Puhetta vuorovaikutuksesta

Puheella on monia muotoja. Tänä keväänä olemme kuulleet runsaasti poliittisia puheita. Ne ovat lajiltaan asiapuheita, mutta ne pyrkivät myös vetoamaan kuulijoiden tunteisiin. Puoluejohtajien vaalipuheissa ovat esiintyneet evakkoon joutuneet isovanhemmat, ilmastomuutoksesta huolehtivat lapset ja lapsenlapset sekä laiminlyödyt vanhukset. Ilmeistä on, että puhujan tavoite on herättää kuulijan tunteet ja hakea kosketuskohtia kuulijan omaan elämään. Tunne-elementtien liittäminen omaan poliittiseen agendaan pehmentää poliittista puhetta ja tekee siitä helpommin vastaanotettavan. Mitä paremmin saa vastaanottajan heräämään, sitä paremmat mahdollisuudet on myydä omia ajatuksia ja saada kalastetuksi äänestäjiä.

Luennot ovat aina olleet keskeinen yliopiston opetusmuoto, ja hyvää luentopuhetta on arvostettu. Korkeatasoinen luennointi on vaativa taitolaji. Itse kullakin on varmasti muistissaan kuultuja tai itsepidettyjä luentoja, jotka eivät aina ole menneet nappiin. Pelkän kateederilta suolletun tajunnanvirtaa muistuttavan monologin sijaan hyvään luentoon tarvitaan asiantuntevan sisällön lisäksi iskevä ilmaisu ja tiivis yhteys kuulijaan. Huumoriakin saa olla mausteeksi. Jos jokin näistä keskeisistä elementeistä jää puuttumaan tai jää hyvin vajaaksi, on seurauksena puuduttavaa kuuntelua. Opetusmuotojen monipuolistuminen on onneksi tuonut luennoinnin oheen monia opiskelijoita aktivoivia, vaihtoehtoisia opetusmuotoja. Nykyään voidaankin puhua laajemmin opetuspuheesta, jossa vuorovaikutus kuulijoiden kanssa on keskiössä.

Tavoitehakuisen, edeltä käsin suunnitellun puheen sijaan puhumista voidaan tarkastella myös ihmisten välisenä puheenvuorojen vaihtona, keskusteluna.  Sen tunnusmerkkejä ovat puheenvuoron vaihtuminen puhujalta toiselle, josta muodostuu puheenvuorojen ketju. Odotuksenmukaista on, että puheenvuorot ovat mielekkäällä tavalla yhteydessä toisiinsa. Kun puhevuorossa oleva tuottaa puheenvuoron, hän odottaa, että seuraava puhuja reagoi edelliseen puheenvuoroon eikä tuota mitä tahansa puhetta. Parhaimmillaan peräkkäiset puheenvuorot liittyvätkin toisiinsa merkityksellisellä tavalla siten, että keskustelu etenee ja rikastuu. Keskustelu ei ole siis pelkästään omien ajatusten itseilmaisua, vaan hyvään keskusteluun tarvitaan osanottajien välistä vuorovaikutusta ja yhteistyötä.

Erityisen selvästi keskustelun vuorovaikutuksellisuus tulee esille vaikeasti puhevammaisten ihmisten kanssa. Tilanne, jossa ihmisellä ei ole lainkaan puhetta tai sitä on vain vähän, vaatii keskustelukumppanilta paljon enemmän kuin puheeseen perustuva keskustelu. Puhevammaisen puheenvuorot rakentuvat vahvasti puhetta tukevien ja korvaavien ainesten varaan. Vajavaisen puheen ohessa voidaan käyttää katsetta, eleitä, ilmeitä ja kehon liikkeitä merkitysten luomisessa. Vaikeasti puhevammaisille ihmisille on myös kehitetty kommunikointikansioita ja puhelaitteita, joiden avulla voidaan korvata puhetta. Tällaisessa vuorovaikutuksessa tarvitaan vastaanottajan erityistä tarkkaavaisuutta ja keskittymistä vuorovaikutukseen, jotta keskustelu toimii. Ongelmakohdissa tarvitaan myös erityisiä korjausstrategioita keskustelun eteenpäin viemiseksi. Keskustelukumppanin on kyettävä täydentämään, täsmentämään tai tulkitsemaan edellistä puheenvuoroa siten, että yhteisymmärrys säilyy.

Logopedinen tieto on pitkälti kehittynyt lääketieteestä lainatun vajavuusparadigman varaan. Siinä ihmisen puheen ja viestinnän ongelmia on tutkittu lähinnä häiriöiden näkökulmasta, ja siten hoitokin on kohdennettu yksilön häiriöiden lieventämiseen. Ihmisen viestintää on kuitenkin vaikeaa tai jopa mahdotonta tarkastella ympäristöstään irrallisena yksilöllisenä suorituksena, ja sosiaalinen sekä vuorovaikutuksellinen näkökulma ovatkin laajentaneet tutkimusparadigmaa. Tutkimuksen kohteena ei ole yksilön toiminta vaan vuorovaikutusparin toiminta, jolloin pelkän häiriön analysoinnista päästään tarkastelemaan osanottajien toimintaa ja resursseja vuorovaikutuksen edistämiseksi.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että keskustelun yhteistyö tai sen puute näkyvät sen kaikissa osa-alueissa, kuten rakenteessa, vuorottelussa ja korjaustoiminnassa. Osallistumista tukevia toimintatapoja voidaan tukea ja harjoitella, ja näin parantaa keskustelun sujuvuutta ja toimivuutta sekä edistää elämän laatua. Muun muassa näitä aiheita käsitellään Atypical interaction -konferenssissa Helsingissä kesäkuussa.

Anu Klippi
Professori emerita, logopedia
Helsingin yliopisto