Kampuskuilu ja kommunikaation kompastuskivet

Tammikuun puoliväli, ja kalenterin lähempi tarkastelu muistuttaa mihin kaikkeen syksyn pimeiden kuukausien heikkoina hetkinä olenkaan lupautunut. Edessä näyttäytyy erittäin vilkas kevät, ja valonpilkahdukset taivaanrannassa vielä antavat odottaa itseään. Normaaliin työnkuvaan kuuluvien tutkimus- ja palveluyksikön manageroinnin lisäksi kalenterista paljastuu poikkeuksellisen paljon suoria henkilökohtaamisia oman tutkimusryhmän ulkopuolella – siis kontaktiopetusta luennoinnin ja pienryhmäohjaamisen muodoissa sekä esityksiä tiedeyhteisön tapahtumissa.

Helsingin Yliopistossa biolääketieteellistä tutkimusta, ja siis myös opetusta, tehdään ja annetaan kahdella eri kampuksella sijaitsevissa tiedekunnissa. Meilahden ja Viikin väliä pitkään kelanneena ei voi kuin ihmetellä, kuinka valtavaksi tuo 10 kilometrin välimatka voi paisua.

Tahtotilaa toisella kampuksella sijaitseviin tapahtumiin osallistumiseen tuntuu olevan mahdotonta löytää, olkoonpa kyse jatko-opiskelijan seurantaryhmän kokouksesta, kollegan kutsuman kansainvälisen huippututkijan seminaarista tai perusopiskelijoille annettavaan luento-opetuksen pitämisestä. Ja kuitenkin aiemmin mainitut itsestäänselvyydet, meillä kaikilla hyvin tiedossa olevat perustelut sille, minkä takia kampukselta toiselle siirtyminen kannattaisi, häviävät ajanpuutteen (teko)syylle.

Pahimmillaan sama leviää yhä pienempiin ja pienempiin siirtymiin. Saman kampuksen eri rakennukset tai tutkimusohjelman eri kerroksissa sijaitsevat ryhmät piiloutuvat viitsimättömyyden muurin taakse. Henkilökohtaisen kommunikaation vaatima vaivannäkö jää prioriteettilistoilla häntäpään sijoille, jonka vuoksi kasvokkain käyty keskustelu hiipuu, vähenee tai katoaa.

Ensimmäisenä tästä kärsivät yhteisten asioiden hoito, se mikä ei kuulu kenelläkään mutta tulisi kuitenkin tehdä, ja myöhemmin vaikutukset ylettyvät rahoituksen ja innovaatioiden piiriin.

Teknologia mahdollistaa nykypäivänä kasvokkain kommunikoinnin ilman paikasta toiseen siirtymisen vaivaa. Kukaan ei kuitenkaan kyseenalaista siihen liittyvää ajanhukkaa. Kukapa ei olisi kokenut vastaavaa, mitä tapahtui viime viikolla konferenssipuhelussa Israeliin, toissa viikolla kotimaan kollegoiden Skype-kokouksessa ja sitä ennen kahden kampuksen yhdistävässä henkilökunnan keskustelutilaisuudessa – tapahtumalle allokoidusta tunnin ohjelmasta lähes kolmasosa meni teknisten haasteiden selättämiseen. Ruudun takaa osallistuessa on myös helppo painaa mikrofonin mute-nappulaa ja ajautua muihin, hieman kiireellisimpiin tai tärkeämpiin tehtäviin. Vain hetkeksi!

Opetus on kivaa. Nuorten, innokkaiden ihmisten kohtaaminen hyvin valmistautuneena on useimmiten antoisampaa kuin mitä siihen käytetty aika ja energia verottavat. Lisäksi se on mitä mainion tapa hienovaraisesti tehdä omaa tutkimusalaa tunnetuksi, mikä onnistuessaan tarjoaa etulyöntiaseman tulevaisuuden tiedetalenttien rekrytointikisaan.

Tutkimuksen kannalta kollegoiden tapaaminen, siitä kumpuava yhteinen ideointi ja hyvähenkinen haasto ovat puolestaan vähintäänkin yhtä hyviä keinoja uusien oivallusten synnylle kuin ajoittainen hiljaiseen tekemättömyyden tilaan vetäytyminen. Nyky-yhteiskunnan tietotulvaisessa, sosiaalisuutta korostavassa menossa ensimmäisen vaihtoehdon olettaisi intuitiivisesti olevan meille jos ei sisäsyntyisesti luontaisempaa, niin ainakin sallitumpaa.

Suomi on pieni maa, ja täällä asuu vähän sekä harvakseltaan ihmisiä. Vuosikymmenten ajan tätä pikkuruista Suomea pidettiin malliesimerkkinä maasta, jossa tiedettä arvostettiin ja tutkijat väkimäärään suhteutettuna kykenivät tuottamaan kansainvälisesti arvostettuja korkeatasoisia tuloksia. Ajat ovat tuosta muuttuneet. Ei niinkään vielä välttämättä kansainvälisen arvostuksen suhteen, mutta merkittävästi kylläkin käytettävissä olevan tutkimusrahoituksen suhteen.

Palaamalla perustuksiin ja keskittymällä itsestäänselvyyksiin, esimerkiksi osallistumalla aktiivisesti yhteisillä varoilla tänne tuotujen ulkomaisten tutkijoiden kanssa käytäviin keskusteluihin, pysymme täällä peräpohjolassakin tietoisina kansainvälisen huippututkimuksen eturintaman liikkeistä. Se on yksi tapa, jolla voimme taistella korkeatasoisen tutkimuksen jatkuvuuden puolesta pienevien resurssien aikana. Nähkäämme vaivaa ja kommunikoikaamme!

Satu Kuure
Tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *