Logopedian koulutusta ja tutkimusta Meilahdessa

Minna Laakso, professori, logopedian koulutusohjelman johtaja, Helsingin yliopisto

Ei olisi äiti arvannut, että päätyisin kuitenkin lopulta lääketieteelliseen tiedekuntaan, johon hän halusi minun hakevan. Pyörryin nähdessäni verta, joten lääketiede ei tuntunut luontevalta valinnalta. Meninkin opiskelemaan filosofisen tiedekunnan matemaattis-luonnontieteelliseen osastoon. Ensikosketukseni logopedian tieteenalaan oli Porthanian ruokapöydässä kuultu logopedian opiskelijoiden keskustelu lapsen kielenkehityksen teorioista. Samalta istumalta päätin ottaa selvää siitä, mitä logopedia oikein on. Tämä johti siihen, että siirryin historiallis-kielitieteellisen osaston puolelle, jossa oli uusi ja kiinnostava logopedian koulutusohjelma.

Helsingin yliopistossa logopedia oli tuolloin ihmisen puhetta tutkivan tieteenalan, fonetiikan sisällä oleva pieni koulutusohjelma, jossa oli lehtoreita ja apulaisprofessori. Uusi koulutusohjelma oli jatkoa jo vuonna 1948 perustetulle fonetiikan puhe- ja ääniterapeuttiselle linjalle. Helsingin lisäksi logopedian koulutus oli vain Oulun yliopistossa, sielläkin humanistisessa tiedekunnassa. Vuosittainen sisäänotto näihin koulutuksiin oli 1980-luvulla yhteensä noin 40 opiskelijaa. Nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, logopediaa voi opiskella jo kuudessa suomalaisessa yliopistossa, joista pelkästään Helsingin yliopistoon otettiin 40 uutta opiskelijaa vuonna 2020.

Viisi vuotta sitten Helsingin yliopiston logopedian koulutus siirtyi yhdessä psykologian kanssa lääketieteelliseen tiedekuntaan. Jo nyt voi sanoa, että siirto on ollut onnistunut. On tärkeää olla tiedekunnassa, josta valmistuu terveydenhuollon ammattilaisia. Logopedian koulutuksessa kliiniset harjoittelujaksot sosiaali- ja terveydenhuollon kentällä ovat olleet alusta asti tärkeä osa tutkintoa. Uusi konteksti Meilahdessa on vahvistanut yhteistyötä yliopistosairaalaan ja kunnallisten terveyskeskusten kanssa, niin että kliinisiä harjoitteluja voidaan toteuttaa systemaattisesti yhteistyösopimusten turvin. Sopimusten aikaansaamisessa sekä dekaani Risto Renkosen että HUSin tutkimusjohtaja Anne Pitkärannan tuki on ollut merkittävä. Uusinta uutta on myös tiedekunnan yliopistosairaalan ohjaaville puheterapeuteille tarjoama koulutus.

Vuosikymmenten saatossa logopedian opintokokonaisuuksien sisällöt ovat laajentuneet. Puheen, kielen ja äänen perustoimintojen lisäksi logopedian opiskelija perehtyy laajasti ihmisten välisen kommunikoinnin häiriöihin, joihin sisältyvät myös erilaiset nielemisen ja syömisen häiriöt. Häiriöiden arviointiin, kuntoutukseen ja puhetta tukemaan ja korvaamaan on kehitetty monia teknologisia sovelluksia. Logopedisen kuntoutuksen vaikuttavuutta arvioidaan tutkimusperustaisesti, ja myös arkielämän puhetilanteisiin osallistumisen näkökulmasta esimerkiksi videointia hyödyntämällä. Laajaa kenttää ja monipuolisia osaamistavoitteita on välillä vaikea mahduttaa opetussuunnitelmien opintopisteisiin. Juuri julkaistut kansalliset Valmistuvan puheterapeutin osaamistavoitteet antavat kuitenkin selvät päämäärät, kun logopedian kandi- ja maisteriohjelmien opetussuunnitelmia parhaillaan uudistetaan. Lisäksi sukupolvenvaihdoksessa olevan opettajakuntamme hankkii aktiivisesti uusia taitoja yliopistopedagogiikan kursseilta. Innolla odotamme myös oman taitopajan avaamista.

Uudessa tiedekunnassa myös tutkimusta on tuettu aiempaa enemmän. Professoreitakin on jo kaksi. Aktiivisia tutkimusryhmiä on afasian, autismin, kuulovikojen, muistisairauksien, vaihtoehtoisen viestinnän, varhaisen kielenkehityksen sekä vuorovaikutuksen ja logopedisten interventioiden alueilla. Tutkimusyksikössämme tutkitaan lisäksi esimerkiksi huulilta lukien tapahtuvaa puheen havaitsemista, laulamista sisäkorvaistutteen saaneiden lasten puheen kehityksen tukena sekä epäsanojen käyttöä afaattisten henkilöiden uusien sanojen oppimiskyvyn mittarina. Uutena avauksena olemme aloittaneet tutkimustuloksia esittelevän logopedian avoimen luentosarjan.

Olen vieläkin sitä mieltä, että ihmisen puhekyky, sen kehitys ja häiriöt ovat ihmeellisen kiinnostava tutkimusalue. Puhumisen ja ihmisten välisen kommunikaation merkitys korostuu kriisiaikoina. Toivotaan meille kaikille taitoa hoitaa asioita puhumalla, eikä anneta sen sijaan nyrkkien puhua.

Minna Laakso
logopedian professori, logopedian koulutusohjelman johtaja, Helsingin yliopisto

Todennäköisyyksiä

Arto Mustajoki, emeritusprofessori, Helsingin yliopisto

Ihmisaivoissa, kuten varmaan muiden eläinten aivoissa, toimii huippunopea todennäköisyyslaskuri. Sen avulla teemme salamannopeita päätelmiä siitä, miten pitää toimia missäkin tilanteessa. Aivomme päättelevät alle sekunnissa, millainen kohtaamamme ihminen on, onko hän ystävä vai pitääkö häntä pelätä. Aivomme tekevät myös pika-arvion siitä, onko sinne tunkeutunut tiedonjyvä totta tai ei.

Yhteiskuntakin toimii todennäköisyysperiaatteella. Valitsemme tehtäviin ihmisiä sillä perusteella, kuka menestyy todennäköisimmin kyseisessä hommassa. Liikennemerkeillä pyritään vähentämään onnettomuuksien todennäköisyyksiä. Koulutuksen tehtävä on lisätä todennäköisyyttä sille, että ihminen pärjää jossakin ammatissa.

Ihmisen palkkauskin perustuu todennäköisyyksille. Jos on osoittautunut hyväksi jossakin tehtävässä, saa palkankorotuksen, koska todennäköisyys sille, että tekee työssään oikeita ratkaisuja, lisääntyy. Joskus melko pienetkin erot todennäköisyyksissä näkyvät suurena erona palkkauksessa. Joku Messi tai Ronaldo saa kymmenkertaista palkkaa tavalliseen ammattijalkapalloilijaan verrattuna pelkästään sen perusteella, että syötöt, vapaapotkut ja maalilaukaukset onnistuvat heiltä hieman useammin kuin normipelaajilta.

Asiantuntija ei ole aina oikeassa. Pörssikurssien muutoksia kukaan ei voi ennustaa varmuudella. Konsultti ei voi antaa sataprosenttista taetta analyysilleen, jossa kerrotaan, mitä firman kannattaisi tehdä. Opettaja ei välttämättä osaa aina opettaa oikein, mutta hän selviää opetuksesta todennäköisesti paremmin kuin luokan eteen pistetty maallikko. Koska asiantuntijan todennäköisyys tehdä oikeita päätöksiä, antaa oikeita ohjeita tai toimia tarkoituksenmukaisesti on suurempi kuin ei-asiantuntijan, hänelle kannattaa maksaa tästä hyvä korvaus.

Kun lääkäri kohtaa potilaan, hän tekee saamansa suullisen informaation, verikokeiden ja muiden laboratoriotestien perusteella diagnoosin ja sen pohjalta antaa hoito-ohjeita. Hän perustaa tulkintansa tietoon, johon usein liittyy epävarmuustekijöitä. Oireet merkitsevät useimmissa tapauksissa tällaista sairautta. Nämä hoitotoimenpiteet auttavat useimpia potilaita paranemaan. Toisin sanoen kyse on todennäköisyyksistä. Muiden asiantuntijoiden tavoin lääkärikään ei ole aina oikeassa, mutta hän on diagnoosissaan tai hoito-ohjeissaan todennäköisemmin oikeassa kuin henkilö, jolla ei ole lääkärin koulutusta. Tästä hänelle maksetaan.

Ihmisen ja yhteiskunnan toiminta perustuu siis todennäköisyyksille. Ongelmana on kuitenkin se, että aivojen todennäköisyyslaskuri tekee ainakin kahdenlaisia virheitä. Toisen virheen takana ovat tunteet, ihminen kun ei ole tasaisesti eteenpäin puksuttava kone vaan meidän ajatuksiimme vaikuttavat se, miten koemme asian. Yksi kuva Välimereen hukkuneesta lapsesta saa meidät ymmärtämään pakolaiskriisiä paremmin kuin tilasto, joka kertoo, että viime vuonna Välimereen hukkui 800 alaikäistä lasta.

Meistä voi tulla rokotevastaisia, jos serkkumme sai narkolepsian sikainfluenssarokotuksesta, vaikka jossakin aivojemme sopukassa on tieto, että kyseessä oli ikävä mutta hyvin harvinainen sivuvaikutus. Mitään erityistä logiikkaa johtopäätöksissä ei ole. Otamme usein lääkkeitä, jotka aiheuttavat vakavia sivuvaikutuksia yhdelle 100 000:sta potilaasta. Meidän juhannuksen viettoa ei yhtään häiritse, vaikka tiedämme, että juhlamielen seurauksena hukkuu vuosittain puolentusinaa ihmistä. Siis kuolee.

Lääkäri kohtaa usein työssään ihmisiä, joiden on vaikea uskoa koululääketieteen tarjoamiin keinoihin, koska heidän aivojen todennäköisyyslaskentakeskuksen mittari on mennyt rikki voimakkaan henkilökohtaisen kokemuksen vuoksi. ”En halua mitään syöpähoitoja, koska mun ystävältä parani syöpä kun se siirtyi paleodieettiin.” ”Mun äidiltä paranivat suonikohjut, kun hän alkoi saunoa neljä kertaa viikossa.” Lääkäri ei voi sulkea täysin pois sitä mahdollisuutta, että kokemuksen tuoma hoito-ohje olisi toiminut, mutta paljon suurempi todennäköisyys on sille, että asioilla ei ole syy-seuraussuhdetta. Varmaan on joka tapauksessa se, että lääkärin antama hoito-ohje on paljon todennäköisemmin tehokas.

Ihmisaivojen todennäköisyyslaskennassa on myös toinen tavallinen puute. Se tarjoaa helposti ”yes tai no” -vaihtoehtoja. Lääkäri on aina oikeassa tai ei koskaan. Yksityinen lääkäri on aina parempi kuin julkisen puolen – tai ei koskaan. Erityisen vaikeaa ihmisen on hyväksyä sitä, että vaikka lääkäri olisikin erehtyväinen, miksi sen piti erehtyä juuri minun kohdallani.

Arto Mustajoki
emeritusprofessori, Helsingin yliopisto

Mitä toivoisin sinulle, tutkija?

Taneli Raivio, tutkimuksesta vastaava varadekaani, professori, Helsingin yliopisto

Stephen Hawking mainosti taannoin erästä vedonvälitysyritystä: ”Kuten meillä tieteessä on tapana sanoa, Englanti ei osuisi lehmän perään banjolla.” Meillä Suomessa tieteellisen tutkimuksen lypsylehmän kannikka on kuitenkin ottamassa osumaa kahdesti, eikä tutkijan näkökulmasta ajatellen varmaankaan voida puhua onnistumisista.  

Ensimmäinen isku, niin sanottu toisiolaki, liitti rekisteritutkimukseen muun muassa Findatan käsittelyviipeen ja hintalapun. Kannattaa tutustua Aleksi Reiton ja kumppanien kyselytutkimukseen tämän lain vaikutuksista. Tutkimus on äskettäin julkaistu Lääkärilehdessä, ja sen mukaan neljä viidestä vastaajasta arvioi toisiolain vähentävän tutkimusten määrää ja aika pieni osuus vastaajista (0,2 %) arvioi julkaisuja tulevan aiempaa enemmän.  

Kolmasosa vastanneista kertoi, ettei heillä ole tutkimusrahoitusta, jolla kattaa Findatan maksut. Rekisteritutkimuksesta on siis tullut kallis harrastus, ja näkymä harvinaissairauksista kansantauteihin himmenee koko ajan.  

Toinen isku, sote-uudistus, uhkaa leikata isosti opetuksesta ja tutkimuksesta. Esimerkiksi HUSin vuosittaisesta tutkimukseen osoitetusta rahoituksesta lähtisi rapiat 17 miljoonaa. Pelkästään tuo summa suoraan tekemiseksi muutettuna vastaisi muutaman tuhannen tutkijakuukauden tai noin sadan väitöskirjatyön palkkakuluja. Lisäksi täytyisi sitten jaksaa tehdä kilpailukykyisiä hakemuksia muiden töiden jälkeen, vaikkapa yöaikaan.  

Onneksi eduskunta edellyttää, että ”sosiaali-  ja terveydenhuollon koulutus- ja TKI-toiminta ja niiden rahoitusta koskeva erillislainsäädäntö saatetaan eduskunnan käsittelyyn siten, että se tulee voimaan viimeistään ennen sote-palveluiden  uudistusten toimeenpanoa. Hallituksen on turvattava yliopistollisten sairaaloiden mahdollisuus tehdä edelleen tieteellistä tutkimusta ja tuottaa alan perus- ja erikoistumiskoulutusta”.  

Tämä kyllä luo toivoa – muuta entäpä toteutus? Valtion merkittävä lisäys lääketieteelliseen tutkimukseen ja opetukseen kohdistettua rahoitusta, erotettuna omaksi kokonaisuudekseen hyvinvointialueiden muusta sote-rahoituksesta, olisi tässä varmasti erinomainen ratkaisu, kuten Helsingin sosiaali- ja terveystoimesta vastaava apulaispormestari Daniel Sazonov ehdottaa (HS 7.1.2022) 

Tutkija, jos nämä hommat kuitenkin menevät pieleen, niin palaan asiaan ja pyydän apuasi. Meidän täytyy tuossa tilanteessa yhdessä uudistaa tapa, jolla puhumme vuosikymmenien vahvasta ja toiveikkaasta kliinisen ja translationaalisen tutkimuksen perinteestä maassamme. Esimerkiksi ”Tämän päivän tutkimus on huomispäivän hoitoa” -hokema täytynee pikimmiten päivittää vastaamaan ajan henkeä. Sopisiko vaikka: ”Tämän päivän tutkimus odottaa vielä tutkimuslupaa ja huomispäivän hoito on vielä keksimättä”?

Mitä sinulle siis toivoisin tutkija? Toivon intohimoa näyttöön perustuvien hoitojen kehittämiseen, kansainvälisiä verkostoja, laadukkaita ja kattavia tieteellisiä julkaisuja sekä uskoa siihen, että kyllä tästä vielä ajat paranevat. Tieteellisestä tutkimuksesta ja kaksikielisyysasioista vastaavana varadekaanina ja juuri nimitettynä HUSin tutkimusjohtajana (1.5.2022 alkaen) lupaan tehdä parhaani näiden tavoitteiden saavuttamiseksi – jokaikinen päivä.

Taneli Raivio
tutkimuksesta vastaava varadekaani, professori, Helsingin yliopisto 

2022: YK:n julistama lasin vuosi / glasets år

Nina Lindfors, dosentti, HY, opetus- ja tutkimuslinjajohtaja, erikoislääkäri, HUS

Lasi on kaikille tuttu sana. Materiaalina sana on niin yleinen, että jopa tavallisimmat käyttöesineet kulkevat yksinkertaisesti sillä nimellä, kuten juomalasi. YK on julistanut vuoden 2022 kansainväliseksi lasin vuodeksi. Miksi näin? Mikä tekee lasista niin arvokkaan? Onko sillä kenties yhteiskunnallisestikin suurta arvoa?

Glas är en gammal uppfinning, vars rötter sträcker sig långt tillbaka till Mesopotamien 3600 år före Kristus. De första glasföremålen associeras till smycken, skålar, vaser och flaskor. Glas är emellertid ett mångfaseterat material och på grund av dess tekniska egenskaper mycket användbart i dagens värld, mycket mera än man kanske tänker på.

Nykypäivänä lasi on noussut materiaaliksi tietopohjaisen yhteiskunnan keskiöön. Internetin selkäranka, eli optiset lasikuidut ovat mahdollistaneet maailmanlaajuisen viestintävallankumouksen. Olemme muuttaneet kommunikointitapamme kosketusherkkien näyttöjen myötä, joissa lasi toimii sähköeristeenä. Lasilevyillä voidaan tukea aurinkokennoja, joiden avulla saamme energiaa ja lasioptiikan kehitys on mahdollistanut James Webb -avaruusteleskoopin, jolla saamme tietoa avaruudesta.

Till och med under Covid-19 pandemin har vi haft nytta av glas, som ett utmärkt förvaringsmaterial för mediciner som tex adrenalin och därmed kunnat förbättra vården vid anafylaktiska reaktioner.

Även konstnärer och konstnjutare har fallit för det formbara materialet och dess fantastiska färger. Hur många gånger har vi inte alla suttit och tittat ut genom fönstret och njutit av att se vår vackra natur?

Bioaktiivinen lasi. Kuvassa tutkimusnäyte kehityksessä olevasta luunkorvikkeesta.

Lasi on ottanut paikkansa myös lääketieteessä. Suomessa on kehitetty bioaktiivinen S53P4-lasi, jota käytetään luunkorvikkeena luupuutosten sekä luuinfektoiden hoidossa. Bioaktiivista lasia voidaan pitää ”suomalaisena success storyna”. Åbo Akademin epäorgaanisen kemian laitoksella jo 1980-luvulla aloitettu tutkimustoiminta on johtanut tuotteeseen, jota tänä päivänä myydään ympäri maailmaa tuhansien potilaiden hyväksi.

Bioaktiivinen lasi on epäorgaaninen materiaali, joka pääasiallisesti koostuu piistä, natriumista, fosforista ja hapesta, joista myös lyhenne S53P4 tulee. Kudoksessa lasi reagoi siten, että se muodostaa luunkorvikegranulaan pintakerroksen. Tämä kerros sitoutuu kemiallisesti luuhun sekä mahdollistaa luun kasvua lasigranuloiden välillä. Mutta yllätyksenä myös tutkijoille, siinä ei vielä kaikki. Bioaktiivisen lasin pintareaktio aiheuttaa paikallisen pH:n nousun, mikä tappaa bakteereita. Tämän johdosta bioaktiivista lasia käytetään nyt menestyksekkäästi luuinfektioiden hoidossa, usein tilanteissa, joissa potilaat ovat hoidoista huolimatta kärsineet infektioista vuosikymmeniä.

Tekninen ja lääketieteellinen yhteistyö on ensiarvoisen tärkeätä. Se, mikä keksitään teknillisellä puolella, ei siirry lääketieteen puolelle potilaan hoitoon asti, mikäli osaamista ei jaeta ja mikäli ei tehdä yhteistyötä. Potilasta hyödyntävä tuote ei myöskään saavuta potilasta pelkällä tutkimuksella. Ilman yritysyhteistyötä, johon yhdistyy myös muun muassa hyvin vaativa lainsäädäntö, tuotetta ei ole olemassa muualla kuin tutkijoiden laboratoriossa.

Jag har haft fömånen, att få vara med på en 30 år lång forskningsresa, som glädjande nog inte ser ut att ta slut. Tillsammans med ingenjörer och läkare i nära samarbete med företaget Bonalive® utvecklar vi nya glasprodukter med helt nya egenskaper. Forskning sammanlänkar expertis. Dvs mänskor: Att forska är inte bara roligt det är också spännande. Man kan aldrig veta vad man har framför sig och vart man är på väg.

Juhlistakaamme siis kaikki YK:n julistamaa lasin vuotta 2022 sekä materiaalia, joka on tuonut ja tuo yhteiskunnallista lisäarvoa, nautintoa ja lääketieteellistä hoitoa, vaikka moni ei edes välttämättä sitä ajattele. Lasin monet käyttömahdollisuudet ovat siis monelle piilotettu salaisuus.

Glas, en verklig ”doldis”! Men ack så bra att ha!

Nina Lindfors
dosentti, Helsingin yliopisto
opetus- ja tutkimuslinjajohtaja sekä käsikirurgian, ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri, HUS Tukielin- ja plastiikkakirurgia
prosessikemian DI

 

Lue lisää lasin yhteiskunnallisesta tärkeydestä: International Year of Glass 2022.

Lue lisää kansainvälisestä lasisymposiumista, joka järjestetään Aalborgin yliopistossa 18.-19.2022.

Uuden äärellä – lääkiksen uuden dekaanin mietteitä

Anne Remes, dekaani, professori, Helsingin yliopisto

Mieli on rauhallinen ja luottavainen, koska maamme yliopistokenttä on itselleni varsin tuttu. Olenhan toiminut yliopistomaailmassa monessa roolissa läpi koko työurani. Tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden ääni on ollut koko ajan läsnä joko itse ollessani opiskelija, opettaja tai tutkija. Toisaalta aiemmissa akateemiseen johtamiseen liittyvissä tehtävissä olen katsonut samaa kenttää myös esihenkilön silmin. Olen saanut seurata yliopistolain, yliopistomaailman ja eri sukupolvien tuomia muutoksia. Vaikka mieli on rauhallinen, siihen kuitenkin sekoittuu intoa, uuden ihmettelyä ja myös epävarmuutta.

Risto Renkosen kausi dekaanina on ollut pitkä ja menestyksekäs, joten johtajan muutos varmasti mietityttää monia. Ristolla on ollut vahva tuntemus tiedekunnan ja koko Helsingin yliopiston historiasta ja toiminnasta. Tiedekunnan toiminta ja talous ovat olleet menestyksekkäät rahoituksen kiristymisestä huolimatta. Tästä hyvän ja vakaan pohjan luomisesta kuuluu suuret kiitokset Ristolle sekä varadekaaneille, yksikönjohtajille ja tiedekunnan kehittämispäällikölle. Olen saanut tutustua Ristoon ja hänen kauttaan HY:n lääkiksen kuulumisiin viimeisen neljän vuoden aikana hoitaessani Oulun yliopiston lääkiksen dekaanin tehtävää. Maamme lääkisdekaanit ovat kokoontuneet säännöllisesti. Tapaamisissamme olemme ratkoneet lääketieteellisten tiedekuntien yhtisiä haasteita, iloinneet onnistumisista ja oppineet tuntemaan toistemme tiedekuntien toimintaa. Myös viime syksyn aikana minua on perehdytetty moniin HY:n ja tiedekunnan toimiin. Paljon on uutta – uusia ihmisiä, uusia toimintamalleja ja uutta kulttuuria – opittavana. Tiedekunta on tottunut tietynlaiseen toimintamalliin ja johtamistyyliin, johon johtajavaihdos tuo muutosta. Suuriin saappaisiin hyppääminen ei ole helppoa, mutta teen parhaani, suurella innolla ja mielenkiinnolla.

Moni on kysynyt minulta, mitä odotan tulevilta vuosilta ja millaiset ennakko-odotukset minulla on tiedekunnan ja koko Helsingin yliopiston toiminnasta. Minun on vaikea spesifioida erityisiä odotuksia. HY on kansallisesti näkyvä suunnannäyttäjä, jota kuullaan niin hyvässä kuin pahassakin. HY:ssä on huipputasoista tutkimusta ja akateemista kunnianhimoa. Opiskelijoiksi pääsevät maan parhaat ja motivoituneimmat nuoret. Näillä ajatuksilla voisi olettaa, että johtajan rooli olisi helppo. Se tuskin pitää paikkaansa, koska kilpailu sekä kansallisesti että kansainvälisesti on kova ja yliopiston henkilöstön ja toiminnan johtaminen kovin nopeasti muuttuvassa maailmassa ja uusien vaateiden keskellä ei ole yksinkertaista. Yliopistoväeltä ja yliopiston toiminnalta odotetaan entistä enemmän yritysmaailman kaltaista tuloksellista toimintaa, johon perinteinen akateeminen maailma ja ajattelu taipuvat huonosti. Oleellista olisi löytää tasapaino, jossa akateeminen ajattelu ja yliopiston perinteiset tehtävät – tutkimus, opetus ja yhteiskunnallisen vaikuttaminen – voisivat toteutua nykymaailman muutoksien keskellä ja muuttuvaa maailmaa palvellen.

Tutkimuksen osalta eniten mietityttää SOTE-uudistus ja sen vaikutus tutkimusrahoitukseen ja siihen, miten tiedekunta voi vaikuttaa terveydenhuollon palvelukentässä tutkimuksen toteutukseen. Pelkona on, että yliopiston rooli ja vaikutusmahdollisuudet terveydenhuollon kentällä heikkenevät ja aiempi merkittävä HUSin kautta tullut tutkimusrahoitus vähenee. Nyt on se hetki, jolloin meidän jokaisen tulisi puheissamme ja viesteissämme kirkastaa poliittisten päättäjien ja kaikkien kansalaisten ymmärrystä siitä, mikä on Suomessa tehtävän tutkimuksen merkitys korkeatasoisen terveydenhuollon turvaamisessa.

Samalla kun kamppailemme tutkimusrahoituksen puolesta, tulisi meidän tehdä entistä laadukkaampaa ja vaikuttavampaa tutkimusta. Koen tärkeäksi kehittää monitieteisyyttä. Tarvitsemme toki vahvaa ja syvää yhden alan ja asian tuntemusta ja huippututkimusta, mutta enenevästi tarvitsemme monitieteisyyttä ja laaja-alaista ilmiöiden ymmärtämistä, jotta saamme tutkimustulokset parhaaseen mahdolliseen käyttöön. Usein monitieteisen tutkimuksen esteinä ovat keskinäinen kilpailu resursseista ja yhteisen kielen puuttuminen. Eri tieteenaloilla on kuitenkin paljon opittavaa tosilta. Kaikki ei sovi jokaiseen alaan, mutta tutustuminen kannattaa ja parhaat palat yhdistämällä syntyy varmasti jotain uutta. Olkaamme rohkeita ja avoimia yhteistyölle alun kielivaikeuksista huolimatta ja uskokaamme, että monitieteisyys lisää myös resursseja.

Opetuksen ja koulutuksen saralla olemme tehneet valtavan digiloikan, jota ovat edistäneet lääketieteen alojen MEDigi-hanke ja osin myös covid-19-tilanteesta johtuva olosuhteiden pakko. MEDigi-hanke on ollut kansallisesti katsottuna ja OKM:n palautteen mukaan menestystarina, ja voimme ylpeänä olla suunnannäyttäjiä muille tiedekunnille ja tieteenaloille. Vaikka loikka on tehty, askelia pitää vielä hioa ja toiminta vakiinnuttaa, jotta digitaaliset opetusmuodot ovat osa normaalia opetusarkea. Oletan, että opiskelijat ovat opettajia valmiimpia digitalisaation tuomiin mahdollisuuksiin kuin opettajat, joiden opetusmäärät ja digitaidot ovat vaihtelevia. IT-järjestelmät ei välttämättä vielä taivu kaikkeen, ja omat mausteet kokonaisuuteen tuo lainsäädännön kenttä potilaslähtöisen opetusmateriaalin käytöstä, kansallisesta jakamisesta ja oppimateriaalin tietoturvallisesta säilyttämisestä. Digitalisaatiota huolimatta täytyy muistaa, että lääketieteen aloilla tarvitaan edelleen paljon pienissä ryhmissä tapahtuvaa lähiopetusta ja paljon potilaskontakteja.

Tavoitteeni on kuunnella ja kuulla yhteisön jäseniä oppiakseni tuntemaan teitä ja talon tapoja. Odotan innolla tulevia vuosia. Toivottavasti ne ovat täynnä akateemista kunnianhimoa sekä taloudellisesti vakaalla pohjalla olevaa avarakatseista ja monitieteistä yhteistyötä.

Anne Remes
dekaani, professori, Helsingin yliopisto

Millaista oli olla lääkiksen dekaanina 12 vuotta?

Risto Renkonen, dekaani, professori, Helsingin yliopisto

Melkoisen matkan olen saanut kulkea kanssanne. Enpä olisi arvannut joulukuussa 2009, kun rehtori Wilhelmsson nimitti minut lääkiksen dekaaniksi, että tästä tulisi näin pitkä ja monipolvinen polku.

Mitä sitten oikein on tapahtunut näinä vuosina?

Alku – tyhjä kassa ja muuttuneet pelisäännöt

Vaikka olin toiminut tutkimuksen varadekaanina 2009, muuttuivat pelisäännöt melkoisesti, kun uusi yliopistolaki astui voimaan samalla, kun aloitin dekaanina 1.1.2010. Rehellisyyden nimissä on todettava, että ensimmäiset vuodet menivät pelikentän rajoihin ja sääntöihin tutustuessa. Laajaan yliopistokokonaisuuteen ei ollut aluksi kosketuspintaa, sillä olin toiminut vain Meilahdessa lääkiksen ja HUSin piirissä.

Meillä oli muun muassa tyhjä tiedekunnan kassa ja Helsingin yliopiston hankkimat vaikeat taloushallinnon ohjelmistot, joita kukaan meistä ei osannut aluksi käyttää. Näistä pienistä ja vähän suuremmista harmeista selvittiin päässälaskulla ja Excelillä, josta tulikin jatkossa erinomainen työkalu hallita lääkiksen rahoja ja 1 000 hengen henkilöstöä.

Budjettitalous oli koko edellisen vuosikymmenen kasvanut vuodesta toiseen, mutta maailmanlaajuinen lama iski kovaan myös Suomeen ja niinpä julkinen talous sukelsi ja yliopistojen kasvava rahoitus oli vain kuvitelmaa. Tämä leimasi sitten koko 12 vuoden kautta, tiukkaa oli ja aina vaan tiukemmaksi kävi.

Päästään vauhtiin – digiloikka, lean-projekteja ja koronakevään valintakokeet

Vähitellen arjen pyörityksestä ja haasteista oli saatu ote ja alkoi syntyä käsityksiä muutostarpeita ja kehityskohteista. Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta se on vähän helpompaa, jos itse osallistuu aktiivisesti tulevaisuuden rakentamiseen.

Ensimmäisiä isoja, tiedekuntaan vahvasti vaikuttavia juttuja oli iPad-projekti. Sain idean, ja lopulta monien neuvottelujen jälkeen Jane ja Aatos Erkon säätiön rahoituksen turvin aloitimme iPadien jakamisen kaikille uusille opiskelijoille ja heidän opettajilleen syksyllä 2013. Tämä muutti nopeasti valtavasti opiskelijoiden arkea, kaikki oli nyt diginä; muun muassa lukujärjestykset, luentomuistiinpanot, opettajien tekemät opetusmateriaalit, ryhmien kommunikaatio, kuvat ja videot. Tämän digiloikan jatkumo oli koko tiedekunnan siirtyminen digitentteihin ensimmäisenä tiedekuntana jo aikana ennen koronaa.

Hyvin iso teema on ollut se, miten vähemmällä rahalla saataisiin enemmän aikaan ilman, että kenenkään tarvitsee juosta kovempaa. Tätä leanaamista on harjoiteltu, ja siinä parhaita ratkaisuja ovat olleet tilojen tiivistäminen ja siirtyminen omista labroista kohti yhteiskäyttöisiä tiloja. Prosessit voivat olla pahimmillaan pitkiä, kuten Ruskeasuon tapauksessa. Löysin omista muistiinpanoistani ensimmäiset ajatukset hammas- ja oikeuslääketieteen sekä kansanterveystieteen siirrosta Ruskeasuolta Meilahteen vuodelta 2012. Lopulta hampaan tiloja suunniteltiin ainakin kolmeen eri paikkaan; Haartman-instituuttiin, Lastenlinnaan ja vanhaan sairaanhoito-oppilaitokseen ennen kuin oikea paikka vanhasta Työterveyslaitoksen talosta löytyi. Erittäin laajan remontin jälkeen hammaslääketieteen opetus siirrettiin kesällä 2021 Meilahteen.

Tilakuluista karsimisen lisäksi myös organisaatiota leanattiin. Kesälomalla 2013 Saimaan rannalla syntyi ajatus laitoksettomasta tiedekunnasta. Silloin vallitseva käsitys Helsingin yliopiston keskusjohdossa oli, että laitoksettomia voisivat olla vai pienet tiedekunnat kuten teologinen tai oikeustieteellinen, jotka ovat noin viidesosa lääkiksestä. Koska olin ensimmäisinä vuosina törmännyt toistuviin ongelmiin tiedekunnan viiden laitoksen ja tutkimusohjelmayksikön taloushallinnon kanssa, ajatus raivata yksi taloushallintokerros pois oli perusteltu.

Asiaa käsiteltiin koko syyslukukauden ajan hyvin laajasti tiedekunnan eri tilaisuuksia. Pidimme useita Biomedicumin ison salin tilaisuuksia, joissa sali oli aina lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä, kun perustelin muutosta ja kuvasin, miltä tiedekunnan tulevaisuus voisi näyttää. Asiasta käytiin kiivastakin keskustelu. Lopulta tiedekuntaneuvosto hyväksyi ehdotuksen, joka sitten lopulta päätettiin yliopiston hallituksessa kiitoksin. Niinpä vuoden 2015 alusta alkaen olemme toimineet yhtenä talousvastuuyksikkönä erittäin menestyksellisesti. Muutamia vuosia tämän jälkeen ja varmaan meidän hyvien kokemusten perusteella kaikkien tiedekuntien laitokset lakkautettiin.

Tiukimpia paikkoja dekaanina olivat koronakevään valintakokeet. Kiirastorstaina 9.4.2020 meille kerrottiin, ettei valintakokeita voida pitää normaalilla tavalla luentosaleissa. Meillä oli tasan kaksi viikkoa aikaa löytää ratkaisut, miten lähes 10 000 lääkikseen hakevaa valittaisiin. Asian monimutkaisuutta kuvastaa se, että teemme valintayhteistyötä useiden eri yliopistoryhmien kanssa tulevien lääkärien, hammaslääkärien, psykologien ja logopedien valinnassa. Lopulta ratkaisumme kestivät hallinto-oikeudessa, jonne hakijoilta tuli erilaisia valituksia syksyllä 2020.

Kulukuri salli panostuksen tutkimukseen

Tarkan kulukurin ja samalla täydentävän rahan tulojen kasvun ansiosta (kiitos tutkijoiden erittäin aktiivisen ja menestyksellisen täydentävän rahan hankinnan) meillä on kuitenkin ollut mahdollisuuksia myös panostaa uusiin avauksiin. Tiedekunnan perusrahasta on jaettu muun muassa kolme miljoonaa euroa laiterahoja, 375-vuotisjuhlan kunniaksi 3,75 miljoonaa euroa tutkimusapurahoja lähes 100 tutkijaryhmälle ja vähän ennen koronaa jaoimme early career -apurahoja, jolloin kymmenen nuorta post docia sai kukin 150 000 euron rahoituksen. Tiedekunnan panostus on kantanut hedelmää: tämä kymmenikkö on kolmessa vuodessa pystynyt keräämään yhteensä 7,5 miljoonaa euroa apurahoituksen, ja he ovat päässeet hyvään vauhtiin.

Varainkeruu on myös tullut jäädäkseen. Lääkis on tässäkin ollut yliopistollamme edelläkävijä, sillä olemme panostaneet vahvasti tähän jo 2010-luvun alusta asti. Sen ansioista meillä on merkittävästi lahjoitusvaroin perustettuja professuureja, joita edelleen ainakin osin rahoitetaan näillä varoilla.

Mutta onko meistä mitään hyötyä kenellekään? Lähes viisi vuotta siten pohdin tätä teemaa ensimmäisessä Viikon jutussani. Meiltä voi oikeutetusti kysyä, miten pääsääntöisesti julkisesti rahoitetusta tutkimuksestamme saataisiin parempi kaupallinen ROI, return of investment, eli miten voisimme luoda nykyistä vahvemmin uutta yritystoimintaa ja miten toimisimme vielä paremmin yhdessä yritysmaailman kanssa?

Kiitosten aika!

Olen saanut myös työskennellä neljän eri rehtorin kanssa, laajan keskus- tai toimialajohdon ja yliopiston eri tiedekuntia johtaneiden dekaanien joukon kanssa. Näissä dekaanien yhteisistä kokouksista on jäänyt todella paljon hyviä muistoja, kun yhteisin voimin on ratkottu vaikeitakin isoja asioita.

Tässä vaiheessa on aika kiittää lähimpiä työtovereitani lääkiksen johtoryhmässä. Viimeisen 12 vuoden aikana meillä on ollut kolme tutkimusvaradekaania vuorollaan; Pertti Panula, Hannu Sariola ja Marjukka Myllärniemi, opetusvaradekaanina ovat toimineen Anne Pitkäranta, Jussi Merenmies ja Tiina Paunio sekä YVV-varadekaania Eija Kalso, Caj Haglund ja Kari Reijula. Laitosjohtajia on ollut paljon silloin, kun meillä vielä oli laitokset, viimeisinä vuosina kolmikko Klaus Olkkola, Eero Mervaala ja Henna Tyynismaa ovat kantaneet yksikköjohtamisen vastuut. Tiedekunnan oma hallintohenkilöstö siirtyi Yliopistopalveluihin (YPA) 2016, mutta nykyisin YPA:n lähipalvelun kanssa olemme oppineet toimimaan yhdessä pääsääntöisesti erinomaisesti.

Aivan erikseen nostan vielä Kirsi Rauhalan poikkeuksellisen panoksen. Hän on kulkenut työparina läpi kaikki nämä vuodet ja pitänyt lääkiksen erinomaisesti näpeissään. Aina, kun on tarvittu hallinnon apua, mielipidettä tai sparrausta, häneltä on sitä löytynyt. Onneksi Kirsi vielä jatkaa arvokasta työtään lääkiksen hyväksi yhdessä uuden dekaani Anne Remeksen ja hänen joukkojensa kanssa.

Kiitos ja kumarrus!

Risto Renkonen
dekaani, professori, Helsingin yliopisto
ylilääkäri, HUS Diagnostiikkakeskus

Varadekaanin joulukuu

Marjukka Myllärniemi, professori, tutkimusvaradekaani, lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto

Olemme vuoden 2022 alusta siirtymässä tiedekunnassa uuteen hallintokauteen. Onnittelen uutta dekanaattia ja toivon heille hyvää ja rauhaisaa kautta.

Olen toiminut tutkimusdekaanina lääketieteellisessä tiedekunnassa neljän vuoden ajan, alkaen 1.1.2018. Kulunut kausi on ollut uuden tutkimuslainsäädännön käyttöönoton kausi. Uusi lainsäädäntö koskee rekisteritutkimusta, lääketieteellistä tutkimusta, biopankki- ja genomitutkimusta ja edellyttää meiltä tutkijoilta tutkimustapojen täydellistä muutosta. Ne perusteet, joilla aikaisemmin tehtiin tutkimusta ”minun potilaani, minun aineistoni” -tyylillä, muuttuvat periaatteeksi ”meidän datamme, meidän tieteemme”. Mitä nopeammin me tutkijat hahmotamme tämän asian, sitä menestyksekkäämpää oma tutkimuksemme muodostuu. Toisiolaki ja Findata ovat keränneet paljon kritiikkiä, ja toisiolain tiukka tulkinta hidastaa kliinistä tutkimusta ja kansainvälistä yhteistyötä, vaikka alun perin ajatuksena oli nopeuttaa ja helpottaa tutkimusta.  Odotankin, että tulkintaa ja soveltamista helpotetaan viipymättä. Erityisen hankaa on, että hidas lupaprosessi estää tutkijan uran etenemistä opinnäytetöiden tai esimerkiksi akatemiatutkijajakson suunnitelmien toteuttamisen.

Tutkimuksen arviointi 2018

Heti kauden alussa tietoon tuli, että yliopiston tutkimuksen arviointi tehdään vuoden 2018 aikana. Päätimme tiedekunnan johdossa tehdä arvioinnin yhdellä kertaa koko tiedekunnasta. Osin siitä syystä, että emme halunneet altistaa tutkijoitamme epäreilulle arvostelulle, resurssit tutkimuksen tekemiseen ovat kovin erilaiset tiedekunnan eri yksiköissä. Jälkikäteen ajateltuna olisi voinut olla hyvä tehdä arviointi pienemmissä yksiköissä ja ehkä osa tutkijoista, etenkin ne, jotka eivät pitkään aikaan ole altistuneet tutkimuksen arvioinnille, olisivat voineet hyötyä arvioinnista. Tämä on hyvä huomioida jatkossa. Lääketieteellinen tiedekunta sai arvioinnista kuitenkin näinkin paljon hyödyllistä palautetta. Eritoten meille kaikille itsestään selvä HUS-yhteistyön näkymättömyys tiedekunnassa nostettiin esille. Tämän eteen on tehty ja tehdään jatkossa työtä. Näkyvin uudistus on vastikään julkistettu HY:n ja HUSin uusi yhteinen graafinen ilme, joka on saanut positiivisen vastaanoton. Kehityskohteina nousivat myös life science -tutkimuksen pirstoutuminen ja tutkijanuran virtaviivaistaminen, erityisesti arvioitsijat kiinnittivät huomiota haastatteluissa esille tulleeseen ilmiöön, jossa tutkija jämähtää vuosiksi post doc -vaiheeseen. 

Early career grant ja tutkijalinjan laajennus

Yksi mukavimpia tehtäviä kuluneena kautena on ollut tiedekunnan ylijäämän suuntaaminen nuorten tutkijoiden auttamiseen. Henna Tyynismaan ideasta loimme tukimallin, joka auttaa tiedekuntia identifioimaan ERC starting grant -hakukelpoisia tutkijoita. Jaoimme kymmenelle parhaaksi arvioidulle tutkijalle 150 000 euron rahoituksen, jonka tutkija sai vapaasti käyttää haluamallaan tavalla edistämään oman ryhmänsä rahoitusta. Tulokset olivat mykistäviä; 1,5 miljoonan investoinnilla tämä tutkijaporukka oli jäänyt perustamaan omaa ryhmää tiedekuntaamme ja kerännyt yli 7,5 miljoonan potin kilpailutettua rahoitusta. Ongelmana jatkossa tulee olemaan rahoituspohjan puuttuminen tällaiselle instrumentille. Saattaisi olla selvittämisen väärti katsoa, voitaisiinko tällainen rahoitusmuoto toteuttaa yhteistyössä säätiöiden kanssa. Aivan kauden loppumetreillä valmistelimme myös työryhmän kanssa LTDK-tutkijalinjan. LTT (entinen tutkijalääkärilinja TLO) laajennettiin kaikille tiedekunnan perusopiskelijoille. Tulevaisuus näyttää, kuinka malli on laajennettavissa myös maisteriopintoihin.

Pakastinten ja datan siivousta sekä tietosuojaa

Osana uutta kestävän kehityksen strategista kärkeä toteutimme tiedekunnassa pakastinten siivouksen yhteistyössä HUSin tutkimusjohdon kanssa. Tulevaisuudessa tavoitteena tulee olla, että kliinisiä näytteitä ei enää säilytetä pakastimissa, vaan tämä työ tehdään yhteistyössä biopankkien kanssa. Erityisesti Helsingin biopankki on tehnyt tässä huomattavan suurta kehitystyötä. Oman tutkimusryhmämme pakastimet on tyhjennetty ja lopetamme kokonaan näytteiden varastoinnin vuoden 2022 alusta.

Tutkijoiden auttamiseksi tietosuojalain tulkinnassa valmistelimme lääketieteellisen tiedekunnan tietosuojaohjeen yhdessä HY:n tietosuojavastaavan kanssa. Lisäksi tiedekunta (yhdessä perustetun IT for Life Science -työryhmän kanssa) tuki turvallisen säilytysympäristön hankintaa. Sensitiivisen datan säilyttämisen ja analyysiympäristön ratkaisut ovat työn alla HY-tasoisesti, ja niistä kuulemme vuoden 2022 aikana. Teimme Alise Hyrskyluodon ja Aura Kivilaakson kanssa käydyn keskustelun yhteydessä syntyneestä ideasta HY:n tieteellisessä neuvostossa aloitteen tutkimusrekisterin perustamisesta. Tutkimusrekisteri on tarpeellinen ajatellen tietosuojalain organisaatiolle tuomia velvoitteita, mutta toimii myös erinomaisena työkaluna tiedekuntien johdolle ja on osa modernin organisaation riskienhallintaa. Yliopiston tutkijoiden lupa tehdä tutkimusta on kirjattu yliopistolakiin, mutta on hyvä olla organisaatiotasoista tietoa siitä, mitä tietoja tutkijoiden keräämiin rekistereihin kertyy.

Que será, será!

Tullinpuomi aamuhämärässä, täysikuun valossa marraskuussa 2021. Kuva: M. Myllärniemi

Kulunut nelivuotiskausi on ollut keuhkoprofessorille hyvin poikkeuksellinen. Helmikuussa 2020 tajuntaani hiipi ajatus, vaikuttavatko maailmalta kantautuvat uutiset keuhkosairauksiin jotenkin. Hyvin pian asian laita valkeni, ja nyt meidän erikoisalalla on kokonaan uusi potilasryhmä – vaikeat, huonosti happeutuvat keuhkokuumepotilaat. Kevään 2020 aikana meille tuli sydän- ja keuhkokeskukseen kymmeniä potilaita päivässä, ja keuhko-osastoja laajennettiin kolmiosairaalassa useampiin kerroksiin. Ylilääkärimme Pirkko Brander oli luvannut vetää klinikkaamme Apotin käyttöönoton yli, mutta joutuikin hoitamaan kolmen pandemia-aallon potilaskohortointia useammalla sairaalakampuksella. Erikoistuva lääkärioppilaani Juuso Paajanen valmistui erikoislääkäriksi, viimeisteli väitöskirjansa ja siirtyi vastavalmistuneena erikoislääkärinä johtamaan kirurgiseen sairaalaan avattua koronakohorttia. Tiedekunnan johdossa tilanteet ovat välillä muistuttaneet Alfred Hitchcockin elokuvaa, välillä kafkamaista näytelmää (sanonta eräältä tiedekunnan pitkäaikaiselta dekaanilta). On tuntunut myös hyvin vaikealta istua kollegiumin kokouksissa, jossa väitellään juridiikan pykälistä ja työjärjestyksestä kolme tuntia, kun toisaalla sairaalan puolen alaiset kuormittuvat potilaista, väitöskirjatyöt jäävät usean vuoden tauolle ja oman alan erikoistuvien koulutuspolut menevät kuukausi toisensa jälkeen uusiksi.

Päätän tämän kauden lauleskelemalla nuotin vierestä que será, será! Jos kukaan ei kuule, voi laulaa vähän kovempaa. Joku ehkä kuulee, jos oikein kovaa kailottaa, ehkä joku ymmärtää.  Kauden päätteeksi laulamisen lisäksi haluan kiittää kaikkia kollegoitani, tiedekunnan tutkijoita, tutkimusneuvoston jäseniä, hallintohenkilökuntaa (erikseen Riikka Palonkorpea ja hänen seuraajaansa Alise Hyrskyluotoa, joka hyppäsi kesken lockdownin johdon asiantuntijaksi, koko tutkimuspalveluiden tiimiä sekä omia rakkaita varadekaanikollegoita Karia, Ristoa ja Tiinaa), opiskelijoita, potilaita, tutkimuspotilaita ja sydän- ja keuhkokeskusta erinomaisesta yhteistyöstä. Parasta on ollut saada oppia, että kaikesta ei tarvitse olla yhtä mieltä voidakseen tehdä päätöksiä ja edistää asioita.

Marjukka Myllärniemi
professori (virkavapaalla 12/2021)

Kaksi- ja monikielisyys – yhteiskunnan vahvuus ja haaste

Suvi Stolt, logopedian apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

Kaksi- ja monikielisyys on Suomessa ajankohtainen aihe. Aihe liittyy kiinteästi ulkomaalaistaustaiseen maahanmuuttajuuteen, aiheeseen, joka nousee esiin julkisessa keskustelussa toistuvasti. Keskeinen kysymys on, miten maahamme tulevat ihmiset voisivat sopeutua yhteiskuntaamme parhaiten.

Hyvään sopeutumiseen tarvitaan kotimaisen kielen taitoa, joka yleensä on suomi. Maahamme tulijoiden kielitaito ja suomen kielen oppiminen liittyvät monen ammattilaisen arkeen: esimerkiksi opettajat pohtivat, miten he pystyvät opettamaan luokassaan olevia äidinkieleltään hyvin monia eri kieliryhmiä edustavia lapsia, tai puheterapeutit miettivät, miten he pystyvät arvioimaan lapsen kielitaitoa kattavasti lapsen äidinkielen arviointiin suunnattujen menetelmien puuttuessa.

Monet suomalaiset ovat kaksi- tai monikielisiä

Kaksi- ja monikielisyyttä koskevassa tutkimuskirjallisuudessa nähdään tärkeäksi määritellä erilaisia kaksi- ja monikielisyyden tyyppejä. Määritelmät auttavat ymmärtämään tätä monisyistä ilmiötä. Puhutaan esimerkiksi rinnakkaisesta ja perättäisestä kaksikielisyydestä. Rinnakkaisella kaksikielisyydellä viitataan siihen, että henkilö omaksuu kaksi kieltä rinnakkain lapsesta asti. Meillä on Suomessa loistava esimerkki hyvin toteutuneesta rinnakkaisesta kaksikielisyydestä. Koska Suomessa on kaksi virallista kieltä, suomi ja ruotsi, on äidinkieleltään ruotsinkielisille tarjolla palveluja omalla äidinkielellä aivan pienestä lapsesta asti korkeakoulutukseen saakka. Tämän seurauksena yhteiskuntamme saa nauttia siitä, että meillä on henkilöitä, joilla on nk. korkeatasoinen kaksikielisyys, ts. ihmisiä, jotka osaavat erittäin hyvin sekä äidinkieltään, ruotsia, että ympäristön enemmistökieltä, suomea. Rinnakkaiseen kaksikielisyyteen liittyvät usein myös positiiviset asenteet kielten omaksumista kohtaan sekä perheiden hyvä koulutustaso, jotka molemmat nivoutuvat lapsen kielen omaksumiseen positiivisella tavalla.

Useinkaan ei tulla ajatelleeksi, että monet suomalaiset voitaisiin luokitella perättäisesti kaksi- ja monikielisten ryhmään, sillä monet käyttävät englantia työkielenään tai toimivat sillä arjessa. He ovat siis ensin oppineet äidinkielenään suomen, ja jälkikäteen, koulutuksen ja kokemuksen myötä, englannin. Vahva äidinkielen hallinta luo hyvän pohjan uuden kielen oppimiselle. Perättäinen kaksikielisyys -termi liitetään kuitenkin usein erityisesti ulkomaalaistaustaisiin maahanmuuttajiin, jolloin tulija kohtaa täysin uuden kielen ja kulttuurin uudessa maassaan. Maahantuloon saattaa liittyä haasteellisia tilanteita lähtömaassa, eikä tulijaperheiden koulutustaso ole välttämättä hyvä. Myös asenteet uuden kielen oppimista kohtaan voivat vaihdella paljon. Suomella ei ole mahdollista tarjota maahanmuuttajille äidinkielistä opetusta eri asteilla ainakaan kovin runsaasti, ja suomea opetellaan mahdollisesti heterogeenisissä ryhmissä. Tällaisen perättäisesti kaksikielisen ryhmän tilanne on kielen oppimisen näkökulmasta hyvin erilainen, haasteellisempi, kuin edellä kuvatussa, rinnakkaista kaksikielisyyttä edustavassa tilanteessa. Tilanne voi olla haasteellinen erityisesti silloin, kun on kyse lapsesta, jonka oma äidinkieli on vasta kehittymässä.

Tutkimuskirjallisuus: Tavoitteena mahdollisimman korkeatasoinen kaksikielisyys

Kaksi- ja monikielisyyteen liittyvä tutkimuskirjallisuus on nostanut esille sen, että tavoitteena tulisi olla mahdollisimman korkeatasoinen kaksikielisyys. Tällä tarkoitetaan hyvätasoista oman äidinkielen ja ympäristön enemmistökielen hallintaa. Korkeatasoiseen kaksi- ja monikielisyyteen on liitetty positiivisia ilmiöitä, kuten esimerkiksi hyvä päättelytaito tai kyky tarkastella asioita eri näkökulmista. Toisaalta, mikäli henkilön sekä äidinkielen että ympäristön enemmistökielen taito jäävät molemmat heikoksi, voi tämä luoda haasteellisen pohjan uusien asioiden oppimiselle ja kouluttautumiselle.

Kielitaito nivoutuu läheisesti kulttuuriin. Kun henkilö hallitsee ja arvostaa omaa äidinkieltään tai oppimaansa uutta kieltä, hän usein myös tuntee ja hallitsee siihen liittyvän kulttuurin. Oman, ja toisaalta ympäristön kulttuurin, hyvä tuntemus vahvistaa yksilön identiteettiä ja antaa pohjan oman elämän rakentamiselle – tällä on varmasti myös yhteiskunnallista merkitystä. Onkin tärkeää, että maahamme tulijoiden kielitaitoa pystyttäisiin tukemaan eri tavoin, jotta mahdollisimman hyvätasoisen kaksikielisyyden saavuttaminen olisi mahdollista. Erityisen tärkeää tämä on lasten kohdalla, jotka ovat vasta oppimassa äidinkieltään ja tämän rinnalla ympäristön enemmistökieltä, suomea.

Suvi Stolt
logopedian apulaisprofessori (Associate Professor, Tenure), logopedian ja lapsen kielen kehityksen dosentti, Helsingin yliopisto

Sote ja yliopistosairaalan asema

Lasse Lehtonen, terveysoikeuden professori ja diagnostiikkajohtaja. Kuva: Markku Lempinen, Brand Photo.

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen eli tuttavallisemmin soten toimeenpano on jo täydessä käynnissä. Eduskunta hyväksyi sote-uudistusta koskevan lakipaketin kesäkuussa, ja lait tulivat täytäntöönpanoa koskevilta osiltaan voimaan 1.8.2021 alkaen. Sote-uudistuksella ja sen täytäntöönpanolla on suuri vaikutus yliopistosairaalan asemaan.

Sote-uudistuksella on useita hienoja, mutta osin toistensa kanssa ristiriitaisia tavoitteita. Erityistä painoa uudistuksen perusteluissa on annettu palvelujen yhdenvertaiselle saatavuudelle sekä palvelujen perustason vahvistamiselle. Samalla kuitenkin halutaan hillitä sote-kustannusten kasvua. Yliopistosairaala on jäänyt sote-uudistuksessa lapsipuolen asemaan.

HUSin asema sote-uudistuksessa

Sote-uudistus muodostaa Suomeen 21 hyvinvointialuetta, jotka vastaavat sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä. Lisäksi Helsingin kaupunki vastaa sote-tehtävien järjestämisestä omalla alueellaan. Tavoitteena on sosiaali- ja terveyspalvelujen sekä horisontaalinen että vertikaalinen integrointi. Uudenmaalla päädyttiin kuitenkin erillisratkaisuun, jossa HUS säilyy omana kokonaisuutena. HUSilla on rajoitettu järjestämisvastuu kaikkein vaativimmista erikoissairaanhoidon palveluista, mutta lähtökohtaisesti hyvinvointialueet ja Helsingin kaupunki vastaavat myös erikoissairaanhoidon järjestämisestä. HUS-kuntayhtymä puretaan osana sote-uudistuksen täytäntöönpanoa vuoden 2022 lopussa, ja sen tilalla aloittaa uusi HUS-yhtymä, jonka perussopimuksen valmistelevat Helsingin kaupungin johdolla Uudenmaan uudet hyvinvointialueet. Helsingin yliopistolla ei HUS-yhtymän perussopimuksen valmistelussa ole mitään virallista roolia.

Nykyisessä HUS-kuntayhtymän perussopimuksessa Helsingin yliopistolla on edustus sekä kuntayhtymän valtuustossa että hallituksessa. Tämä edustus on varmistanut tutkimuksen ja opetuksen merkityksen esiin tuomisen sairaalan hallinnossa. Uuden HUS-yhtymän perussopimukseen ei yliopiston edustusta ole välttämätöntä sisällyttää, vaikka uusi sote-lainsäädäntö siihen antaa mahdollisuuden. Kysymys on tältä osin poliittisesta linjauksesta ja siitä, miten tutkimusta ja opetusta terveydenhuollossa rahoitetaan. Moni nykyinen kuntapoliitikko – ja tuleva aluepoliitikko – katsoo (ainakin kabinettikeskusteluissa), että tutkimuksen ja opetuksen rahoituksen on tultava opetusministeriön budjetista ja että sote-rahoitus on varattava kokonaisuudessaan sairaanhoidon potilaiden hoitoon taikka sosiaalihuollon asiakkaiden palveluun.

Yliopistosairaalalle ei haluttu antaa vahvaa roolia sotessa

Soten valmistelun yhteydessä HUS toi omissa lausunnoissaan useaan kertaan esiin sen, että yliopistosairaalalla on omat erikoistehtävänsä, jotka liittyvät keskeisesti tutkimukseen ja opetukseen. HUS – kuten muutkin yliopistosairaalat – toivoi lausunnoissaan, että yliopistosairaalan määritelmä ja tehtävät olisi kirjattu lainsäädäntöön. Vaikka HUSin esiintuoma ongelma sai huomiota eduskunnan valiokunnissa, ei hallituksen lakiesityksiin tullut eduskunnassa muutoksia.

Samaan aikaan kun sote-uudistusta jo pannaan täytäntöön, on sosiaali- ja terveysministeriö käynnistänyt syyskuussa 2021 selvitystyön siitä, mitä yliopistosairaalalla tarkoitetaan. Selvityksen tavoitteena on tuottaa ehdotus yliopistosairaalan määritelmäksi. Selvityksessä kartoitetaan kehitystarpeita ja mahdollisia huolia yliopistosairaalojen rooliin ja tehtäviin liittyen. Lisäksi selvitetään näkökulmia, jotka tulee huomioida, kun suunnitellaan yliopistosairaalan sijoittumista hyvinvointialueiden organisaatioihin. Sote-uudistukseen liittyy kuitenkin paljon poliittisia intohimoja ja lehmänkauppoja. Pidänkin epätodennäköisenä, että sote-lainsäädäntöön saataisiin enää kuluvan hallituskauden aikana sellaisia muutoksia, jotka vahvistaisivat yliopistosairaalan asemaa.

Soten vaikutus tutkimusrahoitukseen

Hoitokäytännöt kehittyvät lääketieteellisen tutkimuksen avulla, ja oman tutkimustoiminnan laiminlyöminen Suomessa voi johtaa hoitotulosten heikkenemiseen muuhun maailmaan verrattuna. Sote-uudistuksen tavoitteena on perustason vahvistaminen niin terveydenhuollossa kuin sosiaalitoimessa. Kun sote-rahoitus ei uudistuksessa lisäänny, vaan vain jaetaan uudelleen, tapahtuu perustason vahvistaminen melko todennäköisesti erikoissairaanhoidon kustannuksella. Jos HUSin rahoitus ei riitä potilaiden asianmukaiseen hoitoon, on todennäköistä, että ensimmäisenä leikataan yliopistosairaalan tutkimukseen kohdistuvaa panostusta.

Meilahden kampuksen tutkimustoiminnan kokonaisrahoitus on eri selvitysten mukaan runsaat 200 miljoonaa euroa, josta HUS on käytännössä rahoittanut noin puolet. HUSin merkitys on erityisen suuri tutkimusta palvelevan infrastruktuurin rahoittajana. Sekä laboratorioalan että kliinisten alojen tutkimus tarvitsee tuekseen modernit lääkintälaitteet, joiden hankinnat HUS on käytännössä yksin rahoittanut. Sivuvirkajärjestelmä, jossa sama henkilö on voinut toimia sekä sairaalan että Helsingin yliopiston virassa, on pitänyt tutkijoiden palkkatason jotenkuten kohtuullisena. Suoraa tutkimusrahoitusta on HUSin vuoden 2021 budjetissa 17 miljoonaa euroa. On epäselvää, mitä tutkimuksen rahoitukselle tapahtuu, kun soten rahoitus vuoden 2023 alusta siirtyy valtion vastuulle.

Aluevaalit pidetään vuoden 2022 tammikuussa. Vaikka yliopistosairaalan asema ei todennäköisesti nouse keskeiseksi vaaliteemaksi, olisi poliitikkoja hyvä muistuttaa, että sote-uudistus ei saisi johtaa yliopistosairaalan tuhoon.

Lasse Lehtonen
diagnostiikkajohtaja, terveysoikeuden professori, Helsingin yliopisto ja HUS
Lasse Lehtonen | LinkedIn

Myötätunto kuuluu lääketieteen maailmaan

Maria Hurskainen, kliininen tutkija, lastenlääkäri

Myötätunnon merkitys terveydenhuollossa valkeni minulle ensimmäistä kertaa henkilökohtaisesti joitakin vuosia sitten joutuessani potilaan rooliin odottaessani kaksosvauvoja.

Luovuin loppuraskaudessa vastentahtoisesti seurantakäynneistä omalla neuvolatädilläni, koska kaksosraskaus lasketaan riskiraskaudeksi ja seuranta haluttiin keskittää sairaalaan. Viikoittain raahauduin vatsani kanssa tehdasmaisen poliklinikan vastaanotolle, jossa odottelin aina siellä ja täällä, tapasin vaihtuvia kätilöitä ja lääkäreitä. Vaikka virtsani tutkittiin, painoani mitattiin ja sikiöitä kuunneltiin kaikkien sääntöjen mukaan, tunsin jääväni niillä käynneillä yksin. Viereltäni puuttui se tuttu neuvolatäti, joka katsoi silmiin, kysyi kuulumisiani, lohdutti ja kulki rinnallani. Jäin kaipaamaan myötätuntoista kohtaamista.

Oma tuntemukseni sai asiayhteyden, kun tutustuin ystäväni vihjeestä myötätunnon merkitystä lääketieteessä käsittelevään tutkimukseen. UK:ssa ja USA:ssa puhutaan terveydenhuollon myötätuntovajeesta, ja vain reilu puolet potilaista koki, että saivat UK:ssa hyvää ja myötätuntoista hoitoa. Tähän vaikuttaa yhteiskunnissa vallalla olevat asenteet ja terveydenhuollon kaupallistaminen – myötätunto on vaikeasti liiketoiminnallisesti mitattavissa oleva asia.

Meilläkin terveydenhuollon haasteet ovat loputtomat – terveyskeskusaikoja ei riitä, potilaat ovat tyytymättömiä hoitoon, potilasvalitukset lisääntyvät ja henkilökunta väsyy. Työuupumus lisääntyy, hoitajat vaihtavat alaa ja työntekijät siirtyvät julkiselta yksityiselle työnantajalle. Sairaaloiden johtoon ollaan tyytymättömiä. Koulutusmäärät lisääntyvät, koulutuksen taso laskee. Tutkimusresursseja vähennetään, ja tutkimuksen taso laskee. Lista on pitkä ja harva se päivä uutisotsikoissa.

Vaikka on selvää, että riittävät resurssit ovat ensisijainen lähtökohta toimivalle terveydenhuollolle, myötätunnon lisäämistä on ehdotettu yhdeksi ratkaisuksi terveydenhuollon kriisiin. Suoraan johdettuna myötätunto tai ”compassion” tarkoittaa ”yhdessä kärsimistä”. Tutkimuksessa sen määritelmään kuuluu olennaisesti myös myötätuntoinen toiminta toisen hyväksi. Terveydenhuollossa myötätunto on välttämätöntä korkealaatuiselle hoidolle. Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että lääkärin myötätunto assosioituu parempaan hoitotulokseen. Myötätuntoinen hoito voi myös vähentää sen antajan työuupumusta ja lisätä hänen hyvinvointiaan.

Hiljattain julkaistun systemaattisen katsauksen perusteella harjoittelulla voi parantaa terveydenhuollon ammattilaisen myötätuntotaitoja. Tehokkaimpia myötätunnon opiskelutapoja olivat useammin kuin kerran tapahtuva keskustelu oikean potilaan kanssa tai videoidut haastattelut. Parhaiksi keinoiksi myötätunnon osoittamiselle osoittautuivat:

  1. Istuminen (vs. seisominen) potilashaastattelun aikana
  2. Potilaan ilmeiden ja muiden kehollisten viestien tulkinta
  3. Myötätuntoa vaativien tilanteiden tunnistaminen ja niihin reagoiminen
  4. Kehollinen välittämisen osoittaminen (esim. silmiin katsominen, äänensävy, käsien käyttö)
  5. Sanallinen huomioiminen (esim. ”olen tukenasi etkä ole yksin, tehdään tämä yhdessä”), tunnustaminen (”tämä on sinulle vaikeaa”), tunteen nimeäminen (”vaikutat surulliselta”) ja arvostaminen (”suurin osa ihmisistä kokisi tämän juuri kuten sinä”)

Yhteenvetona kaikkein tärkeintä myötätuntoiselle hoidolle vaikutti olevan ammattilaisen läsnäolo ja keskittyminen tilanteeseen sekä potilaan vakuuttaminen siitä, että hän ei jää sairautensa kanssa yksin, vaan ammattilainen pysyy hänen vierellään tukena.

Tehohoitolääkäri ja kliininen tutkija Stephen Trzeciak on keskittynyt viimeaikaisessa tutkimustyössään tutkimaan myötätunnon merkitystä terveydenhuollossa näyttöön perustuvan tieteen avulla hypoteesinään ”myötätuntoinen terveydenhuolto on tehokkaampaa kuin terveydenhuolto ilman myötätuntoa”. Hänen sekä muiden tekemien tutkimusten perusteella myötätunnon lisäämisen kautta voitaisiin parantaa hoitotuloksia, potilaiden kokemuksia, henkilökunnan hyvinvointia ja sitoutumista sekä vähentää kustannuksia. Trzeciak toteaakin, että tätä tietoa tulisi hyödyntää terveydenhuollossa – löydöksillä pitäisi olla välittömiä vaikutuksia terveydenhuollon arvoihin ja järjestelyihin sekä henkilökunnan valintaan ja koulutukseen.

Terveydenhuollon yksiköissä myötätuntoa arvostava työkulttuuri rakentuu parhaiten hyvän johtajuuden kautta. On myös lanseerattu käsite ”myötätuntoinen johtajuus terveydenhuollossa”. Johtajuus määrittelee terveydenhuollon organisaation kulttuuria, joka ideaalisesti tarjoaa korkealaatuista, turvallista ja myötätuntoista terveydenhuoltoa. Myötätuntoisen johtajuuden tavoitteena on korkealaatuinen myötätuntoisen toiminnan kulttuuri, jonka elementtejä ovat 1) inspiroivat visiot, 2) yksilöille, tiimeille ja osastoille asetetut tavoitteet, 3) henkilökunnan mukaan ottaminen, 4) tukeva ja mahdollistava ihmisten johtaminen, 5) jokaisen toimintaan sisältyvä oppiminen, innovaatio ja laadun parantaminen ja 6) tehokas tiimityö.

Myötätuntoinen johtaja on sopeutuva, avoin, muutoskykyinen ja jakaa vastuuta. Hän kehittää omaa henkistä resilienssiään ja itsemyötätuntoaan, jotta kykenee ilmentämään myötätuntoista lähestymistapaa ja käyttäytymistä. Hän ajattelee, että organisaation tavoitteet saavutetaan parhaiten luottamalla työntekijöihin ja edistämällä heidän kasvuaan, kehitystään ja hyvinvointiaan.

Johtaja voi tukea myötätuntoista ajattelutapaa osallistamalla työntekijöitä ja tunnustamalla heidän ansionsa. Tämä saa työntekijän kokemaan itsensä arvostetuksi ja sitä kautta ottamaan paremmin huomioon muiden näkökulmia. Johtaja voi myös korostaa koulutuksessa ja työn arvioinnissa myötätunnon merkitystä. Myötätuntoinen johtajuus vaatii rohkeutta kuunnella työntekijöiden vaikeitakin viestejä ja osata tarvittaessa luopua omista näkökulmista ja selvittää, mistä ongelmissa on perimmiltään kyse.

Myös organisaation kulttuuri muokkaa johtajuutta. Myötätuntoinen johtaja ei pärjää organisaatioissa, joilla ei ole vastaanottavuutta tai jotka keskittyvät tekniseen osaamiseen ja byrokratiaan.

Myötätunto on toivottavasti ottamassa ansaitsemaansa tunnustetumpaa jalansijaa terveydenhuollossa. Intuitioni ja omien epätieteellisten kokemusteni (n=1) perusteella myötätunto kuuluu kiinteänä osana lääketieteen maailmaan. Kliinikkotutkijana olen erityisen ilahtunut, että viriävä keskustelu pyrkii olemaan tutkimukseen perustuvaa.

Maria Hurskainen
kliininen tutkija, lastenlääkäri
Helsingin yliopisto ja HUS

 

Lähteet:

Lown, Beth A., Julie Rosen, and John Marttila. 2011. “An Agenda For Improving Compassionate Care: A Survey Shows About Half Of Patients Say Such Care Is Missing.” Health Affairs 30 (9): 1772–78. https://doi.org/10.1377/hlthaff.2011.0539.

Patel, Hamish, Bogdan Chiva Giurca, Navin Mukundu Nagesh, Isabella Hibell, Miriam Beattie, Matthew Saint, and Gareth Lau. 2019. “Difficult Conversations in Cancer Care: Lessons from a Student-Led Initiative.” Journal of Cancer Education 34 (6): 1242–46. https://doi.org/10.1007/s13187-019-01498-2.

Patel, Sundip, Alexis Pelletier-Bui, Stephanie Smith, Michael B. Roberts, Hope Kilgannon, Stephen Trzeciak, and Brian W. Roberts. 2019. “Curricula for Empathy and Compassion Training in Medical Education: A Systematic Review.” Edited by Claus Lamm. PLOS ONE 14 (8): e0221412. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0221412.

Roberts, Brian W., Nitin K. Puri, Christian J. Trzeciak, Anthony J. Mazzarelli, and Stephen Trzeciak. 2021. “Socioeconomic, Racial and Ethnic Differences in Patient Experience of Clinician Empathy: Results of a Systematic Review and Meta-Analysis.” Edited by Lisa Susan Wieland. PLOS ONE 16 (3): e0247259. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0247259.

Thomas, Matthew R., Liselotte N. Dyrbye, Jefrey L. Huntington, Karen L. Lawson, Paul J. Novotny, Jeff A. Sloan, and Tait D. Shanafelt. 2007. “How Do Distress and Well-Being Relate to Medical Student Empathy? A Multicenter Study.” Journal of General Internal Medicine 22 (2): 177–83. https://doi.org/10.1007/s11606-006-0039-6.

Trzeciak, Stephen, John P Gaughan, Joshua Bosire, and Anthony J Mazzarelli. 2016. “Association Between Medicare Summary Star Ratings for Patient Experience and Clinical Outcomes in US Hospitals.” Journal of Patient Experience 3 (1): 6–9. https://doi.org/10.1177/2374373516636681.

Trzeciak, Stephen, and Anthony J. Mazzarelli. 2016. “Patient Experience and Health Care Quality.” JAMA Internal Medicine 176 (10): 1575. https://doi.org/10.1001/jamainternmed.2016.5435.

Trzeciak, Stephen, Brian W. Roberts, and Anthony J. Mazzarelli. 2017. “Compassionomics: Hypothesis and Experimental Approach.” Medical Hypotheses 107 (September): 92–97. https://doi.org/10.1016/j.mehy.2017.08.015.

Vogus, Timothy J, and Laura E McClelland. 2020. “Actions, Style and Practices: How Leaders Ensure Compassionate Care Delivery.” BMJ Leader 4 (2): 48–52. https://doi.org/10.1136/leader-2020-000235.

Zulueta, Paquita de. 2015. “Developing Compassionate Leadership in Health Care: An Integrative Review.” Journal of Healthcare Leadership, December, 1. https://doi.org/10.2147/JHL.S93724.