Tekijä: Anu-Katriina Pesonen

Kotimaisten kielten keskus pohti jo vuonna 2009 käsitteen ”tiekartta” yleistymistä – sen lisäksi että käsite on  tuontitavaraa, sitä pidettiin liian juhlallisena, rivien välissä jopa todella nolona. Kotus oli sitä mieltä, että ”Tiekarttoihin on kohdistettu niin suuria odotuksia, että itse nimitys voi muissa kuin kansainvälisissä ja kansallisissa yhteyksissä käytettynä kuulostaa jo vähän tärkeilevältä. Mahtavatko seurakuntatason suunnittelijat hakea lisää arvovaltaa hankkeelleen puhumalla kansainvälisen mallin mukaan tiekartasta eikä suunnitelmasta? Yhteistä kaikille laajan merkityksen tiekartoille on kuitenkin muutos, kehittäminen ja uuden luominen.”

Lääketieteellisessä tiedekunnassa on nyt kuitenkin laadittu tulevaisuuteen suuntautuva koulutuksen tiekartta. Vielähän tästä puuttuisi, että oltaisiin ketteriä ja oikea-aikaisia. Mutta niin vain ollaan. LTDK:n koulutuksen tiekartta on näet syntynyt laskettuna aikana. Se syntyi perus- ja ammatillisen jatkokoulutuksen bottom-up -pohjaisena työskentelynä, jossa jokaisella koulutusohjelmalla oli mahdollisuus tuoda kartalle omia tulevaisuuden projektioitaan. Keskusteluiden ja yhteisen työpajaprosessoinnin tuloksena tunnistettiin myös teemoja ja haasteita, jotka koskettavat koko koulutuskenttäämme. Ensimmäinen versio on taimi, joka lähtee kasvamaan ajassa. Kartta on työkalu, ei lopputuotos, ja toisin kuin Kotus väittää, kartta vetää ennemminkin nöyräksi kuin edistää itsetehostusta.

Muutos, kehittäminen ja uudenluominen – kaikki kartan ydinteemoja. Kartaksi sen tekee lisäksi dimensionaalisuus – tiedekunnan koulutustarjonta on kehittynyt moneen suuntaan ulottuvaiseksi kokonaisuudeksi, jonka projisoiminen yksinkertaisempaan karttamoodiin auttaa meitä kaikkia hahmottamaan sitä mitä tiedekunnassa tapahtuu ja mihin suuntaan se on liikkeellä. Kartan tarkoitus on olla ajassa päivittyvä. Sitä tarkastellaan aika ajoin KoJossa, tiedekunnan johtoryhmässä ja tiedekuntaneuvostossa. Kartan yksi tehtävä on olla myös viestinnällinen väline – koulutusohjelmista tiedekuntaan ja tiedekunnasta tiedekunnan toimijoille.

Tiedekunnan koulutustarjonnan piirissä on noin 10 000 terveydenhuollon opiskelijaa (luvussa mukana poissaolevat), 8 peruskoulutusohjelmaa, lukuisa määrä ammatillista jatkokoulutustarjontaa (esim. kasvu-uralla oleva psykoterapeuttikoulutus), tohtorikoulutusta ja erikoislääkärikoulutuskokonaisuus. Tiekartta ei vastaa ihan kaikkeen. Esim. erikoislääkärikoulutuksella on oma tulevia vuosia koskeva toimeenpanosuunnitelma, joka on yksityiskohtaisempi ja kohdistetumpi tulevaisuustyökalu juuri tälle koulutusalalle.

LTDK:n tiekartan ensimmäinen tarkoitus on listata aikajanalle tulevien vuosien tapahtumia ja erilaisia tarkastelupisteitä, erityisesti koskien peruskoulutusta ja ammatillista jatkokoulutusta. Tiedekuntaan tulee myös jatkuvasti aloitteita uusista koulutusavauksista, ja niidenkin käsittelyä ja sijoittumista ajassa tiekartta viitoittaa.

Lisäksi tiekartta tunnistaa kaikkien koulutusohjelmien läpileikkaavia teemoja, joihin kaikkiin liittyy haasteita, vesistöjä ja vuoristoja. Haasteiden tunnistaminen ja kuvaaminen lienee välttämätön ensimmäinen askel ratkaisujen löytämiseksi.  Teemat ovat:

• Koulutuksen laatu ja osaamisperustaisuus
• Työelämäyhteydet
• Digitalisaatio ja tiedekunnan yhteisten oppimisalueiden kehittäminen

Lisäksi tiekartassa kiinnitetään huomiota laajenevan tiedekunnan henkilöstösuunnittelun kestävyyteen. Jokainen näistä lienee oman bloginsa arvoinen kokonaisuus, mutta otetaan pala kerrallaan. Teemojen ympärillä on hyvä järjestää myös keskustelua tiedekunnassa. Loppupeleissä tiekartta on paikallinen työkalu yliopiston strategisten tavoitteiden saavuttamiseksi – se identifioi teemoja tarjolle myös  tiedekunnan toimeenpanosuunnitelmaan.

Emme ole ainoita karttureita Meikussa. HUS laatii parhaillaan omaa opetuksen ja koulutuksen tiekarttaansa, ja siellä fokus on aika paljon erilaisien prosessien sujuvoittamisessa.  Näitä karttoja on tarkoitus myös sovitella toisiinsa parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi. Kun ne levitetään yhtä aikaa pöydälle, on pöydän paras olla aika iso.

Anu-Katriina Pesonen
Kokeellisen aivotutkimuksen professori
Opetuksesta vastaava varadekaani

 

En ehkä vielä muutama kuukausi sitten olisi osannut kuvitella, miten vuosi 2022 alkaa – lääkiksen tuoreena opetusvaradekaanina. Tässä nyt kuitenkin ollaan, innostuneena katse kohti kokonaisuutta ja samalla kohti kokonaisuuden tulevaisuutta.

Meilahden kampukselle on kasvanut edellisillä kahdella hallintokaudella monitieteinen, yhä laajentuva terveydenhuollon ammattilaisten korkeakoulutuskokonaisuus. Tammikuussa 2022 koko yliopistossa hurrattiin uuden koulutusvastuun saamisesta Helsingin yliopistoon ja Meilahteen. Syksyllä 2023 on jo tarkoitus toivottaa tervetulleeksi tiedekuntaan uusia terveystieteen maisteriopiskelijoita ja jatkossa myös tohtoriopiskelijoita.

Kaikilla koulutusohjelmilla on omia, mutta myös yhteisiä tavoitteita – edistää koulutuksen laatua, lähentää tutkimusta ja opetusta, kouluttaa terveydenhuollon ammattilaisia, joilla on relevanttia osaamista, vahvistaa moniammatillisuutta, yhteyksiä työelämään ja hyödyntää synergioita koulutuskokonaisuutemme verkostossa. Yhteisten tavoitteiden orkestrointi ja ratkaisujen fasilitointi ovat keskeinen osa opetusvaradekaanin elonkehää. Lisäksi koulutusten selviäminen sote-uudistuksesta ei ole dekanaatin haasteista pienin.

Kiitos edellisille dekanaateille siitä, että Suomessa olemme ainutlaatuinen edelläkävijä – muissa yliopistoissa tällaista terveydenhuollon keskittymää ei ole vielä saatu aikaan. Koulutuspaletti luo kaikille koulutusohjelmille tilaa synergioiden hyödyntämiseen ja hedelmälliseen dialogiin. Opiskelijan näkökulmasta se tarjoaa monitieteistä opetusta, mutta myös mahdollisuuden identifioitua opintojen alusta lähtien moniammatilliseen terveystoimijoidenkenttään. Näen jo, miten tämä auttaa eri ammattiryhmiä toimimaan myös työelämässä yhdessä.

Koen tiedekuntamme mahdollisuuksien oppimisympäristönä. Oppimisympäristön monet kerrokset kääntyvät yksittäisen opiskelijan taidoiksi ja hyvinvoinniksi sekä subjektiiviseksi kokemukseksi omasta opintopolusta. Meillä on paljon valtaa vaikuttaa oppimisympäristön tunnelmaan siinä, miten tiedekunnassa viestimme, miten kohtaamme toisemme, mitä palautetta annamme ja miten rakennamme opinto-ohjelmia ja siltoja niiden välille.

Saimaannorppaentusiastina olen erityisen iloinen uudesta Norppa-työkalusta eli yliopiston kurssipalautejärjestelmästä. Se on upea assistentti oman opetuksen kehittämiseen ja opiskelijoiden kokemusten kuulemiseen – tärkeä osa oppimisympäristöä siis! Mutta systeemi on vasta sitten hyvä, kun se otetaan laajaan käyttöön. Muista siis Norppaa.

Anu-Katriina Pesonen
professori, mielen ja aivojen kokeellinen tutkimus
Sleep & Mind -tutkimusryhmän johtaja
Opetuksesta vastaava varadekaani
Twitter: @anu_katriina

Ihminen on taipuvainen ajattelemaan mustavalkoisesti ja kategorisesti. Vaikka niin, että opettajan ja tutkijan urat ovat hyvin erilaiset, tai vaikka niin, että opettaminen ja tutkiminen ovat toistensa vastakohtia. Valtakunnan johtavat poliitikot haparoivat tällä alueella hölmöläisen peitto kainalossaan. Että jos leikataan tutkimuksesta, niin koulutuslupaus pitäisi. Näinhän asia ei tietenkään ole.

Tutkimuksen ja yliopisto-opetuksen liitto on tiivis. Tutkimusperustainen opetus ei tarkoita tulkitsemista asiaa lain kirjaimeen (”voin kyllä opettaa sitä mitä itse tutkin, mutta muusta en tiedä”), vaan laaja-alaista tieteellistä koulutusta, joka perustuu jatkuvaan tieteen uudistumiseen. Opetusta ei synny tyhjästä. Tutkimusta ei synny ilman uusia koulutettuja sukupolvia.

Tutkija opettaa, opettaja tutkii

Pedagogisesti valveutuneet tutkijaopettajat puhuvat mielellään myös oman opetuksensa tutkimisesta. Esimerkiksi mykologi voisi tutkia oman ydinaiheensa lisäksi sitä, miten sienitietous leviää ja muuttuu lopulta (neuraaliseksi) rihmastoksi toisen ihmisen aivoissa.

Tavallaan tuo mykologi on oikeassa, yliopiston tarkoitus ei ole tuottaa (todella helposti haihtuvia) tutkimustiedon jyväsiä opiskelijoilleen, vaan opettaa tieteellistä ajattelua ja välittää tieteenalan kehitysprosesseja, menetelmiä ja ristiriitoja seuraavalla sukupolvelle – ei ainoastaan opettamisen itseisarvon takia, vaan myös pitääkseen oman tutkimuksensa evoluution käynnissä. Innostava opettajatutkija vetää puoleensa tulisieluisia jatko-opiskelijoita ja siitä syntyy usein tutkimuksen menestystarina.

Yliopistossa on meneillään köydenveto opetuksen ja tutkimuksen välillä siitä huolimatta, että useimmiten yksi ja sama ihminen tuottaa laatututkimusta ja -opetusta. On kuitenkin realiteetti, että sekä opettamisesta että tutkimuksesta on tullut vaativampaa ja ne kilpailevat yhä enemmän toistensa ajasta.

Opiskelijan kokemus

Opiskelijoidemme näkökulmasta opetuksen ja tutkimuksen meri on kuitenkin yksi. Tuo homo curiosus seilaa siinä monta vuotta, ja samalla opettelee itse tutkimuksen teon periaatteita, kriittistä ajattelua, tiedon arviointia. Hän argumentoi ja luo merkityksiä. Hän pohtii tulevaisuuttaan ja omia urapolkujaan.

Parhaimmillaan hän on sisällä tutkimuksen kiinnostavassa kentässä joka päivä – useammin kuin tutkijat itsekään ehtivät. Hän lähestyy tietoa ongelmaperustaisesti, hän toimii tutkimusryhmissä tutkimusavustajana, osallistuu tutkimuskursseille, luo verkostojaan väitöskirjatyötä varten, hän tekee pro gradu tai syventävää tutkielmaansa tutkimusryhmässä ja opettelee näyttöön perustuvia hoitomalleja. Hän saattaa kadota muutamaksi vuodeksi työelämään, mutta haluaa usein palata yliopistolle – tutkimaan ja opettamaan.

Tutkimusryhmät tarvitsevat opiskelijoita yhtä paljon kuin opiskelijat tutkimusryhmiä. Jos tutkimuksesta leikataan, kävisivät vedet mataliksi.

Tulevaisuuden suuntia

Tiedekunnastamme löytyy valtavan hienoja esimerkkejä tutkimusperustaisesta opetuksesta, sen laaja-alaisessa merkityksessä. Voimme kuitenkin myös tehdä vielä paremmin.

Voimme luoda rakenteita, joissa kaikki ulkopuolisella rahoituksella toimivat tutkijat saisivat mahdollisuuden opettaa ja ohjata. Voimme liudentaa mustavalkoista kielenkäyttöä opettajista ja tutkijoista. Voimme tarkastella reilusti työsuunnitelmia ja jakaa vastuita. Esimerkiksi psykologian koulutusohjelmassa opetusohjelma suunniteltiin tänä lukuvuonna niin, että jokaisella opetustehtävässä toimivalla on yksi opetuksesta vapaa periodi, jolloin keskittyminen tutkimukseen on helpompaa.

Voimme jakaa aikaamme tasaisesti perus- ja jatkokoulutukseen. Voimme jakaa opetuskokemuksiamme ja olla uteliaita toistemme opetuksesta. Voimme tarkastella koulutusohjelmia kokonaisuuksina ja miettiä omaa rooliamme niissä.

Opetuksen arvostaminen ei ole vain ”opetuksen arvostamista”, vaan opiskelijoiden ja tieteen uudistumisen arvostamista.

Anu-Katriina Pesonen
professori, mielen ja aivojen kokeellinen tutkimus
Sleep & Mind -tutkimusryhmän vetäjä
psykologian koulutusohjelman johtaja
Twitter: @anu_katriina

Vaikka yhä avoimempi tiede antaa kaikille mahdollisuuden saavuttaa tarkistettua, vertaisarvioitua tietoa, on hämmentävää, että siitä huolimatta disinformaatio ja salaliittoteoriat ovat niin yleisiä. Faktasta on tullut joissakin piireissä hyvin epävarmaa vaikuttamisen valuuttaa, ja meidän tutkijoiden tulisi miettiä, miksi.

Salaliittoteorioiden vetovoima voi perustua siihen, että ne antavat yksinkertaisia selityksiä vaikeasti ymmärrettäville tapahtumille tai tilanteille ja ne yrittävät luoda tunteen hallinnasta ja toimijuudesta.

Psykologinen näkökulma painottaa ihmisen yksilöllisiä motiiveja ja tiedonkäsittelyä. Tutkimuksen mukaan salaliittoteorioihin uskovien henkilökohtaiset motiivit voivat olla episteemisiä (esimerkiksi oman ympäristön kausaliteettien ymmärtäminen), eksistentiaalisia (oman turvallisuuden hallinta, autonomian tunne) ja sosiaalisia (esimerkiksi yhteenkuuluvuuden tunne). Tällainen selittämisen tarve korostuu epävarmoina ja ahdistusta herättävinä aikoina, kuten pandemian aikana.

Jos jopa 20–30 prosenttia eri maan kansalaisista kertoo gallupeissa uskovansa, että Covid-19 on vieraan vallan aiheuttama eikä luonnollisesti syntynyt virus, kyse ei ole enää pienestä marginaalista. EU on vastannut tilanteeseen tuottamalla kaikilla kielillään ohjeita disinformaation vastaiseen taisteluun. EU:n kampanja antaa jopa vinkkejä siitä, kuinka disinformaatiota jakavan ihmisen kanssa pitäisi keskustella, mikä kertoo siitä, että dialogi ei ole faktanrakastajalle helppoa.

Näinä pandemia-aikoina erilaisia faktoja, objektiivisen tiedon jyviä, jaetaan, popularisoidaan ja jauhetaan sopiviksi annoksiksi suurelle yleisölle. Salaliittoteorioiden vaikutusytimessä on nerokas hokema epäilijöille: ”Do your own research” – tutki ja yhdistele asioita, ajattele, oivalla itse. Se vetoaa monen ihmisen episteemisiin, eksistentiaalisiin ja sosiaalisiin motiiveihin kuin kuuma veitsi voihin, vaikka tarjolla olevat aineistot olisivatkin enemmän akanalaatua ja tuloksena olisi disinformaation leviäminen.

Millaista olisi uuden ajan tutkimusviestintä, joka onnistuisi paremmin kutkuttamaan näitä perin inhimillisiä motiiveja? Tiedonjyviä viljelevä kansankynttilä ei ehkä ole enää voittava strategia tiedeviestinnässä. Tutkimuksen kehitysprosesseista tai jopa tiedon tuottamisen narratiiveista kerrotaan liian harvoin julkisuudessa – vaikka loistavia esimerkkejä toki löytyy. Tutkijoilta kysytään liian usein sitä, mitä he tietävät, eikä sitä, mitä he eivät tiedä tai mitä tulisi tutkia.

Uutta aikaa odotellessa meillä tutkijoilla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa. Supertehokas viestintäväline löytyy taskustamme. Taidamme olla vähän takamatkalla tutkimustemme selittämisessä, popularisoinnissa ja miksei jopa inhimillistämisessä. Mitä vaikeampi tutkimusaihe, sitä tärkeämpää on viestintä.

Anu-Katriina Pesonen
professori, mielen ja aivojen kokeellinen tutkimus
Sleep & Mind -tutkimusryhmän vetäjä
Twitter: @anu_katriina

Yksilöinä kuulumme lukemattomiin yhteisöihin, jotka ovat näkyviä ja näkymättömiä unioneja sosiaalisessa avaruudessa. Yhteisöt laskostuvat toistensa sisään – Helsingin yliopiston koulutusohjelmat ovat yhteisöjä ison yliopistoyhteisön ja tiedekuntayhteisön sisällä. Opiskelijat muodostavat pääluvultaan suurimman osan koulutusohjelman yhteisöstä. Yhteisöön kuuluu tutkijoita, jotka opettavat ja opettajia, jotka tutkivat, riippuen puhujasta ja kontekstista. Kaikkia tarvitaan.

Jos yliopisto haluaa kuitenkin lisätä opetuksen ja tutkimuksen saumattomuutta, osallistaa opiskelijat tutkijayhteisöön, kehittää tutkimusperustaisuutta opetuksessa ja luoda uusia tutkimuksen ja opetuksen liiton rakenteita, voisi olla hyvä aloittaa määrittelemällä uudestaan, mikä on se yhteisö, joka tämän kehityksen mahdollistaa. Koska koko yliopiston opetukseen kytketty henkilöstö faktisesti sekä tutkii että opettaa, tämän ei luulisi olevan minkäänlainen ongelma.

Kuitenkin käytännössä on käynyt niin, että puhe ”opettajista” ja ”tutkijoista” on salakavalasti eriyttänyt yhteisöjä, sekä koulutusohjelmien sisällä että koko tiedekunnassa. Opetuksesta innostuneet ja kehittämistyöhön sitoutuneet saavat tai ottavat yhä enemmän opetustehtäviä, kun tutkijayhteisöön ensisijaisesti identifioituva voi kokea ulkopuolisuutta opetusyhteisöstä. Yliopisto voi jopa itse kiihdyttää yhteisöjen jakautumista käyttämällä ”opettaja”-keskeistä retoriikkaa sen sijaan, että puhuttaisiin opetuksesta ja opetusyhteisöstä.

Yhteisö ei siis vielä takaa yhteisöllisyyttä. Wikipediaa lainatakseni – yhteisöllisyyden kantavia teemoja ovat luottamus, osallisuus, sitoutuminen, motivaatio ja läheisyys. Läheisyyden merkitystä on myös yliopistoyhteisössä punnittu koronakevään aikana uudestaan. On asioita, joihin yliopistoyhteisö tarvitsee, jos ei nyt ihan läheisyyttä, niin ainakin jäsentensä fyysistä läsnäoloa. Spontaani, hyvinvointia tukeva yhteisöllisyys jää kokematta ilman kahvihuonetrafiikkia. Opiskelun digiloikkaa ei voi venyttää myöskään äärimmilleen, jos halutaan kehittää opiskelijoiden yhteisöllisyyttä tukevia vuorovaikutustaitoja.

Uuden etätyöjakson alkaessa kaipaan erityisesti tutkimusryhmäni spontaaneja kokoontumisia, joissa mietimme yhdessä, mitä tutkimusalallamme maailmalla tapahtuu, mitä siitä voisi oppia ja miten sitä voisi viedä eteenpäin. Etäyhteydet eivät korvaa aitoja pyöreän pöydän keskusteluja, joissa voidaan olla pitkään hiljaa, rytmittää vuorovaikutusta, tukea toisen ajattelua, kehitellä ajatuksia ja ideointia tavalla, johon tarvitaan fyysisen, oikean vuorovaikutuksen dynamiikkaa. Yhteisön läheisyys on siis välttämätöntä myös tieteen edistämisessä.

Anu-Katriina Pesonen
Sleep & Mind -tutkimusryhmän johtaja
Psykologian koulutusohjelman johtaja
Twitter: anu_katriina
anukatriina.pesonen@helsinki.fi

Yliopiston #siksitiede-kampanja on nostanut moniäänisiä näkemyksiä tieteen tekemisestä ja asemasta yhteiskunnassa. Yhtä olen kuitenkin kaivannut.

Fuksivuoteni ensimmäisiä oppimiskokemuksia oli Ilkka Niiniluodon tieteenfilosofian luentosarja. Luennoilla purettiin huolellisesti osiin käsitykset teorioista, tiedosta ja tieteestä – nykäistiin matto fuksin tajunnan alta. Ovela lopputulema oli laajentuneet käsitykset tieteen olemuksesta, joita en enää uskaltanut kutsua tiedoksi.

Olen kaivannut tieteenfilosofisia näkemyksiä juuri tänä keväänä – niitä kun voisi soveltaa myös unitutkimukseen.

Unen parissa ihmistutkimusta tekevät ovat perinteisesti (varoitus, karkea yleistys seuraa) jakautuneet unitutkijoihin ja unien tutkijoihin. Unitutkijat käsittelevät usein unimateriaa, jota kerätään aivosähkökäyrätutkimuksissa ja joka kertoo objektiivisesti, miten aivot toimivat ja reagoivat unen aikana.

Unitutkijat pyrkivät validoimaan syy-seuraussuhteita esimerkiksi unen ja terveyden välillä. He kysyvät miksi ihmiset nukkuvat, mitä unen aikana tapahtuu ja mitkä geneettiset ja fysiologiset mekanismit huolehtivat uniprosesseista.  Myös vastemuuttujissa luotetaan objektiivisiin mittauksiin (esim. biologiset näytteet, fysiologiset mittaukset). Ihmisen kokemusmaailmasta voidaan kysellä, mutta tietoa pidetään vähän epävarmana. Translationaalinen silta eläintutkimuksesta ihmistutkimukseen on lyhyt – eihän hiiriltäkään kysellä unikokemuksia.

Unien tutkijan metodologinen paletti on aivan toisenlainen. He kyselevät aamulla mitä unia henkilö muistaa, yhdistelevät tätä tietoa ihmisen elämänhistoriaan, kokemuksiin, mielenterveyden tilaan ja luovat kilpailevia ja mielenkiintoisia teorioita siitä, miksi ihmiset ylipäätään näkevät unia. Uniteorioilla on suuri merkitys unien ymmärtämisessä.

Unet ovat keskeinen ja alitutkittu osa ihmisen elämää. Ovatko painajaiset evolutiivisesti merkittäviä uhkasimulaatioita vai vain sattumanvaraista aivokohinaa stressaavassa elämäntilanteessa? Teorioiden falsifioitavuus on kuitenkin vaikeaa. Uusia teorioita ilmaantuu ilman että vanhoja kyetään koskaan kumoamaan (vaikka siteerausten hiipuminen lieneekin jonkinlainen kollektiivinen unohdus).

Ihmisten unimuistikuvien epäluotettavuus tekee unien tutkimuksesta haastavaa: unimuistot riippuvat yksilöllisistä muistitekijöistä ja kielellisestä ilmaisukyvystä. Lähimmäksi nähtyä unta päästään laboratorio-olosuhteissa. Yhdessä tutkimuksessa tutkija toi koehenkilönsä unilaboratorioon ja herätteli heitä pitkin yötä haastatellakseen nähdyistä unista. Näin saatiin näyttöä siitä, että ihminen ei ”näe unta” vain REM-unessa, vaan myöskin non-REM unessa (https://www.nature.com/articles/nn.4545).

Viime vuosina unen ja unien tutkimuksen paradigmat ovat kuitenkin lähentyneet. Unennäkö on aivoaktivaatiomateriaa, jota voidaan mitata. Se, mitä ihminen siitä aamulla muistaa, on toinen asia. Unien näkemiseen voidaan vaikuttaa erilaisilla ehdollistetuilla ärsykkeillä ja tutkia kokeellisesti, mikä merkitys unennäöllä on oppimisessa, poisoppimisessa ja emotionaalisessa säätelyssä.

Näiden uusien kysymysten parissa työskennellään esimerkiksi tutkimusryhmässämme. Kysyn itseltäni, miten subjektiivista kokemuksellisuutta ja unta objektiivisena materiana voitaisiin tutkimuksessa yhdistää. Palaan kysymykseen tiedon olemuksesta.

Palaan myös #siksitiede-teemaan: unitieteessä parasta on se, että tiedon lisääntyessä myös pimeys laajenee (tämä ei siis ole vain tähtitieteilijöiden etuoikeus!). Tiedämme vähän paremmin siitä, mitä emme tiedä.

Anu-Katriina Pesonen
Sleep & Mind -tutkimusryhmän johtaja
Twitter: anu_katriina
anukatriina.pesonen@helsinki.fi

(PS. Sain Niiniluodon luennolta elämänikäisen ystävän pyytäessäni lainaan luentomuistiinpanoja ystävällisen näköiseltä teoreettisen fysiikan opiskelijalta.)