ottako vastuuta potilaittemme elämästä vaan hoidosta. Potilaan vastuu on olla oman elämän herra tai hidalgo – vapaasti valitsemallaan tyylillä. Lääkärikunnan olisi mahdollista oppia vastaamaan resurssien riittävyydestä. Tämä vaatii näyttöä, kykyä soveltaa, ja toteutusta monialaisesti tutkien ja suunnitellen.

Tänäänkin sinulla on valta ja vastuu tehdä oma hyvä valintasi.

Helena Karppinen
LT, Helsingin yliopisto
Yleislääketieteen kliininen opettaja
LL-koulutusohjelman monialaisen oppimisen kehittämisryhmän pj
Suomen edustaja yleislääketieteen opettajien EURACTin neuvostossa