Kampuskuilu ja kommunikaation kompastuskivet

Tammikuun puoliväli, ja kalenterin lähempi tarkastelu muistuttaa mihin kaikkeen syksyn pimeiden kuukausien heikkoina hetkinä olenkaan lupautunut. Edessä näyttäytyy erittäin vilkas kevät, ja valonpilkahdukset taivaanrannassa vielä antavat odottaa itseään. Normaaliin työnkuvaan kuuluvien tutkimus- ja palveluyksikön manageroinnin lisäksi kalenterista paljastuu poikkeuksellisen paljon suoria henkilökohtaamisia oman tutkimusryhmän ulkopuolella – siis kontaktiopetusta luennoinnin ja pienryhmäohjaamisen muodoissa sekä esityksiä tiedeyhteisön tapahtumissa.

Helsingin Yliopistossa biolääketieteellistä tutkimusta, ja siis myös opetusta, tehdään ja annetaan kahdella eri kampuksella sijaitsevissa tiedekunnissa. Meilahden ja Viikin väliä pitkään kelanneena ei voi kuin ihmetellä, kuinka valtavaksi tuo 10 kilometrin välimatka voi paisua.

Tahtotilaa toisella kampuksella sijaitseviin tapahtumiin osallistumiseen tuntuu olevan mahdotonta löytää, olkoonpa kyse jatko-opiskelijan seurantaryhmän kokouksesta, kollegan kutsuman kansainvälisen huippututkijan seminaarista tai perusopiskelijoille annettavaan luento-opetuksen pitämisestä. Ja kuitenkin aiemmin mainitut itsestäänselvyydet, meillä kaikilla hyvin tiedossa olevat perustelut sille, minkä takia kampukselta toiselle siirtyminen kannattaisi, häviävät ajanpuutteen (teko)syylle.

Pahimmillaan sama leviää yhä pienempiin ja pienempiin siirtymiin. Saman kampuksen eri rakennukset tai tutkimusohjelman eri kerroksissa sijaitsevat ryhmät piiloutuvat viitsimättömyyden muurin taakse. Henkilökohtaisen kommunikaation vaatima vaivannäkö jää prioriteettilistoilla häntäpään sijoille, jonka vuoksi kasvokkain käyty keskustelu hiipuu, vähenee tai katoaa.

Ensimmäisenä tästä kärsivät yhteisten asioiden hoito, se mikä ei kuulu kenelläkään mutta tulisi kuitenkin tehdä, ja myöhemmin vaikutukset ylettyvät rahoituksen ja innovaatioiden piiriin.

Teknologia mahdollistaa nykypäivänä kasvokkain kommunikoinnin ilman paikasta toiseen siirtymisen vaivaa. Kukaan ei kuitenkaan kyseenalaista siihen liittyvää ajanhukkaa. Kukapa ei olisi kokenut vastaavaa, mitä tapahtui viime viikolla konferenssipuhelussa Israeliin, toissa viikolla kotimaan kollegoiden Skype-kokouksessa ja sitä ennen kahden kampuksen yhdistävässä henkilökunnan keskustelutilaisuudessa – tapahtumalle allokoidusta tunnin ohjelmasta lähes kolmasosa meni teknisten haasteiden selättämiseen. Ruudun takaa osallistuessa on myös helppo painaa mikrofonin mute-nappulaa ja ajautua muihin, hieman kiireellisimpiin tai tärkeämpiin tehtäviin. Vain hetkeksi!

Opetus on kivaa. Nuorten, innokkaiden ihmisten kohtaaminen hyvin valmistautuneena on useimmiten antoisampaa kuin mitä siihen käytetty aika ja energia verottavat. Lisäksi se on mitä mainion tapa hienovaraisesti tehdä omaa tutkimusalaa tunnetuksi, mikä onnistuessaan tarjoaa etulyöntiaseman tulevaisuuden tiedetalenttien rekrytointikisaan.

Tutkimuksen kannalta kollegoiden tapaaminen, siitä kumpuava yhteinen ideointi ja hyvähenkinen haasto ovat puolestaan vähintäänkin yhtä hyviä keinoja uusien oivallusten synnylle kuin ajoittainen hiljaiseen tekemättömyyden tilaan vetäytyminen. Nyky-yhteiskunnan tietotulvaisessa, sosiaalisuutta korostavassa menossa ensimmäisen vaihtoehdon olettaisi intuitiivisesti olevan meille jos ei sisäsyntyisesti luontaisempaa, niin ainakin sallitumpaa.

Suomi on pieni maa, ja täällä asuu vähän sekä harvakseltaan ihmisiä. Vuosikymmenten ajan tätä pikkuruista Suomea pidettiin malliesimerkkinä maasta, jossa tiedettä arvostettiin ja tutkijat väkimäärään suhteutettuna kykenivät tuottamaan kansainvälisesti arvostettuja korkeatasoisia tuloksia. Ajat ovat tuosta muuttuneet. Ei niinkään vielä välttämättä kansainvälisen arvostuksen suhteen, mutta merkittävästi kylläkin käytettävissä olevan tutkimusrahoituksen suhteen.

Palaamalla perustuksiin ja keskittymällä itsestäänselvyyksiin, esimerkiksi osallistumalla aktiivisesti yhteisillä varoilla tänne tuotujen ulkomaisten tutkijoiden kanssa käytäviin keskusteluihin, pysymme täällä peräpohjolassakin tietoisina kansainvälisen huippututkimuksen eturintaman liikkeistä. Se on yksi tapa, jolla voimme taistella korkeatasoisen tutkimuksen jatkuvuuden puolesta pienevien resurssien aikana. Nähkäämme vaivaa ja kommunikoikaamme!

Satu Kuure
Tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto

Voiko univelkaa maksaa takaisin?

Vapaaehtoinen univelan ottaminen on helppoa kuin heinänteko. Ei luottotietotarkistuksia, ei takaisinmaksuaikataulua, ja massi, kultainen aika, on heti tilillä. Univelalla voi hankkia ennen kaikkea omaa aikaa.

Vapaaehtoisella univelkavivulla voidaan myös yrittää kasvattaa oman elämän tuottoa, esimerkiksi tekemällä itsestä, kodista tai työstä parempi, siistimpi tai tuottavampi versio. Paradoksaalisesti univelkaa otetaan myös kaikenlaiseen rentoutumiseen. Yleensä univelkaa otetaan illalla, joskin aamuinen, erityisesti tehokkuutta painottava velanotto, on nousussa.

Univelanotto olisi hyväksi, jos nostettua ylimääräistä aikaa voisi käyttää oman hyvinvoinnin lisäämiseen niin, että tuotto voittaisi univelan pitkän tähtäimen haitat. Jos näin ei tapahtuisi, univelan kannattavuus olisi heikko.

Tiede on yrittänyt vastata tähänkin kysymykseen. Tutkimusten mukaan on aika vaikea saavuttaa sellaista tasapainoa, jossa pitkällinen, yöstä toiseen toistuva univelallisuus kannattaisi. Optimisti kyllä ajattelee saavansa molemmat, sekä lyhyen unen että terveyden – esimerkiksi vähentämällä sairauksien riskiä esimerkillisellä ruokavaliolla ja liikunnalla, kuten heräämällä kello 5 juoksulenkille.

Univelan valuutta ei kuitenkaan ole sidottu vain tahdonalaisiin elämäntapavalintoihin. Univelkoja kiskoo korkoa elimistöltä monilla eri tavoilla. Riittääkö nukkuminenkaan univelan maksamiseen – voiko univelasta palautua kokonaan?

Yleisin univelan lyhennyspäivä on viikonloppu. Viikonlopun pidempää unta kutsutaankin korvausuneksi. Kuitenkin uuden kokeellisen tutkimuksen mukaan unen rajoittaminen työviikolla viiteen tuntiin ja velan maksaminen viikonloppuna oman tarpeen mukaan johti aterian jälkeiseen ruokahalun kasvuun, sisäisen kellon ohjelmoitumiseen myöhemmäksi (joka ajaa tahattomaan univelkakierteeseen), painon nousuun ja insuliiniherkkyyden laskuun. Tämä kaikki tapahtui vain kahdessa viikossa.

Ongelmat näyttivät aiheutuvan epäsäännöllisestä unirytmistä enemmän kuin lyhyestä unesta. Velan maksamisesta tulikin siis osa ongelmaa: sen sijaan että velka olisi tullut kuitattua, takaisinmaksu toi uusia ongelmia. Näin voi käydä myös aivotoimintojen suhteen, vaikka näyttöä on vielä puutteellisesti.

Unenriistokokeet ovat kauniisti osoittaneet, että univelan seuraukset eivät ole suoraviivaisia. Jos esimerkiksi unta rajoitetaan 4-6 tuntiin yössä kahdeksi viikoksi, ihminen saavuttaa maksimaalisen päiväaikaisen subjektiivisen väsymyskokemuksen jo noin viidessä päivässä. Sen sijaan reaktioaika ja valppaus jatkoivat heikentymistään joka päivä.

Takaisinmaksussa on samanlaista epätasaisuutta: subjektiivinen väsymyksen kokemus voi tulla nopeammin kuitatuksi kuin terveysvaikutukset – kuten esimerkiksi painonnousu. Korvausunesta on kuitenkin yleensä hyötyäkin, se palauttaa valvomisen rasituksista ja korjaa väsymyksen tunteen nopeasti. Kannattaa siis nukkua, jos on sen tarpeessa. Nukkumista ohjaa myös sisäinen homeostaattinen pyrkimys tasapainoon, jota kannattaa seurata.

Jokainen yö on oma tapahtumansa, joka ei jää odottamaan takaisinmaksua. Edellinen yö vaikuttaa siihen mitä juuri tänään tunnemme, opimme ja koemme. Se vaikuttaa lukuisiin sattumuksiin ja sattumatta jäämisiin päivien kuluessa. Univelkaa ei voi siis kokonaan maksaa takaisin. Talouden lait eivät päde uneen – muuten kuin että harva selviää elämästä velatta.

Anu-Katriina Pesonen
Sleep & Mind tutkimusryhmän johtaja
anukatriina.pesonen@helsinki.fi

Twitter: anu_katriina

Aloitetaan hyvän käytöksen kampanja Meilahdessa

Lääkiksen opiskelijat keräsivät viime vuonna palautetta opinnoistaan. He kirjoittivat opetushenkilökunnasta ja opintohallinnosta seuraavasti: ”Meitä opiskelijoita voisi kohdella niin kuin normaaleja ihmisarvon omaavia aikuisia ihmisiä tavallisesti kohdellaan.” Tai: ”Tuntuu että oletus on, että opiskelijat ovat laiskoja ja epämotivoituneita.” Samaan aikaan Nuorten Lääkärien Yhdistyksen NLY:n vuosittain teettämissä erikoistuvien lääkärien kyselyissä HUS (ja siinä rinnalla lääkis) saa yliopistosairaaloista koulutuspaikkana kaikkein huonoimmat pisteet.

On varsin monia aloja, jolla HUS ja lääkis ovat selvästi maan huonoin erikoistumispaikka, kun tuloksia mitataan esimerkiksi sillä, miten hyvin nuoret suosittelisivat työpaikkaansa. Mitä sitten tapahtuu meillä korva-, nenä- ja kurkkutaudeissa, urologiassa, syöpätaudeilla ja varsinkin sisätaudeilla ja naistentaudeilla, joilla kaikilla on heikot tulokset? On tärkeää myös huomata, ettei näissä analyyseissä suoraan mitata substanssiosaamisen kehittymistä, vaan nimenomaan työviihtyvyyttä ja sen kaltaisia asioita.

Jotain on siis todella muututtava ja muutettava Meilahdessa, sillä yliopiston ja yliopistosairaalan yhteisön yksi tärkeä keskeisimmistä tehtävistä on seuraavan sukupolven kouluttaminen. Jotain on nyt isossa kuvassa vialla. Miksi meillä on näin kriittistä nuorisoa? Meidän seniorien on aika katsoa peiliin ja alkaa konkreettisesti muuttaa työkulttuuria Meilahdessa.

Osin syynä voi olla johtaminen tai sen puutekin. Jos opiskelijoille annetaan eri klinikoilla ja yksiköissä epäyhtenäisiä ohjeita ja sovelletaan aivan erilaisia käytäntöjä pakollisen opetuksen korvaamisessa, tuntuu se opiskelijoista epäoikeudenmukaiselta. Samoin monet opintotoimistossa asioivat opiskelijat kokevat saavansa jopa tylyä palvelua.

Varmaan osa tästä kritiikistä on johdettavissa siihen, että ”metsä vastaa siten kuin sinne huudetaan” eli meillä kaikilla, niin perus- ja jatko-opiskelijoilla kuin henkilökunnallakin olisi varmasti mahdollisuus parantaa käytöstämme ja siten lisätä yhteistä viihtyvyyttä. Tämähän ei suinkaan tarkoita, että kaikesta tarvitsee olla samaa mieltä. Epäkohtia tulee nostaa esille, jos sellaisia huomaa. Keskeisintä on kuitenkin tapa, millä tämä tapahtuu.

Hesarin uuden vuoden päivänä julkaisussa jutussa kerrottiin, että jos vuonna 2020 kannattaa opetella yksi trendi, se on tämä: ole mukava. Haluamme ympärillemme mukavia ihmisiä, ja yleinen mukavuuden nousu on hyvä asia. Helsingin yliopistolla erityispedagogiikasta väitöskirjaa tekevä Kaisa Vuorinen toteaa: ”On tärkeää oppia olemaan ihmisiksi ja tulemaan toimeen myös niiden ihmisten kanssa, joista ei heti pidä. Niistäkin, jotka tuntuvat oudoilta ja erilaisilta.” Yhteistyökykyiset – siis mukavat – pääsevät helpommalla ja saavat yhdessä enemmän aikaan.

Mitä meidän siis tulisi tehdä? Jo vuosi sitten tutkimusjohtaja Anne Pitkärannan johdolla sekä HUSissa että lääkiksessä käytiin laajasti näitä tuloksia läpi ja olen alettu etsiä parannuskeinoja moniin huonoksi koettuihin käytänteisiin. Mutta suurten organisaatioiden toimintatapoja ja -kulttuuria ei saa nopeasti muutettua. Oleellista on myös huomata, että meilläkin on erittäin monia erikoisaloja, joilla tulokset ovat jo olleet pitkään aivan erinomaisia, ja siten korjaavia toimienpiteitä tulee pystyä kohdistamaan haastavampiin yksiköihin.

Erikoistuvia kuuntelemalla voi oppia, mikä tekee työpaikasta hyvän. Se auttaa saamaan korkeita pisteitä näissä kyselyissä. Työviihtyvyyttä lisää usein tunne, että saa mahdollisuuden vaikuttaa edes jonkin verran omaan työnkuvaan, työaikaan, työoloihin tai uraan. Yksinkertaisia esimerkkejä hyvistä käytänteistä ovat muun muassa yhteiset aamukahvit ja lounaat sekä muut yhteishenkeä parantavat tilaisuudet tai se, ettei negatiivista palautetta anneta nuorille perjantaisin, ellei ole ihan pakko.

Voisimme kaikkien työhön perehdyttämisen, potilaan kohtaamisen, toimenpiteiden ja diagnostiikan opettamisen lisäksi yhdessä käynnistää ”hyvän käyttäytymisen kampanjan” Meilahdessa. Tämä alkaisi aivan yksinkertaisista perusasioista kuten tervehtimisistä, silmiin katsomisista, mukaan ottamisista ja hyvistä kohtaamisista.

Kutsunkin siis koko työ- ja opiskeluyhteisömme tähän mukaan, ja samalla toivotan kaikille:

Hyvää ja ennen kaikkea mukavaa alkanutta uutta vuotta 2020!

Risto Renkonen
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS
risto.renkonen@helsinki.fi