Monikielisyys terveydenhuollossa

Suomi on virallisesti kaksikielinen, mutta Suomessa puhutaan vähemmistökielenä myös saamea. Siitä huolimatta suomalaiset ovat eläneet melko homogeenisessä kieliympäristössä, kukin pääosin oman kielensä piirissä. Viimeistään kaksituhattaluvulla Suomesta on tullut niin monikielinen, että jokainen on sen havainnut. Mediassa onkin käsitelty monikielisyyteen ja kulttuurisuuteen liittyviä uutisia tiheästi. Harvemmin saamme lukea siitä, miten monikielisyys- ja kulttuurisuus näkyvät terveydenhuollossa.

On arvioitu, että Suomessa puhutaan tällä hetkellä jopa 500 kieltä, tosin harvinaisten kielten puhujia on vähän. Monikielisyyden kasvu on ollut nopeaa; vuonna 2015 Suomessa asui lähes 330 00 vieraskielistä ihmistä – siis muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea puhuvia, ja vuoden 2016 lopussa luku oli jo 350 000. Suomessa yleisimmin käytettyjä vieraita kieliä ovat venäjä, viro, somali, englanti ja arabia. Arvioidaan, että Helsingin seudun vieraskielinen väestö kaksinkertaistuu vuoteen 2030 mennessä.

Kieltä tarvitaan yhteiskunnan jokaisella osa-alueella. Monikielisyys heijastuu yhteiskunnan eri sektoreilla eri lailla, jollakin sektorilla enemmän kuin toisella. Sosiaali- ja terveydenhuollossa kieliympäristön muutos on ollut nopeaa. Alan ammattilaiset kohtaavat enenevässä määrin suomea vieraana kielenä puhuvia ihmisiä, jotka tulevat monista eri kulttuureista. Kohtaamiset eivät ole yleensä samalla tavalla sujuvia kuin samaa äidinkieltä käyttävien kesken.

Suomea vieraana kielenä puhuvalla ihmisellä ei ole välttämättä käytössään riittävää kielitaitoa, jolla hän selvittää asiansa. Sanasto voi olla liian suppea asioiden ilmaisemiseksi, eivätkä kielen rakenteetkaan ole vielä hallussa. Näistä syistä puheen ymmärtäminenkin on usein puutteellista. Tällaisissa tapaamisissa ammatti-ihminen joutuu käyttämään enemmän aikaa kommunikointiin ja asioiden selvittämiseen kuin samankielisten kesken. Juuri erikielisten kommunikointiin liittyviä pulmia käytettiin taannoin argumenttina keskustelussa, jossa puolustettiin Vaasan keskussairaalan säilyttämistä laajan päivystyksen sairaalana.

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) sanoo: ”Terveydenhuollon ammattihenkilön on annettava selvitys [potilaan terveydentilasta, hoidon merkityksestä, eri hoitovaihtoehdoista] siten, että potilas riittävästi ymmärtää sen sisällön. Jos terveydenhuollon ammattihenkilö ei osaa potilaan käyttämää kieltä tai potilas ei aisti- tai puhevian vuoksi voi tulla ymmärretyksi, on mahdollisuuksien mukaan huolehdittava tulkitsemisesta.”

Kaksi- ja monikielisyys tuo monenlaisia haasteita erilaisissa institutionaalisissa ympäristöissä. Logopedian näkökulmasta asiaa on tarkasteltu äskettäin parissa puheterapeuteille suunnatuissa kyselytutkimuksissa, joissa selvitettiin puheterapeutin työskentelytapoja, kun asiakas tulee muusta kielitausta kuin terapeutti.

Puheterapiassa kieli on sekä vuorovaikutuksen väline että kuntoutuksen kohde. Koska puheterapian tavoitteena on asiakkaan kielellisten ja kommunikoinnin taitojen arvioiminen ja siihen perustuvat interventiot, seuraa puheterapeutin ja asiakkaan erikielisyydestä monenlaisia haasteita. Tehdyissä kyselytutkimuksissa onkin selvitetty, miten puheterapeutit toimivat työssään kohdatessaan vierasta kieltä puhuvia asiakkaita, joilla epäillään olevan kieleen ja kommunikointiin liittyviä ongelmia. Näiden kyselyjen tulokset ovat hyvin samansuuntaisia.

Kaksi- ja monikielisten asiakkaiden suurin kasvu on tapahtunut 2010-luvulla. Vuonna 2015 puheterapeutit ovat työssään kohdanneet yli 80 kielen puhujia. Yleisimpänä vieraana kielenä puheterapeuttien asiakaskunnassa on venäjä, sen jälkeen viro ja edelleen arabia, englanti ja somali. Pääkaupunkiseudulla puheterapeuttien vastaanotolla saattoi olla kaksi- ja monikelisiä asiakkaita jopa yli 60 % kaikista asiakkaista, muualla enimmäkseen alle 20 %.

Lasten kohdalla puheterapeutille tulon pääongelmaksi oli arvioitu kielellinen erityisvaikeus. Muina ongelmina mainittiin esimerkiksi kehitysvamma, kuulovamma, huuli- ja suulakihalkio ja monimuotoinen oppimiskyvyn häiriö. Aikuisilla puolestaan yleisimpinä tulosyinä olivat afasia ja yleisemmällä tasolla aivoverenkierron häiriöt.

Puheterapeutin tehtävänä on arvioida esimerkiksi lapsen kielellisen kehityksen tasoa ja aikuisen kohdalla kommunikointikykyä ja -mahdollisuuksia sekä suunnitella tarvittavat interventiot. Tärkeää on selvittää asiakkaan kieliympäristö ja kielitausta, kuten lapsen vanhempien ja suvun käyttämä kieli – tai käyttämät kielet – ja lapsen päiväkodissa käytettävä kieli. Kieli- ja kommunikointitaidon tason arviointi tapahtuu esimerkiksi erilaisten kyselylomakkeiden avulla. Jonkin verran voidaan käyttää testejä ja dynaamista arviointia, mikä tarkoittaa esimerkiksi oppimiskyvyn arviointia. Asiakkaan läheiset ovat avainasemassa kaikkien näiden seikkojen selvittelyssä, mutta puheterapeutit saavat myös lisätietoja haastattelemalla muita ammattilaisia, esimerkiksi neuvolan terveydenhoitajia tai päiväkodin työntekijöitä.

Mutta miten kielellinen työskentely ylipäätään on mahdollista, mikäli yhteistä kieltä ole? Silloin tarvitaan tulkin apua. Terveydenhuoltoala onkin suurin asioimistulkkien työllistäjä. Tulkkauksen tavoite on se, että kielitaustaltaan erilaiset ihmiset pystyvät käyttämään julkisia palveluja. Tulkkauksella mahdollistetaan käsiteltävien asioiden sujuminen, mutta kyse on myös tilanteeseen osallistuvien ihmisten oikeuksista, eduista ja velvollisuuksista. Aina ei kuitenkaan saada tulkkia paikalle, jolloin ratkaisuna voi olla perheenjäsenten käyttäminen tulkkausapuna, vaikka tätä ei pidetäkään parhaana mahdollisena ratkaisuna.

Tiedossani ei ole, käytetäänkö tulkkeja riittävästi terveydenhuollossa, mutta esimerkiksi HUS-kuntayhtymän alueella tehtiin vuonna 2015 terveydenhuollon tulkkauksia 68 kielellä, ja tulkkauskertoja oli lähes 13 000 (Tulkkaus terveydenhuollossa, https://www.univaasa.fi/materiaali/pdf/isbn_978-952-476-734-7.pdf).

Työskentely tulkin avulla ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Tutkimuksissa on raportoitu useita haasteita. Esimerkiksi puheterapeutit ovat tuoneet kyselyissä esille joidenkin tulkkien puutteellisen kielitaidon ja sen, että tulkin murretausta voi olla erilainen kuin asiakkaan, jolloin syntyy helposti väärinkäsityksiä. Joskus tulkin koetaan tulkkaavan ”omiaan” tai jättävän joitain asioita tulkkaamatta kokonaan. Spesifien termien tuntemus voi olla heikkoa, ja ne pitää ensin selvittää tulkille, jonka jälkeen tulkki tulkkaa ne asiakkaalle. Tästäkin voi seurata väärinkäsityksiä. Käytännön haasteina on mainittu muun muassa tulkin tilaamiseen ja saamiseen liittyvät seikat, tulkkauksen vaatima lisäaika ja tulkin rooli tilanteen kolmantena osapuolena.

Aina ei tietenkään ole niin, että potilas on vieraskielinen ja ammatti-ihminen kotikielinen. Aivan oma lukunsa on se, kun terveydenhuollon ammattilainen, esimerkiksi lääkäri, on erikielinen ja lähtöisin aivan eri kulttuuritaustasta kuin potilas. Tässäkin asetelmassa on omat erityiset haasteensa. Koska monikielisyys ja -kulttuurisuus kulkevat käsi kädessä, erikielisten puhujien kulttuurierot voivat olla suuret. Terveydenhuollon ammattilaisella ja asiakkaalla tai perheellä saattaa olla aivan erilainen käsitys sairauden tai ongelman luonteesta. Myös sairauteen liittyvien käytännön asioiden hoitamisesta voi olla hyvin erilaisia näkemyksiä.

Kaikissa tapauksissa yhteisen ymmärryksen ja luottamuksen syntyminen hoitosuhteessa on olennaista. Tutkimustulokset viittaavat vahvasti siihen, että tietoa monikielisyydestä ja -kulttuurisuudesta tarvitaan lisää terveydenhuollossa. On tärkeää, että terveydenhuollon ammattilaiset saavat jo peruskoulutuksessa riittävästi tietoa monikielisyydestä ja -kulttuurisuudesta. Tarvitaan myös harjoittelua vieraskielisen potilaan kohtaamisesta, mahdollisesti myös tulkin kanssa.

Anu Klippi
Professori emerita, logopedia
anu.klippi@helsinki.fi

Rudbeck-päivä Upsalassa 19.10.2018

Upsalan yliopisto muistaa Olof Rudbeckia vuosittain järjestämällään juhlasymposiumilla. Tänä vuonna ohjelman aiheeksi oli valittu opiskelijoiden ehdotuksen pohjalta ”Smärta – den osynliga sjukdomen”.

Olof Rudbeck (1630-1702) oli yleisnero ja monipuolinen tiedemies. Hän toimi Upsalan yliopiston professorina ja kehitti merkittävästi yliopiston lääketieteen opetusta. Hän perehdytti oppilaitaan ja suurta yleisöä anatomiaan pitämällä julkisia ruumiinavauksia yliopiston (Gustavianum) katolla. Toimiessaan yliopiston kanslerina Axel Oxenstierna, joka Kustaa II Aadolfin sotiessa järjesti maamme hallinnon, halusi valtionyliopiston aloittavan anatomian opetuksen ihmisruumilla tehtävien dissekaatioiden avulla. Ja näin tapahtui.

Rudbeck kuuluu niihin tutkijoihin, jotka tekevät suurimmat tieteelliset läpimurtonsa aikaisin urallaan. Hän kuvasi lymfasuonet ja niiden merkityksen ollessaan vasta nuori anatomian opiskelija. Rudbeckin havainnoista, jonka hän kuvasi julkaisussaan Nova exercitatio, kuluikin siten lähes 400 vuotta ennen kuin vastaavat suonet löydettiin aivoista1.

Rudbeckistä loistavan elämänkerran kirjoittaneen Gunnar Erikssonin mukaan  Rudbeck oli saanut ajatuksen lymfasuonista jo vuonna 1650 seuratessaan vasikan teurastusta torilla. Rudbeckin oma kuvaus tapahtumasta on Erikssonin elämänkerrassa2 kuvattu Tigerstedtin kääntämänä seuraavasti:

Halsens vener och ärtarer likasom och luftstrupen och matstrupen voro redan avskurna, och man höll på med att uttaga inälvorna. Jag fäste då min uppmärksamhet särskilt vid den öppna brösthålan, emedan jag ville lära känna hjärtats rörelser hos det redan förblödda djuret. Under det att de med slakten sysselsatta kvinnorna ovårdligt hanterade tarmarna, märkte jag att en mjölkvassla liknande vätska här och där rann ut i trakten av halsgropen. Efter att hava erhållit tillstånd att närmare undersöka djuret, sköt jag kraftigt aorta åt höger och upptäckte då en med mjölklik vätska fylld gång. Med kniv isolerade jag aorta från trakten av mellangärdet ända upp till halsgropen från interkostalgrenarna och ryggkotorna. Nu låg gången fri med undantag av inmynningsstället, vilket dock icke kunde upptäckas, emedan kvinnorna vid slakten sönderslitt de från hjärtat utgående kärlen. Jag vände mig åter till mellangärdet, avlossade det på högra sidan och påträffade då en liten blåsa, som var fylld med en vätska, liknande utspädd mjölk. Emedan inälvorna och tarmarna uttagits, var det mig icke möjligt att närmare undersöka saken.

Rudbeck-päivän teemana oli siis ”näkymätön kipu”. Upsalan yliopiston professori Torsten Gordh Jr esitteli luennossaan kliinisiä tutkimustuloksia, joiden perusteella pitkäaikaisesta kivusta kärsivien, mm. fibromyalgia-, selkäkipu- ja hermovauriopotilaiden selkäydinnesteestä tehty proteomiikkaprofiili olisi selvästi inflammatorisesti painottunut terveisiin kontrolleihin verrattuna.  Tämä saattaa liittyä aivojen glymfaattisen järjestelmän toimintahäiriöön kipupotilailla yleisestä unihäiriöstä johtuen. Tätä on tarkoitus tutkia tiedekuntamme uudessa tutkimusohjelmassa SLEEPWELL, Rudbeckin jalanjäljissä….

  1. Aspelund A,AntilaS, Proulx ST, Karlsen TV, Karaman S, Detmar M, Wiig H, Alitalo K.
    A dural lymphatic vascular system that drains brain interstitial fluid and macromolecules. J Exp Med 2015;212:991-9.
  1. Gunnar Eriksson: Rudbeck 1630-1702, LIV, LÄRDOM, DRÖM I BAROCKENS SVERIGE. Atlantis Stockholm 2002. ISBN 91.7486-617-6.

Eija Kalso
Professori, Helsingin yliopisto
eija.kalso@helsinki.fi

 

Voiko uneen sukeltaa – hyvän unen suuri paradoksi

Kun unen pinta ottaa vastaan – valve vaihtuu uneen – alkaa sukellus kohti syvempää unta. Vastassa ovat pian aivojen hitaat aallot (hidasaaltouni – slow wave sleep). Tällöin aivot ovat synkronoidussa unitilassa, neuronit syttyvät ja lepäävät vuorovedoin. Solujen väliin muodostuu tilaa ja glymfaattinen kierto sitoo plakit ja roskat puhdistavaan virtaukseen. Aika ajoin talamuksesta lähtee kehrämäinen aktivaatiopyrähdys (sleep spindle) joka resonoi korkeammalla taajuudella muutaman sekunnin. Se muodostaa yhteyksiä aivokuoren ja hippokampuksen välille, ja muistijäljet vahvistuvat.

Viime aikoina lehdet ovat täyttyneet ainakin 1001 yöunivinkistä – kuvavirrassa seilaavat seesteiset makuuhuoneet ja sänkykauppiaan valkoinen takki. Meidät on varustettu kustomoidulla patjalla, tiedolla, mittareilla ja uniprosenteilla – ottaaksemme unen haltuun.

Törmäys unen suureen paradoksiin on väistämätön: voiko unta, tilaa tietoisuuden pinnan alla, hallita?  Voimme parantaa unen olosuhteita ja ajoitusta mutta siitä huolimatta suuri osa ihmisistä sukeltaa uneen pinnan suuntaisesti tai ainakin kannatellen periskooppiaan pinnan päällä.

Evoluution kannalta voi olla suotuisaa säilyttää unenaikainen reagointivalmius kun elämässä on stressiä tai mielen viritystila on korkea. Mutta pelkkä ikä tekee saman. Vanhetessa (lue keski-iässä) hitaat aallot latistuvat ja ylipäätään syvän unen määrä vähenee. Unen katkonaisuus saa toisinaan tuntumaan siltä kuin olisi valvonut koko yön.

Yömyssykin on osa paradoksia: vaikka alkoholi voi lisätä alkuyön syvää unta, se myös sekoittaa siihen häirintää, eli korkeita, valveelle tyypillisiä taajuuksia. (Isoäitini suosittelemasta miniannostuksesta eli ”fingerporillisesta konjakkia” ei valitettavasti löytynyt tieteellistä tutkimusta.)

Mutta hyvä uni ei ole vain syvää. Suuriin selvittämättömiin kysymyksiin kuuluu univaiheiden merkitys – ja se miksi ne seuraavat toisiaan syklisesti. Ehdottomasti jännittävintä – ja paradoksaalisinta – on kuitenkin REM-uni. Paradoksi syntyy vilkkaasta aivotoiminnasta ja lihasten rentoudesta. Aivot ovat hyperassosiatiivisessa tilassa. Synaptiset yhteydet sekä karsiutuvat että vahvistuvat.

Käänteinen oppiminen (unlearning), yhteyksien karsiutuminen, mahdollistaa aivojen toimintakyvyn säilymisen ja funktionaalisten hermoverkkojen kehittymisen. Eläinmallit ovat osoittaneet että REM-unella on tässä keskeinen merkitys. REM-unta voi pitää myös luovan ongelmanratkaisun tilana, jossa divergentti assosiatiivinen aktiivisuus voi luoda uusia malleja valveelta perittyyn ongelmaan.

REM unella on rooli myös tunteiden säätelyssä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että negatiivinen tunnelasti usein laimentuu yön aikana ja että tämä prosessi liittyy REM-uneen, mutta vielä ei tiedetä miten se tapahtuu. Yön aikana tapahtuman muistikuva voi vahvistua, mutta siihen liittyvä emotionaalinen reaktiivisuus pienentyä, myös aivokuvista nähtynä.  Ehkä negatiivisiin tunteisiin liittyvät synaptiset assosiaatiot eliminoituvat? Ehkä tunteisiin liittyvät ajatuskehät sekoittuvat? Ehkä tunteiden hallintaan liittyvät frontaaliset yhteydet vahvistuvat?

Masentuneisuuteen voi liittyä poikkeavaa REM-unta, mutta ei aina. Kuitenkin REM- unen ollessa katkonaista ja heikkolaatuista, unen tunteita korjaavaa vaikutusta ei synny. Kääntäen ajatellen, REM-unella on mielenterveyttä ylläpitävä vaikutus. Jos ihminen kokee herkästi negatiivisia tunteita, esimerkiksi syyllisyyttä tai häpeää, eikä kumuloituvien tunteiden kuorma nollautuisikaan yön aikana, voi olo käydä aikaa myöten kuormittuneeksi, masentuneeksikin.

Unitutkimuksessa riittää selvittämättömiä kysymyksiä. Minkälaista on palauttava ja hoitava uni, joka edistää terveyttä/parantumista, tunteiden säätelyä ja oppimista? Kuinka paljon unen piirteet ovat predestinoituja ja kuinka paljon unta voi itse edistää? Miten uni liittyy erilaisiin sairauksiin ja stressin kokemukseen?

Lääketieteellisen tiedekunnan uusi monitieteinen Sleep Well -tutkimusohjelma tulee etsimään vastauksia myös näihin kysymyksiin.

Anu-Katriina Pesonen
Kehitys- ja kliinisen psykologian professori, Helsingin yliopisto
anukatriina.pesonen@helsinki.fi
https://www.helsinki.fi/en/researchgroups/sleep-and-mind
@anu_katriina

Lähteitä

Li W, Ma L, Yang G, Gan WB. REM sleep selectively prunes and maintains new synapses in development and learning. Nat Neurosci. 2017;20(3):427-437.

Tempesta D, Socci V, De Gennaro L, Ferrara M. Sleep and emotional processing. Sleep Medicine Reviews. 2018; 40: 183-95.

Zhang H, Fell J, Axmacher N. Electrophysiological mechanisms of human memory consolidation. Nat Commun. 2018; 5;9(1):4103.

Todellisuuden valossa – tosielämän data terveydenhuollon tukena

”Kokeillaan tätä lääkitystä ensin ja katsotaan, miten se tehoaa”. Hämmentynyt ja tuskainen potilas poistuu lääkärin vastaanotolta lääkemääräys ja hoito-ohjeet mukanaan. Eikö lääkärin pitäisi tietää, miten tätä sairautta hoidetaan? En minä halua kokeilla mitään, haluan toimivan lääkityksen ja eroon kivuista ja elämääni häiritsevästä sairaudesta!

Suomessa terveydenhuollon taso on kansainvälisesti katsottuna huippuluokkaa. Useimpiin vakaviinkin sairauksiin on tarjolla joko parantava hoito tai ainakin oireita lievittävä lääke tai jopa useampia. Miksi tosielämässä on kuitenkin vaikea varmuudella sanoa, auttaako tietty lääke potilasta? Miksi sama lääkevalmiste toimii yhdellä potilaalla, mutta toinen kärsii vain haittavaikutuksista?

Ennen markkinoille pääsyä uusi lääkevalmiste käy läpi tiukat kliiniset tutkimukset (randomised clinical trials, RCT). Kliinisten tutkimusten tarkoitus on osoittaa lääkevalmisteen teho ja turvallisuus kontrolloiduissa olosuhteissa, ja ne toteutetaan hyvin tiukasti säädellyn protokollan mukaan. Kliiniset tutkimukset etenevät asteittain pienestä vapaaehtoisten joukosta laajemmilla potilasjoukoilla tehtäviin kokeisiin ja vievät helposti viidestä kymmeneen vuotta. Lopulta vain pieni osa, noin kymmenesosa kaikista testattavista lääkevalmisteista ja esimerkiksi uusista syöpälääkkeistä vain noin kolme prosenttia, läpäisee kliiniset tutkimukset1. Miten voi olla mahdollista, ettei näin tiukan seulan läpikäynyt lääkevalmiste lopulta osoittaudukaan tehokkaaksi laajamittaisessa lääketieteellisessä käytössä?

Tosielämässä lääkkeitä käyttää huomattavasti epäyhtenäisempi joukko potilaita kuin tarkasti rajatulla potilasryhmällä tehtävissä kliinisissä kokeissa. Potilaalla voi olla samanaikaisesti useita liitännäissairauksia ja lääkityksiä, joiden yhteisvaikutuksiin kliiniset kokeet eivät anna vastausta. Toisaalta jo erot geeniperimässämme vaikuttavat siihen, miten elimistömme hajottaa tiettyjä lääkeaineita tai miten syöpälääke puree pahanlaatuiseen kasvaimeen.

Kontrolloidut kliiniset tutkimukset kertovat lopulta melko vähän siitä, mitkä ovat lääkkeen hoitotulokset ja kustannusvaikuttavuus todellisessa lääketieteellisessä käytössä. Viime vuosina onkin alettu yhä laajemmin tiedostaa niin kutsutun tosielämän datan (real-world data, RWD) ja siitä johdetun tosielämän näytön (real-world evidence, RWE) merkitys terveydenhuollon kehittämisen tukena.

Tosielämän datalla tarkoitetaan yleisesti kaikkea varsinaisten kliinisten kokeiden ulkopuolelta hankittua potilaan terveydentilaan liittyvää tietoa2. Käytännössä terveystietoa voidaan kerätä esimerkiksi lääkärin kirjoittamista sairauskertomustiedoista, potilas- ja lääkekorvausrekistereistä tai suoraan potilaalta vaikkapa kyselytutkimuksilla. Vaikka tosielämän havaintojen hyödyntäminen ei olekaan täysin uutta esimerkiksi lääketeollisuuden piirissä, on sähköisten potilasrekisterien kehitys lisännyt merkittävästi tosielämästä kerätyn tiedon hyödyntämismahdollisuuksia.

Tosielämän data kuvaa kliinisiä kokeita paremmin esimerkiksi lääkkeen pitkäaikaisia terveyshyötyjä todellisessa käyttäjäryhmässä. Tosielämän datan avulla pystytään kartoittamaan vaikkapa ne potilasryhmät, jotka hyötyvät hoidosta eniten tai joilla hoitovasteen ennustetaan olevan huono.

Toisaalta lääkkeiden erittäin harvinaiset haittavaikutukset tulevat usein ilmi vasta tosielämän hyvin laajoissa potilasaineistoissa, kuten hyvin muistamme narkolepsiakohun aiheuttaneen sikainfluenssarokote Pandemrixin tapauksesta. Vanhoille lääkkeille saatetaan myös pitkäaikaisessa ja laajamittaisessa käytössä löytää aivan uusia käyttötarkoituksia. Hyvä esimerkki tästä on pitkään diabeteksen hoidossa käytössä ollut metformiini, jonka tosielämässä havaittuja syöpää ehkäiseviä vaikutuksia tutkitaan nyt kiivaasti.

Vaikka tosielämän näytön tarpeeseen on havahduttu erityisesti lääketeollisuudessa, pystytään tosielämän tietoa hyödyntämään laajasti myös terveydenhuollon päätöksenteossa ja hoitokäytäntöjen suunnittelussa. Yhdistämällä tosielämän kliinistä tietoa esimerkiksi lääkekustannustietoihin päästään arvioimaan hoidon todellisia kustannuksia ja kustannustehokkuutta. Potilaiden terveystietoja tutkimalla voidaan tunnistaa sairauksien riskitekijöitä ja löytää uusia keinoja diagnosoida sairaus mahdollisimman varhain. Tosielämän tiedon avulla voidaan havaita myös mahdollisia tyydyttymättömiä tarpeita vallitsevissa hoitokäytännöissä.

Laajoista sovellusmahdollisuuksista huolimatta tosielämän data ei tarjoa pikavoittoja. Tosielämän näyttö ei myöskään korvaa kliinisistä tutkimuksista saatua tietoa vaan täydentää sitä. Suurimmat haasteet liittyvät tiedon laatuun ja tutkimuksessa käytettävien analyysimenetelmien valintaan. Esimerkiksi potilaskertomusten kirjaaminen vaihtelee suuresti lääkäreiden välillä, puhumattakaan potilaiden omaan kertomukseen perustuvan tiedon tarkkuudesta. Terveystietoa on tarjolla paljon, mutta se on tyypillisesti hajanaista ja muuttujia on valtavasti. Olennaisen tiedon poimiminen ja johtopäätösten tekeminen, matka tosielämän datasta tosielämän näytöksi, onkin haastavaa verrattuna kontrolloituun tutkimusasetelmaan.

Biologisen tutkimustiedon lisääntyessä uusia, kalliita hoitomuotoja tulee markkinoille kiihtyvään tahtiin. Hoitovaihtoehtojen lisääntyessä on yhä tärkeämpää pystyä osoittamaan hoidon todelliset terveyshyödyt ja tunnistamaan hoidosta hyötyvät potilaat.  Tulevaisuuden terveydenhuollon haaste on vastata potilaiden tarpeisiin entistä yksilöllisemmin ja taloudellisesti kestävällä tavalla. Tosielämän tiedon hyödyntäminen terveydenhuollossa on vasta alkutekijöissään. Kattaviin geeni- ja biopankkitietoihin yhdistettynä se avaa kuitenkin mahdollisuuden sairauksien parempaan ennaltaehkäisyyn ja terveydenhuollon yksilölliseen räätälöintiin.

Aino Vesikansa
Tutkijatohtori, HY eläinlääketieteellisten biotieteiden osasto ja Helsinki Institute of Life Sciences
aino.vesikansa@helsinki.fi

  1. Wong CH1, Siah KW1, Lo AW2. Estimation of clinical trial success rates and related parameters. Biostatistics. 2018 Jan 31.
  2. Sherman RE, Anderson SA, Dal Pan GJ, Gray GW, Gross T, Hunter NL, LaVange L, Marinac-Dabic D, Marks PW, Robb MA, Shuren J, Temple R, Woodcock J, Yue LQ, Califf RM. Real-World Evidence – What Is It and What Can It Tell Us? N Engl J Med. 2016 Dec 8;375(23):2293-2297.