Talvisodan muisto ja oikeuslääketiede

Tämä kirjoitus ilmestyi  luettavaksi 30.11.2020 klo 9.15. Kellonaika ei ole sattumaa: tällä kellonlyömällä 81 vuotta sitten 30.11.1939 Helsingissä annettiin talvisodan ensimmäinen ilmahälytys. Pian muutama pommi putoaa Santahaminaan. Aamun pieni lentohyökkäys tavoittelee sotilaskohteita, mutta iltapäivällä on jo tosi kyseessä: klo 14.50 yhdeksän konetta pudottaa pomminsa Hietalahteen ja Kamppiin ja surmaa 91 ihmistä viidessä minuutissa. Talvisota tulisi kestämään 105 päivää ja kaikkiaan 25 904 suomalaista sotilasta ja 957 siviiliä menettäisi henkensä. Ja reilu vuosi talvisodan päättymisen jälkeen Suomi sukeltaa ”maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä” jatkosotaan, jossa kaatuu 63 204 suomalaissotilasta.

Suomen sodista erityisesti talvisota on edelleen paljon esillä. Sodan syttymistä ja rauhantuloa maaliskuussa muistellaan joka vuosi eri tavoin. Omaa elämäänsä elää ’Talvisodan henki’, yksimielisyyteen ja urakkahenkeen viittaava käsite, joka nousee esiin mitä erilaisemmissa yhteyksissä, viime aikoina varsinkin koronaepidemian vastaisessa taistelussa (esim. Kaisankodin blogikirjoitus). Etsautuminen kansakunnan muistiin on ymmärrettävää, niin valtava ja kaikkia koskettava ajanjakso talvisota oli. Mittakaavasta voi saada aavistusta vertaamalla uhrien määrää viime aikojen katastrofeihin. Useimmat meistä muistavat hyvin, kuinka järkyttävää 179 suomalaisen menehtyminen tsunamissa tapaninpäivänä 2004 oli. Talvisodan järkyttävyys on ollut omaa luokkaansa: sotatoimien seurauksena kuoli keskimäärin 255 henkeä vuorokaudessa – joka päivä, yli sadan päivän ajan.

Talvisotaa ja tsunamia ei tietenkään voi oikeasti rinnastaa toisiinsa, mutta täältä oikeuslääketieteen näkövinkkelistä niillä on yhteinen nimittäjä: vainajien tunnistaminen. Tsunamiuhreja ei enää aktiivisesti (Suomessa) tutkita, mutta viime sodissa kaatuneita suomalaissotilaita tunnistetaan yhä, yli 75 vuotta sotien jälkeen.

Edelleen jatkuvien tunnistustutkimusten taustalla häilyy talvisodan alkupäivinä annettu lupaus siitä, että kaatuneet sotilaat toimitetaan kotikuntiin omaisten haudattavaksi. Toiseen maailmansotaan osallistuneista valtiosta ainoastaan Suomi huolsi kaatuneensa näin, vaikka vainajien kuljetus on ollut melkoinen logistinen ponnistus voimiensa äärirajoilla pinnistelevälle maalle. Ajatus siitä, että veljeä ei jätetä on kuitenkin ollut erittäin tärkeää niin sotilaille kuin heidän omaisilleenkin.

Taistelutilanteissa kaatuneiden evakuointi ei kuitenkaan aina ollut mahdollista. Talvi- ja jatkosodassa noin 13 000 suomalaista sotilasta (14 % kaatuneista) jäi kentälle, lähes puolet näistä kesän 1944 torjuntataistelujen aikana.

Näistä rautaesiripun taakse jääneistä sotavainajista ei YYA-Suomessa juuri ääneen puhuttu, mutta heidät muistettiin hämmentävänkin hyvin. Tämän osoittaa Suomen nopea reagointi maailmanhistoriallisten tapahtumien vyöryessä taas valtavasti. Kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta jouluna 1991, nosti Suomi sotavainajat heti asialistalle: vain muutaman Neuvostokonkurssia seuranneen kuukauden aikana Suomi ja Venäjä neuvottelivat sopimuksen ”yhteistyöstä toisen maailmansodan seurauksena Venäjällä kaatuneiden suomalaisten sotilaiden ja Suomessa kaatuneiden venäläisten (neuvostoliittolaisten) sotilaiden muiston vaalimisessa” (Finlex). Sopimustekstissä viitataan Geneven yleissopimuksen periaatteisiin, joiden mukaan aseellisen konfliktin osapuolten tulee kunnioittaa alueelleen jääneitä vainajia ja auttaa heidän kotiuttamisessaan. Näihin periaatteisiin on vedottu myös viimeaikaisessa keskustelussa kuolleiden ihmisoikeuksista. Näkemyksiä on puolesta ja vastaan: Suomessa vainajien oikeuksien puolesta on puhunut mm. oikeushammaslääkäri Helena Ranta. Hänen mukaansa kaikilla vainajilla on oikeus tulla haudatuksi uskontonsa ja yhteisönsä traditioiden mukaan hautaan, jossa on nimi. Sotavainajien tunnistaminen ei ainakaan ole ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa.

Valtiosopimuksen synnyttyä vapaaehtoiset aloittivat välittömästi etsintämatkat Venäjälle, pääosin Karjalankannakselle, missä sekä talvi- että jatkosodan suurimmat taistelut käytiin. Lähemmäs 300 suomalaista on osallistunut näille retkille vuosien varrella  (HS:n artikkeli ja toimintaa koordinoivan Sotavainajien Muiston Vaalimisyhdistyksen sivut). Viime vuosina suurimman osan löydöistä ovat tehneet venäläiset, erityisesti Vjatseslav Skokov ja hänen etsintäryhmänsä ”Karjalan Valli” on kunnostautunut tässä (kts. esim. sotaveteraanit-sivusto). Kaiken kaikkiaan sotavainajia on tähän mennessä löydetty ja palautettu Suomeen noin 1 400.

Koska vainajat pyritään tunnistamaan, on sotavainajaprojektissa alusta lähtien työskennellyt  myös oikeuslääketieteen asiantuntijoita, mm. antropologi, oikeuslääkäreitä ja oikeusgeneetikkoja. Tunnistamisen edellytys on tuntolevyn löytyminen: tuntolevyn tietojen perusteella selviää oletettu henkilöllisyys, joka sitten varmistetaan DNA-tutkimuksin. Sotavainajien oikeusgeneettisen tunnistamisen käynnisti professori Antti Sajantila Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksella jo vuonna 1992, nykyään työ tehdään THL:n oikeusgenetiikkayksikössä. Tutkimusten periaate on sama kuin muissakin oikeusgeneettisissä yksilöntunnistustutkimuksissa: luista saatavia DNA-tunnisteita verrataan tunnisteisiin, jotka ovat peräisin (oletetun henkilön) elossa olevilta omaisilta. DNA-tunnistaminen on tarpeen: noin neljäsosassa tapauksista tuntolevy ei ole kuulunut löydetylle vainajalle.

Tähän mennessä noin 400 vainajaa on tunnistettu ja  haudattu kotikuntiensa sankarihautausmaille. Tämän blogitekstin kirjoittamisprosessin aikana määrä kasvoi kolmella: tutkittavana on kuusi talvisodan vainajaa, jotka kaatuivat 15.2.1940 puolustaessaan Punnus-nimisen kylän kansakoulua keski-Kannaksella (IS:n artikkeli). Mahdollisesti kaikki kuusi onnistutaan tunnistamaan.

Sotavainajien tunnistusprojekti on osoittanut, kuinka tärkeää vainajan tunnistaminen ja hautaaminen omaisille on. Lähes kolmikymmenvuotisen projektin kuluessa yli tuhanteen omaiseen on otettu yhteyttä vertailunäytteen saamiseksi, eikä yksikään ei ole kieltäytynyt. Omaisten kiinnostus ja kiitollisuus työtä kohtaan on huomattavan suurta ja tunnistukset saavat usein positiivista julkisuutta (vaikkapa HS:n artikkeli 4.6.2017). Voitte ehkä uumoilla, kuinka palkitsevaa työ on oikeusgeneetikolle – etenkin sotahistoriasta kiinnostuneelle oikeusgeneetikolle.

Kiinnostus sotavainajien tunnistamistyötä kohtaan kertoo osaltaan myös oikeuslääketieteen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Kun 80 vuotta sitten kadonneiden tunnistaminen koetaan näin tärkeänä, on helppo ymmärtää kuinka ensiarvoista se on hiljattain tapahtuneissa onnettomuuksissa kuolleiden omaisille, yhtenä esimerkkinä jo aiemmin mainittu tsunamikatastrofi.

Hiukan erilaisessa mutta erityisen isossa roolissa oikeuslääketiede ja tunnistaminen ovat olleet maissa, joilla on verinen lähimenneisyys. Esimerkiksi sisällissodan (Nepal, Peru, entinen Jugoslavia, Guatemala, El Salvador) tai väkivaltaisen sotilashallinnon (Argentiina, Chile) uhrien tunnistaminen on auttanut selvittämään tapahtuneita. Syyllisten saattaminen oikeudelliseen vastuuseen voi osaltaan vaikuttaa yhteiskunnan jälleenrakennukseen konfliktien jälkeen. Tästä on hyvänä esimerkkinä työ, jota tekee International Commission on Missing Persons (ICMP). Se perustettiin Daytonin rauhansopimuksen jälkeen vuonna 1996 Jugoslavian hajoamissodissa kadonneiden henkilöiden etsimiseksi ja tunnistamiseksi. Työ on monitieteistä kuten tunnistaminen aina, mutta luurankoasteelle maatuneiden vainajien kohdalla DNA on keskeisessä roolissa. Tähän mennessä yli 20 000 vainajaa on saanut nimen, mukaan lukien 6887 Srebrenicassa vuonna 1995 teloitetusta noin 8000 henkilöstä (Parsons et al. 2018). ICMP:n tutkimusten tuottama tieto on ollut ratkaisevassa roolissa useissa sotarikosoikeudenkäynneissä, esim. kun Bosnian serbien presidentti Radovan Karadžić ja hänen kenraalinsa Ratko Mladić todettiin syyllisiksi kansanmurhaan. (Näistä lukiessa tulee ihmeteltyä, kuinka laaja-alaisia vaikutuksia Eppendorf-putkien pohjilla olevilla 10 mikrolitran liuostipoilla voikaan olla!) Viime vuosina ICMP:n toiminta, jota Suomikin rahoittaa, on laajentunut ja kansainvälistynyt. Tarve tämänkaltaiselle työlle tuskin tulee nykyisessä maailmantilanteessa vähenemään, mm. Syyrian sota ja pakolaisaallot voivat tulla työllistämään tutkijoita pitkään.

Suomessakin on käyty verinen sisällissota ja viime aikoina on keskusteltu vuoden 1918 uhrien tunnistamisesta. Toistaiseksi laajamittaisia tunnistusprojekteja ei ole tehty, vaikka eri tahot ovat sen puolesta puhuneet (esim. Veli-Pekka Leppäsen essee vuodelta 2018). Päähuomio on ollut Päijät-Hämeen suunnalla: Lahden Hennalassa, missä on ollut suuri vankileiri, ja Vierumäellä, missä taistelussa kaatuneita punaisia ollaan parhaillaan siirtämässä pois Versowoodin sahan alueelta.

Tässä kohtaa on vedettävä jarrusta: niin mielenkiintoinen kuin laajamittainen sisällissodan vainajien tunnistamisprojekti olisikin, suhtaudun itse siihen toistaiseksi varauksella. Pääsyy tähän on – valitettavasti – raha tai sen puute. Projekti olisi todennäköisesti hyvin kallis, ja kustannuksia on varsin vaikea arvioida ennalta. Hintaa nostaa se, että sodasta on aikaa jo yli sata vuotta. On selvää, että työssä on käytettävä uuden sukupolven sekvensointimenetelmiä, mikä ei ole aivan halpaa. Merkittävin haaste ei kuitenkaan ole vainajissa, vaan tunnistamiseen tarvittavissa vertailuhenkilöissä. Toisin kuin talvi- ja jatkosodan kohdalla, sisällissodassa kuolleiden henkilöllisyydestä ei useinkaan voida saada ennakkotietoa: eri joukko-osastoja ja niiden vaiheita ei ole dokumentoitu systemaattisesti, eikä sotilailla ollut tuntolevyjä. Tämä tarkoittaa, että vertailuhenkilöitä täytyy hakea yleisillä ilmoituksilla ja tyypittää ”sokkona”. Koska vuoden 1918 sisällis-/vapaus-/luokka-/veljessota/punakapina herättää edelleenkin paljon tunteita on odotettavissa, että ihmiset innostuvat ja vertailunäytteenantajia ilmoittautuu paljon. Tämä on periaatteessa hienoa, mutta ennen kuin innostutaan tai innostetaan, pitäisi resurssit mahdollisesti todella laajamittaiseen tunnistamiseen järjestää.

Sopiikin toivoa, että projektin puolestapuhujat ymmärtäisivät selkeästi kuinka paljon aikaa, rahaa ja käsiä tämänkaltainen työ vaatii. Tuntuu siltä, että kustannuksia laskeskeltaessa ajatellaan usein vain vainajien DNA-tyypityksiä – valitettavasti vain henkilön nimi ei ole koodattuna perimään. On tärkeää huomata myös, että yhden haudan avaamisen jälkeen on vaikea perustellusti kieltäytyä muiden hautojen tutkimisesta. Tämänkaltaisissa projekteissa herää helposti kysymys tasapuolisuudesta, eikä tutkimuksia voi jättää kesken. Lopputulostakaan ei voida etukäteen taata.

Riittäviä resursseja odotellessa voidaankin keskittyä muistelemaan viime sotia, vaikka eläytymällä  talvisodan alkuhetkiin Helsingissä ja etulinjan sotilaan tuntemuksiin:

Eilen meillä oli taas suurempi rytäkkä. Julmalan Alpo kaatui ja 6 miestä haavoittui. Kortesmaan Erkkikin aikalailla pahasti. Minä olen vielä tähän päivään asti säilynyt kuin ihmeen kaupalla vaikka henki on välistä ollut aivan hiuskarvan varassa, kuinka kauan tätä hyvää tuuria vain jatkuu. Kyllähän tämä etulinjan sotilaan elämä on sitä kurjinta elämää mitä olla voi. Joka askeleella vaanii kuolema ja joka päivä saa ajatella jotta onko tämä minun viimeinen elinpäiväni. Kai Sinäkin Elle vähän aavistat millaises sieluntilas sitä ihminen silloin on. Ne helpommalla pääsee jotka lievästi haavoittuu. Kyllä minäkin oon monta kertaa ittekseni ajatellut, jotta jotka täällä koko aijan haavoittumatta ja kaatumatta säilyvät, niin ei kukaan siellä kotipuolessa osaa sellaiselle miehelle antaa sitä arvoa kun kuuluisi, eikä mikään siviilimäinen myötätunto eikä aineelliset avut ja lahjoitukset voi korvata niitä kärsimyksiä joita täällä mies joutuu joka päivä kokemaan.”

(Teksti on ote enoni Leo Kohdan kirjeestä naapurin Elle Ala-Luomalle jatkosodan alussa 1941)

 

Jukka Palo

Oikeusgenetiikan dosentti

HY/THL

 

Miksi eläimiä käytetään tutkimukseen?

Lääketieteen menneet saavutukset nojaavat pitkälti eläinkokeisiin. Ilman eläimillä tehtyjä perusbiologiaa selvittäviä kokeita sekä lääkeaihioiden testausta ennen kliinisiä kokeita olisivat sairaanhoitokeinomme monilta osin erilaiset tai jopa olemattomat.

Sattuman mukanaan tuomat löydöt, kuten penisilliinin löytyminen lääkkeeksi, olisivat todennäköisesti tuoneet avun joihinkin sairauksiin, mutta nykyihmisen eliniän ennuste olisi silti huomattavasti lyhyempi. Näin kävi myös penisilliinin kohdalla, kun Flemingin kollega Chain lopulta testasi sitä hiiressä ja totesi sen soveltuvan infektioiden torjuntaan. Ilman tätä eläinkokeen mukanaan tuomaa tietoa olisi penisilliinikin voinut jäädä ihmiskunnalta hyödyntämättä.

Eläimillä tehtävää tutkimusta kyseenalaistetaan monelta suunnalta

EU esitti joitakin vuosia sitten (2010) vaatimuksen siitä, että jäsenvaltioiden tulisi päästä eroon eläinkokeista. Viimeisin EU:n eläinkokeettomien testien referenssilaboratorion (EURL ECVAM) vaatimus kuluvan vuoden keväältä edellyttää jäsenvaltioiden kieltävän eläinperäisen vasta-ainetuotannon. Monien tahojen mielestä molemmat vaatimukset ovat ennenaikaisia.

Vaikka soluperäisissä elinaiheviljelmissä pystytään tutkimaan ja testaamaan yksityiskohtaisesti monia biokemiallisia tapahtumia, ei niiden kudosspesifisen vaihtelun ymmärtäminen eri elimissä saati kokonaisessa toimivassa elimistössä ole mahdollista. Myöskään esimerkiksi kliinisissä laboratorioissa käytössä olevaa diagnostiikkaa ei pystytä hetkessä muuttamaan siten, että siinä käytettävät vasta-aineet korvattaisiin eläinten immunisaation sijasta vaihtoehtoisilla menetelmillä, joiden tuottama vasta-ainekirjo ei vastaa moninaisuudessaan eläinperäistä tuotantoa.

Eläin- ja solukokeet -vastakkainasettelu näyttäytyy tutkimustyössä harvoin

Eläinkokeiden ja niin sanottujen vaihtoehtoisten menetelmien vastakkainasettelu on pitkälti median ja poliittisten päättäjien aikaansaamaa lainehdintaa. Tämä vastakkainasettelu näyttäytyy käytännön tutkimustyössä hirveän harvoin, sillä jokainen tutkimuskysymykseensä perusteellisesti paneutuva tutkimusryhmä käyttää mahdollisimman laajaa, erilaisten menetelmien repertuaaria ennen mahdollista päätymistä eläimillä tehtävään tutkimukseen.

Esimerkkinä voidaan ajatella vaikka suomalaisen tautiperimän taakkaa. Suomalaiseen väestöön on maan asutushistorian ja eristäytyneisyyden vuoksi rikastunut harvinaisia yhden geenimutaation aiheuttamia synnynnäisiä tauteja, ja näitä niin sanottuja suomalaisen tautiperinnön tauteja on tähän mennessä kuvattu yhteensä 36. Tyypillistä näille taudeille on, että suurin osa suomalaisista kantaa jonkin taudin aiheuttavaa mutaatiota perimässään, mutta itse taudeista emme kärsi me itse, vaan ne tulevat ikävän ja suhteellisen harvinaisen sattuman seurauksena omien lastemme riesaksi.

Tautigeenit tunnistettiin pitkälti jo 90-luvun lopulla, ja tätä tietoa hyödynnetään nykyään rutiininomaisesti erikoissairaanhoidon kliinisessä diagnostiikassa. Sen sijaan harvoille näistä taudeista on pelkän geenimutaatiolöydöksen perusteella pystytty kehittämään hoitomuotoja. Ne taudit, joiden hoitomuotojen kehityksessä ollaan pisimmällä, ovat päätyneet sinne sinnikkäänä jatkuneen tutkimustyön avulla. Nämä projektit ovat hyödyntäneet solubiologisten menetelmien lisäksi tautimutaatioita mallintavia pistemutaatiohiiriä, jotka vastaavat ilmiasultaan erittäin hyvin kyseisen taudin oirekirjoa ja ovat välttämättömiä taudin patogeenisten mekanismien ymmärtämisen kannalta.

Hiirimallin avulla toivottavasti vihdoin syy liikehermotaudin aiheuttamiin kohtukuolemiin

Yksi suomalaisen tautiperimän paljon murhetta ja kärsimystä aiheuttava sairaus on letaali synnynnäinen kontraktuuraoireyhtymä (LCCS1) eli niin sanottu Hervan tauti. Se on sikiön kuolemaan johtava liikehermotauti, missä sairaana kehittyvän lapsen liikkumattomuus havaitaan yleensä keskiraskauden aikana, jonka jälkeen odottava äiti joutuu synnyttämään kuolleen lapsensa. Voi hyvinkin käydä niin, ettei sikiön kuolemaa aiheuttanutta virhettä diagnosoida ensimmäisellä kerralla ja lapsensa menettäneitä vanhempia kannustetaan yrittämään uudestaan, jolloin edessä on 25 prosentin todennäköisyydellä sama kuolemaan johtava raskaus.

LCCS1-taudin aiheuttava geenivirhe julkaistiin jo vuonna 2008, mutta vieläkään ei tiedetä tarkkaa syytä, minkä takia kehittyvä lapsi kuolee kohtuun. Uskon että tilanne vihdoin muuttuu, kunhan pääsemme analysoimaan vastikään luomaamme LCCS1-hiirimallia, joka matkii täysin ihmisen taudin aiheuttavaa perimän virhettä ja täten matkii täydellisesti virheellisen perimän ihmiselle aiheuttamaa tautia. Näin meillä on viimein mahdollisuus selvittää tautimallista eristettyjen solujen, kudosten ja elinten yksityiskohtaisella tarkastelun avulla tarkka syy siihen, mikä aiheuttaa tautimutaation perineiden lasten kohtukuolemat.

Vastaavanlaisia ei-hoidettavissa olevia sairauksia on lukematon määrä, varsinkin, kun mukaan lasketaan syntymekanismeiltaan paljon monimutkaisemmat taudit, kuten monet neurologiset sairaudet ja ne syöpätyypit, joiden ennuste on edelleen erittäin huono.

Hoitomenetelmät kelpaavat, eläinkokeet eivät

Useimmat eläinkokeita vastustavat henkilöt ja tahot hyväksyvät mielihyvin olemassa olevien hoitomenetelmien hyödyntämisen, vaikka niiden kehittämiseen olisi aikanaan käytetty eläinkokeita. Sen sijaan he eivät hyväksy sitä, että eläimillä edelleen tehdään kokeita, joilla pyritään saavuttamaan uusia, hintatasoltaan kaikille mahdollisia diagnostisia menetelmiä tai kehittämään hoitomuotoja niille potilaille, joille vielä nyt ei ole tarjolla toivoa.

Tämä tuntuu erityisen kummalliselta tänä Covid-19-pandemian aikana, jolloin eläinkokeisiin nojaavaa rokotetta odotetaan lähes henkeä pidätellen, ja yhteiskuntien tasoilla on tehty kovia, kaikkein heikoimpien yksilöiden elämää suojaamaan pyrkiviä ratkaisuja, joiden pitkäaikaisvaikutuksia jäämme vain odottelemaan.

Satu Kuure
Tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto

Puhe piilossa

Puheen havaitseminen on moniaistista: kuuloaistin lisäksi puhetta havaitaan myös kasvojen puheliikkeitä seuraamalla. Kasvomaski estää puheliikkeiden näkemisen, mikä vaikeuttaa kommunikaatiota – nähdyn puheen puuttumista kannattaa korvata nyt koronapandemian aikana muilla puheviestintää tukevilla tavoilla.

Satu Saalasti, logopedian yliopistonlehtori

Kasvoilta nähtävien puheliikkeiden seuraamisen (huuliltalukeminen tai huulioluku) merkitystä on totuttu korostamaan erityisesti ikäihmisillä ja silloin, kun kuulo on alentunut. Tällöin kehotetaan seuraamaan keskustelukumppanin puheliikkeitä erityisen tarkkaan.

Kuitenkin nähdyn puheen seuraaminen on tärkeä osa puheen havaitsemista myös normaalikuuloisille ihmisille, vaikka harva meistä ymmärtää puhetta pelkän huulioluvun perusteella. Puheen näkemisen merkitys korostuu puheen kehityksen aikana  lapsilla ja vierasta kieltä opeteltaessa. Erityisesti puheliikkeiden näkeminen auttaa puheen ymmärtämistä tilanteissa, joissa on taustahälyä.

Useissa tutkimuksissa on todettu, että kasvojen puheliikkeitä seuraamalla pystymme ymmärtämään huomattavasti hiljaisempaa puhetta kuin pelkästään silloin, kun ainoastaan kuulemme puheen. Suun liikkeiden lisäksi myös pään luonnollisten, puhetta myötäilevien liikkeiden seuraaminen tukee puheen havaitsemista.

Puheliikkeiden näkemisen vaikutusta puheen havaitsemiseen on tutkittu paljon myös niin kutsutun McGurk-illuusion avulla. Alkuperäisessä koeasetelmassa koehenkilöt kuulevat tavun /ba/, mutta näkevät samanaikaisesti puhujan sanovan videolla tavun /ga/. Tämän seurauksena useiden koehenkilöiden kuulohavainto muuttuu nähdyn puheen vaikutuksesta kokonaan, ja he raportoivat kuulevansa /da/ (voit kokeilla itse täällä).

Puheen kuulemisen ja näkemisen vahva yhteys näkyy myös aivotoiminnassa.  Tutkimuksissa on havaittu, että jopa täysin äänettömien puheliikkeiden seuraaminen aktivoi kuuloaivokuorta. Myös puheen tuottamiseen liittyvä motorinen järjestelmä aktivoituu puheliikkeiden näkemisen aikana. Kasvoilla näkyvä puheliike tapahtuu usein ennen kuin puhe kuullaan, ja tämä  ennakointi vahvistaa puhehavaintoa.

Näiden tutkimuslöydösten valossa on helppo ymmärtää, miksi nyt koemme keskustelun kasvomaskin kanssa hankalaksi.

Puheliikkeiden piiloutuminen kasvomaskin alle muuttaa kommunikaatiotilannetta

Kasvomaskien käytön myötä olemme tulleet tietoisemmiksi puheen näkemiseen liittyvien vihjeiden merkityksestä kommunikaatiotilanteissa. Erityisesti henkilöt, joilla on puheen, kielen ja kommunikoinnin vaikeuksia ovat nyt haastavan tilanteen edessä. Silloin, kun suun alueen näkeminen on erityisen tärkeää, etävastaanotto saattaa olla parempi vaihtoehto kuin tapaaminen kasvokkain kasvomaskin kanssa. Mikäli kommunikaatiokumppanilla on vaikeuksia ymmärtää kuulla tai ymmärtää, viestin voi kirjoittaa vaikka älypuhelimen näyttöön.

Erityisryhmien lisäksi myös tavanomaisissa päivittäisissä keskustelutilanteissa kaikkien meidän on hyödyllistä miettiä, miten kasvomaskin vaikutus kannattaa huomioida. Keskustelutilanteissa kannattaa tehdä kuultu puhe mahdollisimman helpoksi seurata ja hyödyntää muita puheen havaitsemista helpottavia keinoja.

Tosiasia kun on, että kasvomaskin käyttö on nyt välttämätöntä itsemme ja toistemme suojaamiseksi.

Näin selviät maskin kanssa – selkeytä puhetta ja hyödynnä elekieltä:

  • Selkeytä puhetta: hidastamalla puhenopeutta sekä lisäämällä puheen voimakkuutta ja sävelkulkua kuulijan on helpompi seurata puhetta, kun sana- ja lauserajat erottuvat selvemmin.
  • Vältä taustahälyä: puheen erottelu on hälyssä haastavaa, kun emme saa puheliikkeiden näkemisestä tukea puheen havaitsemiselle.
  • Varmista keskustelukumppanin huomio: tarkkaavuuden suuntaaminen helpottaa sekä kuulemista että vihjeiden seuraamista.
  • Kiinnitä huomiota asentoon: vastatusten keskusteltaessa pystyy seuraamaan kaikkia kommunikaatiokumppanin viestinnällisiä vihjeitä.
  • Hyödynnä elekieltä: puhujan pään ja kehon liikkeet myötäilevät puhetta, ja niiden seuraaminen auttaa puheen havaitsemisessa.
  • Kulmakarvojen asennosta sen näkee: kulmakarvojen liikkeestä voi muun muassa päätellä, onko kyseessä kysymys ja minkälainen puhujan tunnetila on.
  • Muista katsekontakti: katse silmiin vahvistaa vuorovaikutusta – vanhan kansanviisauden mukaan hymykin on aidompi, mikäli se ulottuu silmiin saakka.

Suunnataan siis katseemme kohti kasvojen yläosaa ja eleitä – sekä tulevaa. Kasvomaskin käyttö ei tule jatkumaan ikuisesti, mutta sen käyttö tässä ja nyt on tärkeää, koska se suojaa meitä ja läheisiämme.

Satu Saalasti
Logopedian yliopistonlehtori, FT, joka tutkii puheen näkemiseen liittyviä ilmiöitä

Pitäisikö lääketieteen suppeiden erikoisalojen koulutus yhdenmukaistaa Euroopan maiden sisällä?

Maria Hurskainen, tutkija ja lastentautien erikoislääkäri

Lääketieteellinen tiedekunta tarjoaa 2–3-vuotista lisäkoulutusta erikoislääkäreille yliopistosairaaloissa lähes 50 eri suppealla alalla. Osa näistä aloista on valtakunnallisestikin katsottuna erittäin pieniä, ja koulutuksen saaneita lääkäreitä voi olla yhden käden sormilla laskettava määrä koko Suomessa. Koulutukseen pääsy on pääsääntöisesti hyvin kilpailtua, ja toisin kuin monissa muissa Euroopan ja Pohjois-Amerikan maissa, lisäkoulutus voi siirtyä verrattain myöhäiseen uran vaiheeseen koulutuspaikkojen rajallisuuden ja tiukkojen pääsyvaatimusten vuoksi. Jokaiselle suppealle alalle on nimetty koulutusvastaava, joka päättää koulutukseen otettavista. Iso osa erikoislääkäreistä tekee lisäkoulutuksen sijaisuuksissa ilman varsinaista koulutusvirkaa.

Kanadassa lisäkoulutus (eli fellowship) on tavallinen siirtymävaihe erikoislääkärikoulutuksen ja itsenäisen erikoislääkärin työn siirtymävaiheessa, ja se voi olla 1–3-vuotinen. Fellowshipit ovat avoimia myös esimerkiksi suomalaisen erikoislääkärikoulutuksen tehneille. Fellowship-haku on vuosittainen, ja siihen kuuluvat motivaatiokirje, professoreiden ja ylilääkäreiden suosituskirjeet, CV, englannin kielikoe ja haastattelu. Fellowshipin ensimmäiset kaksi kuukautta ovat ns. pre-entry assessment (PEAP) jaksoa. Tämän aikana fellow työskentelee jatkuvasti seniorilääkärin kanssa, joka antaa päivittäisen suullisen ja kirjallisen palautteen. Jakson lopussa arvioidaan, onko fellow:lla riittävät tiedot ja taidot aloittaa varsinainen fellowship. Fellowship-jaksoihin kuuluu kliinisen työn ohella erikoistuvien lääkäreiden opetusta ja tietty määrä ”non-clinical”-työtä, jonka aikana on tarkoitus tehdä klinikalle tutkimusprojektia. Kliinisen työn järjestelyt vaihtelevat erikoisaloittain, mutta pääsääntöisesti fellow tekee ainakin kaksi päivää viikossa varsinaista koulutusta, jolloin hän työskentelee seniorilääkärin kanssa.

Kanadalaisen fellowshipin etuina suomalaiseen lisäkoulutusjärjestelmään verrattuna ovat selkeät valintakriteerit, koulutuksen suunnitelmallisuus, selkeät osaamisperusteiset vaatimukset ja urapolut, jotka aukeavat koulutuksen myötä. Monet Suomessa lisäkoulutukseen kuuluvat alat kuuluvat Kanadassa jo varsinaiseen erikoistumiskoulutukseen, ja fellowshipit tuovat tähän vielä lisäosaamista. Työmahdollisuudet ovat laajat Suomeen verrattuna, ja työnantajat joutuvat jopa kilpailemaan parhaista työntekijöistä. Koulutusjärjestelmää on pidetty myös raskaana, huonosti palkattuna ja esimerkiksi perheen perustaminen koulutuksen aikana on hankalaa. Toisaalta tietynlainen putkessa eteneminen mahdollistaa sen, että suppean alan erikoislääkäriksi voi valmistua huomattavasti nuorempana kuin Suomessa. Pidempi työura erikoislääkärinä ja huomattavasti parempi palkkaus kompensoivat raskasta erikoistumisaikaa.

Kanadassa on otettu 2010-luvulla käyttöön ns. CANMEDS-periaatteet lääkärikoulutuksessa perustasolta erikoislääkäritasolle. Näissä korostuu lääkärin monipuolinen rooli, jonka ytimessä on lääketieteen asiantuntijuus, mutta myös kommunikointi, yhteistyö, johtajuus, terveyden edistäminen, akateemisuus ja opettaminen kuuluvat tärkeinä osina jokaisen lääkärin ammattitaitoon. Koulutuksessa kiinnitetään paljon käytännön huomiota kaikkien näiden roolien kehittymiseen, ja opiskelu-, erikoistumis- ja työpaikkavalinnoissa arvioidaan lääkäriä näiden roolien puitteissa. Akateemisissa sairaaloissa ei ole virkoja, jotka takaavat varman työpaikan loppuelämäksi, vaan lääkärit arvioidaan säännöllisesti mm. CANMEDS-periaatteita hyödyntäen ulkopuolisten puolueettomien tahojen toimesta.

Suomen erikoislääkärikoulutus uudistuu, ja tämä pitäisi ulottaa myös suppeiden alojen lisäkoulutuksiin. Olisi tärkeä saada lääkäreiden koulutus- ja sitä kautta urapolut yhtenäisiksi, sujuviksi sekä osaamisperusteisiksi. CANMEDS-ajattelun tapaan koulutuksen olisi tärkeää tukea monipuolista lääkärin roolin kehittymistä, ja koulutuksen suuntautumisessa olisi tärkeää, että jokainen voisi tuoda omat henkilökohtaiset vahvuutensa esiin.

Miten pienessä maassa, jossa isoinkin yliopistosairaala on maailman mittakaavassa vain keskikokoinen, voisi käytännössä uudistaa koulutuskäytäntöjä pienillä suppeilla aloilla? Tarve lisäkoulutukseen voi olla koko maassa hyvinkin pientä, ja näillä aloilla on vaikea luoda systemaattisia koulutusputkia. Haastattelemani suppeiden erikoisalojen koulutettavat kertoivat olevansa tyytyväisiä työn sisältöön. Moni koki sopeutuneensa hyvin suomalaiseen järjestelmään, jossa paikat ovat hyvin kilpailtuja ja monet koulutettavat olivat tehneet jo pitkän työuran ennen suppean alan koulutusta. Lähes kaikki olivat perheellisiä ja tohtorikoulutettuja. Monet olivat työskennelleet ulkomailla tutkimus- tai lääkäritehtävissä ennen suppean alan koulutuksen aloittamista, ja osalla oli jo omia aktiivisia tutkimusryhmiä. Osalla koulutus saattoi olla hyvinkin pätkittäistä ja sisältää säännöllisiä itsestä riippumattomia taukoja. Myös koulutuksen sisältö saattoi olla vaihtelevaa, ja koulutus oli pääsääntöisesti aika- eikä osaamisperusteista. Yhteenvetona voi todeta, että suomalainen järjestelmä vaikuttaa joustavalta ja mahdollistaa monenlaisen tekemisen, mutta samalla järjestelmä antaa tilaa sattumanvaraisuudelle eikä ole aina tasa-arvoinen tai yhdenmukainen. Jatkossa tärkeä tavoite olisi pidentää suppeiden alojen erikoislääkäreiden työuria ja tarjota ”putkikoulutusta”.

Olisiko mahdollista muodostaa yhteisiä pohjoismaisia tai jopa eurooppalaisia erikoislääkäreiden lisäkoulutusjärjestelmiä, joilla varmistettaisiin pienten alojen koulutuksen tasalaatuinen toteutuminen? Samalla nämä voisivat toimia porttina kansainväliseen erikoislääkärin uraan Euroopan sisällä. Kansallisissa koulutuksissa pysyttäytymistä voi perustella mm. kielimuurilla, ja totta on, että lääkärinä toimiminen edellyttää hyvää kielitaitoa. Myös maiden väliset lääkäreiden peruskoulutuksen ja hoitokäytäntöjen erot voivat osaltaan estää kansainvälisyyden toteutumista. Eurooppalaiset suppeiden erikoisalojen tentit ovat yritys yhdenmukaistaa alojen tietotasoa. Olisiko Euroopan isoissa yliopistosairaaloissa mahdollista järjestää 1–2 vuoden englanninkielisiä suppeiden alojen fellowshipejä, joiden aikana järjestettäisiin myös intensiivistä kielikoulutusta? Lisäksi rahoitusta pitäisi lisätä kansainvälisten säännöllisten koulutus- ja työvaihtoa edistävien klinikkakokousten järjestämiselle. Monipuolinen kansainvälinen työyhteisö on tulevaisuuden kilpailukykyä sekä suuri etu työyhteisöillemme.

Maria Hurskainen
Kirjoittaja on lastentautien erikoislääkäri ja tutkija, joka työskenteli post doc -vaiheen aikana Ottawassa, Kanadassa.

Meilahti matkalla muutokseen

Vanhan toimintatavan valtiaat, kannattaisiko työn murrokseen herkistyä omalla toimialalla jo nyt? kysyy Mika Sutinen blogissaan ja jatkaa mielenkiintoisella esimerkillä, jossa ”elokuva luuli olevansa tallennettua teatteria, kunnes oivalsi olevansa vapaa teatterin formaatista”.

Liikkuvaa kuvaa opittiin tallentamaan filmille 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, ja elokuvan syntymävuotena pidetään vuotta 1878. Elokuvan toimintamalli oli aluksi teatterin logiikka – mutta filmillä. Hyväksyttäviä kuvakulmia oli tasan yksi: tietenkin teatterin kuvakulma eli edestä. Elokuvaa (uusi teknologia) tehtiin aluksi vanhan (teatterin) logiikan mukaan. Vasta vuosisadan vaiheen jälkeen ymmärrettiin, että uusi teknologia tekisi mahdolliseksi uuden logiikan, uudet kuvakulmat ja uudenlaisen käsikirjoittamisen.

Edellä kuvattu esimerkki mielessäni mietin, miten terveydenhuoltojärjestelmän ja yliopiston meneillään oleva digiloikka näyttäytyy toimintakulttuurin muutoksena eikä vain palvelujen siirtymisenä verkkoon?

Meilahdessa otetaan askelia älysairaalan suuntaan. Etävastaanotot ovat arkipäivää, ja yksinkertaisuudessaan ne voivat olla soitto potilaalle. Etävastaanottojen on todettu vähentävän jonotusaikoja, lyhentävän vastaanoton pituutta, lisäävän potilastyytyväisyyttä ja säästävän kustannuksia sekä potilaalle että maksajalle. Vähemmälle huomiolle on jäänyt etävastaanottojen uudet kuvakulmat. Kun kolmevuotias ujo lapsi tuodaan vastaanotolle nielemisvaikeuden takia, on epätodennäköistä, että poliklinikalla voidaan tehdä mitään järkevää asian selvittämiseksi. Etävastaanoton näyttämö sen sijaan voi olla lapsen ruokapöytä, ja ongelmaan päästään käsiksi aivan uudella tavalla.

Kotisairaala on megatrendi myös erikoissairaanhoidossa. Kotimonitorointi ja digitaaliset kanavat tarjoavat mahdollisuuden yksilölliseen, ennustavaan ja hälyttävään hoitoon. Älykotisairaalassa hoito on oppivaa, opettavaa ja palauttavaa. Kustannukset laskevat, ennuste pysyy hyvänä, elämänlaatu paranee ja potilasmäärien kasvattaminen onnistuu. Tämä vaatii kuitenkin halua, kykyä ja resursseja tutkia, kehittää ja toteuttaa uusia ideoita. Tarvitsemme lisää rekisteri-, laite-, teknologia-, käytettävyys- ja vaikuttavuustutkimusta sosiaali- ja psykologiatieteiden tutkimustakaan unohtamatta. Yliopistosairaalassa kaiken hoidon pitää olla näyttöön perustuvaa.

Digitaalinen toimintakulttuurin muutos vaatii laajaa osaamisen muutosta ammattilaisilta, ja se täytyy huomioida alan koulutuksissa. Luentojen ja seminaarien siirtäminen verkkoon sallii ajasta ja paikasta vapaan opiskelun, mutta muutos itsessään on vain vanhan toimintatavan teknologinen variaatio. Teknisen valmiuden ja teknisten rakenteiden edistyessä painopiste pääsee muuttumaan digipedagogisempaan suuntaan. Digitalisaatio muuttaa ammatti-identiteettiä ja ammatillisuutta. Se asettaa haasteita jatko- ja täydennyskoulutuksen suunnitteluun.

Meilahdessa on erinomaiset mahdollisuudet toimintakulttuurin muutokseen. HUSin strategisena linjauksena vuosille 2020–2024 on toteuttaa asiakaslähtöinen digitaalinen muutos. Helsingin yliopiston uuteen strategiaan on digitalisaatio tulossa myös vahvasti mukaan. Meidän on yhdessä huolehdittava, että terveydenhuollon digitalisaatiota (uusi teknologia) ei tehdä vanhan (sairaala, yliopisto) logiikan mukaan. Yllämainittua blogia vielä siteeraten: ”Muutosprosessi on kaksivaiheinen. Usein vasta murroksen toisessa vaiheessa ajattelun logiikka niksahtaa uuteen asentoon.”

Huolehditaan Meilahdessa, että tähän ei kulu sataa vuotta.

Anne Pitkäranta
Tutkimusjohtaja, HUS
Professori, Helsingin yliopisto