Vale, emävale, tilasto?

Jari Lipsanen, psykometriikan yliopisto-opettaja

”Vale, emävale, tilasto” – lausahdus, jonka Mark Twain popularisoi teoksessaan Chapters from My Autobiography jo vuonna 1907, on ollut viimeisten vuosien aikana ehkä enemmän ihmisten huulilla kuin aikaisemmin. Yhdysvalloissa erilaiset salaliittoteoriat ovat nousseet esiin haastamaan tieteellistä tietoa.

Terveyden ja hyvinvoinnin puolella erilaiset ”someinfluensserit” ovat nousseet merkittäviksi viestijöiksi sekä hyvässä että osin pahassa. Professori Anu-Katriina Pesonen kirjoitti omassa ajankohtaisessa Viikon jutussaan salaliittoteorioiden psykologiasta.

Vähemmän kuitenkaan on pohdittu tutkimuksen ja tieteen popularisointiin liittyviä tilastollisia näkökulmia.

Mikä on sattuman rooli tieteessä?

Olen valmis uskomaan, että sattuma on yksi maailman vaikuttavampia ilmiöitä. Vaikka emme lähtisikään pohtimaan sattumaa kausaalisesti esimerkiksi kaaosteorian pohjalta, on syytä pohtia, mikä on sen rooli tieteessä ja erityisesti tilastollisessa tutkimuksessa. Suurin osa on varmasti kuullut yleisimmät kritiikit tilastollista tutkimusta vastaan. Esimerkiksi tiedämme varsin hyvin, että keskimääräistä ihmistä ei ole olemassa. Keskiarvo on muutenkin varsin huono tunnusluku kuvaamaan yleisesti mitään: ”Jos pää uunissa ja jalat pakastimessa ei ole keskimäärin hyvä olla”, sanotaan.

Suurin osa tuntee myös sen, että korrelaatio ei kuvaa kausaalisuutta. Esimerkiksi ”Jäätelön syönti ja hukkumiskuolemat” -tapauksessa havainnollisesti todetaan jäätelönkulutuksen ja hukkumiskuolemien lukumäärän korreloivan keskenään, mutta taustalla vaikuttava tekijä onkin lämmin kesä, joka vaikuttaa molempiin.

Vaikkei näiden esimerkkien oikeellisuutta ole syytä kiistää, niin tilastollisen tiedon arvioinnissa on kuitenkin syytä päästä syvemmälle. Tilastollisessa tutkimuksessa kiinnostuksen kohteena on, tai ainakin pitäisi olla, hyvin harvoin yksittäinen tunnusluku, kuten keskiarvo tai korrelaatio. Keskeistä on ilmiössä tapahtuvan vaihtelun mallintaminen ja systemaattisen ja satunnaisvaihtelun erottaminen toisistaan. Voikin sanoa, että jos tilastotieteessä pitäisi valita yksi tunnusluku, joka olisi tärkeämpi kuin jokin muu, niin ainakin oma valinta osuisi varianssiin, joka kuvaa tietyssä aineistossa olevaa vaihtelua.

Popularisoinnissa voi unohtua satunnaisuuden voima

Tutkijoina ja tieteentekijöinä me yliopistolaiset luonnollisesti luotamme tutkittuun tietoon. Tiedämme varsin hyvin, että ihmisen oma kokemus on altis kaikenlaisille virhepäätelmille, joita kutsutaan myös kognitiivisiksi vinoumiksi.

Uskon, että me ihmiset tyypillisesti haluamme nähdä systematiikkaa ja tarkoitusta kaaoksessa. Haluamme löytää merkityksiä ja syy-seuraussuhteita tapahtumista, jotka kuuluvat normaalivaihteluun ja joissa tilastollinen tarkastelu suurella todennäköisyydellä paljastaisi ilmiön todellisen luonteen.

Tämän takia en itse ole kovinkaan yllättynyt siitä, miten syvälle ei-tieteellinen tieto on elämässämme juurtunut. Me tutkijoina työskentelevät pyrimme taistelemaan tätä vastaan popularisoimalla tiedettä, mutta välillä ainakin itselleni on noussut huoli, pahentaako se vain ongelmaa, sillä popularisoinnissa joskus päteviltäkin tutkijoilta unohtuu juuri satunnaisuuden voima.

Yksittäinen tutkimus on vasta hyvä alku

Ihmistieteitä, erityisesti psykologiaa, on viimeisen vuosikymmenen ajan puhuttanut paljon niin sanottu replikaatiokriisi, sillä useaa arvostettuakaan tutkimusta ei ole saatu toistettua, eli replikoitua. Vaikka kohun keskellä on ollut psykologia, niin samanlaisia havaintoja on tehty myös lääketieteessä.

Tällainen keskustelu on omiaan herättämään ajatuksen: eikö tiede lopulta olekaan niin luotettavaa, kuin tutkijat väittävät?

Vaikka ensimmäinen ajatus saattaa hyvinkin olla, että replikaatiokriisi on esimerkki tieteen ongelmista, niin lopulta ainakin itse näen sen pikemminkin osoituksena tieteellisen prosessin toimivuudesta. Juuri toistettavuus ja kriittisyys myös omia tuloksia kohtaan on tieteen keskeisin ominaisuus, joka erottaa tieteellisen tiedon muista tietolähteistä. Tätä näkökulmaa valitettavan vähän kuitenkaan edes tutkijat itse tuovat esiin.

Jo aiemmin mainittu tarve tieteen popularisoinnille typistyy valitettavan usein yksittäisen viimeisimmän tutkimustuloksen esittelyksi. Kuitenkin tuntien sattuman voiman ja kaikki mahdolliset virhelähteet, joita tutkimusprosessin aikana voi tapahtua, on pakko tunnustaa, että lähtökohtaisesti yksittäinen tutkimus on vasta hyvä alku, ei lopullinen todiste jollekin asialle. Juuri tämän takia olisinkin syytä myös popularisoinnissa korostaa koeteltua tieteellistä tietoa, ei yksittäisiä tutkimuksia, jotka tällä hetkellä vaikuttavat olevan huomion keskipisteenä.

Tällaiselle fokuksen siirrolle on myös tilastollisesti erittäin vahvat perustelut, sillä lähtökohtaisesti tilastollisen tutkimuksen piirissä ei ole olemassa mitään menetelmää, jonka avulla voitaisiin 100 prosentin varmuudella varmistaa, että yksittäisen tutkimuksen tulos on totta. Kuitenkin tutkimukset antavat viitteitä siihen, että asiantuntijat pystyvät arvioimaan varsin hyvin, onko tietyn tutkimuksen tulos sellainen, että sen tulos on pysyvä ja toistettava. Joskin myös niin sanotut maallikot ovat tutkimuksissa päässeet vastaavissa arvioinneissa sattumaa parempiin tuloksiin, vaikka oikein osumisen suhteellinen osuus olikin selkeästi heikompi asiantuntijoihin verrattuna. Luonnollisesti vaikka nämäkin tulokset vaativat vielä replikoitumista, antavat ne kuitenkin suuntaa sen suhteen, miten uusia tutkimustuloksia mahdollisesti tulisi julkisuudessa arvioida.

Koronan myllertäessä tutkimusperusteisille päätöksille on ollut vahva tarve

Viimeisen vuoden aikana koronaepidemian myllertäessä ympäri maailmaa tutkimukselle on tullut aivan erilainen tilaus. Tutkimusperusteisia päätöksille on ollut vahva poliittinen tarve, ja nämä päätökset ovat vaikuttaneet voimakkaasti ihmisten arkipäiväiseen elämään. Tutkimuksia on myös tuotettu aihepiiriin liittyen enemmän kuin koskaan, hyvin nopealla tahdilla.

On selvää, että luotettavuuden arviointiin liittyy paljon myös ilmiökohtaisia tekijöitä. Esimerkiksi useat viruksiin liittyvät tekijät ovat lähtökohtaisesti hyvin tunnettuja perusmekanismit somaattisella, eli elimellisellä puolella, tunnetaan jo varsin hyvin. Siksi lähtökohta on hyvä. Kuitenkin on paljon asioita, joissa erilaisia väliin tulevia tekijöitä on huomattava määrä.

Vuoden 2020 lopulla Saksassa julkaistiin tutkimus, jossa koronaviruksen leviämistä mallinnettiin konserttisalissa. Tulosten perusteella viruksen leviämistä saatiin ehkäistyä muun muassa tehostamalla ilmastointia. Toisaalta vastaavassa tutkimuksessa Ranskassa parhaaksi keinoksi viruksen leviämisen ehkäisemiksi osoittautuikin ilmastoinnin tehon vähentäminen puoleen. Kumpaa tulosta siis pitäisi uskoa? Ainakin näin tilastotieteilijänä ajattelen toistaiseksi vakuuttavamman hypoteesin olevan, että molemmat voivat olla oikein ja positiivinen asia on, että viruksen leviämistä voidaan ehkäistä. Kuitenkin mahdollisesti jokin tilaan vaikuttava tekijä muokkaa leviämistä niin voimakkaasti, että keinot voivat olla tilasta riippuen hyvinkin erilaiset, mikä luonnollisesti on huono uutinen.

Tämä osoittaa tieteen haasteet ja vaihtelun merkityksen myös tutkimustuloksia arvioitaessa. Ei siis ihme, että Nobel-palkinnot myönnetään keskimäärin tutkimuksille, jotka ovat julkaistu kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Näin niiden merkitys totuusarvo on koiteltu ja tieteen itseään korjaava mekanismi, joka on toimiva, mutta nykyisen hektisen some-maailman mittakaavassa lopulta varsin hidas, on päässyt vaikuttamaan. Ehkä paras ratkaisu olisikin maltti koitella tuloksia, mikä ehkä on varsinkin populaarimediassa hieman unohtunut.

Lisää pohdintaa tilastotieteen merkityksestä erityisesti ihmistieteissä psykologian opiskelijoiden ainejärjestö Kompleksi ry:n juuri alkaneessa podcastissa.

Jari Lipsanen
Psykometriikan yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto

 

Pikkukeskosena syntyneiden lasten kielen kehitys – riskitekijät ja heikon kielen kehityksen tunnistaminen

Ennenaikainen syntymä altistaa lapsen kielenkehityksen riskeille. Heikosti kielellisesti kehittyvät keskoslapset olisi hyvä tunnistaa mahdollisimman varhain, jotta kehitystä voidaan tukea. Viimeaikainen tutkimus on tuonut runsaasti uutta tietoa ja menetelmiä heikon kielitaidon varhaiseen tunnistamiseen.

Suvi Stolt, logopedian apulaisprofessori

Syntyvä vauva on perheelleen lahja, mutta pikkuinen voi ilmaantua maailmaan huomattavasti ajateltua aiemmin. Kun täysiaikainen raskaus kestää keskimäärin 40 raskausviikkoa, ennenaikaisena syntymää pidetään sen tapahtuessa ennen 37 raskausviikkoa.

Kaikkein pienimpinä syntyneitä keskosvauvoja kutsutaan usein pikkukeskosiksi. Nämä lapset ovat syntyneet ennen 32 raskausviikkoa tai painavat syntyessään 1 500 grammaa tai sitä vähemmän. Pikkukeskosia syntyy vuosittain Suomessa noin prosentti kaikista vastasyntyneistä lapsista.

Hyvin ennenaikainen syntymä altistaa lapsen erilaisille kehitysriskeille erityisesti siksi, että pikkukeskosen elimistö on vasta kehittymässä lapsen syntyessä. Kehitysriskeihin lukeutuvat myös kielenkehitykseen liittyvät haasteet.

Kielenkehityksen riskitekijöiden tunteminen auttaa tunnistamaan tuen tarpeen

Pikkukeskosena syntyneiden lasten kielenkehitykseen vaikuttavat monet biologiset ja ympäristöön liittyvät tekijät. Erityisesti keuhkojen epäkypsyyteen ja hengitykseen liittyvät haasteet on tutkimuksissa yhdistetty heikkoon myöhempään kielenkehitykseen. Myös muutokset aivojen valkeassa aineessa lasketussa ajassa ovat ennakoineet kielenkehitykseen liittyviä haasteita myöhemmin.

Muita tutkimuksissa tunnistettuja kielenkehityksen riskitekijöitä ovat olleet poikasukupuoli, vanhempien heikko sosioekonominen asema ja perheessä esiintynyt sukuun liittyvä riski kielenkehityksen ongelmiin.

Vastaavasti keskoslapsen kielenkehitystä suojaavia tekijöitä ovat olleet muun muassa vanhemman, ja erityisesti äidin, hyvä koulutustaso sekä kahden vanhemman perhe.

Riskitekijöiden, ja myös suojaavien tekijöiden, tunteminen auttaa kliinisessä työssä tunnistamaan tukea tarvitsevat lapset ja juuri siksi niiden tunteminen on tärkeää.

Varhaisella tuella vähennetään koko perheen huolta

Pikkukeskosena syntyneen lapsen kehitystä seurataan usein huolellisesti ainakin ensimmäinen vuoden ajan, osassa sairaaloista kaksi ensimmäistä ikävuotta.

Kliinisessä seurannassa kiinnitetään huomiota yleensä erityisesti lapsen motoriseen ja älylliseen kehitykseen. Varhaisvaiheen seurannassa tunnistetaankin usein hyvin ne lapset, joilla on huomattava tuen tarve. Tällaisia lapsia ovat esimerkiksi CP-, kehitys- ja kuulovammadiagnoosin saavat lapset.

Pikkukeskosten kliinisen varhaisvaiheen seurannan haasteena on kuitenkin tunnistaa myös ne lapset, jotka eivät saa huomattavaa neurologista diagnoosia, mutta jotka tarvitsevat siitä huolimatta tukea kehitykseensä, esimerkiksi kielitaitonsa kehittymiseen.

Heikosti kielellisesti kehittyviä lapsia on pikkukeskosten joukossa suhteellisesti enemmän kuin täysiaikaisena syntyneiden lasten ryhmässä, ja heikko varhaisvaiheen kielen kehitys näyttää näillä lapsilla ennakoivan heikkoa kielitaitoa myöhemmin.

Heikosti kielellisesti kehittyvät keskoslapset olisikin hyvä tunnistaa mahdollisimman varhain, näin kehitystä voitaisiin tukea. Varhaisella tuella pystytään vähentämään myös perheen lapsen kielen kehittymiseen liittyvää huolta.

Kielitaidon kehittymiseen lisää huomiota kliinisessä seurannassa?

Keskoslasten kielen kehittymisestä puhuttaessa saatetaan ajatella lapsen saavuttavan ikätoverinsa, kunhan vaan kehitykselle annetaan aikaa. Näin ei kuitenkaan tutkimusten mukaan näyttäisi tapahtuvan, ainakaan kaikkien lasten kohdalla.

Päinvastoin, pitkittäisseurantatutkimusten mukaan heikon kielitaidon omaavien keskoslasten osuus näyttäisi kasvavan lapsuusvuosien aikana, kun ilmiötä tarkastellaan ryhmätasolla.

Keskoslapsen kielitaidon haasteet saattavat kuitenkin muuttaa muotoaan lapsuusvuosien aikana: jos varhaisvaiheessa haasteita tuottaa esimerkiksi sanaston omaksuminen, voi samalla lapsella olla haasteita myöhemmin mieluumminkin kompleksien tai abstraktien kielellisten rakenteiden hallinnassa kuin perussanaston tasolla.

Pikkukeskosena syntyneen lapsen kielitaidon kehittymiseen olisikin tärkeää kiinnittää huomiota motorisen ja älyllisen kehityksen lisäksi kliinisessä seurannassa. Viimeaikainen tutkimus on tuonut runsaasti uutta tietoa ja uusia normitettuja menetelmiä heikon kielitaidon varhaiseen tunnistamiseen. Tätä tietämystä on mahdollista hyödyntää pikkukeskosten kehitysseurannassa.

Suvi Stolt
Logopedian apulaisprofessori, lapsen kielen kehityksen dosentti

Saattue Arkangeliin

Professori Marjukka Myllärniemi on toiselta ammatiltaan kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä. Omakuva on ajalta, jolloin hän oli opiskelijana neurokirurgian kurssilla (akryylimaalaus paperille, omakuva 1995).

Minkälaisista muistijäljistä opiskelijasta kasvaa lääkäri? Oman opiskeluajan mielikuvat ovat hataria ja muistikuvat hyvin sattumanvaraisia. Parhaiten mieleen on jäänyt ne hetket, kun keskustelu opettajan kanssa oli rauhallista ja syvällistä.

Psykiatrian ryhmäopettajan kuin vahingossa esittämä kysymys itsemurhista ja siitä, kuinka olemme käsitelleet kurssikaverin kuolemaa.

Infektioylilääkärin sivulauseessa jo opetuksen loputtua antama palaute ryhmän hyvästä kliinisestä osaamisesta.

Silmälääkärin sydäntä riipaiseva kertomus siitä, miten hän oli joutunut kertomaan nuorelle tanssijalle, mitä ohimennyt näköhermon tulehdus tarkoittaa.

Kaikkia näitä opetuksia leimasi voimakas yhteisöllisyys ja opettajan käsinkosketeltava läsnäolo tilanteessa. Etäopetus tuonee omat haasteensa näihin tilanteisiin.

Yksi luento neurokirurgiasta

Yhden neurokirurgian luennon muistan paremmin kuin minkään muun. Istuimme Töölön sairaalan isossa luentosalissa ja oli varhainen aamu. Luennoitsija oli meille entuudestaan tuntematon professori. Hän ehti jäädä eläkkeelle ennen kuin suoritin rästiin jääneen neurokirurgian lopputentin; kiukkuinen seuraaja piti minulle suullisen kuulustelun.

Ehkä professori Henry Troupp luennoidessaan tiesi, että hän tarvitsee jakamattoman huomiomme pystyäkseen opettamaan meille yhden asian hyvin.

Luento alkoi monelle tutulle kertomuksella toisesta maailmansodasta. Britannia kuljetti vuodesta 1941 alkaen aseita ja tarvikkeita jäämerireittiä pitkin Neuvostoliittoon. Näistä laivasaattueista on kirjoitettu muun muassa maailmankuulu romaani saattue Murmanskiin.

Alkuun saattueet saivat kulkea turvallisesti perille, armeijan sotilasalukset suojasivat rahtilaivoja. Saksalaiset alkoivat kuitenkin vähitellen kohdentaa saattueisiin sotatoimia, PQ 16 -saattueeseen hyökättiin ja se menetti kahdeksan rahtialusta.

Winston Churchill päätti tästä huolimatta jatkaa saattueiden kulkua, sillä niiden strateginen merkitys oli niin suuri. Seuraava saattue, PQ 17 lähti matkaan 1942 keväällä, turvanaan brittiarmeijan lähi- ja kaukosuojaus. Saksalaiset saivat välittömästi vihiä saattueen liikkeelle lähdöstä ja brittitiedustelun tekemän virheen vuoksi luultiin saksalaisten kaikkien sota-alusten, myös pelätyn sotalaiva Tirpitzin lähteneen Norjasta liikkeelle saattuetta kohti. Tämä muodosti ison uhkan Britannian arvokkaalle laivastokalustolle. Merivoimien komentaja määräsi vastoin neuvonantajiensa ohjeita saattueen hajaantumaan saksalaisten eksyttämiseksi, mutta samalla jättäen rahtialukset kokonaan ilman suojausta.

Päätös johti katastrofiin: sota-alukset pääsivät karkuun, mutta saksalaiset sukellusveneet ja ilma-alukset pommittivat hitaasti kulkevat rahtialukset yksi kerrallaan upoksiin. Vain 11 alusta pääsi perille määräsatamaan Arkangeliin.

Keitä me olimme?

Mikä oli Henry Trouppin luennon opetus? Miksi minä ja kurssikaverini kuuntelimme hiirenhiljaa 45 minuuttia saattueesta Arkangeliin unohtaen hetkeksi missä ja keitä me olimme? Miksi PQ 17 ajoi täydelliseen tuhoon? Vastaus liittyi neurokirurgiaan ja ehkä vähän muihinkin sairauksiinkin.

Britannian laivaston silloisella komentajalla Dudley Poundilla oli terveydellisiä ongelmia, hän valvoi yöt lonkkakivun takia ja hänellä oli tapana nukahdella pakonomaisesti kesken kokousten. Noin vuosi tuhoisan komennon antamisesta komentaja menehtyi aivokasvaimeen sopivaan oirekuvaan.

Luennon aihe olikin glioblastooma, mutta mikä oli luennon opetus? Vastustiko kukaan päätöstä, niskuroiko joku sitä vastaan ja olisiko väärän päätöksen voinut estää? Kriisissä on tärkeää puhaltaa yhteen hiileen, mutta entä jos näet kirkkaasti, että tilanne on menossa täysin metsään?

Mitä tehdään, jos tapahtuu strateginen virhe?

Entä voisiko tällaista tapahtua nykyaikana, demokratian ja rauhan aikana? Olisiko mahdollista, että – oletetaan nyt vaikka, että maailmassa leviäisi uusi, tuntematon uhka, vaikkapa virusepidemia, jonka seuraukset ovat tuntemattomia. Olisiko sellainen mahdollista, että jonkun demokraattisen maan terveysviranomainen tekisi strategisen virheen, joka johtaisi tuhansien kansalaisten kuolemaan?

Mitä jos terveysviranomainen kieltäytyisi tunnustamasta virustaudin leviämisen estämisen yksinkertaisia keinoja ja kieltäytyisi uskomasta, että kyseinen tauti leviää aerosolivälitteisesti, vaikka siitä olisi kiistatonta näyttöä? Mitä jos viranomainen antaisi yksilönvapauden, talouden ja demokratian nimissä kansalaisten levittää tautia kaikista heikompaan osassa oleviin?

Voisiko käydä niin, että laumasuojaa kannattanut infektioepidemiologi saisi yksinvaltaisesti päättää tieteen ja ihmisarvojen vastaisesta strategiasta? Voisiko tällainen auktoriteetti saada koko kansan uskomaan tieteen ja kokemuksen vastaista strategiaa ja olisiko mahdollista, että kukaan kriittisesti strategiaan suhtautuva ei saisi ääntänsä kuuluviin?

Pandemia opettaa

Pandemiassa eletään lopun alun tilanteessa, paremman toivossa, mutta jälkipyykin osalta pelkään, että joissakin valtioissa ollaan vasta alkumetreillä.

Suomessa olemme pärjänneet hyvin, vaikka strategia on ollut suuri, vähän kunnianhimoton kompromissi. Epidemia on kuitenkin saatu rajattua ja vahingot terveydellisesti ja taloudellisesti minimoitua. Tiede on tuottanut lähes päivystysluonteisesti rokotteita ja suojauskeinoja, ja ajan pelaaminen on kannattanut, kun yliopistot ja tutkimuslaitoksetkin on nyt otettu mukaan tuottamaan tietoja virusten sekvenssistä.

Olen kiitollinen suomalaisille terveysviranomaisille ja valtiolle maltillisesta, ihmisarvoja kunnioittavasta strategiasta ja toivon, että meidän tutkijoiden ääntä saadaan jatkossakin, ja aiempaa entistä paremmin kuuluville näissä tärkeissä yhteisissä asioissa. Tämä on ollut opettavainen aikakausi tutkijoille, opettajille ja koko tiedekunnalle.

Opettavaista se on ollut minullekin. Olen ehkä viimein oppinut, kuka olen ja missä olen. Ja olen ymmärtänyt yli 20 vuotta sitten kuullun luennon sanoman. Ehdottaisinkin, että muokkaamme vanhaa sanontaa muotoon ”pandemia opettaa”.

Marjukka Myllärniemi
tutkimusvaradekaani, lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto
keuhkolääkäri, HUS

Salaliittoteorioiden psykologiaa

Vaikka yhä avoimempi tiede antaa kaikille mahdollisuuden saavuttaa tarkistettua, vertaisarvioitua tietoa, on hämmentävää, että siitä huolimatta disinformaatio ja salaliittoteoriat ovat niin yleisiä. Faktasta on tullut joissakin piireissä hyvin epävarmaa vaikuttamisen valuuttaa, ja meidän tutkijoiden tulisi miettiä, miksi.

Salaliittoteorioiden vetovoima voi perustua siihen, että ne antavat yksinkertaisia selityksiä vaikeasti ymmärrettäville tapahtumille tai tilanteille ja ne yrittävät luoda tunteen hallinnasta ja toimijuudesta.

Psykologinen näkökulma painottaa ihmisen yksilöllisiä motiiveja ja tiedonkäsittelyä. Tutkimuksen mukaan salaliittoteorioihin uskovien henkilökohtaiset motiivit voivat olla episteemisiä (esimerkiksi oman ympäristön kausaliteettien ymmärtäminen), eksistentiaalisia (oman turvallisuuden hallinta, autonomian tunne) ja sosiaalisia (esimerkiksi yhteenkuuluvuuden tunne). Tällainen selittämisen tarve korostuu epävarmoina ja ahdistusta herättävinä aikoina, kuten pandemian aikana.

Jos jopa 20–30 prosenttia eri maan kansalaisista kertoo gallupeissa uskovansa, että Covid-19 on vieraan vallan aiheuttama eikä luonnollisesti syntynyt virus, kyse ei ole enää pienestä marginaalista. EU on vastannut tilanteeseen tuottamalla kaikilla kielillään ohjeita disinformaation vastaiseen taisteluun. EU:n kampanja antaa jopa vinkkejä siitä, kuinka disinformaatiota jakavan ihmisen kanssa pitäisi keskustella, mikä kertoo siitä, että dialogi ei ole faktanrakastajalle helppoa.

Näinä pandemia-aikoina erilaisia faktoja, objektiivisen tiedon jyviä, jaetaan, popularisoidaan ja jauhetaan sopiviksi annoksiksi suurelle yleisölle. Salaliittoteorioiden vaikutusytimessä on nerokas hokema epäilijöille: ”Do your own research” – tutki ja yhdistele asioita, ajattele, oivalla itse. Se vetoaa monen ihmisen episteemisiin, eksistentiaalisiin ja sosiaalisiin motiiveihin kuin kuuma veitsi voihin, vaikka tarjolla olevat aineistot olisivatkin enemmän akanalaatua ja tuloksena olisi disinformaation leviäminen.

Millaista olisi uuden ajan tutkimusviestintä, joka onnistuisi paremmin kutkuttamaan näitä perin inhimillisiä motiiveja? Tiedonjyviä viljelevä kansankynttilä ei ehkä ole enää voittava strategia tiedeviestinnässä. Tutkimuksen kehitysprosesseista tai jopa tiedon tuottamisen narratiiveista kerrotaan liian harvoin julkisuudessa – vaikka loistavia esimerkkejä toki löytyy. Tutkijoilta kysytään liian usein sitä, mitä he tietävät, eikä sitä, mitä he eivät tiedä tai mitä tulisi tutkia.

Uutta aikaa odotellessa meillä tutkijoilla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa. Supertehokas viestintäväline löytyy taskustamme. Taidamme olla vähän takamatkalla tutkimustemme selittämisessä, popularisoinnissa ja miksei jopa inhimillistämisessä. Mitä vaikeampi tutkimusaihe, sitä tärkeämpää on viestintä.

Anu-Katriina Pesonen
professori, mielen ja aivojen kokeellinen tutkimus
Sleep & Mind -tutkimusryhmän vetäjä
Twitter:
@anu_katriina