Puhetta vuorovaikutuksesta

Puheella on monia muotoja. Tänä keväänä olemme kuulleet runsaasti poliittisia puheita. Ne ovat lajiltaan asiapuheita, mutta ne pyrkivät myös vetoamaan kuulijoiden tunteisiin. Puoluejohtajien vaalipuheissa ovat esiintyneet evakkoon joutuneet isovanhemmat, ilmastomuutoksesta huolehtivat lapset ja lapsenlapset sekä laiminlyödyt vanhukset. Ilmeistä on, että puhujan tavoite on herättää kuulijan tunteet ja hakea kosketuskohtia kuulijan omaan elämään. Tunne-elementtien liittäminen omaan poliittiseen agendaan pehmentää poliittista puhetta ja tekee siitä helpommin vastaanotettavan. Mitä paremmin saa vastaanottajan heräämään, sitä paremmat mahdollisuudet on myydä omia ajatuksia ja saada kalastetuksi äänestäjiä.

Luennot ovat aina olleet keskeinen yliopiston opetusmuoto, ja hyvää luentopuhetta on arvostettu. Korkeatasoinen luennointi on vaativa taitolaji. Itse kullakin on varmasti muistissaan kuultuja tai itsepidettyjä luentoja, jotka eivät aina ole menneet nappiin. Pelkän kateederilta suolletun tajunnanvirtaa muistuttavan monologin sijaan hyvään luentoon tarvitaan asiantuntevan sisällön lisäksi iskevä ilmaisu ja tiivis yhteys kuulijaan. Huumoriakin saa olla mausteeksi. Jos jokin näistä keskeisistä elementeistä jää puuttumaan tai jää hyvin vajaaksi, on seurauksena puuduttavaa kuuntelua. Opetusmuotojen monipuolistuminen on onneksi tuonut luennoinnin oheen monia opiskelijoita aktivoivia, vaihtoehtoisia opetusmuotoja. Nykyään voidaankin puhua laajemmin opetuspuheesta, jossa vuorovaikutus kuulijoiden kanssa on keskiössä.

Tavoitehakuisen, edeltä käsin suunnitellun puheen sijaan puhumista voidaan tarkastella myös ihmisten välisenä puheenvuorojen vaihtona, keskusteluna.  Sen tunnusmerkkejä ovat puheenvuoron vaihtuminen puhujalta toiselle, josta muodostuu puheenvuorojen ketju. Odotuksenmukaista on, että puheenvuorot ovat mielekkäällä tavalla yhteydessä toisiinsa. Kun puhevuorossa oleva tuottaa puheenvuoron, hän odottaa, että seuraava puhuja reagoi edelliseen puheenvuoroon eikä tuota mitä tahansa puhetta. Parhaimmillaan peräkkäiset puheenvuorot liittyvätkin toisiinsa merkityksellisellä tavalla siten, että keskustelu etenee ja rikastuu. Keskustelu ei ole siis pelkästään omien ajatusten itseilmaisua, vaan hyvään keskusteluun tarvitaan osanottajien välistä vuorovaikutusta ja yhteistyötä.

Erityisen selvästi keskustelun vuorovaikutuksellisuus tulee esille vaikeasti puhevammaisten ihmisten kanssa. Tilanne, jossa ihmisellä ei ole lainkaan puhetta tai sitä on vain vähän, vaatii keskustelukumppanilta paljon enemmän kuin puheeseen perustuva keskustelu. Puhevammaisen puheenvuorot rakentuvat vahvasti puhetta tukevien ja korvaavien ainesten varaan. Vajavaisen puheen ohessa voidaan käyttää katsetta, eleitä, ilmeitä ja kehon liikkeitä merkitysten luomisessa. Vaikeasti puhevammaisille ihmisille on myös kehitetty kommunikointikansioita ja puhelaitteita, joiden avulla voidaan korvata puhetta. Tällaisessa vuorovaikutuksessa tarvitaan vastaanottajan erityistä tarkkaavaisuutta ja keskittymistä vuorovaikutukseen, jotta keskustelu toimii. Ongelmakohdissa tarvitaan myös erityisiä korjausstrategioita keskustelun eteenpäin viemiseksi. Keskustelukumppanin on kyettävä täydentämään, täsmentämään tai tulkitsemaan edellistä puheenvuoroa siten, että yhteisymmärrys säilyy.

Logopedinen tieto on pitkälti kehittynyt lääketieteestä lainatun vajavuusparadigman varaan. Siinä ihmisen puheen ja viestinnän ongelmia on tutkittu lähinnä häiriöiden näkökulmasta, ja siten hoitokin on kohdennettu yksilön häiriöiden lieventämiseen. Ihmisen viestintää on kuitenkin vaikeaa tai jopa mahdotonta tarkastella ympäristöstään irrallisena yksilöllisenä suorituksena, ja sosiaalinen sekä vuorovaikutuksellinen näkökulma ovatkin laajentaneet tutkimusparadigmaa. Tutkimuksen kohteena ei ole yksilön toiminta vaan vuorovaikutusparin toiminta, jolloin pelkän häiriön analysoinnista päästään tarkastelemaan osanottajien toimintaa ja resursseja vuorovaikutuksen edistämiseksi.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että keskustelun yhteistyö tai sen puute näkyvät sen kaikissa osa-alueissa, kuten rakenteessa, vuorottelussa ja korjaustoiminnassa. Osallistumista tukevia toimintatapoja voidaan tukea ja harjoitella, ja näin parantaa keskustelun sujuvuutta ja toimivuutta sekä edistää elämän laatua. Muun muassa näitä aiheita käsitellään Atypical interaction -konferenssissa Helsingissä kesäkuussa.

Anu Klippi
Professori emerita, logopedia
Helsingin yliopisto

 

 

 

 

 

Pienten ja suurten tutkijaryhmien performanssi vertailussa

Tutkijoilla on tunnetusti viha-rakkaussuhde bibliometriaan, tieteellisen tuotannon arviointiin numeerisin menetelmin. Suoria sitaatiolukuja ynnäillään lähes uskonnollisin menoin, vaikka kahvipöytäkeskusteluissa niitä vähätellään ja vaikka satojen kirjoittajien yhteisartikkelit hämärtävät yksittäisen tutkijan panosta. Ehdotetut ”vakioivat” menetelmät, kuten Hirsch-indeksi tai tieteenalojen erot huomioon ottava suhteellinen sitaatioindeksi, eivät tässä rytäkässä paljon auta.

Tiedeartikkelien kirjoittajien keskimääräinen lukumäärä kasvoi parikymmentä prosenttia yksin aikavälillä 2007-2011. Maailmanennätys lienee Higgsin bosonin massan raportoineessa Physical Review Letters -lehden artikkelissa, jossa oli 5 154 kirjoittajaa. Tiimien koon kasvuun ovat varmasti olleet vaikuttamassa useat syyt, kuten tutkijoiden yhä syvempi erikoistuminen, kommunikaatioteknologian paraneminen ja uusien ongelmien vaatima tieteidenvälinen lähestyminen.

Nämäkin seikat ovat epäilemättä väikkyneet taustalla, kun Chicagon yliopiston tutkijat (Wu L ym. Nature 2019; 378: 378-382) lähtivät tarkastelemaan pienten ja suurten tutkijaryhmien saavutuksia tieteen kentällä. Ja kerrotaan heti tulos: pienet ryhmät pystyvät paremmin tekemään käänteentekeviä havaintoja/läpimurtoja (”disruptive science”) kun taas suuremmat ryhmät olivat tärkeämpi tulosten edelleen vahvistamisessa ja jatkokehittelyssä (”developing work”). Tulokset ovat herättäneet paljon huomiota suurissa tiedelehdissä.

Wu ja kumppanit ideoivat siis uuden mittarin (”disruptive index”). He järkeilivät, että tiedejulkaisu X oli uutta ideoiva, jos siihen viittauksen tekevä myöhempi artikkeli viittasi nimenomaan julkaisuun X mutta ei juurikaan julkaisussa X listattuihin viitteisiin. Toisin sanoen julkaisun X voitiin siten päätellä liikkuvan käänteentekevissä ympyröissä. Tutkijat pystyivät monin esimerkein vahvistamaan uuden mittarin validiteetin. Niinpä esimerkiksi ”disruptive index” oli Nobeliin johtaneissa artikkeleissa korkea kun taas katsausartikkelien indeksit olivat matalia.

Wun ja työtoverien työrupeama ei ollut aivan vähäpätöinen. He kävivät läpi 42 miljoonaa artikkelia, 5 miljoonaa patenttia ja 25 miljoonaa tietokonesoftaa. Varmaan syytä luokitella tämä kehittelykin ”disruptiiviseksi tieteeksi”.

Tutkijoiden tärkein havainto oli siis se, että uusi mittari korreloitui tutkijaryhmän kokoon: pienet ryhmät saavuttivat keskimäärin korkean indeksin ja päinvastoin. Mutta miten tätä tulosta pitäisi tulkita? Syntyvätkö nerokkaat uudet oivallukset paremmin rauhallisessa ympäristössä ja sammuttaako jättikokoonpano yksittäisen tutkijan ajatuksen lentoa ja kunnianhimoa? Leipääntyvätkö tai maallistuvatko tutkijaryhmät niiden koon kasvaessa? Voisi ehkä pohdiskella, että suuret ryhmät pelaavat suuremmilla taloudellisilla panoksilla ja pelaavat siten myös enemmän varman päälle – tulosta on synnyttävä jotta lasku voidaan maksaa. Sen sijaan pienemmillä ryhmillä on enemmän voitettavaa ja vähemmän hävittävää, mikä voi kannustaa uusien mahdollisuuksien etsintään.

Joka tapauksessa Chicagon tutkijaryhmä päätyy – ja ilmeisesti aivan oikein – siihen, että tieteen edistyminen vaatii sekä pienten että suurten tutkijaryhmien työskentelyä. He eivät myöskään määrittele tarkkoja rajoja pienten ja suurten ryhmien koolle. He välttävät termin ”innovaatio” käyttämistä, mikä tuntuu fiksulta – kyseessä ei ole suora jatkumo perustutkimuksesta (pienet ryhmät) innovaatioihin (suuret ryhmät). Tekisi mieli lisätä tutkijoiden pohdintaan, että heidän tuloksensa on statistinen: aivan varmasti monissa suurissakin ryhmissä tehdään läpimurtoja ja pienissäkin ryhmissä harrastetaan tutkimustulosten konsolidaatiota ja jatkokehittelyä. Ja vielä: terve järki sanoo, että ”disruptive indexin” seuranta toimii aika hitaalla aikajänteellä.

Lopuksi voisi pohdiskella nuoren aloittelevan tutkijan valintoja. Ryhmän kokoa tärkeämpää lienee lopulta emoryhmän ja sen johtajan valmius ohjata kädestä pitäen tutkimuksen alkumetreillä sekä se, että omat kädet ovat savessa – ja nimenomaan omaksi koetussa savikasassa – aivan alusta alkaen. Ja kun opinnäytetyö on ohi, kannattanee postdoktoraalivaiheessa etsiä tutkimusryhmää, jonka teemat ovat hieman erilaisia mutta sopivasti väitöskirjan teemalle komplementaarisia – ja sitä kuitenkin syventäviä (ks. Liénard ym. Nat Commun 2018: 9; 4840).

Kimmo Kontula
Sisätautien emeritusprofessori
Helsingin yliopisto ja HUS

Naapurit vaihtoon kuuden vuoden välein – huippututkimus kiittää!

Mitä seuraa, kun kymmenet tutkimusryhmät siirtyvät tiloista toisiin Meilahdessa saman tiedekunnan sisällä, vaikka vapaata tilaa ei ole missään? Valtava kaaos ja hitaasti etenevä muuttoketju, jossa odotetaan yhden tilan muutostöiden valmistumista, että tutkimusryhmä pääsee muuttamaan niihin, ja näin vapauttaa nykyiset tilansa, että seuraava tutkimusryhmä pääsee muuttamaan, tietenkin muutostöiden jälkeen.

Kuulostaa järjettömältä, mutta näin toimitaan Lääkiksen Tutkimusohjelmayksikössä noin kuuden vuoden välein. Syynä on yksikön ohjelmarakenne, joka uusiutuu kansainväliseen arvioon perustuen joka kuudes vuosi. Tavoitteena on huippututkimusta tukeva tutkijalähtöinen uusiutuminen, jossa tutkijat itse esittävät noin 6 – 10 tutkimusryhmän temaattisia ohjelmia, ja arvion jälkeen tiedekunta valitsee potentiaalisimmat uudelle kaudelle.

Joka kierroksella nousee esiin uudenlaisia ohjelmateemoja tutkimuksen kehittyessä ja syntyy uusia tutkijoiden kokoonpanoja. Tärkeä toimintaperiaate on ollut, että samaan tutkimusohjelmaan kuuluvat tutkimusryhmät sijaitsevat fyysisesti lähellä toisiaan, mikä johtaa yllä kuvattuun muuttorumbaan. Fyysinen läheisyys tekee jatkuvan kanssakäymisen helpoksi sekä tutkimusryhmien johtajien että erityisesti ryhmien tutkijoiden ja opiskelijoiden välillä.

Tutkimusta tekevät tietävät, että yhteistyön aloittaminen on helppoa sellaisten ihmisten kanssa, joita näkee jatkuvasti arjessaan.

Tieteessä jämähtäminen ei ole hyväksi, ja uusien naapureiden tuomat ideat ja menetelmät ovat enemmän kuin tervetulleita. Samalla säästyy rahaa, kun samantyyppistä tutkimusta tekevät ryhmät voivat jakaa tutkimuslaitteita ja erikoistiloja.

Erityisen hyvin ohjelmaan kuuluminen tukee nuoria tutkimusryhmän johtajia, jotka hyötyvät laitteiden ja tilojen yhteiskäytön ohella kansainvälisesti menestyvien kollegoiden tieteellisestä tuesta ja korkeatasoisen tutkimuksen ilmapiiristä.

Lääkis on todennut tutkimusohjelmat menestyskonseptiksi, joten tammikuussa 2019 alkaneelle kaudelle valittiin historian suurin määrä ohjelmia, peräti yhdeksän. Yhteensä kokoonpanoon kuuluu 88 tutkimusryhmää. Uutuutena ohjelmiin valittiin tällä kertaa myös assosioituneita kliinisiä tutkijoita, jotka eivät ole mukana ryhmänjohtajan roolissa, mutta tuovat ohjelmiin tärkeän panoksen translationaalisen tutkimuksen lisäämiseksi ja mahdollistamiseksi. Näitä kliinisiä tutkijoita on ohjelmissa mukana yli 50, ja ohjelmien tehtävänä on löytää parhaat käytännöt sitouttaa heidät mukaan toimintaan.

Uusissa ohjelmissa syöpä on vahvasti edustettuna, mikä kertoo Meilahden kampuksen vahvuuksista. Lisäksi tutkitaan aineenvaihduntaa, kantasoluja, mikrobiomeja, immunologiaa, yksilöllistä lääkehoitoa sekä unta ja stressiä.

Huomion arvoista on, että neuroaiheista ohjelmaa ei uudessa kokoonpanossa ole. Neurotieteiden tutkimusryhmiä löytyy kuitenkin useiden ohjelmien sisältä kuten immunologiaa, metaboliaa ja unta ja stressiä tutkivista ohjelmista. Neuro-ohjelman puuttumiseen tuo helpotusta se, että Neurotieteen tutkimuskeskus on muuttanut pääosin Meilahteen, mikä toivottavasti vahvistaa neurotieteiden tutkimusta kampuksella.

Kun Biomedicum Helsinki 1 -rakennus avattiin vuonna 2001, ensimmäisten tutkimusohjelmien sijoittaminen tyhjään tilaan 5. kerroksessa oli helppoa verrattuna nykyiseen tilanteeseen, jossa ohjelmiin sijoittuvia ryhmiä on kaikissa Biomedicumin kerroksissa sekä Haartmaninkatu 3:n puolella. Kaksi ohjelmaa sijoittuu lisäksi Biomedicum 4. kerrokseen, joka on HUS:n hallinnoimaa tilaa. Siinä toteutuu konkreettisesti yliopiston ja yliopistosairaalan toiminta yhteisten tavoitteiden eteen, sillä kaikissa ohjelmissa toimii sekä perustutkijoita että kliinikkotutkijoita.

Lääkiksen ja HUS:n tutkijoiden lisäksi uusissa ohjelmissa toimii muutamia ryhmiä myös HiLIFE:sta, Folkhälsanilta ja THL:sta sekä farmasian tiedekunnasta. Vaikka lääkis on vähentänyt tilojaan huomattavasti viime vuosina säästötoimenpiteenä, on tutkimusohjelmilla nyt käytössään merkittävästi suuremmat tilat kuin koskaan aikaisemmin. Valitettavasti tästä huolimatta kaikkia uusien ohjelmien tutkimusryhmiä ei pystytty sijoittamaan samaan ohjelmatilaan, mikä vaatii joiltakin ohjelmilta aktiivisempia toimia yhteisöllisyyden ja synergian suhteen.

Tutkimusohjelmayksikkö on hallinnollisesti noin 400 ihmisen työpaikka, ja lähes koko henkilöstö on palkattu kilpaillulla täydentävällä rahoituksella.

Tutkimuksen korkea taso edesauttaa hyvää menestystä rahoituksen hankinnassa, mutta johtaa myös siihen, että tila on tutkimusohjelmissa usein tiukassa. Ohjelmien sisällä tilaa on voitu käyttää joustavasti ohjelmakauden aikana, niin että pienenevä tutkimusryhmä on voinut luovuttaa tilaa kasvavalle ryhmälle.

Silti rekrytointeja miettiessään moni joutuu valitettavasti pohtimaan löytääkö uudelle työntekijälle lainkaan paikkaa, missä tämä voi tehdä työnsä, vaikka rahoitusta olisi. Näin asian ei pitäisi olla. Toisaalta tutkijat ja opiskelijat pääsääntöisesti pitävät siitä vipinästä mikä tutkimusohjelmien tiloissa on aistittavissa. Kertoohan ahtaus myös siitä, että tutkimusryhmät menestyvät ja ovat hyvin rahoitettuja. Voiko huippututkimusta edes tehdä tyhjyyttä kumisevissa labroissa ja työhuoneissa?

Uudet ohjelmat aloittivat tammikuussa, ja innostuneisuutta on ollut havaittavissa ohjelmien käynnistäessä toimintaansa kick-off-tilaisuuksien ja seminaarien myötä. Kuitenkin alkua on pahasti varjostanut se, että tilamuutokset ja muutot eivät ole ehtineet valmiiksi toivotussa aikataulussa. Tässä kohtaa tiedekunta myöntää, että koska haluttiin panostaa aikaisempaa vielä enemmän huippututkimukseen valitsemalla yhdeksän ohjelmaa, käytössä olevat palveluresurssit tilojen suunnitteluun ja muutoksiin eivät ole olleet tarpeeksi suuret. Nyt 70 laboratorio- ja toimistotilaa on muutostöiden kohteena ja kampuksella on samaan aikaan meneillään muitakin muutostöitä. Turhautumisen sietoa ja joustoa vaaditaankin lähes kaikilta.

Itse olen kuitenkin suhteellisen positiivinen siitä, että edistystä on nyt alkanut tapahtua ja muuttoketjut todella etenevät. Biomedicumin 4. kerroksen tilanne on erillinen, koska siihen vaikuttaa HUS:ssa samanaikaisesti meneillään oleva työympäristökehittämisen prosessi, joka koskee A- ja B-siipiä, mutta jolla on seurannaisvaikutuksia tutkimusohjelmien C-siipeen.

Muuttostressiä jonkin verran helpottanee se, että tiedekunta tukee uusia tutkimusohjelmia taloudellisesti mukavalla starttipaketilla.

Lisäksi tätä kirjoittaessani tiedekunnan johto on ilmoittanut harkitsevansa ohjelmakauden pidentämistä vuodella 2025 loppuun saakka, koska ohjelmien aloitus yhtenäisissä tiloissa on viivästynyt. Toivotaan, että seuraavien kuuden (tai seitsemän) vuoden kuluessa kirkastuu se, että muuttokaaos kannatti tälläkin kerralla.

Apulaisprofessori Henna Tyynismaa, Helsingin yliopisto
Lääketieteellisen tiedekunnan Tutkimusohjelmayksikön johtaja

Tutkimusohjelmien esittelyt yksikön kotisivulla:
https://www.helsinki.fi/en/faculty-of-medicine/research-programs-unit

 

Siiloissa sotkeutuen

Kampuksellamme on mukavasti pöhinää. On Clinicum, Medicum, Tutkimusohjelmayksikkö, HiLIFE, FIMM, Neuroscience Center, Clever Health Network, Testbed, Terkko Health Hub, Health Capital Helsinki, iCAN, FICAN South, AMCH jne. Tutkimuksen yhteistyö lääketieteellisen tiedekunnan ja HUS:n välissä on jo vuosia ollut vahvasti kummankin organisaation strategioissa. Lisäksi on tehty erinäisiä ylätason sopimuksia yhteistyöstä. Kuitenkin käytännön tasolla ja tutkijan kannalta strategiat vaikuttavat vieläkin usein pelkältä musteelta paperilla. Laajassa mittakaavassa Meilahden kampuksen yllä leijuu näkymätön verkko yhteistyöhankkeita, joita ei niinkään pyri edistämään yhteinen organisaatio tai tehokkaasti yhteistyössä toimiva yksikkö. Toki joitakin yhteisrahoitteisia tutkijapositioita ja hankkeita on käynnistetty vuosien mittaan, mutta usein organisatoriset rajat tuntuvat olevan enemmänkin hidasteena käytännön tutkimuksen tekemisessä.

 Nuo edellä mainitut tutkimuksen strategiat tulisi saada tehokkaammin jalkautumaan. Vain jalkautuva strategia on toimiva strategia. Organisaatioissamme (HUS ja HY) tulisi nyt akuutisti kiinnittää huomiota aitoon tutkimuksen tuen yhdistämiseen ja tehostamiseen, mukaan lukien tutkijoille lainsäädännön tulkitsemiseen ja lupaprosessien hallitsemiseen tarjottava tuki. Pelkät ylätason ”puitesopimukset” eivät ole riittäviä. Aitoa tutkijapalvelua ja parhaita käytäntöjä tulisi nyt laittaa organisatorisesti yhdessä toimimaan. Mikäli se vaatii yhteisen oikeushenkilön perustamista, tulisi sellaisen perustamisen edellytykset aidosti selvittää. Toki en toivo enempää byrokratiaa vaan toimivia ratkaisuja.

Tämänhetkisen tutkimuksen tuen ohuudesta kertoo mm. se, että itselleni tulee epävirallisia kanavia pitkin lähes viikottain kysymyksiä tutkimuslainsäädännön ja biopankkilain tulkinnoista, HUS:n tutkimuslupaprosesseista ja muista rivitutkijalle epäselvistä asioista. Tutkijoilla ei ole selkeää kanavaa hakea vastauksia lainsäädännön ja lupaprosessien kysymyksiin ja kun sellainen kanava mahdollisesti löytyy, kuluu prosessissa luvattoman paljon aikaa. Tällaisista kokemuksista kuulee keskusteluissa eri puolilla kampusta. Välillä tuntuu kuin kampuksella seilaisi kaksi risteilyalusta kohti samaa satamaa, mutta eri varustamojen lipun alla.

Tutkimuksen lupakäytännöt ja lainsäädäntö eivät ole menneet suuntaan joka palvelisi tutkijaa tai potilasta. Moni tietää EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen, GDPR, tuomat haasteet lääketieteelliseen tutkimukseen. Toisaalta biopankkilaki on monenkin mielestä monimutkaistanut lupakäytäntöjä entisestään. Tutkimusaineistoja varten tarvitaan biopankin esiselvitys ja luovutuspäätös, yksi tai useampi tietojen käyttölupa, eettisen toimikunnan puoltava lausunto, mahdollisesti Valviran kudoslupa, ja tutkimuspaikan oma tutkimuslupa. Eri viranomaisten päätökset samasta tutkimuksesta eivät välttämättä ole yhteneväisiä ja tutkimusta säätelee ainakin viisi eri lakia, joista osa on vasta valmisteilla.

Tutkijan aikaa kuluu näiden asioiden miettimiseen ja erilaisten hakemusten, anomusten ja rekisteriselosteiden täyttämiseen. Aikaa, joka tulisi saada käytettyä pelkästään tutkimuksen tekemiseen, rahoituksen hankkimiseen ja opiskelijoiden ohjaamiseen. Tutkimuksen tuki, erityisesti juridis-hallinnollinen, on tällä hetkellä riittämätöntä ja näen siinä ehdottomasti suurimman pullonkaulan tutkimuksen nostamisessa uudelle tasolle kampuksellamme. Yhteiseen toimintaan olisi löydettävä enemmän resursseja ja ryhdyttävä toimeen pikimiten.

Pyrin kuitenkin näkemään tulevaisuuden optimistisesti. Yliopistossa on uusi strategiatyö käynnissä, jonka yhteydessä näitä asioita voidaan nostaa esiin konkreettisina jalkauttamissuunnitelmina. Valoisana esimerkkinä näen myös sen, että HUS:n uuden toimitusjohtajan linjausten myötä digitaalisuus, tukiäly ja terveystieto sekä yliopistosairaalassa tehtävä tutkimus on jo nostettu ylemmäs arvoasteikolla. Ilokseni sain juuri huomata että HUS:ssa vuosiksi 2019-2020 tehty lääketieteellisen tutkimuksen strategia (https://www.hus.fi/en/researchers/Documents/HUS%20MEDICAL%20RESEARCH.pdf) ensin tunnistaa regulaation haasteet, sitten asettaa tavoitteita ja esittää toimintasuunnitelmaakin tutkimuksen tuen tehostamiseksi ja resursoimiseksi sekä asettaa mittareita toiminnan onnistumisen seuraamiseksi.

HYKS-instituutin toimitusjohtaja Juha Aarvala tiivistää mielestäni tavoitetilan hyvin: ”Tutkimusryhmän ei tulisi joutua huolehtimaan mistään muusta kuin tutkimuksen sisällöstä. Kun tuki on niin sujuvaa, ettei sitä huomaa, olemme saavuttaneet tavoitteemme”. Tämän tulisi koskea mielestäni niin tilaustutkimuksia kuin akateemista tutkijalähtöistä tutkimustakin.

Oman tutkimusalani, translationaalisen syöpäpatologian, biomarkkerien ja kuva-analytiikan, alueella asetan toiveita myös HUS:n uuden diagnostiikan toimialan harteille. Istumme oikeasti ainutlaatuisen tutkimusaineiston (näytteet, rekisterit, seurantatiedot) päällä ja meillä on tilaisuus tuoda hienot aineistomme ja rekisterimme sellaiselle tasolle, joka mahdollistaa uusien yksilöllisempien diagnoosimenetelmien ja hoitopäätösten teon. Tässä on puolestaan mahdollisuus nostaa yliopistomme lääketieteellinen tutkimus yhä ylemmäs arvoasteikolla erilaisten objektiivisina pidettyjen mittareidenkin mukaan. Lisäpanostusten ei tarvitse olla mitään massiivisia eikä meillä näin digiaikakaudella ole tarkoituksenmukaista toteuttaa rekistereiden ylläpitämistä Ruotsin mallia vastaavasti suurella määrällä henkilötyötä. Lisäpanostus tukipalveluihin on kuitenkin välttämätöntä jos haluamme olla nykyaikaisessa diagnostiikassa ja sairaanhoidossa sekä lääketieteen tutkimuksessa globaalisti kärjessä. Myös yhteistyökumppanimme toivovat jouhevampia ja suoraviivaisempia prosesseja yhteisien tutkimusprojektien käynnistämisessä.

Pöhinässä temmeltävät innostuneet ja osaavat tutkijamme tarvitsevat siis selkeitä käytäntöjä ja erityisesti yhteistyön tiivistämistä sairaalan ja yliopiston välillä. Emmehän sotkeudu siiloihin ja alistu regulaation orjiksi vaan valjastamme hienon kampuksemme tutkimuksen organisaatiot palvelemaan potilasta!

Tuomas Mirtti, LT, dos., patologian erikoislääkäri
Vastuullinen tutkija Medicum ja Systeemisen onkologian tutkimusohjelma
Biopankkiiri ja tiedetoimittaja