Tekijä: Elina Kirvesniemi

Eri alojen ammattilaiset tekevät sosiaali- ja terveydenhuollossa työtä yhdessä ja yhä enemmän alaa myös opiskellaan yhdessä.

On se vaan kumma, miten voimaantunut olo pitkänkin opetustapahtuman loppuessa voi olla! Tämän kokemuksen jakaa yhä useampi opiskelija ja opettaja myös Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa, jossa eri ammatteihin opiskeleville luodaan yhteisiä oppimiskokemuksia jo perusopetuksen aikana. Oma ammatti-identiteetti vahvistuu samalla, kun saa tutustua taitaviin muiden ammattiryhmien osaajiin. Näin ei ole ollut aina.

Aikansa kutakin. 90-luvun hoivatieteen buumissa tiimityö nousi tehokkaaksi toimintamalliksi terveyskeskusten vuodeosastoilla. Tiimityön tultua terminä tylsäksi sen korvasi osittain sana moniammatillisuus ja sittemmin ammattien välisen yhteistyön kautta monialainen yhteistyö ja oppiminen. Vaikka sanat muuttuvat, perusta ei ole muuttunut: eri alojen ammattilaiset tekevät työtään yhdessä saman päämäärän saavuttamiseksi, yhteisten potilaidemme ja koko väestön hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. Työtä tehdään yhdessä, mutta sitä ei vielä juurikaan opiskella yhdessä.

Monialaisen oppimisen nousukiito

Vuosituhannen alussa yhteisistä opetushetkistä eri alojen opiskelijoiden kanssa haaveileva opettaja saattoi miettiä tarkasti, kenen kuullen hän rohkeni visioida tulematta nolatuksi – kunnes kansallinen lääketieteen perusopetuksen arviointi (1) nosti kaikkien huulille jo pitkään kansainvälisenä trendinä olleen tarpeen lisätä yhteistyötä muiden sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten kanssa myös perusopetuksessa. Asenne työhön ja ammattiin kuuluvat osaamisen tavoitteisiin tietojen ja taitojen rinnalla, mutta niiden oppiminen onnistuu yhdessä opiskelemalla, ei niinkään tehokkaasti erillisissä ammatillisuuden tai etiikan juonneopetuksissa (2,3). 2020-luvun lääketieteellisen tiedekunnan opiskelija osaa pyytää ammattien välistä opetusta.

Kymmenen vuotta sitten alkaneiden valinnaisten ammattien välisen oppimisen yksittäisten opintojaksojen valikoima on kasvanut kymmeniin, ja kaikki lääketieteen opiskelijat kohtaavat myös pakollisilla opintojaksoillaan muiden alojen opiskelijoita. Yhtymäkohtia sairaanhoitajaksi, terveydenhoitajaksi, kätilöksi, sosionomiksi, valtiotieteen maisteriksi tai ensihoitajaksi valmistuvien kanssa on vasta vähän, mutta tiedekunnan kaikkien koulutusohjelmien johtoryhmien tuki on vahva: myös hammaslääkäriksi, psykologiksi, logopediksi tai sote-maisteriksi valmistuvan tulee oppia muiden ammattilaisten osaamisesta ja heidän kanssaan.

Monialainen oppiminen on lähtenyt nousukiitoon vasta tällä vuosituhannella myös lääketieteen koulutuksen kansainvälisissä julkaisuissa (4). Emme ole myöhästyneet tältä lennolta. Tukena on kansallisen MEDigi-hankkeen ydinaines, jonka MEDigin ammattien välisen oppimisen jaos kokosi valmistuvan lääketieteen lisensiaatin osaamistavoitteiden pohjalta (5).

Tietoja ja taitoja työelämää varten

Yliopistot ovat vahvasti tiedeyhteisöjä. Ammattiin valmistuva siirtyy kuitenkin työelämään, missä pelkän tiedon osaaminen ei riitä. Vahva tutkimusnäyttö puhuu sen puolesta, että monialaisessa oppimisessa saavutetaan työelämässä tarvittavat, toimivalle yhteistyölle välttämättömät oikeat asenteet, tiedot ja taidot. Bonuksena on lisääntyvä tieto yhdessä oppimisen hyödyistä potilasturvallisuudelle (3). Työuran alussa oleva valmistuva lääkäri, hammaslääkäri, psykologi tai logopedi sietää epävarmuuttaan paremmin, kun tietää jonkun muun ammattilaisen osaavan paremmin tiettyjä asioita: minun ei edes tarvitse osata kaikkea! Oma ammattirooli ei himmene vaan vahvistuu.

Helsingin lääketieteellisen tiedekunnan jokainen medisiinari pääsee syksystä 2021 lähtien haastattelemaan ikääntynyttä tämän kotiin tai hoivayksikköön sairaanhoitajaopiskelijan kanssa, opiskelemaan seminaarin pienryhmissä ammatin alkeita hammaslääketieteen ja suuhygienisti- tai sairaanhoitajaopiskelijoiden kanssa, ja eri opintojaksojen yksittäisissä opetuksissa on jatkossakin mukana muiden alojen opiskelijoita esimerkiksi etiikkaa tai monisairaan ikääntyneen arviointia potilastapausten kautta pohdittaessa.

Usean opintojakson harjoittelujaksolla tai amanuenssuurin aikana lääketieteen kandidaatti varjostaa eli seuraa toisen alan opiskelijan tai jo valmistuneen ammattilaisen tehtäviä ja osaamista. Myös toimenpidekoulutusta järjestetään yhteisenä luomenpoistopoliklinikkana sairaanhoitaja- ja lääkäriopiskelijan päästessä harjoittelemaan yhdessä. Jo aiemmin valinnaisena jaksona ollut elvytyssimulaatio vahvistuu yhä suuremman opiskelijamäärän päästessä harjoittelemaan elvytystä hoitajaopiskelijoiden kanssa Metropolia AMK:n simulaatiotiloissa.

Opetusta yli osasto- ja oppilaitosrajojen

Osa tiedekuntamme vapaavalintaisista syventävistä opintojaksoista on ammattien välistä oppimista. Niiden määrä kasvaa ilahduttavasti niin, että valikoimaa on jo ensiaputaidoista liinauksen kautta globaaliin terveyteen tai unirytmistä tekoälyyn. Onnistuneita oppimiskokemuksia on saatu niin ensitiedon välittämisessä syöpäpotilaalle kuin palvelumuotoilun soveltamisesta ikääntyneiden kotikäynneillä. Osallistujina ovat oman tiedekuntamme lääketieteen, hammaslääketieteen, psykologian, logopedian, translationaalisen lääketieteen ja sote-maisteriopiskelijoiden kanssa opiskelijat hoitotieteistä, sosiaalialalta, farmasiasta tai insinööritieteistä.

Kiinnostus opiskelijoiden yhdessä opiskeluun on kasvanut, ja jo yksittäinen asiaan vihkiytynyt opettaja on saanut toteutuksen nopeasti valmiiksi. Toimeliaat opintoasiainkoordinaattorit ja osaava opetusväki tiedekuntamme ulkopuolisissa opinahjoissa ovat merkittäviä mahdollistajia. Innostus tarttuu. Yhteistyö usean ammattikorkeakoulun ja muiden tiedekuntien kanssa jatkuu. Mukana ovat jo Metropolia AMK, Laurea AMK, DIAK, Yrkeshögskolan Arcada, farmasian, valtiotieteellinen ja oikeustieteellinen tiedekunta sekä Aalto yliopisto. Paljon on jo tehty, mutta isommat visiot odottavat tulevaa. Voisiko jokainen opiskelijamme astua monialaisessa pienryhmässä jopa yhteiskunnallisen vaikuttamisen tielle?

LT Helena Karppinen ja lääketieteen koulutusohjelman monialaisen oppimisen työryhmä

 

Viitteet

1. Mäkelä Marjukka ym. Educating Doctors for the Future – Evaluation of undergraduate medical education in Finland. KARVI 2018. https://karvi.fi/app/uploads/2018/06/KARVI_1418.pdf
2. Whitehead Cynthia. The doctor dilemma in interprofessional education and care: how and why will physicians collaborate? Medical Education 2007;(41);10:1010-6 https://onlinelibrary.wiley.com/doi/abs/10.1111/j.1365-2923.2007.02893.x
3. Reeves Scott ym. A BEME systematic review of the effects of interprofessional education:
   BEME Guide No. 39 Medical Teacher 2016;(38);7:656-68
   http://dx.doi.org/10.3109/0142159X.2016.1173663
4. Paradis Elise ja Whitehead Cynthia R. Louder than words: power and conflict in interprofessional education articles, 1954–2013. Medical Education 2015;(49); https://doi.org/10.1111/medu.12668
5. Merenmies Jussi ym. Valmistuvan lääkärin osaamistavoitteet. 2020 https://www2.helsinki.fi/sites/default/files/atoms/files/valmistuvan_laakarin_osaamistavoitteet_0.pdf

Yksilöllistetty lääketiede (personalized medicine) on noussut erityisesti somaattisen lääketieteen puolella viime vuosina erityisen kiinnostuksen kohteeksi. Yksilöllistetyllä lääketieteellä tarkoitetaan lyhyesti sanottuna hoidon räätälöimistä potilaan ennustetun hoitovasteen tai arvioitujen riskien perusteella ja tavoitteena siten saavuttaa parempi hoitotulos. Lähestymistapaa on edistänyt erityisesti se, että tutkimuksen avulla on monien sairauksien molekulaarisesta ja geneettisestä taustasta saatu aikaisempaan nähden merkittävästi parempi ymmärrys ja tämä on mahdollistanut hoitojen yksilöllisen räätälöimisen.

Mielenterveysongelmien osalta suuntaus on kuitenkin ainakin osittain toinen. Sote-uudistuksen yhteydessä julkisessa keskustelussa on korostettu erityisesti ei-lääkinnällisten hoitojen eli terapioiden ja interventioiden merkitystä ja ennen kaikkea niiden nopeaa saatavuutta. Keskustelussa ei ole eroteltu kovinkaan tarkasti, minkälaisesta hoidosta lopulta puhutaan, vaikka kenttä on hyvin laaja-alainen ja vaihtelee muun muassa hoidon keston, tiiviyden, terapeutin taustakoulutuksen ja suuntauksen suhteen merkittävästi.

Mika Rautanen ja Jyrki Korkeila kirjoittivat vuonna 2015 Lääkärilehden pääkirjoituksessa psykiatrian alan alasajosta. Vastaavaan teemaan tarttui myös Heidi Wikström omassa kirjoituksessaan. Vaikka kirjoitusten keskeisin sanoma liittyy psykiatrian alan resursseihin ja erityisesti hoidon tuloksellisuuden seurannan puutteeseen liittyviin haasteisiin, perusongelma on nähdäkseni kuitenkin sama: mielenterveysalalla tehdään varsin laajoja muutoksia huomioimatta sitä kaikkea vaihtelua, joka mielenterveysongelmiin liittyy ja on jopa sanottu, että potilas on unohtunut.

Kysymmekö tutkimuksissamme väärää asiaa?

Osittain erilainen kysymyksenasettelu mielenterveyden ja somaattisten sairauksien välillä on perusteltua. On pakko tunnustaa, että vaikka psykiatria ja psykologia ovat viimeisen 100 vuoden aikana edistyneet nopeasti, emme kuitenkaan ole ainakaan vielä saaneet selville mielenterveysongelmien syntymekanismia, vaikka monia teorioita on esitetty ja riskitekijöitä tunnistettu. Ilman tarkkaa tietoa aiheuttavista tekijöistä myös hoidon toteutus ja hoitoon liittyvä tutkimus on haastavampaa.

Tiedämme myös varsin hyvin, että nykyisten ei-lääkinnällisten hoitomuotojen välillä ei yleisimmissä mielenterveydenongelmissa, kuten esimerkiksi masennuksessa, ole juurikaan keskimääräistä eroa tai ainakin ero on varsin pieni. Tätä eroa ei löydy tyypillisesti terapiasuuntausten tai terapian keston välillä. Kuitenkin jokainen tilastotieteeseen orientoitunut tietää myös, että vaikka keskiarvojen välillä ei juurikaan eroja olisi, ei tästä automaattisesti seuraa se, etteikö yksilöiden välillä olisi mahdollisesti suurtakin vaihtelua.

Tyypillisesti mielenterveyshäiriöiden hoitoon liittyvä tutkimus onkin tähän asti perustunut pääsääntöisesti juuri eri hoitomenetelmien keskinäiseen vertailuun. Tämän takia on syytä nostaa esiin kysymys: Kysymmekö tutkimuksissamme väärää asiaa? Sen sijaan, että kysymme, mikä hoito toimii, olisiko aika kysyä, kenelle jokin tietty hoito toimii? On selvää, että molempia kysymyksiä tarvitaan, joten tutkimuksellisesti kysymys ei ole joko tai dikotomiasta, vaan pikemmin tarkoituksena on nostaa esiin kysymys siitä, voisimmeko tutkimusfokusta täsmentämällä kyetä tarjoamaan vastauksia kasvaviin mielenterveyden haasteisiin.

Yksilöllistetty hoito mielenterveyden alalla vaatii paljon tietoa

Yksilökeskeinen tilastotiede (Von Eye & Wiedermann, 2015) on tilastollisen tutkimuksen alalla kehittynyt merkittävästi viimeisen kahden vuosikymmenen ajan. Perusajatuksena on erilaisten tilastollisten luokittelumenetelmien avulla pyrkiä tunnistamaan aineistoista henkilöitä, jotka muodostavat tiettyjen ominaisuuksien suhteen homogeenisia ryhmiä. Siten voidaan esimerkiksi tunnistaa ne yksilöt, jotka esimerkiksi hyötyvät tietystä terapiamuodosta ja toisaalta ne, jotka eivät hyödy tai joilla hoitovaste ei ole pysyvä. Toisaalta teknisesti on täysin mahdollista yhdistää tätä yksilökeskeistä analyysiä perinteisempiin analyysimalleihin ja siten pyrkiä tunnistamaan niitä tekijöitä ja ominaisuuksia, jotka ennustavat kaikkein parhaiten hoidon tuloksellisuutta (Muthén & Muthén, 2000).

Analyysimenetelmät ovat siis olemassa, ja nykyisenä digitaalisena aikana myös niiden hyödyntämismahdollisuudet ovat koko ajan parantuneet, sillä tutkijoilla on koko ajan kasvavassa määrin käytettävissä entistä laajempia pitkittäisaineistoja. Nämä pitkittäisseuranta-aineistot ovat yksilökeskeisen analyysin ehdoton edellytys, jotta voimme saada tietoa yksilöiden ominaisuuksista. Tutkimukselle olisi näkemykseni mukaan todella tarve. Vaikka pyrkimys yksilöllistetylle hoidolle mielenterveysalalla on ollut olemassa lähes yhtä pitkään kuin yleisesti lääketieteessä (Blom, 2017), on nykyisen diagnostisen luokittelun arvioitu rajoittavan yksilöllistämismahdollisuuksia, sillä mielenterveyden diagnoosiluokat ovat hyvin laaja-alaisia (Wium-Andersen et al., 2017).

Psykologian alalla yliopisto-opettajana toimiessa on selvää, että hoitotyössä olevat ammattilaiset, sekä lääkärit että psykologit, pyrkivät huomioimaan potilaiden yksilölliset ominaisuudet mahdollisuuksien mukaan, vaikka järjestelmä ei tätä tavoitetta aina tukisikaan. Kuitenkin tutkimusten perusteella on vahvoja viitteitä siitä, että yksilöllistetty hoito mielenterveyden alalla vaatii paljon tietoa. Sen toteutuksessa on paljon vaihtelua ja siten hyvä tarkoitus ei useinkaan toteudu (Choy-Brown et al., 2020).

Yksilökeskeinen kysymyksenasettelu auttaisi resurssien kohdentamisessa

Yksilökeskeisempi tutkimusote voisi parhaimmillaan, osin jopa paradoksaalisesti, vastata myös viime aikoina psykologiaa vastaan esitettyyn kritiikkiin, jota ovat nostaneet esiin muun muassa professori Kristiina Brunila kollegoineen äskettäin julkaistussa teoksessaan Terapeuttinen valta.

Tiivistetysti ja ehkä yksinkertaistetusti kritiikin mukaan psykologis-terapeuttisia tukijärjestelmiä tarjotaan liiaksi ongelmaan kuin ongelmaan, ja ongelmia aiheuttavat rakenteelliset syyt jätetään huomioimatta. Vaikka kritiikki on osittain helppo kumota sillä, että sen esittäjät eivät tyypillisesti kovinkaan tarkasti erittele, mitä ovat nämä ongelmia aiheuttavat rakenteet, ainakin itse olen valmis kritiikin myös allekirjoittamaan. Ongelman perisyy on näkemykseni mukaan se, että koska syy-seuraussuhteiden tutkimus on mielenterveydenalalla vielä lopulta varsin alussa, aiheuttaa eri hoitomuotojen vertailuun panostava tutkimusote osaltaan tilanteen, jossa kaikki toimii, mutta toisaalta mikään ei toimi tai ainakaan ei optimaalisesti.

Vaikka varsinaiset mielenterveysongelmien syyt eivät lähiaikana tutkimuksissa selviäisikään, niin yksilökeskeinen kysymyksenasettelu, kuka hyötyy ja kuka ei, paradoksaalisesti tarjoaisi osaltaan ratkaisun myös yhteiskunnalliseen ongelmaan. Se auttaisi hoidon ja rajallisten resurssien kohdentamisessa ja ehkä jopa tunnistamaan haavoittuvammassa asemassa olevat ryhmät ja siten pääsemään myös rakenteellisten ongelmien jäljille.

Paluu psykologian alkujuurille

Yksilökeskeinen tutkimustraditio on osaltaan paluuta psykologian alkujuurille, perustuihan erityisesti hoitoon liittyvä tutkimus pitkään yksittäisten potilaiden tapaustutkimuksille. Kuitenkin nykyiset menetelmät mahdollistavat tulosten yleistämisen ja niiden falsifioinnin, joista jälkimmäinen on yksi tieteen keskeisistä kulmakivistä, aivan eri tavalla verrattuna tapaustutkimuksiin.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole väittää, että eri hoitomuotoja vertaileva tutkimus olisi turhaa. Päinvastoin sitäkin tarvitaan, mutta mitä enemmän vuosia kertyy omaan elämän mittariin, sitä vahvemmaksi on muuttunut näkemys, että ryhmävertailujen ja muuttujien välisten korrelatiivisten yhteyksien tutkimisen rajat ainakin psykologian alalla tulla vastaan. Näiden lisäksi tarvitsemme myös jotain muuta, ja yksi houkutteleva mahdollisuus on tuoda yksilö takaisin tutkimuksen keskiöön.

Jari Lipsanen
psykometriikan yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto

 

Kirjallisuutta:

Blom, J. D. (2017). Psychiatry is warming up to personalized medicine 2.0. Personalized Medicine.

Choy-Brown, M., Stanhope, V., Williams, N., & Bond, L. (2020). Delivering person-centered care in community mental health programs. Research on Social Work Practice, 30(8), 907-917.

Muthén, B., & Muthén, L. K. (2000). Integrating person‐centered and variable‐centered analyses: Growth mixture modeling with latent trajectory classes. Alcoholism: Clinical and experimental research, 24(6), 882-891.

Von Eye, A., & Wiedermann, W. (2015). Person‐Centered Analysis. Emerging trends in the social and behavioral sciences: An interdisciplinary, searchable, and linkable resource, 1-18.

Wium-Andersen, I. K., Vinberg, M., Kessing, L. V., & McIntyre, R. S. (2017). Personalized medicine in psychiatry. Nordic journal of psychiatry, 71(1), 12-19.

 

Helsingin yliopiston silmätautiopin professuuri – jonka perusti suuriruhtinas Aleksanteri II vuonna 1871 ja jonka ensimmäinen viranhaltija oli Frans Josef von Becker – täytti viime vuonna 150 vuotta – professuuri on siis yksi tiedekuntamme vanhimpia.

Professori von Becker oli alun perin – vuodesta 1854 – farmasian ja farmakologian professori, ja ensimmäinen suomalainen lääkäri, joka oivasi Saksassa hiljan syntyneen uuden lääketieteen erikoisalan, oftalmologian, mahdollisuudet ja sen, että silmätautien hoito oli vääjäämättä irtautumassa yleiskirurgiasta ja sisätautiopista.

Juhlavuoden tiimoilla pandemiarajoitusten kuristuksessa heräsi ajatus perustaa juhlavuoden kunniaksi luentokonserttisarja, joka yhdistäisi lääketiedettä – eikä ainoastaan silmätauteja – musiikkiin. Idean isä oli parhaillaan silmätauteihin erikoistuva lääkäri Lauri Ahokas, jonka tausta oli tässä suhteessa oivallinen: hän oli paitsi lääketieteen lisensiaatti myös niin musiikin kuin orkesterinjohdonkin maisteri: kahdesti Sibelius-Akatemian Helmi Vesa -kilpailussa palkittu pianotaiteilija ja muun muassa kamariorkesteri Avantia johtanut kapellimestari.

Pienen miettimisen jälkeen sarja sai nimekseen Macula musica. Nimi mukailee silmälääkäreille ja jokaiselle näköään käyttävälle merkityksellistä silmän macula luteaa. Se sijaitsee keskellä silmänpohjaa tarkan näön alueella ja on terävälle näölle olennainen. Makulan merkitystä kuvaa se, että tarkan näön alueen rappeuma on jo pitkään ollut väestömme ikärakenteen vuoksi yleisin näkövammaisuuden syy.

Suomeksi macula lutea on keltatäplä, sillä se on helposti tunnistettavissa sisältämänsä kirkkaankeltaisen luteiinin perusteella. Luteiini on karotenoidi, jota kasvit tuottavat ja jota on ravinnossamme muun muassa porkkanassa ja vihreissä lehtivihanneksissa kuten pinaatissa sekä kananmunan keltuaiseen kertyneenä. Silmä ottaa sen talteen ja pyrkii näin suojaamaan itseään ikääntymiseen liittyviltä muutoksilta.

Macula musican olemme kääntäneet keltatäplää vapaasti mukaillen kultatäpläksi: sen on tarkoitus olla ikääntymiseltä suojaava Meilahden kampuksen valopilkku, ei vaan juhlavuoteen liittyen vaan niin kauan kuin virtaa riittää, eikä vain kampukselle vaan koko Meilahden alueelle. Luentokonserttisarjan symbolissa medisiininen kultatäplä yhdistyy nuottiavaimeen, ja logotekstissä C-kirjan sitoo yhteen lääketieteellisen maculan ja taiteellisen musican.

Luentokonsertit on aikanaan tarkoitus pitää Paciuksenkadulla parhaillaan rakenteilla olevassa Tammisairaalassa, jonne silmätautien klinikka muuttaa vuonna 2024. Kulttuurirahasto on myöntänyt varat Macula musican aloittamiseen ja tarvittavan flyygelin hankintaan. Valitettavasti Haartman-instituutin tai Biomedicumin luentosaleista ei löytynyt Tammisairaalaa odottaessa paikkaa flyygelille, joten sen hankinta lykkääntyy.

Luentokonserttisarja kuitenkin polkaisee käyntiin ensi tiistaina 14. syyskuuta kello 16 Töölön kirkkoherran Hannu Ronimuksen myötämielisellä avustuksella Meilahden kirkossa, josta flyygeli löytyi käyttöön. Ensimmäisen luennon aiheena on potilasvahinko, jonka uhri oli Johann Sebastian Bach. Parinkymmenen minuutin esitelmän jälkeen Juho Pohjonen – yksi tämän hetken kysytyimmistä suomalaispianisteista – esittää Bachin Goldberg-muunnelmat, kolmekymmentä kahden aarian kehystämää variaatiota.

Seuraavat Macula musica -luentokonsertit Meilahden kirkossa pidetään 16. marraskuuta, jolloin teemana on ”Musiikkia pandemian aikaan”, ja 11. tammikuuta teemana ”Kaamosvaellus”. Konsertteja voi seurata myös verkossa Zoomin kautta (ID 645 1600 4710).

Tero Kivelä
professori, Helsingin yliopisto, ylilääkäri, HUS

Yhteiskunnat pistävät pankkeja stressitestiin, jotta saataisiin selville, miten ne selviävät rahoitusjärjestelmän ja talouden häiriötilanteista. Yhteiskunnat joutuivat itse stressitestiin, kun korona aiheutti vakavan häiriötilan. Yhden miehen stressitestilautakuntana annan välilausunnon siitä, miten maailma ja erityisesti Suomi ovat selviytyneet koronan aiheuttamasta kriisistä.

TIEDE. Kun korona paljastui maailmanlaajuiseksi pandemiaksi, tutkijat ympäri maailmaan säntäsivät laboratorioihinsa kehittämään rokotetta. Samalla testaamismekanismit viritettiin maailmanennätysvauhtiin. Tulokset ovat olleet hämmästyttäviä. Nopea rahoitus, lääketehtaiden aktiivisuus ja rasvattu päätöksentekokoneisto tuottivat käyttökelpoisia rokotteita uskomattoman nopeasti. Myös valtiojohtoisissa hankkeissa Venäjällä ja Kiinassa saatiin pikavauhtia tehtyä ilmeisen luotettavia ja tehokkaita rokotteita. Rokotteiden ansiosta on jo säästynyt satoja tuhansia taudin uhreja, ja samalla talous on välttynyt pahimmalta notkahdukselta. Tällainen vauhti oli mahdollista sen vuoksi, että alalla on tehty vuosikymmenten ajan korkeatasoista perustutkimusta. Stressitestin tulos rokotteen kehittämisessä 9.

Tiedettä tarvittiin myös taudin tartuntamekanismien tutkimiseen. Vaikka tämän asian mahdollisimman nopea selvittäminen olisi auttanut ihmisten ohjeistamisessa ja rajoitusten suuntaamisesta, tutkimus on edennyt tuskallisen hitaasti. Se voi johtua itse tutkimuskohteesta. Taudin tarttumiseen vaikuttavat monet ulkoiset olosuhteet, kuten lämpötila ja tuuletus, sekä ihmisten henkilökohtaiset ominaisuudet. Syntyi kuitenkin vaikutelma, että tämä tutkimuskohde ei saanut tutkimuksen rahoittajia ja tutkijoita samanlaiseen raivokkaaseen yhteistaistoon kuin rokotteen kehittäminen. Onko syynä se, että tässä asiassa on vaikeampi saavuttaa näyttäviä läpimurtoja – en tiedä. Joka tapauksessa tarttumismekanismien tutkiminen on laahannut pahasti perässä, mikä on aiheuttanut paljon haittaa rajoitusten suuntaamisessa. Stressitestistä 6.

Tiedettä olisi tarvittu myös ihmisten reaktioiden ja asenteiden ennakoinnissa. Mikä motivoi ihmisiä noudattamaan ohjeita, mikä ei? Miksi jotkut rientävät ottamaan rokotteen ja toiset katsovat aiheelliseksi toimia aktiivisesti rokottamista vastaan? Näissä kysymyksissä tieteen ääni ei ole oikein kuulunut. Joko tutkijat ovat olleet hiljaa tai kukaan ei osannut heiltä kysyä. Lopputuloksena on ollut enemmän arvailuja kuin tutkimustietoon perustuvia johtopäätöksiä, siksi testistä vain 5.

KRIISIVALMIUS. Alkuvaiheessa meillä ehdittiin hetki iloita siitä, kuinka päättäjät ovat olleet viisaita, kun eivät ole lopettaneet huoltovarmuuskeskuksen toimintaa. Pian kuitenkin huomattiin, että keskus oli tositoimien puuttuessa nukahtanut ruususen uneen. Kriisiajan lainsäädäntökin oli jäänyt stressitestaamatta. Kun pykälät olivat epäselviä, oikeusoppineet sotkivat päätöksentekoa keskinäisellä kinastelulla. Hämmästytti myös ihmisten henkilöllisyyden suojaan liittyvät tulkinnat. Viranomaiset eivät saaneet kertoa, että Pihtiputaalla koronatartunnan on saanut kaksi 20–30-vuotiasta nuorta, kun media voi kertoa, että auto-onnettomuudessa kuoli 23-vuotias Pihtiputaalta kotoisin oleva mies. Eri toimijoiden keskinäiset toimivaltasuhteet osoittautuivat epäselviksi ja/tai epätarkoituksenmukaisiksi. Vaikka olemme selvinneet ehkä paremmin kuin muut maat, niin se ei paljon auta kun ihmisiä on kuollut huonon yhteistyön ja valmistelun vuoksi. Siksi stressitestistä vain 5.

HALLITUS. Suomen tuore hallitus joutui koronan vuoksi todelliseen tulikokeeseen. Ennennäkemättömän suuria ratkaisuja jouduttiin tekemään salamavauhtia. Kun vertaa suomalaisten päätöksentekijöiden toimia muiden maiden vastaaviin, vaikutelma on hyvin positiivinen, melkein häikäisevän hyvä. Tasapainoilu terveydellisten ja taloudellisten motiivien välillä on onnistunut pääosin hyvin. Hallituspuolueiden sisäiset näkemyserot ovat kuitenkin haitanneet sen toimintaa, ja välillä on ollut kadoksissa se kuuluisa suuri kuva. Arvosana 8.

TIEDOTTAMINEN. Jos hallitus haluaa saada kansalaiset ymmärtämään, miten pitää toimia, jaettava informaatio on pakattava selkeään muotoon. Hallituksen tiedotustilaisuudet sujuivat tyylikkäästi ja uskottavasti. Kun maan poliittinen johto astuu päivä toisensa jälkeen televisiokameroiden eteen, ihmisten on vaikea olla tajuamatta, että nyt on tosi kysymyksessä. Tapahtui myös pahoja kömmähdyksiä. Maskien käytön tarpeettomuuden selittely epidemian alkuvaiheessa sai suorastaan koomisia piirteitä. Täysin epäonnistunut oli epidemian kehittymistä kuvaavien käsitteiden valinta. Tavalliset ihmiset ja jopa toimittajat sekoittivat ja sekoittavat edelleen kiihtymisvaiheen ja leviämisvaiheen. Sen sijaan hyvä idea oli vaihtaa lockdown toisella kerralla sulkutilaksi. Kokonaisstressipisteet tästä 7.

OPPOSITIO. Demokraattisissa maissa opposition roolina on tarjota rakentavassa hengessä vaihtoehtoja hallituksen politiikalle. Kriisiajat pistävät tämän roolin koetukselle. Oppositio tajusi tilanteen vakavuuden epidemian alkuviikkoina ja antoi hallitukselle työrauhan. Vähitellen itsekkäät tavoitteet saivat kuitenkin yliotteen. Jos hallitus lisäsi rajoituksia, se oli väärin. Kun hallitus sitten muutaman viikon päästä höllensi rajoituksia, sekin oli opposition mielestä väärin. Demokraattisen valtiomuodon suurimpia ongelmia on muutenkin se, että hallituksen ajasta ja energiasta menee kohtuuttoman suuri osa väittelyyn opposition kanssa. Kriisiaikana tämä ongelma korostuu. Kun ministereiden pitäisi käyttää kaiken tarmonsa tilannekuvan luomiseen ja erilaisten toimenpiteiden puntarointiin, he joutuvat valmistelemaan vastauksia opposition välikysymyksiin. Hyvästä alusta huolimatta oppositio menestyi stressitestissä varsin huonosti, kun kriisimoodi vaihdettiin liian pian tavalliseen ”kaikki hallituksen toimenpiteet tulee kyseenalaistaa” -moodin. Arvosana 5.

MEDIA. Vaikka someviestintä on vallannut alaa ihmisten saaman tiedon lähteenä, media vaikuttaa edelleen ratkaisevasti siihen, millaisen kuvan ihmiset muodostavat heitä ympäröivästä maailmasta. Medialle kävi vähän samoin kuin oppositiolle. Jonkin aikaa se noudatti sota-ajalle tyypillistä itsesensuuria, kunnes uutisoinnin valtasivat vähitellen klikkiotsikot, joiden tarkoitus ei enää ollut oikean ja tarpeellisen tiedon levittäminen, vaan mahdollisimman suuren lukijamäärän hankkiminen. Toki mediasta on ollut paljon apua, mutta on se osannut myös sotkea asioita. Media haittasi myös lukusokeus. Se ei ymmärtänyt, että 10 000 tartuntaa on pieni määrä Brasiliassa, mutta suuri Maltalla. Otsikoiden kirjainkokoon valinnassa sotkettiin tartunnan saaneiden ja altistuneiden määrä. Kokonaisarvosana 6.

ASIANTUNTIJAT. Median eteen marssitettiin valtava määrä erilaisia asiantuntijoita. Osa heistä oli puhtaita tutkijoita, osalla oli myös hallinnollista vastuuta, osalla pelkästään jälkimmäistä. Katsojat, kuulijat ja lukijat tuskin pystyivät tekemään eroa heidän välilleen. Asiantuntijoiden saama valtava näkyvyys toi konkreettisesti esiin sen, mikä merkitys tutkimustiedolla on. Tutkijat eivät yleensä kerro omista tutkimuksistaan, vaan välittivät koko maailman tutkijakunnan tuottaman näkemyksen suomalaisten käyttöön. Haasteena oli ja on se, että tiedeyhteisöllekään ei ole aina ehtinyt muodostua yhtenäistä käsitystä asioita. Normaalioloissa tutkijat käyvät omaa sisäistä debattiaan yhteisen näkemyksen löytämiseksi. Nyt siihen ei ollut aikaa, koska päättäjät ja kansa halusivat kaiken tiedon välittömästi. Siksi tutkijoiden erilaiset näkemykset tulivat esille myös julkisuudessa, mikä tietysti hämmensi ihmisiä. Tiukka tiedotuspolitiikka ei näytä olevan mahdollista edes kriisiaikana, koska media kaivaa mielellään esiin sen tutkijan, jolla on erilainen näkemys. Kokonaisuudessaan suuri osa asiantuntijoista oppi roolinsa nopeasti. Heille kehittyi kyky vastata auliisti toimittajien kysymyksiin silloinkin, kun tarkkoja vastauksia ei ole. Silloin he turvautuvat poliitikkomaisen epäselviin toteamuksiin, kuten ”tästä ei ole vielä olemassa tarkkaa tutkimustietoa, toimimme sen tiedon varassa mikä meillä on” tai ”aika näyttää, miten eri toimenpiteet purevat”. Kokonaisuudessaan varsin hyvä suoritus asiantuntijoilta, joilla oli alussa hyvin vähän mediakokemusta. Arvosana 9.

TERVEYSHENKILÖKUNTA. Lääkärit, sairaanhoitajat ja monet muut sairaaloiden ja hoivakotien työntekijät ovat joutuneet poikkeuksellisen kuormituksen alle. Myös johto- ja suunnitteluporras on joutunut koville, kun on pitänyt jatkuvasti päivittää strategioita ja huolehtia myös muun terveydenhoidon palvelujen sujumisesta. Näin ulkopuolisen stressitestaajan näkökulmasta terveyssektori on selvinnyt aivan erinomaisesti ja ansaitsee täyden kympin.

OPETTAJAT. Muista ammattiryhmistä pitää erikseen mainita opettajat, koska heidän panoksestaan riippuu koko kasvavan nuorison elämä kriisitilanteessa. Kauan puhuttu digiloikka otettiin paljon pitemmälle kuin kukaan oli ehtinyt koskaan suunnitella. Etätunnit saatiin toteutettua, kun kaikki pistettiin peliin. Kun vanhemmat opastivat lapsiaan kotona, opettajien arvostus nousi kohisten. Ihailtavaa toimintaa, siksi siitäkin täydet 10.

YRITYKSET. Suomalaisia yrityksiä ei yleensä pidetä kovin joustavina ja innovatiivisina. Korona pisti niihin kuitenkin uudenlaista vauhtia. Monella työpaikalla siirryttiin etätöihin lennosta. Uusia tuotantohaaroja pistettiin pystyyn ihailtavalla nopeudella. Välillä ehdittiin moittia hallitusta huonosta asioiden hoidosta, mutta sitten taas ymmärrettiin, että onnistuminen on kuitenkin omissa käsissä. Jos uudenlainen rohkeus katsoa ympärille ja tehdä muutoksista tarpeellisia johtopäätöksiä jää pysyväksi olotilaksi, suomalainen yritystoiminta on saanut odottamattoman piristysruiskeen, jossa on jotakin samaa kuin sotakorvausteollisuuden pikapystyttämisessä sodan jälkeen. Stressitestistä 9.

KANSALAISET. Korona on testannut myös sitä, miten kansalaiset luottavat saamaansa informaatioon ja noudattavat annettuja ohjeita. Liiallinen kuuliaisuus ei ole aina hyvästä, mutta kriisiaikana ohjeiden noudattaminen on koko yhteiskunnan etu. Ihmiset ovat väistämättä erilaisia. Jotkut noudattavat ohjeita ehkä liiankin orjallisesti, jotkut viittaavat niille kintaalla. Välipitämättömien ja vastarannan kiiskien osuus olisi saanut olla pienempi, mutta se on pysynyt kuitenkin siedettävänä. Venäjän ja Yhdysvaltojen esimerkit viittaavat siihen, että suuressa maassa päättäjiltä tulevaan tietoon luottavia on vähemmän. Kokonaisuudessaan suomalaiset saavat testistä 8.

Arto Mustajoki
emeritusprofessori, Helsingin yliopisto

Kun tiedämme, mistä tulemme, voimme aavistaa, minne olemme matkalla. Joskus tieto lisää tuskaa, mutta antaa karuimmillaankin välineitä oikeiden ratkaisujen tekemiseksi.

Poikkeuksellinen opiskeluvuosi on takana. Muiden opinahjojen tapaan myös Helsingin lääkiksen perusopetus ja arviointi toteutuivat Covid-19:n aikana pääosin etäopetuksena, ja ainoastaan välttämätön kliinisten ja muiden taitojen opetus toteutettiin lähiopetuksena.

Sisällöt ja arvioinnit saatiin toteutettua tavoitteiden mukaisesti, mistä on kiittäminen ammattitaitoisia opettajiamme, terveydenhuolto-organisaatiokumppaneitamme sekä yliopistolta saamaamme käytännön ja pedagogista tukea.

Mutta kuinka opiskelijamme voivat tämän poikkeusvuoden jälkeen. Mitä heille kuuluu?

Halusimme yhdessä tiedekunnan ja opiskelijajärjestöjen kanssa selvittää lääkiksen opiskelijoiden kokemuksia ja vointia koronavuoden ajalta. Kysely toteutettiin huhtikuussa 2021. Vastaajia oli noin 550, noin kolmasosa kohdejoukosta. Kyselyn kattavuus on siis varsin hyvä, kun huomioidaan sen ajankohta lukuvuoden lopussa.

Hyvinvointikyselyn taustamateriaalina käytettiin aiempien vuosien (2017, 2018 ja 2019) vastaavia tiedekunnan kyselyjä, joihin pystymme nyt vertaamaan tapahtuneita muutoksia.

Etäopiskelu on heikentänyt opiskelumotivaatiota

Kyselyn karua kertomaa on opiskelijoiden uupumus. Lähes neljäsosa opiskelijoista kokee merkittävää uupumusta tai väsymystä, mikä on hieman enemmän kuin aiempina vuosina. Opiskelijoiden joukossa on kuitenkin suurta vaihtelua: kaikki eivät uuvu, ja osa saattaa jopa voida aiempaa paremmin tai ainakin yhtä hyvin kuin ennen. Opiskelijat eivät myöskään raportoineet aiempaa korkeampaa opiskeluun liittyvää stressitasoa, ja yli puolet jopa kokee, että opiskeluun liittyvä stressi on vähentynyt aiempiin vuosiin verrattuna.

Yksi erityisen selkeä muutos huonompaan kuitenkin ilmenee. Opiskelumotivaatio on heikentynyt useammalla kuin kolmella viidestä opiskelijasta verrattuna aikaan ennen Covid-19:ää. Yhtä moni kokee myös, että kuuluvuuden tunne opiskeluyhteisöön oli vähentynyt. 

Aiempiin vuosiin verrattuna niiden opiskelijoiden määrä, jotka kokevat opiskelujen sisällöt epämotivoiviksi, on kaksinkertaistunut. Joka yhdestoista kertoi kokevansa näin usein tai jatkuvasti ja hieman yli neljännes melko usein tai useammin.

Erot koulutusohjelmien välillä ovat kuitenkin suuria. Motivoituneimpia ovat hammaslääketieteen opiskelijat – heidän osaltaan tilanne on pysynyt entisellään ja vain joka kolmaskymmenes kokee motivaation puutetta usein tai jatkuvasti. Lääketieteen ja logopedian opiskelijat edustavat tiedekunnan valtavirtaa, ja heikoin motivaatiotaso on psykologian ja translationaalisen lääketieteen opiskelijoilla.

Kolmasosa ensimmäisen vuoden psykologian opiskelijoista kuvaa kokevansa motivaation puutetta usein. Osuus on kymmenkertainen aiempiin vuosiin verrattuna.

Koulutusohjelmittain tarkasteltuna opiskelijoiden opiskelumotivaatio vaikuttaa kytkeytyvän lähiopetuksen määrään. Hammaslääketieteen koulutuksessa lähiopetusta on ollut runsaasti, kun taas psykologiassa ensimmäinen vuosi on ollut pääasiassa etäopetusta. Tätä kuvaavat myös opiskelijoiden vastaukset opetukseen liittyviin kuormitustekijöihin. Yksittäisistä opintokuormituskysymyksistä selkeästi eniten kuormitusta aiheuttaa etäopetukseen liittyvä kasvokkaisten opiskelijakontaktien vähäisyys; kolme neljästä opiskelija kokee tähän liittyvää kuormitusta melko usein tai useammin.

Muista opetuksen kuormitukseen liittyvistä tekijöistä erityisesti opintojen teoreettisuus liittyy puutteelliseen opiskelumotivaatioon. Tähän kytkeytyy myös yleisen toimintakyvyn ongelma. Mitä heikommaksi opiskelija arvioi oman toimintakykynsä tai terveytensä, sitä heikompi on myös hänen opiskelumotivaationsa.

Opiskeluyhteisöön kuuluminen on opiskelijoille tärkeää

Kuuluminen opiskeluyhteisöön on opiskelijoiden terveydelle ja opiskelumotivaatiolle tärkeää. Se liittyykin merkittävästi koettuun tuen määrään haastavissa opiskelutilanteissa ja vaikuttaa myös opiskelumotivaatioon.

Kokemus siitä, että ei kuulu opiskeluyhteisöön, on vahvaa erityisesti ensimmäisen vuoden opiskelijoilla. Esimerkiksi logopedian ensimmäisen vuoden opiskelijoista neljä viidestä kokee kuuluvansa vain harvoin tai ei koskaan koulutukseensa liittyvään opiskeluyhteisöön, kun vastaava osuus on aiempina vuosina ollut vain noin kymmenesosa.

Toisaalta eri koulutusohjelmissa ensimmäisen vuoden opiskelijat eivät merkittävästi eroa muista vuosikursseista erilaisten terveys- ja toimintakykymittareiden osalta. Hieman yli puolet opiskelijoista kokee, että heidän terveydentilansa on sama kuin ennen Covid-19:ää; joka yhdeksäs kokee terveydentilansa parantuneen ja hieman yli kolmannes heikentyneen. Kyselyn tulokset kertovat täten, että tuen tarvetta on kaikkien eri vuosikurssien ja opintovaiheiden opiskelijoilla.

Etäopetus on hyvä renki mutta huono isäntä

Löydökset erityisesti opiskelumotivaation osalta ovat rajut, mutta eivät ehkä yllätä. Virtuaaliset kontaktit eivät pysty täysin korvaamaan elävässä tilanteessa tapahtuvaa vuorovaikutusta. Ihminen on lajina sosiaalinen; sosiaaliset sidokset muodostavat hyvinvointimme perustan, ja nuori aikuisuus on vaihe, jolloin vertaisten tarjoama tuki on erityisen tärkeää. Opiskelukyselymme osoittaa yksiselitteisesti, kuinka pakon edessä laajamittaisesti toteutettu etäopetus heikentää opiskelijoidemme opiskelumotivaatiota ja tunnetta opiskelijayhteisöön kuulumisesta. Osalla se kytkeytyy myös merkittävästi heikentyneeseen toimintakykyyn ja terveyteen.

Parhaimmillaan etäopetus tuo opiskelijalle ja opettajalle joustovaraa ja mahdollisuutta yksilölliseen opiskeluun. Esimerkiksi nauhoitetun luento-opetuksen osalta opiskelijat kokevat, että he pystyvät joustavammin ajoittamaan opintojaan ja tarvittaessa kertaamaan oppimaansa. Erilaiset soveltavat etätentit, testit ja virtuaalipotilaat voivat sopia karttuvaan työelämäosaamisen arviointiin erinomaisesti. On kuitenkin selvää, että tarvitsemme jatkossa myös lähiopetusta, joka on parhaimmillaan suoraa ja spontaania vuorovaikutusta opettajan, opiskelijoiden ja mahdollisen potilaan välillä.

Syksyllä on – toivottavasti – edessä paluu uuteen normaaliin. Olemme oppineet kuluneen vuoden aikana paljon. Digiloikasta tuli jättihyppy, ja monilta osin sen myötä opitut taidot ja tavat voivat jatkossa helpottaa elämäämme. Suoraa kontaktia toisen ihmisen kanssa ne eivät kuitenkaan korvaa. Tämän kontaktin tarve ulottuu laajalle, ja sitä kaipaavat myös Helsingin lääkiksen opiskelijat.

Tiina Paunio
professori, opetuksesta vastaava varadekaani
Twitter: @TPaunio

Ainejärjestöjen työryhmä: Erika Kuosa, Merimaija Kasanen ja Jonna Heimonen (LKS), Melinda Karkola ja Nicolina Nyman (Thorax), Kim Klaile ja Alisa Toivanen (HLKS), Kristiina Virkkilä (Foni), Alma Suutari ja Jaakko Nokkala (Kompleksi) ja Emilia Lahtinen (Impactus)

Tiedekunnan työryhmä: Professori Marko Elovainio, yliopistopedagogiikan lehtorit Eeva Pyörälä ja Saara Repo sekä tutkimussihteeri Tiina Härkönen

Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan perustettiin terveydenhuollon tuotantotalouden professuuri neljä vuotta sitten. Käytännössä alueelle kuuluu myös terveystaloustieteen ja nyttemmin sote-taloustieteen opetus, kun näille ei ole omia professuureja. Miten talous ja terveys liittyvät yhteen? Onko kyse siitä, että yritetään arvottaa ihmisen terveyttä rahallisesti tai säästää sote-palveluiden kustannuksia?

Maailmanlaajuinen pandemia on muistuttanut meitä tuntuvasti ja traagisesti siitä, että yhtäältä voimavaramme ovat rajallisia ja toisaalta erilaisilla julkisen vallan ratkaisuilla voi olla laajoja vaikutuksia ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin – ei pelkästään sote-palveluilla. Priorisointi on välttämätöntä. Päättäjät ovat hankalassa tilanteessa joutuneet punnitsemaan viruksen riskejä ja haittavaikutuksia esimerkiksi suhteessa erilaisten rajoitusten haittavaikutuksiin. Toisaalta myös ihmiset ovat saattaneet varoa hakeutumasta palveluihin peläten viruksen tarttumista. Onko esimerkiksi kroonisten potilaiden hoito kärsinyt tai ihmisten mielenterveys heikentynyt ja miten tämä suhtautuu viruksen haittoihin? Kannattaako leikkaussaleja sulkea ja siirtää hoitohenkilökuntaa teho-osastolle?

Juuri tällaisia tilanteita terveystaloustiede ja terveydenhuollon tuotantotalous tutkii – miten kannattaa optimoida niukkojen resurssien käyttö mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja vaikuttavasti. Miten varmistetaan, että ne, joilla palvelutarve on suurin, saavat palvelunsa oikea-aikaisesti ja tehokkaasti? Pandemia on kärjistänyt tilanteen näkyväksi, mutta tosielämässä tällaista kysymyksenasettelua tarvitaan aina.

Meillä on oltava tietoa palveluiden kustannusvaikuttavuudesta, jotta osaamme kohdentaa julkiset varat tehokkaasti. Pelkästään maalaisjärkisesti päättelemällä voi olla hankala tehdä arvovalintoja, panostetaanko kunnan budjetissa lasten iltapäiväkerhotoiminnan, lastensuojelun vai lastenpsykiatristen palveluiden kehittämiseen. Saati sitten, että joutuisimme arvioimaan eri sairauksien hoitoon käytettävien rahamäärien oikeellisuutta.

On kaksi erityistä syytä, miksi juuri vaikuttavuuden tutkiminen on erityisen ajankohtaista:

Ensimmäinen on se, että terveydenhuoltomme on kehittynyt valtavasti viime vuosikymmeninä. Ihmiset elävät terveemmin ja pidempään kuin koskaan. Tämän seurauksena hoidetaan yhä lievempiä vaivoja terveyspalveluissa ja kehitetään yhä kalliimpia menetelmiä hoitojen parantamiseen. Eri erikoisalat kulkevat omia latujaan kehityspolulla ja uusien menetelmien suhteelliset hyödyt voivat erota suuresti.

Toinen syy on, että vaikuttavuuden arviointi on pohjautunut pitkälti kokeellisissa asetelmissa tehtyihin tieteellisiin tutkimuksiin rajatuissa potilasjoukoissa (randomized controlled trials, RCT). Emme voi olla varmoja, että tutkimusten tulokset yleistyvät tosielämään. Yhä useammalla ihmisellä on kroonisia sairauksia, mikä voi vaikuttaa eri menetelmistä saataviin hyötyihin. Toisaalta toteutuvatko palvelut oikea-aikaisesti ja laadukkaasti eri puolilla palvelujärjestelmää, tai voidaanko monisairaan ihmisen hoidon jatkuvuus varmistaa pirstaloituneessa palvelujärjestelmässä?

On siis syytä alkaa mitata hoitotuloksia systemaattisesti ja jatkuvasti siten, että tämä tieto on käytössä laajemmin kuin nykyisin. Nykyisellään tieto saattaa olla pelkästään ammattilaisen ja asiakkaan/potilaan välillä tai sitten käytetään erilaisia tapoja arvioida tuloksia, jolloin emme saa vertailukelpoista tietoa eri palvelutuottajista. Keskeisenä puutteena Suomessa on edelleen potilaan omien kokemusten – hoitotulosten (patient-reported outcome measures, PROM) ja potilaskokemuksen (patient-reported experience measures, PREM) kerääminen systemaattisesti. Jos hoitotuloksia arvioidaan pelkästään kliinisillä mittareilla, ei välttämättä ymmärretä, mitä hyötyä hoidosta on ollut potilaalle. Eikö tämä ole kuitenkin tärkeimpiä näkökulmia?

Hoitotuloksiin on liitettävä potilaskohtaiset kustannukset, jotta osaamme arvioida kustannusvaikuttavuutta. Kustannusten arvioinnissa on punnittava riittävän kattavasti myös niin sanottuja epäsuoria kustannuksia. Auttoiko hoito, että työikäinen palasi töihin nopeasti tai että ikääntynyt pärjää kotona itsenäisesti ilman kotihoidon palveluita? Usein hyödyt – myös taloudelliset – saattavat syntyä ”sote-järjestelmän” ulkopuolella.

Sote-palvelut ovat investointi ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin. Tavoitteena on siis oltava kustannusvaikuttavuus eli mahdollisimman suuri hyöty ihmisille käytettyyn rahamäärään nähden. Tässä kohden tarvitsemme siis tietoa, paljonko terveyttä tai hyvinvointia saadaan tuotettua eri palveluissa eri rahamäärillä. Mitä paremmin tällaista tietoa on käytössä, paranevat edellytykset tehdä väestön ja potilaiden kannalta parempia päätöksiä sote-palveluiden eri tasoilla. Meidän on kuitenkin hyväksyttävä tosiseikka, että rahamme ja resurssimme ovat rajallisia eikä varmasti parasta hyötyä saada kohdentamalla ne kaikki sote-palveluihin.

Paulus Torkki
apulaisprofessori, terveydenhuollon tuotantotalous, Helsingin yliopisto

Erinomaiseksi kliinikoksi kasvaminen vaatii teoriaosaamisen lisäksi ihmissuhdetaitoja, lukemattomia toistoja ja kykyä ylläpitää mieli avoimena uuden oppimiselle.

Omalla alallani (lastenkardiologia) jo itse potilaiden tutkiminen voi olla haastavaa, sillä lapsipotilaiden iänmukainen yhteistyökyky vaatii kliinikolta hyvää pelisilmää ensimmäisestä katsekontaktista alkaen, puhumattakaan vanhempien huolen huomioimisesta. Yhteistyökykyiseltäkin lapselta sydäntutkimusten suorittaminen ja tulkitseminen vaatii kliinikolta paljon harjoitusta. Lisäksi monilla potilaista on kardiologisen sairauden lisäksi muiden elinten sairauksia ja lääkityksiä, jotka tulee huomioida.

Vasta vuosien työskentely potilaiden parissa kehittää kliinisen silmän, joka tarvittaessa herättelee mielessä punaisia lippuja tai toisaalta luo varmuutta todeta potilaan vaivan hyvänlaatuiseksi. Hoitopäätökset pyritään tekemään tiimeissä yhdessä luotuja, kansainvälisiä suosituksia mukailevia kriteereitä noudattaen. Toisaalta, yliopistosairaalassa työskennellessä kohtaa myös säännöllisesti potilaita, joiden harvinainen diagnoosi tulee vastaan ensimmäistä kertaa ja potilaan hoidosta päädytään konsultoimaan kansainvälistä yksikköä.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että hyväksi kliinikoksi tuleminen on pitkä ja vaativa prosessi, joka tuntuu jatkuvan ikuisesti ja vaatii tekijältään pitkäaikaista sitoutumista.

Tutkimuksesta tuoreinta tietoa potilaiden hoitoon

Vaikka yksistään tie osaavaksi kliinikoksi on haastava, monella yliopistosairaalan lääkärillä työelämän toisessa vaakakupissa painaa kliinisen työn lisäksi tutkimustyö, joka parhaimmillaan tuo uutta viimeaikaisinta tietoa potilaiden hoitoon.

Yliopistosairaaloissa tärkeänä arvona on tieteellisyys – nykyaikaisten hoitojen tulisi perustua tutkimusnäyttöön. Ilman tieteellistä tutkimusta uusien diagnostisten menetelmien ja entistä parempien hoitojen kehittäminen ei ole mahdollista puhumattakaan siitä, että hoitotulosten arvioinnin ja oman työn auditoinnin pitäisi olla arkipäivää nykyisessä sairaanhoidossa.

Itselleni tutkimuksen teko on alun perin lähtenyt kiinnostuksesta biologiaan ja tietynlaisesta luomisen halusta. Se on merkinnyt alusta alkaen seikkailua eri sairauksien monimutkaisten solutason tapahtumien verkostossa. Tutkimustyö on tuonut monia huikean jännittäviä hetkiä, joissa olen kokenut olevani jonkin uuden äärellä. Oma sisäinen haluni on vienyt minut tutkimuksen pariin, ja uskonkin sen olevan perusedellytys kliinikkotutkijana menestymiselle.

Hyvänä kliinikkona toimiminen on vähintäänkin täysipäivästä hommaa, mutta toisaalta myös tutkimukselle täytyy olla varattua työaikaa. Kaukana historiassa ovat ne ajat, jolloin tutkimusta hoidettiin vapaa-ajalla, kun kotona kotiapulaiset huolehtivat pyykit, ruuat, tiskivuoret ja lastenhoitoon liittyvät asiat. Moni nykyajan tutkijalääkäri sukupuoleen katsomatta tulee kotiin päiväkodin kautta ja käyttää iltansa lasten harrastuksiin, arkiaskareisiin ja vilkuilee välillä sähköposteja kännykästä yrittäen poimia sieltä ne kaikkein kiireisimmät, joihin on aivan välttämätön vastata juuri nyt.

Onko ylipäänsä mahdollista yhdistää vaativaan kliiniseen työhön myös laadukasta tutkimustyötä? Tutkimustyö vaati paljon sitkeyttä ja sisua. Projektit kestävät vuosia ja julkaisutoiminta on hidasta; itsellänikin on juuri takana ison projektin jälkeen vuoden kestänyt revisioprosessi, jonka äärellä vietin lukuisia iltoja ja viikonloppuja ja lomiakin monen kuukauden ajalta.

Jotta jaksaa pysyä siinä henkisessä tilassa, jossa luova ajattelu ja ideat syntyvät ja myös toteutuvat, kliinikkotutkija tarvitseekin valtavasti motivaatiota ja itseluottamusta. Henkisen tilan lisäksi tarvitaan myös fyysiset tilat tutkimukselle, työaikaa, esimiestaitoja työryhmän vetämiseen ja tutkimusta tukeva infrastruktuuri. Näiden saavuttamiseksi kliinikkotutkijan uraa kannattelevien rakenteiden täytyisi olla selkeitä ja urakehitystä tukevia.

Kliinikkotutkijan työ kaipaa arkea helpottavia ratkaisuja

Käytännön tasolla kliinikkotutkijan työ vaatii ratkaisuja, jotka mahdollistavat työajan jakamisen järkevästi tutkimuksen ja potilastyön välillä. Erilaisia mahdollisuuksia tähän tarjoavat muun muassa yksityiset säätiöt, yliopisto ja Suomen Akatemia. Yhteisenä ongelmana on kuitenkin se, että näiden tarjoamat osa-aikaiset tutkimusjaksot ovat määräaikaisia, yleensä 1–2 vuotta, ne ovat osittain apurahapohjaisia eivätkä takaa sitä, että työsuhde sairaalaan säilyy katkeamattomana. Tällöin sairaalaan jatkuvan työsuhteen ylläpitäminen on työnantajan ja esimiesten motivaatiosta kiinni, kun tutkimusajan palkka tulee muualta.

Pätkätyön haitat tuntevat kaikki – työsuhde-edut katkeavat, ja miten käy esimerkiksi, jos sairastuu vakavasti eikä ole voimassaolevaa työsuhdetta? Lisäksi jatkuva ulkopuolisen rahoituksen kerääminen on kliinikkotutkijalle erityisen turhauttavaa, kun merkittävä osa tutkimukselle allokoiduista rajallisesta ajasta kuluu rahoituksen hakuun eikä itse tutkimuksen edistämiseen.

Käytännön kannalta työntekijän näkökulmasta paras ratkaisu olisi se, että sairaalatyönantaja tarjoaisi työn, johon sisältyy riittävästi aikaa ja resursseja sekä tutkimukseen että kliiniseen työhön. Työajan lisäksi sairaalan pitäisi pystyä tarjoamaan toimivat tutkimustilat ja infrastruktuuri, joka ensin auttaa tutkijaa pääsemään alkuun ja myöhemmin ohjaa käyttämään resursseja järkevästi.

Sairaaloiden senioritutkijat voisivat toimia systemaattisesti nuorempien tutkijoiden mentoreina ja auttaa heitä pääsemään alkuun oman itsenäisen tutkimuslinjan käynnistämisessä, kontaktien luomisessa ja alkurahoituksessa. Lisäksi sairaala voisi tarjota omille tutkijoilleen koulutusta ja tutkimuskeskuspalveluita, johon kuuluisi tutkimuskoordinaattoreita, statistikkoja ja tutkimushoitajia.

Näiden parannusten avulla tutkijat voisivat saada tutkimusuran alkuvaiheessa koulutusta esimiestyöhön, apua korkeatasoisten apurahojen hakuun ja tutkimusten koeasetelmien arviointiin. Myöhemmässä vaiheessa tutkijat voisivat saada apua tulosten analysointiin ja julkaisuun sekä edistämään tutkimustulosten näkyvyyttä potilaille ja erilaisille sidosryhmille.

Tutkijalääkäri – yksinäisestä toimijasta osaksi isompaa organisaatiota?

Menestyksekkääksi tutkijalääkäriksi pyrkiminen on yksinäinen haaste, jossa joutuu usein miettimään, mihin omaa aikaansa kannattaa käyttää. Työtä seuraa helposti mukanaan tunne, että asiat jäävät puolitiehen ja etenevät puolta vauhtia, jos sitäkään. Onko tutkimuksen lopputulos suhteessa siihen panostettuun aikaan ja tuoko se uutta merkittävää panosta alan tutkimukseen ja potilaiden hoitoon?

Omassa visiossani tutkijalääkäri ei olisikaan yksinäinen toimija, vaan osa isompaa selkeää organisaatiota. Ideaalinen tutkijalääkärin pelikenttä olisi tutkimusta arvostava sairaala, jossa tutkimustyö olisi riittävästi rahallisesti resursoitu. Tämän saavuttamiseksi sairaalatutkimuksen merkitystä olisi välttämätöntä avata entistä määrätietoisemmin julkisuuteen. Tutkimusten tuloksista ja merkityksestä täytyisi entistä paremmin kommunikoida potilaille, joita varten sairaalat ylipäänsä pyörivät.

Pohjois-Amerikan mallin, jossa sairaalat käyttävät lahjoitusrahoja tutkimuksen rahoittamiseen, soveltamista olisi syytä harkita myös meille. Riittävä tutkimukselle allokoitu rahoituspohja sairaalan budjetissa mahdollistaisi sen, että tutkijalääkäreille voitaisiin osoittaa kliinisen työn ja tutkimuksen yhdistäviä virkoja, joita uudelleenarvioitaisiin esimerkiksi viiden vuoden välein. Lisäksi entistä aktiivisempi yhteistyö lääketeollisuuden kanssa toisi sairaalaan osaamista kliinisten lääketutkimusten toteutuksesta tuomalla samalla uusimpia hoitovaihtoehtoja potilaiden ulottuville.

Siihen asti toivon kaikille tutkijalääkäreille hyvää henkistä luomisen tilaa ja kykyä irrottautua ulkoisista paineista – tuodaan tutkimusta lähelle klinikkaa, jaksotetaan työtämme ja yritetään pitää mieli avoimena uuden edessä!

Maria Hurskainen
Kirjoittaja on lastenkardiologian lisäkoulutusta tekevä lastenlääkäri ja omaa tutkimusprojektiaan sydänsiirtojen systeemibiologisesta lähestymistavasta aloitteleva kliinikkotutkija.

Tammikuun alussa paljastettiin HUSLAB-talon (Topeliuksenkatu 32) aulassa Suomen Banksyn eli grafitti- ja lasitaiteilijana kansainväliset kannuksensa hankkineen EGS:n taideteos ”Yhteistyön juuret”.

Teoksen innoittajana on ollut paitsi koronaepidemia kaikkine vaikeuksineen, myös ne saavutukset, joita maailman tiedeyhteisö on epidemian kukistamiseksi tuottanut.

Kansainvälinen tieteellinen yhteistyö

Lääketieteen saavutukset koronaepidemiaan vastaamisessa eivät ole vähäisiä. Kiinalaiset tunnistivat SARS-CoV-2-viruksen tammikuun 2020 alkupuolella ja jakoivat tiedon sen perimästä tammikuun puolivälissä. Eri puolilla maailmaa kehitettiin tämän jälkeen nopealla vauhdilla diagnostisia menetelmiä viruksen tunnistamiseksi. Diagnostiikka-alan yritykset toivat tutkijoiden kehitystyön tuloksena keväällä 2020 markkinoille lukuisia kliinisen laboratoriotoiminnan volyymeihin sopivia testausmenetelmiä, joiden tuotantoa lisättiin kesään mennessä vastaamaan globaalia tarvetta.

Covid-tautiin sairastuneiden potilaiden hoidon kokemuksia jaettiin niin ikään kansainvälisessä tiedeyhteisössä ennen kokemattomalla nopeudella. Jack Ma Foundation tuotti jo maaliskuussa 2020 kaikkien saataville käsikirjan kiinalaisten kokemuksista Wuhanista hoitosuosituksineen. Tehohoitolääkärien ryhmät kävivät vuoropuhelua niin Euroopassa kuin Yhdysvaltoihin parhaiden hoitokäytäntöjen löytämiseksi vaikeasti sairaille potilaille. Lääketieteelliset julkaisusarjat poistivat maksumuurit koronatutkimuksilta, jotta ne olisivat kaikkien käytettävissä. Koronaa koskevat julkaisut saivat oman ”fast trackin”, mikä piti tiedon ajantasaisena kaikkialla maailmassa. Vuoden 2020 loppuun mennessä SARS-CoV-2-virusta ja covid-tautia koskien on julkaistu jo yli 100 000 tutkimusta ja vain vuoden sisällä viruksen tunnistamisesta. Koronaa koskeva tutkimusaktiviteetti on siis ollut todella hurjaa.

Myös koronarokotteiden kehittäminen on yhteistyön menestystarina. Euroopan unionin alueelle on tätä kirjoitettaessa markkinoille hyväksytty kolme eri koronarokotetta ja neljännelle odotetaan myyntilupaa vielä maaliskuussa 2021. Kaksi rokotteista perustuu kokonaan uuteen mRNA-teknologiaan ja kolmas myyntiluvan saanut rokote adenovirusvektorin käyttöön. Uudesta teknologiasta huolimatta rokotteet ovat käyneet läpi laajat kliiniset tutkimukset kymmenillä tuhansilla tutkittavilla. Rokotteiden myyntilupaprosessit on viety läpi enemminkin viikkojen kuin kuukausien aikataululla.

Yhteistyö koronavirusepidemian hallinnassa ei ole jäänyt vain biolääketieteen piiriin. Olen itse ollut mukana useammassakin monitieteellisessä ryhmässä, jossa lääketieteen, yhteiskuntatieteiden, talouden ja politiikan asiantuntijat pyrkivät yhdessä arvioimaan koronaepidemian yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Epidemian ja taudin leviämisen estämiseksi tehtyjen rajoitustoimien vaikutukset kun eivät rajoitu vain sairaanhoitoon, vaan koronaepidemialla on syvällisiä vaikutuksia koko väestön terveyteen ja hyvinvointiin. Tarvitaankin monitieteellisestä yhteistyötä epidemian haittojen minimoimiseksi.

Yhteistyö koronaa koskevassa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa

Meilahden kampuksella koronaepidemia on entisestään tiivistänyt yhteistyötä sairaalan ja yliopiston välillä. Tämä on näkynyt yhtä lailla diagnostiikassa kuin potilaiden hoidossa. Tutkijoiden ja asiantuntijoiden näkemyksillä on myös ollut iso vaikutus myös epidemian hoitoa koskeviin linjauksiin. Tutkimustiedon merkitys yhteiskunnan päätöksenteolle kriisitilanteessa on tullut hyvin selvästi esiin.

Vaikka koronaepidemia on Suomessakin ollut kriisi, on se myös näyttänyt yhteistyön voiman. Tutkimuksen, sairaanhoidon ja yhteiskunnallisen päätöksenteon entistä tiiviimpi yhteys antaa uusia mahdollisuuksia väestön terveyden parantamiseen. Koronaepidemia on konkreettisesti tuonut esiin sen, ettei Suomessakaan ole varaa tinkiä tutkimuksen resursoinnista, sillä osaaminen ja tieto ovat sellaista pääomaa, jota on vaikea synnyttää kriisin jo ollessa päällä. Koronaepidemian opetuksista onkin syytä jatkuvasti muistuttaa valtion rahakirstun vartioita, sillä julkiseen talouteen tulee epidemian jälkeen kohdistumaan valtavia paineita.

Poliittisessa päätöksenteossa terveyttä ja hyvinvointia koskevat linjaukset ovat Suomessakin välillä olleet enemmän ideologiaan ja uskomuksiin kuin tutkimustietoon perustuvaa. Väitän, että koronaepidemia on selvästi nostanut tieteen ja tutkimuksen arvostusta poliitikkojemme parissa. Puheet ”kaiken maailman dosenteista” ovat hävinneet täysin poliitikkojen kannanotoista, vaikka dosentit ja professorit ovat olleet mediassa esillä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Oma norsunluutorni kannattaakin nyt jättää ja hyödyntää uudet yhteistyömahdollisuudet tutkijoiden ja päätöksentekijöiden välillä. Tiivis yhteistyö parantaa niin tutkimuksen asemaa kuin väestömme terveyttä.

Lasse Lehtonen
terveysoikeuden professori, Helsingin yliopisto, diagnostiikkajohtaja, HUS

”Vale, emävale, tilasto” – lausahdus, jonka Mark Twain popularisoi teoksessaan Chapters from My Autobiography jo vuonna 1907, on ollut viimeisten vuosien aikana ehkä enemmän ihmisten huulilla kuin aikaisemmin. Yhdysvalloissa erilaiset salaliittoteoriat ovat nousseet esiin haastamaan tieteellistä tietoa.

Terveyden ja hyvinvoinnin puolella erilaiset ”someinfluensserit” ovat nousseet merkittäviksi viestijöiksi sekä hyvässä että osin pahassa. Professori Anu-Katriina Pesonen kirjoitti omassa ajankohtaisessa Viikon jutussaan salaliittoteorioiden psykologiasta.

Vähemmän kuitenkaan on pohdittu tutkimuksen ja tieteen popularisointiin liittyviä tilastollisia näkökulmia.

Mikä on sattuman rooli tieteessä?

Olen valmis uskomaan, että sattuma on yksi maailman vaikuttavampia ilmiöitä. Vaikka emme lähtisikään pohtimaan sattumaa kausaalisesti esimerkiksi kaaosteorian pohjalta, on syytä pohtia, mikä on sen rooli tieteessä ja erityisesti tilastollisessa tutkimuksessa. Suurin osa on varmasti kuullut yleisimmät kritiikit tilastollista tutkimusta vastaan. Esimerkiksi tiedämme varsin hyvin, että keskimääräistä ihmistä ei ole olemassa. Keskiarvo on muutenkin varsin huono tunnusluku kuvaamaan yleisesti mitään: ”Jos pää uunissa ja jalat pakastimessa ei ole keskimäärin hyvä olla”, sanotaan.

Suurin osa tuntee myös sen, että korrelaatio ei kuvaa kausaalisuutta. Esimerkiksi ”Jäätelön syönti ja hukkumiskuolemat” -tapauksessa havainnollisesti todetaan jäätelönkulutuksen ja hukkumiskuolemien lukumäärän korreloivan keskenään, mutta taustalla vaikuttava tekijä onkin lämmin kesä, joka vaikuttaa molempiin.

Vaikkei näiden esimerkkien oikeellisuutta ole syytä kiistää, niin tilastollisen tiedon arvioinnissa on kuitenkin syytä päästä syvemmälle. Tilastollisessa tutkimuksessa kiinnostuksen kohteena on, tai ainakin pitäisi olla, hyvin harvoin yksittäinen tunnusluku, kuten keskiarvo tai korrelaatio. Keskeistä on ilmiössä tapahtuvan vaihtelun mallintaminen ja systemaattisen ja satunnaisvaihtelun erottaminen toisistaan. Voikin sanoa, että jos tilastotieteessä pitäisi valita yksi tunnusluku, joka olisi tärkeämpi kuin jokin muu, niin ainakin oma valinta osuisi varianssiin, joka kuvaa tietyssä aineistossa olevaa vaihtelua.

Popularisoinnissa voi unohtua satunnaisuuden voima

Tutkijoina ja tieteentekijöinä me yliopistolaiset luonnollisesti luotamme tutkittuun tietoon. Tiedämme varsin hyvin, että ihmisen oma kokemus on altis kaikenlaisille virhepäätelmille, joita kutsutaan myös kognitiivisiksi vinoumiksi.

Uskon, että me ihmiset tyypillisesti haluamme nähdä systematiikkaa ja tarkoitusta kaaoksessa. Haluamme löytää merkityksiä ja syy-seuraussuhteita tapahtumista, jotka kuuluvat normaalivaihteluun ja joissa tilastollinen tarkastelu suurella todennäköisyydellä paljastaisi ilmiön todellisen luonteen.

Tämän takia en itse ole kovinkaan yllättynyt siitä, miten syvälle ei-tieteellinen tieto on elämässämme juurtunut. Me tutkijoina työskentelevät pyrimme taistelemaan tätä vastaan popularisoimalla tiedettä, mutta välillä ainakin itselleni on noussut huoli, pahentaako se vain ongelmaa, sillä popularisoinnissa joskus päteviltäkin tutkijoilta unohtuu juuri satunnaisuuden voima.

Yksittäinen tutkimus on vasta hyvä alku

Ihmistieteitä, erityisesti psykologiaa, on viimeisen vuosikymmenen ajan puhuttanut paljon niin sanottu replikaatiokriisi, sillä useaa arvostettuakaan tutkimusta ei ole saatu toistettua, eli replikoitua. Vaikka kohun keskellä on ollut psykologia, niin samanlaisia havaintoja on tehty myös lääketieteessä.

Tällainen keskustelu on omiaan herättämään ajatuksen: eikö tiede lopulta olekaan niin luotettavaa, kuin tutkijat väittävät?

Vaikka ensimmäinen ajatus saattaa hyvinkin olla, että replikaatiokriisi on esimerkki tieteen ongelmista, niin lopulta ainakin itse näen sen pikemminkin osoituksena tieteellisen prosessin toimivuudesta. Juuri toistettavuus ja kriittisyys myös omia tuloksia kohtaan on tieteen keskeisin ominaisuus, joka erottaa tieteellisen tiedon muista tietolähteistä. Tätä näkökulmaa valitettavan vähän kuitenkaan edes tutkijat itse tuovat esiin.

Jo aiemmin mainittu tarve tieteen popularisoinnille typistyy valitettavan usein yksittäisen viimeisimmän tutkimustuloksen esittelyksi. Kuitenkin tuntien sattuman voiman ja kaikki mahdolliset virhelähteet, joita tutkimusprosessin aikana voi tapahtua, on pakko tunnustaa, että lähtökohtaisesti yksittäinen tutkimus on vasta hyvä alku, ei lopullinen todiste jollekin asialle. Juuri tämän takia olisinkin syytä myös popularisoinnissa korostaa koeteltua tieteellistä tietoa, ei yksittäisiä tutkimuksia, jotka tällä hetkellä vaikuttavat olevan huomion keskipisteenä.

Tällaiselle fokuksen siirrolle on myös tilastollisesti erittäin vahvat perustelut, sillä lähtökohtaisesti tilastollisen tutkimuksen piirissä ei ole olemassa mitään menetelmää, jonka avulla voitaisiin 100 prosentin varmuudella varmistaa, että yksittäisen tutkimuksen tulos on totta. Kuitenkin tutkimukset antavat viitteitä siihen, että asiantuntijat pystyvät arvioimaan varsin hyvin, onko tietyn tutkimuksen tulos sellainen, että sen tulos on pysyvä ja toistettava. Joskin myös niin sanotut maallikot ovat tutkimuksissa päässeet vastaavissa arvioinneissa sattumaa parempiin tuloksiin, vaikka oikein osumisen suhteellinen osuus olikin selkeästi heikompi asiantuntijoihin verrattuna. Luonnollisesti vaikka nämäkin tulokset vaativat vielä replikoitumista, antavat ne kuitenkin suuntaa sen suhteen, miten uusia tutkimustuloksia mahdollisesti tulisi julkisuudessa arvioida.

Koronan myllertäessä tutkimusperusteisille päätöksille on ollut vahva tarve

Viimeisen vuoden aikana koronaepidemian myllertäessä ympäri maailmaa tutkimukselle on tullut aivan erilainen tilaus. Tutkimusperusteisia päätöksille on ollut vahva poliittinen tarve, ja nämä päätökset ovat vaikuttaneet voimakkaasti ihmisten arkipäiväiseen elämään. Tutkimuksia on myös tuotettu aihepiiriin liittyen enemmän kuin koskaan, hyvin nopealla tahdilla.

On selvää, että luotettavuuden arviointiin liittyy paljon myös ilmiökohtaisia tekijöitä. Esimerkiksi useat viruksiin liittyvät tekijät ovat lähtökohtaisesti hyvin tunnettuja perusmekanismit somaattisella, eli elimellisellä puolella, tunnetaan jo varsin hyvin. Siksi lähtökohta on hyvä. Kuitenkin on paljon asioita, joissa erilaisia väliin tulevia tekijöitä on huomattava määrä.

Vuoden 2020 lopulla Saksassa julkaistiin tutkimus, jossa koronaviruksen leviämistä mallinnettiin konserttisalissa. Tulosten perusteella viruksen leviämistä saatiin ehkäistyä muun muassa tehostamalla ilmastointia. Toisaalta vastaavassa tutkimuksessa Ranskassa parhaaksi keinoksi viruksen leviämisen ehkäisemiksi osoittautuikin ilmastoinnin tehon vähentäminen puoleen. Kumpaa tulosta siis pitäisi uskoa? Ainakin näin tilastotieteilijänä ajattelen toistaiseksi vakuuttavamman hypoteesin olevan, että molemmat voivat olla oikein ja positiivinen asia on, että viruksen leviämistä voidaan ehkäistä. Kuitenkin mahdollisesti jokin tilaan vaikuttava tekijä muokkaa leviämistä niin voimakkaasti, että keinot voivat olla tilasta riippuen hyvinkin erilaiset, mikä luonnollisesti on huono uutinen.

Tämä osoittaa tieteen haasteet ja vaihtelun merkityksen myös tutkimustuloksia arvioitaessa. Ei siis ihme, että Nobel-palkinnot myönnetään keskimäärin tutkimuksille, jotka ovat julkaistu kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Näin niiden merkitys totuusarvo on koiteltu ja tieteen itseään korjaava mekanismi, joka on toimiva, mutta nykyisen hektisen some-maailman mittakaavassa lopulta varsin hidas, on päässyt vaikuttamaan. Ehkä paras ratkaisu olisikin maltti koitella tuloksia, mikä ehkä on varsinkin populaarimediassa hieman unohtunut.

Lisää pohdintaa tilastotieteen merkityksestä erityisesti ihmistieteissä psykologian opiskelijoiden ainejärjestö Kompleksi ry:n juuri alkaneessa podcastissa.

Jari Lipsanen
Psykometriikan yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto

 

Ennenaikainen syntymä altistaa lapsen kielenkehityksen riskeille. Heikosti kielellisesti kehittyvät keskoslapset olisi hyvä tunnistaa mahdollisimman varhain, jotta kehitystä voidaan tukea. Viimeaikainen tutkimus on tuonut runsaasti uutta tietoa ja menetelmiä heikon kielitaidon varhaiseen tunnistamiseen.

Syntyvä vauva on perheelleen lahja, mutta pikkuinen voi ilmaantua maailmaan huomattavasti ajateltua aiemmin. Kun täysiaikainen raskaus kestää keskimäärin 40 raskausviikkoa, ennenaikaisena syntymää pidetään sen tapahtuessa ennen 37 raskausviikkoa.

Kaikkein pienimpinä syntyneitä keskosvauvoja kutsutaan usein pikkukeskosiksi. Nämä lapset ovat syntyneet ennen 32 raskausviikkoa tai painavat syntyessään 1 500 grammaa tai sitä vähemmän. Pikkukeskosia syntyy vuosittain Suomessa noin prosentti kaikista vastasyntyneistä lapsista.

Hyvin ennenaikainen syntymä altistaa lapsen erilaisille kehitysriskeille erityisesti siksi, että pikkukeskosen elimistö on vasta kehittymässä lapsen syntyessä. Kehitysriskeihin lukeutuvat myös kielenkehitykseen liittyvät haasteet.

Kielenkehityksen riskitekijöiden tunteminen auttaa tunnistamaan tuen tarpeen

Pikkukeskosena syntyneiden lasten kielenkehitykseen vaikuttavat monet biologiset ja ympäristöön liittyvät tekijät. Erityisesti keuhkojen epäkypsyyteen ja hengitykseen liittyvät haasteet on tutkimuksissa yhdistetty heikkoon myöhempään kielenkehitykseen. Myös muutokset aivojen valkeassa aineessa lasketussa ajassa ovat ennakoineet kielenkehitykseen liittyviä haasteita myöhemmin.

Muita tutkimuksissa tunnistettuja kielenkehityksen riskitekijöitä ovat olleet poikasukupuoli, vanhempien heikko sosioekonominen asema ja perheessä esiintynyt sukuun liittyvä riski kielenkehityksen ongelmiin.

Vastaavasti keskoslapsen kielenkehitystä suojaavia tekijöitä ovat olleet muun muassa vanhemman, ja erityisesti äidin, hyvä koulutustaso sekä kahden vanhemman perhe.

Riskitekijöiden, ja myös suojaavien tekijöiden, tunteminen auttaa kliinisessä työssä tunnistamaan tukea tarvitsevat lapset ja juuri siksi niiden tunteminen on tärkeää.

Varhaisella tuella vähennetään koko perheen huolta

Pikkukeskosena syntyneen lapsen kehitystä seurataan usein huolellisesti ainakin ensimmäinen vuoden ajan, osassa sairaaloista kaksi ensimmäistä ikävuotta.

Kliinisessä seurannassa kiinnitetään huomiota yleensä erityisesti lapsen motoriseen ja älylliseen kehitykseen. Varhaisvaiheen seurannassa tunnistetaankin usein hyvin ne lapset, joilla on huomattava tuen tarve. Tällaisia lapsia ovat esimerkiksi CP-, kehitys- ja kuulovammadiagnoosin saavat lapset.

Pikkukeskosten kliinisen varhaisvaiheen seurannan haasteena on kuitenkin tunnistaa myös ne lapset, jotka eivät saa huomattavaa neurologista diagnoosia, mutta jotka tarvitsevat siitä huolimatta tukea kehitykseensä, esimerkiksi kielitaitonsa kehittymiseen.

Heikosti kielellisesti kehittyviä lapsia on pikkukeskosten joukossa suhteellisesti enemmän kuin täysiaikaisena syntyneiden lasten ryhmässä, ja heikko varhaisvaiheen kielen kehitys näyttää näillä lapsilla ennakoivan heikkoa kielitaitoa myöhemmin.

Heikosti kielellisesti kehittyvät keskoslapset olisikin hyvä tunnistaa mahdollisimman varhain, näin kehitystä voitaisiin tukea. Varhaisella tuella pystytään vähentämään myös perheen lapsen kielen kehittymiseen liittyvää huolta.

Kielitaidon kehittymiseen lisää huomiota kliinisessä seurannassa?

Keskoslasten kielen kehittymisestä puhuttaessa saatetaan ajatella lapsen saavuttavan ikätoverinsa, kunhan vaan kehitykselle annetaan aikaa. Näin ei kuitenkaan tutkimusten mukaan näyttäisi tapahtuvan, ainakaan kaikkien lasten kohdalla.

Päinvastoin, pitkittäisseurantatutkimusten mukaan heikon kielitaidon omaavien keskoslasten osuus näyttäisi kasvavan lapsuusvuosien aikana, kun ilmiötä tarkastellaan ryhmätasolla.

Keskoslapsen kielitaidon haasteet saattavat kuitenkin muuttaa muotoaan lapsuusvuosien aikana: jos varhaisvaiheessa haasteita tuottaa esimerkiksi sanaston omaksuminen, voi samalla lapsella olla haasteita myöhemmin mieluumminkin kompleksien tai abstraktien kielellisten rakenteiden hallinnassa kuin perussanaston tasolla.

Pikkukeskosena syntyneen lapsen kielitaidon kehittymiseen olisikin tärkeää kiinnittää huomiota motorisen ja älyllisen kehityksen lisäksi kliinisessä seurannassa. Viimeaikainen tutkimus on tuonut runsaasti uutta tietoa ja uusia normitettuja menetelmiä heikon kielitaidon varhaiseen tunnistamiseen. Tätä tietämystä on mahdollista hyödyntää pikkukeskosten kehitysseurannassa.

Suvi Stolt
Logopedian apulaisprofessori, lapsen kielen kehityksen dosentti