Erinomaiseksi kliinikoksi kasvaminen vaatii teoriaosaamisen lisäksi ihmissuhdetaitoja, lukemattomia toistoja ja kykyä ylläpitää mieli avoimena uuden oppimiselle.
Omalla alallani (lastenkardiologia) jo itse potilaiden tutkiminen voi olla haastavaa, sillä lapsipotilaiden iänmukainen yhteistyökyky vaatii kliinikolta hyvää pelisilmää ensimmäisestä katsekontaktista alkaen, puhumattakaan vanhempien huolen huomioimisesta. Yhteistyökykyiseltäkin lapselta sydäntutkimusten suorittaminen ja tulkitseminen vaatii kliinikolta paljon harjoitusta. Lisäksi monilla potilaista on kardiologisen sairauden lisäksi muiden elinten sairauksia ja lääkityksiä, jotka tulee huomioida.
Vasta vuosien työskentely potilaiden parissa kehittää kliinisen silmän, joka tarvittaessa herättelee mielessä punaisia lippuja tai toisaalta luo varmuutta todeta potilaan vaivan hyvänlaatuiseksi. Hoitopäätökset pyritään tekemään tiimeissä yhdessä luotuja, kansainvälisiä suosituksia mukailevia kriteereitä noudattaen. Toisaalta, yliopistosairaalassa työskennellessä kohtaa myös säännöllisesti potilaita, joiden harvinainen diagnoosi tulee vastaan ensimmäistä kertaa ja potilaan hoidosta päädytään konsultoimaan kansainvälistä yksikköä.
Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että hyväksi kliinikoksi tuleminen on pitkä ja vaativa prosessi, joka tuntuu jatkuvan ikuisesti ja vaatii tekijältään pitkäaikaista sitoutumista.
Tutkimuksesta tuoreinta tietoa potilaiden hoitoon
Vaikka yksistään tie osaavaksi kliinikoksi on haastava, monella yliopistosairaalan lääkärillä työelämän toisessa vaakakupissa painaa kliinisen työn lisäksi tutkimustyö, joka parhaimmillaan tuo uutta viimeaikaisinta tietoa potilaiden hoitoon.
Yliopistosairaaloissa tärkeänä arvona on tieteellisyys – nykyaikaisten hoitojen tulisi perustua tutkimusnäyttöön. Ilman tieteellistä tutkimusta uusien diagnostisten menetelmien ja entistä parempien hoitojen kehittäminen ei ole mahdollista puhumattakaan siitä, että hoitotulosten arvioinnin ja oman työn auditoinnin pitäisi olla arkipäivää nykyisessä sairaanhoidossa.
Itselleni tutkimuksen teko on alun perin lähtenyt kiinnostuksesta biologiaan ja tietynlaisesta luomisen halusta. Se on merkinnyt alusta alkaen seikkailua eri sairauksien monimutkaisten solutason tapahtumien verkostossa. Tutkimustyö on tuonut monia huikean jännittäviä hetkiä, joissa olen kokenut olevani jonkin uuden äärellä. Oma sisäinen haluni on vienyt minut tutkimuksen pariin, ja uskonkin sen olevan perusedellytys kliinikkotutkijana menestymiselle.
Hyvänä kliinikkona toimiminen on vähintäänkin täysipäivästä hommaa, mutta toisaalta myös tutkimukselle täytyy olla varattua työaikaa. Kaukana historiassa ovat ne ajat, jolloin tutkimusta hoidettiin vapaa-ajalla, kun kotona kotiapulaiset huolehtivat pyykit, ruuat, tiskivuoret ja lastenhoitoon liittyvät asiat. Moni nykyajan tutkijalääkäri sukupuoleen katsomatta tulee kotiin päiväkodin kautta ja käyttää iltansa lasten harrastuksiin, arkiaskareisiin ja vilkuilee välillä sähköposteja kännykästä yrittäen poimia sieltä ne kaikkein kiireisimmät, joihin on aivan välttämätön vastata juuri nyt.
Onko ylipäänsä mahdollista yhdistää vaativaan kliiniseen työhön myös laadukasta tutkimustyötä? Tutkimustyö vaati paljon sitkeyttä ja sisua. Projektit kestävät vuosia ja julkaisutoiminta on hidasta; itsellänikin on juuri takana ison projektin jälkeen vuoden kestänyt revisioprosessi, jonka äärellä vietin lukuisia iltoja ja viikonloppuja ja lomiakin monen kuukauden ajalta.
Jotta jaksaa pysyä siinä henkisessä tilassa, jossa luova ajattelu ja ideat syntyvät ja myös toteutuvat, kliinikkotutkija tarvitseekin valtavasti motivaatiota ja itseluottamusta. Henkisen tilan lisäksi tarvitaan myös fyysiset tilat tutkimukselle, työaikaa, esimiestaitoja työryhmän vetämiseen ja tutkimusta tukeva infrastruktuuri. Näiden saavuttamiseksi kliinikkotutkijan uraa kannattelevien rakenteiden täytyisi olla selkeitä ja urakehitystä tukevia.
Kliinikkotutkijan työ kaipaa arkea helpottavia ratkaisuja
Käytännön tasolla kliinikkotutkijan työ vaatii ratkaisuja, jotka mahdollistavat työajan jakamisen järkevästi tutkimuksen ja potilastyön välillä. Erilaisia mahdollisuuksia tähän tarjoavat muun muassa yksityiset säätiöt, yliopisto ja Suomen Akatemia. Yhteisenä ongelmana on kuitenkin se, että näiden tarjoamat osa-aikaiset tutkimusjaksot ovat määräaikaisia, yleensä 1–2 vuotta, ne ovat osittain apurahapohjaisia eivätkä takaa sitä, että työsuhde sairaalaan säilyy katkeamattomana. Tällöin sairaalaan jatkuvan työsuhteen ylläpitäminen on työnantajan ja esimiesten motivaatiosta kiinni, kun tutkimusajan palkka tulee muualta.
Pätkätyön haitat tuntevat kaikki – työsuhde-edut katkeavat, ja miten käy esimerkiksi, jos sairastuu vakavasti eikä ole voimassaolevaa työsuhdetta? Lisäksi jatkuva ulkopuolisen rahoituksen kerääminen on kliinikkotutkijalle erityisen turhauttavaa, kun merkittävä osa tutkimukselle allokoiduista rajallisesta ajasta kuluu rahoituksen hakuun eikä itse tutkimuksen edistämiseen.
Käytännön kannalta työntekijän näkökulmasta paras ratkaisu olisi se, että sairaalatyönantaja tarjoaisi työn, johon sisältyy riittävästi aikaa ja resursseja sekä tutkimukseen että kliiniseen työhön. Työajan lisäksi sairaalan pitäisi pystyä tarjoamaan toimivat tutkimustilat ja infrastruktuuri, joka ensin auttaa tutkijaa pääsemään alkuun ja myöhemmin ohjaa käyttämään resursseja järkevästi.
Sairaaloiden senioritutkijat voisivat toimia systemaattisesti nuorempien tutkijoiden mentoreina ja auttaa heitä pääsemään alkuun oman itsenäisen tutkimuslinjan käynnistämisessä, kontaktien luomisessa ja alkurahoituksessa. Lisäksi sairaala voisi tarjota omille tutkijoilleen koulutusta ja tutkimuskeskuspalveluita, johon kuuluisi tutkimuskoordinaattoreita, statistikkoja ja tutkimushoitajia.
Näiden parannusten avulla tutkijat voisivat saada tutkimusuran alkuvaiheessa koulutusta esimiestyöhön, apua korkeatasoisten apurahojen hakuun ja tutkimusten koeasetelmien arviointiin. Myöhemmässä vaiheessa tutkijat voisivat saada apua tulosten analysointiin ja julkaisuun sekä edistämään tutkimustulosten näkyvyyttä potilaille ja erilaisille sidosryhmille.
Tutkijalääkäri – yksinäisestä toimijasta osaksi isompaa organisaatiota?
Menestyksekkääksi tutkijalääkäriksi pyrkiminen on yksinäinen haaste, jossa joutuu usein miettimään, mihin omaa aikaansa kannattaa käyttää. Työtä seuraa helposti mukanaan tunne, että asiat jäävät puolitiehen ja etenevät puolta vauhtia, jos sitäkään. Onko tutkimuksen lopputulos suhteessa siihen panostettuun aikaan ja tuoko se uutta merkittävää panosta alan tutkimukseen ja potilaiden hoitoon?
Omassa visiossani tutkijalääkäri ei olisikaan yksinäinen toimija, vaan osa isompaa selkeää organisaatiota. Ideaalinen tutkijalääkärin pelikenttä olisi tutkimusta arvostava sairaala, jossa tutkimustyö olisi riittävästi rahallisesti resursoitu. Tämän saavuttamiseksi sairaalatutkimuksen merkitystä olisi välttämätöntä avata entistä määrätietoisemmin julkisuuteen. Tutkimusten tuloksista ja merkityksestä täytyisi entistä paremmin kommunikoida potilaille, joita varten sairaalat ylipäänsä pyörivät.
Pohjois-Amerikan mallin, jossa sairaalat käyttävät lahjoitusrahoja tutkimuksen rahoittamiseen, soveltamista olisi syytä harkita myös meille. Riittävä tutkimukselle allokoitu rahoituspohja sairaalan budjetissa mahdollistaisi sen, että tutkijalääkäreille voitaisiin osoittaa kliinisen työn ja tutkimuksen yhdistäviä virkoja, joita uudelleenarvioitaisiin esimerkiksi viiden vuoden välein. Lisäksi entistä aktiivisempi yhteistyö lääketeollisuuden kanssa toisi sairaalaan osaamista kliinisten lääketutkimusten toteutuksesta tuomalla samalla uusimpia hoitovaihtoehtoja potilaiden ulottuville.
Siihen asti toivon kaikille tutkijalääkäreille hyvää henkistä luomisen tilaa ja kykyä irrottautua ulkoisista paineista – tuodaan tutkimusta lähelle klinikkaa, jaksotetaan työtämme ja yritetään pitää mieli avoimena uuden edessä!
Maria Hurskainen
Kirjoittaja on lastenkardiologian lisäkoulutusta tekevä lastenlääkäri ja omaa tutkimusprojektiaan sydänsiirtojen systeemibiologisesta lähestymistavasta aloitteleva kliinikkotutkija.