Yhteisö, yhteisöllisyys ja läsnäolo

Yksilöinä kuulumme lukemattomiin yhteisöihin, jotka ovat näkyviä ja näkymättömiä unioneja sosiaalisessa avaruudessa. Yhteisöt laskostuvat toistensa sisään – Helsingin yliopiston koulutusohjelmat ovat yhteisöjä ison yliopistoyhteisön ja tiedekuntayhteisön sisällä. Opiskelijat muodostavat pääluvultaan suurimman osan koulutusohjelman yhteisöstä. Yhteisöön kuuluu tutkijoita, jotka opettavat ja opettajia, jotka tutkivat, riippuen puhujasta ja kontekstista. Kaikkia tarvitaan.

Jos yliopisto haluaa kuitenkin lisätä opetuksen ja tutkimuksen saumattomuutta, osallistaa opiskelijat tutkijayhteisöön, kehittää tutkimusperustaisuutta opetuksessa ja luoda uusia tutkimuksen ja opetuksen liiton rakenteita, voisi olla hyvä aloittaa määrittelemällä uudestaan, mikä on se yhteisö, joka tämän kehityksen mahdollistaa. Koska koko yliopiston opetukseen kytketty henkilöstö faktisesti sekä tutkii että opettaa, tämän ei luulisi olevan minkäänlainen ongelma.

Kuitenkin käytännössä on käynyt niin, että puhe ”opettajista” ja ”tutkijoista” on salakavalasti eriyttänyt yhteisöjä, sekä koulutusohjelmien sisällä että koko tiedekunnassa. Opetuksesta innostuneet ja kehittämistyöhön sitoutuneet saavat tai ottavat yhä enemmän opetustehtäviä, kun tutkijayhteisöön ensisijaisesti identifioituva voi kokea ulkopuolisuutta opetusyhteisöstä. Yliopisto voi jopa itse kiihdyttää yhteisöjen jakautumista käyttämällä ”opettaja”-keskeistä retoriikkaa sen sijaan, että puhuttaisiin opetuksesta ja opetusyhteisöstä.

Yhteisö ei siis vielä takaa yhteisöllisyyttä. Wikipediaa lainatakseni – yhteisöllisyyden kantavia teemoja ovat luottamus, osallisuus, sitoutuminen, motivaatio ja läheisyys. Läheisyyden merkitystä on myös yliopistoyhteisössä punnittu koronakevään aikana uudestaan. On asioita, joihin yliopistoyhteisö tarvitsee, jos ei nyt ihan läheisyyttä, niin ainakin jäsentensä fyysistä läsnäoloa. Spontaani, hyvinvointia tukeva yhteisöllisyys jää kokematta ilman kahvihuonetrafiikkia. Opiskelun digiloikkaa ei voi venyttää myöskään äärimmilleen, jos halutaan kehittää opiskelijoiden yhteisöllisyyttä tukevia vuorovaikutustaitoja.

Uuden etätyöjakson alkaessa kaipaan erityisesti tutkimusryhmäni spontaaneja kokoontumisia, joissa mietimme yhdessä, mitä tutkimusalallamme maailmalla tapahtuu, mitä siitä voisi oppia ja miten sitä voisi viedä eteenpäin. Etäyhteydet eivät korvaa aitoja pyöreän pöydän keskusteluja, joissa voidaan olla pitkään hiljaa, rytmittää vuorovaikutusta, tukea toisen ajattelua, kehitellä ajatuksia ja ideointia tavalla, johon tarvitaan fyysisen, oikean vuorovaikutuksen dynamiikkaa. Yhteisön läheisyys on siis välttämätöntä myös tieteen edistämisessä.

Anu-Katriina Pesonen
Sleep & Mind -tutkimusryhmän johtaja

Psykologian koulutusohjelman johtaja
Twitter: anu_katriina
anukatriina.pesonen@helsinki.fi

Vaeltelua pimeässä – unitutkijan arkea

Yliopiston #siksitiede-kampanja on nostanut moniäänisiä näkemyksiä tieteen tekemisestä ja asemasta yhteiskunnassa. Yhtä olen kuitenkin kaivannut.

Fuksivuoteni ensimmäisiä oppimiskokemuksia oli Ilkka Niiniluodon tieteenfilosofian luentosarja. Luennoilla purettiin huolellisesti osiin käsitykset teorioista, tiedosta ja tieteestä – nykäistiin matto fuksin tajunnan alta. Ovela lopputulema oli laajentuneet käsitykset tieteen olemuksesta, joita en enää uskaltanut kutsua tiedoksi.

Olen kaivannut tieteenfilosofisia näkemyksiä juuri tänä keväänä – niitä kun voisi soveltaa myös unitutkimukseen.

Unen parissa ihmistutkimusta tekevät ovat perinteisesti (varoitus, karkea yleistys seuraa) jakautuneet unitutkijoihin ja unien tutkijoihin. Unitutkijat käsittelevät usein unimateriaa, jota kerätään aivosähkökäyrätutkimuksissa ja joka kertoo objektiivisesti, miten aivot toimivat ja reagoivat unen aikana.

Unitutkijat pyrkivät validoimaan syy-seuraussuhteita esimerkiksi unen ja terveyden välillä. He kysyvät miksi ihmiset nukkuvat, mitä unen aikana tapahtuu ja mitkä geneettiset ja fysiologiset mekanismit huolehtivat uniprosesseista.  Myös vastemuuttujissa luotetaan objektiivisiin mittauksiin (esim. biologiset näytteet, fysiologiset mittaukset). Ihmisen kokemusmaailmasta voidaan kysellä, mutta tietoa pidetään vähän epävarmana. Translationaalinen silta eläintutkimuksesta ihmistutkimukseen on lyhyt – eihän hiiriltäkään kysellä unikokemuksia.

Unien tutkijan metodologinen paletti on aivan toisenlainen. He kyselevät aamulla mitä unia henkilö muistaa, yhdistelevät tätä tietoa ihmisen elämänhistoriaan, kokemuksiin, mielenterveyden tilaan ja luovat kilpailevia ja mielenkiintoisia teorioita siitä, miksi ihmiset ylipäätään näkevät unia. Uniteorioilla on suuri merkitys unien ymmärtämisessä.

Unet ovat keskeinen ja alitutkittu osa ihmisen elämää. Ovatko painajaiset evolutiivisesti merkittäviä uhkasimulaatioita vai vain sattumanvaraista aivokohinaa stressaavassa elämäntilanteessa? Teorioiden falsifioitavuus on kuitenkin vaikeaa. Uusia teorioita ilmaantuu ilman että vanhoja kyetään koskaan kumoamaan (vaikka siteerausten hiipuminen lieneekin jonkinlainen kollektiivinen unohdus).

Ihmisten unimuistikuvien epäluotettavuus tekee unien tutkimuksesta haastavaa: unimuistot riippuvat yksilöllisistä muistitekijöistä ja kielellisestä ilmaisukyvystä. Lähimmäksi nähtyä unta päästään laboratorio-olosuhteissa. Yhdessä tutkimuksessa tutkija toi koehenkilönsä unilaboratorioon ja herätteli heitä pitkin yötä haastatellakseen nähdyistä unista. Näin saatiin näyttöä siitä, että ihminen ei ”näe unta” vain REM-unessa, vaan myöskin non-REM unessa (https://www.nature.com/articles/nn.4545).

Viime vuosina unen ja unien tutkimuksen paradigmat ovat kuitenkin lähentyneet. Unennäkö on aivoaktivaatiomateriaa, jota voidaan mitata. Se, mitä ihminen siitä aamulla muistaa, on toinen asia. Unien näkemiseen voidaan vaikuttaa erilaisilla ehdollistetuilla ärsykkeillä ja tutkia kokeellisesti, mikä merkitys unennäöllä on oppimisessa, poisoppimisessa ja emotionaalisessa säätelyssä.

Näiden uusien kysymysten parissa työskennellään esimerkiksi tutkimusryhmässämme. Kysyn itseltäni, miten subjektiivista kokemuksellisuutta ja unta objektiivisena materiana voitaisiin tutkimuksessa yhdistää. Palaan kysymykseen tiedon olemuksesta.

Palaan myös #siksitiede-teemaan: unitieteessä parasta on se, että tiedon lisääntyessä myös pimeys laajenee (tämä ei siis ole vain tähtitieteilijöiden etuoikeus!). Tiedämme vähän paremmin siitä, mitä emme tiedä.

Anu-Katriina Pesonen
Sleep & Mind -tutkimusryhmän johtaja
Twitter: anu_katriina
anukatriina.pesonen@helsinki.fi

(PS. Sain Niiniluodon luennolta elämänikäisen ystävän pyytäessäni lainaan luentomuistiinpanoja ystävällisen näköiseltä teoreettisen fysiikan opiskelijalta.)