Tekijä: Elina Kirvesniemi

Minkälaisista muistijäljistä opiskelijasta kasvaa lääkäri? Oman opiskeluajan mielikuvat ovat hataria ja muistikuvat hyvin sattumanvaraisia. Parhaiten mieleen on jäänyt ne hetket, kun keskustelu opettajan kanssa oli rauhallista ja syvällistä.

Psykiatrian ryhmäopettajan kuin vahingossa esittämä kysymys itsemurhista ja siitä, kuinka olemme käsitelleet kurssikaverin kuolemaa.

Infektioylilääkärin sivulauseessa jo opetuksen loputtua antama palaute ryhmän hyvästä kliinisestä osaamisesta.

Silmälääkärin sydäntä riipaiseva kertomus siitä, miten hän oli joutunut kertomaan nuorelle tanssijalle, mitä ohimennyt näköhermon tulehdus tarkoittaa.

Kaikkia näitä opetuksia leimasi voimakas yhteisöllisyys ja opettajan käsinkosketeltava läsnäolo tilanteessa. Etäopetus tuonee omat haasteensa näihin tilanteisiin.

Yksi luento neurokirurgiasta

Yhden neurokirurgian luennon muistan paremmin kuin minkään muun. Istuimme Töölön sairaalan isossa luentosalissa ja oli varhainen aamu. Luennoitsija oli meille entuudestaan tuntematon professori. Hän ehti jäädä eläkkeelle ennen kuin suoritin rästiin jääneen neurokirurgian lopputentin; kiukkuinen seuraaja piti minulle suullisen kuulustelun.

Ehkä professori Henry Troupp luennoidessaan tiesi, että hän tarvitsee jakamattoman huomiomme pystyäkseen opettamaan meille yhden asian hyvin.

Luento alkoi monelle tutulle kertomuksella toisesta maailmansodasta. Britannia kuljetti vuodesta 1941 alkaen aseita ja tarvikkeita jäämerireittiä pitkin Neuvostoliittoon. Näistä laivasaattueista on kirjoitettu muun muassa maailmankuulu romaani saattue Murmanskiin.

Alkuun saattueet saivat kulkea turvallisesti perille, armeijan sotilasalukset suojasivat rahtilaivoja. Saksalaiset alkoivat kuitenkin vähitellen kohdentaa saattueisiin sotatoimia, PQ 16 -saattueeseen hyökättiin ja se menetti kahdeksan rahtialusta.

Winston Churchill päätti tästä huolimatta jatkaa saattueiden kulkua, sillä niiden strateginen merkitys oli niin suuri. Seuraava saattue, PQ 17 lähti matkaan 1942 keväällä, turvanaan brittiarmeijan lähi- ja kaukosuojaus. Saksalaiset saivat välittömästi vihiä saattueen liikkeelle lähdöstä ja brittitiedustelun tekemän virheen vuoksi luultiin saksalaisten kaikkien sota-alusten, myös pelätyn sotalaiva Tirpitzin lähteneen Norjasta liikkeelle saattuetta kohti. Tämä muodosti ison uhkan Britannian arvokkaalle laivastokalustolle. Merivoimien komentaja määräsi vastoin neuvonantajiensa ohjeita saattueen hajaantumaan saksalaisten eksyttämiseksi, mutta samalla jättäen rahtialukset kokonaan ilman suojausta.

Päätös johti katastrofiin: sota-alukset pääsivät karkuun, mutta saksalaiset sukellusveneet ja ilma-alukset pommittivat hitaasti kulkevat rahtialukset yksi kerrallaan upoksiin. Vain 11 alusta pääsi perille määräsatamaan Arkangeliin.

Keitä me olimme?

Mikä oli Henry Trouppin luennon opetus? Miksi minä ja kurssikaverini kuuntelimme hiirenhiljaa 45 minuuttia saattueesta Arkangeliin unohtaen hetkeksi missä ja keitä me olimme? Miksi PQ 17 ajoi täydelliseen tuhoon? Vastaus liittyi neurokirurgiaan ja ehkä vähän muihinkin sairauksiinkin.

Britannian laivaston silloisella komentajalla Dudley Poundilla oli terveydellisiä ongelmia, hän valvoi yöt lonkkakivun takia ja hänellä oli tapana nukahdella pakonomaisesti kesken kokousten. Noin vuosi tuhoisan komennon antamisesta komentaja menehtyi aivokasvaimeen sopivaan oirekuvaan.

Luennon aihe olikin glioblastooma, mutta mikä oli luennon opetus? Vastustiko kukaan päätöstä, niskuroiko joku sitä vastaan ja olisiko väärän päätöksen voinut estää? Kriisissä on tärkeää puhaltaa yhteen hiileen, mutta entä jos näet kirkkaasti, että tilanne on menossa täysin metsään?

Mitä tehdään, jos tapahtuu strateginen virhe?

Entä voisiko tällaista tapahtua nykyaikana, demokratian ja rauhan aikana? Olisiko mahdollista, että – oletetaan nyt vaikka, että maailmassa leviäisi uusi, tuntematon uhka, vaikkapa virusepidemia, jonka seuraukset ovat tuntemattomia. Olisiko sellainen mahdollista, että jonkun demokraattisen maan terveysviranomainen tekisi strategisen virheen, joka johtaisi tuhansien kansalaisten kuolemaan?

Mitä jos terveysviranomainen kieltäytyisi tunnustamasta virustaudin leviämisen estämisen yksinkertaisia keinoja ja kieltäytyisi uskomasta, että kyseinen tauti leviää aerosolivälitteisesti, vaikka siitä olisi kiistatonta näyttöä? Mitä jos viranomainen antaisi yksilönvapauden, talouden ja demokratian nimissä kansalaisten levittää tautia kaikista heikompaan osassa oleviin?

Voisiko käydä niin, että laumasuojaa kannattanut infektioepidemiologi saisi yksinvaltaisesti päättää tieteen ja ihmisarvojen vastaisesta strategiasta? Voisiko tällainen auktoriteetti saada koko kansan uskomaan tieteen ja kokemuksen vastaista strategiaa ja olisiko mahdollista, että kukaan kriittisesti strategiaan suhtautuva ei saisi ääntänsä kuuluviin?

Pandemia opettaa

Pandemiassa eletään lopun alun tilanteessa, paremman toivossa, mutta jälkipyykin osalta pelkään, että joissakin valtioissa ollaan vasta alkumetreillä.

Suomessa olemme pärjänneet hyvin, vaikka strategia on ollut suuri, vähän kunnianhimoton kompromissi. Epidemia on kuitenkin saatu rajattua ja vahingot terveydellisesti ja taloudellisesti minimoitua. Tiede on tuottanut lähes päivystysluonteisesti rokotteita ja suojauskeinoja, ja ajan pelaaminen on kannattanut, kun yliopistot ja tutkimuslaitoksetkin on nyt otettu mukaan tuottamaan tietoja virusten sekvenssistä.

Olen kiitollinen suomalaisille terveysviranomaisille ja valtiolle maltillisesta, ihmisarvoja kunnioittavasta strategiasta ja toivon, että meidän tutkijoiden ääntä saadaan jatkossakin, ja aiempaa entistä paremmin kuuluville näissä tärkeissä yhteisissä asioissa. Tämä on ollut opettavainen aikakausi tutkijoille, opettajille ja koko tiedekunnalle.

Opettavaista se on ollut minullekin. Olen ehkä viimein oppinut, kuka olen ja missä olen. Ja olen ymmärtänyt yli 20 vuotta sitten kuullun luennon sanoman. Ehdottaisinkin, että muokkaamme vanhaa sanontaa muotoon ”pandemia opettaa”.

Marjukka Myllärniemi
tutkimusvaradekaani, lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto
keuhkolääkäri, HUS

Kun maailman ensimmäistä kaupallista ydinvoimalaitosta suunniteltiin 1950-luvulla Calder Hallissa Englannissa, insinööreillä oli ongelma. Koska kyseessä oli ensimmäinen ydinvoimalaitos, heillä ei ollut tietoa siitä, kuinka ydinreaktorin jäähdytyskierto pitäisi toteuttaa. Se kuitenkin tiedettiin, että huonosti käy, jos reaktorin jäähdytys ei ole riittävää.

Pienoismallin tai pilottilaitoksen rakentaminen ei ollut mahdollista, ja niinpä reaktorin jäähdytys päätettiin mallintaa matemaattisesti. Mallissa reaktori kuvattiin pallona ja polttoainesauvat tasaisesti palloon jakautuneena hienona hiekkana. Oikeassa elämässä sauvat ovat keskellä sylinterinmuotoista reaktoria, mutta 50-luvun tietokoneilla hiekkapallo oli parasta, mihin pystyttiin. Jäähdytyssimulaatioiden tuloksiin lisättiin turvavaraa, ja laitosta käynnisteltiin hieman nurkan takaa kurkkien vuonna 1956. Ja hyvinhän se toimi, Calder Hallin ydinvoimalaitos ajettiin alas vuonna 2003.

Matemaattinen mallinnus ja simulointi tuottavat tietoa tilanteissa, joissa ollaan ensimmäistä kertaa tai kokeellisen tutkimuksen tekeminen on eettisistä tai käytännön syistä mahdotonta. Lääketieteessä tällaisia ”Mitäs jos…?” -tilanteita riittää, ja matemaattista mallinnusta onkin käytetty lääketieteellisten kysymysten ratkaisuissa miltei 300 vuotta. Ensimmäisenä matemaattisena mallina lääketieteessä pidetään Daniel Bernoullin epidemiologista mallia rokottamisen hyödystä isorokkoa vastaan vuonna 1760. Tuohon aikaan isorokko oli endeeminen, ja Bernoullin malli ratkaisi silloisen polttavan kysymyksen: ”Onko heikennetyn isorokkorokotteen hyöty isompi kuin pieni riski kuolla rokotuksesta johtuvaan isorokkoon?”

Myös onkologiassa matemaattista mallinnusta on hyödynnetty pitkään. Esimerkiksi yleisesti sytostaattien annostuksessa käytössä olevan suurimman siedetyn annoksen (MTD) periaatteen teoreettinen pohja perustuu vuonna 1964 julkaistuun matemaattiseen malliin, jossa kasvaimen kasvu arvioidaan eksponentiaaliseksi ja tavoitteena on syöpäsolujen eradikointi. Tietenkään kasvain ei voi kasvaa eksponentiaalisesti kuin hetkellisesti, koska muuten parissa kuukaudessa universumissa olisi enemmän syöpäsoluja kuin atomeita. Epärealistisesta oletuksesta huolimatta MTD on ollut hyödyllinen useiden syöpien hoidossa, joskin nykyään mallinnuksen perusteella suositellaan muita vaihtoehtoja, kuten metronomista syövän hoitoa, jossa jatkuvilla pienillä annoksilla pyritään pitämään kasvaimen kasvu kurissa, tai adaptiivista hoitoa, jossa tavoitteena on hyödyntää syöpäsolujen välistä kilpailua ja estää lääkeresistenttien syöpäsolujen dominanssi.

Tällä hetkellä polttava kysymys on, mitä pitäisi tehdä COVID-19-tartuntojen vähentämiseksi ilman, että koko ihmiskunta pakenee takaisin luoliin. Päätöksentekijöillä on niukasti empiiristä tietoa siitä, mitä tällaisessa tilanteessa tulisi tehdä. Niinpä rajoitustoimia ehdottavista mielipiteistä ei ole ollut pulaa. Matemaattinen mallintaminen antaa mahdollisuuden arvioida rajoitustoimien vaikutuksia, ja mielestäni rajoitustoimien ehdottaminen ilman edes alkeellista arviota vaikutuksista on vastuutonta. Toki mallien tieteellinen taso vaihtelee suuresti, ja kannattaakin ensin kiinnittää huomiota siihen, mitä muuttujia mallissa käytetään. Jos mallin muuttujat ja arvot eivät selvästi käy ilmi, tuloksiin kannattaa suhtautua suurella varauksella.

Esimerkkinä hyvin tehdystä matemaattista mallinnusta käyttävästä tutkimuksesta on 16.3.2020 julkaistu Imperial College COVID-19 Response Teamin raportti, jossa pohdittiin tukahduttamisen ja lievempien toimenpiteiden vaikutusta. Raportin tuloksia käytettiin useissa maissa yhtenä perusteena raskaille rajoituksille. Raportissa kerrotaan selvästi muuttujat, arvot ja pohdittiin niiden merkitystä. Esimerkiksi tartunnoista arvioitiin, että kolmasosa tapahtuu kotipiirissä, kolmasosa kouluissa ja työpaikoilla ja kolmannes yhteisössä. Tämä oli hyvä arvaus vuosi sitten, mutta nykyisen tiedon perusteella ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi koulujen ja lasten harrastusten merkitys tartunnoissa on vähäisempi kuin vuosi sitten luultiin. On tärkeää ymmärtää, että epärealistinen arvio tartuntojen leviämisestä ei ole olennaista, vaan se, että oletukset ovat selkeästi kirjattu. Tämä mahdollistaa virheiden korjaamisen myöhemmissä malleissa.

Matematiikan soveltaminen nykylääketieteessä edellyttää poikkitieteellistä yhteistyötä. Kliinisen työn raskauttaman lääkärin ei välttämättä ole tarvetta illalla pohtia, olisiko parempi käyttää determinististä vai stokastista mallia, mutta hän pystyy kertomaan, mitkä ovat olennaiset tutkimuskysymykset ja tärkeimmät muuttujat tai ovatko mallissa käytetyt arvot edes lähellä realistisia. Näiden perusteella matematiikkaan perehtynyt tutkija pystyy rakentamaan mallin. Kuitenkin yhteistyötä helpottaa suuresti, mikäli mallintamisen peruskäsitteet ovat selkeät kaikille tutkimusta tekeville. Siksi lääketieteellisessä tiedekunnassa opetetaan myös systeemibiologiaa. (Systeemibiologia tarkoittaa laskennallisten ja matemaattisten mallien kehittämistä ja soveltamista elämäntieteissä; rakkaalla lapsella on monta nimeä.) Esimerkiksi kurssi Introduction to Systems Biology alkaa 26.4.21. Tervetuloa!

Sampsa Hautaniemi
Systeemibiologian professori, ONCOSYS-tutkimusohjelman johtaja, Helsingin yliopisto

Meilahden kampuksella on tarjolla joka vuosi kolme yliopistopedagogiikan kurssia. Tänä syksynä 30 opettajaa, tutkijaa, kliinikkoa sekä muutama koulutussuunnittelija osallistui Oppiminen yliopistossa -kurssille. Mitä osallistuneet oivalsivat kurssilla?

Kurssi on monelle lääketieteellisen tiedekunnan opettajalle ensikohtaaminen yliopistopedagogiikan kanssa. Ensimmäisen pedagogiikan kurssin teema ”Oppiminen yliopistossa” saattaa yllättää, ja eräs kurssilainen kirjoittaakin:

”Meni pitkälle toiseen kurssikertaan ennen kuin ymmärsin, että ’aiheeseen’ ei ikinä päästäkään, tai siis että aihe ei ole se minkä luulin – ei voi osata opettaa, ellei mieti, miten opitaan!”

Paradoksaalisesti oppimiseen ja opiskeluun keskittyminen saattaakin vapauttaa aloittelevan opettajan opetukseen liittyvästä jännityksestä. Opiskelijan oppimisen kannalta tärkeää on se, miten hän osaa tukea opiskelijoita oppimisessa. Egosentrinen pelko siitä, että hyväksi opettajaksi tullakseen hänellä täytyy olla sädehtivän viihdetaiteilijan karismaa, voi väistyä. Opettaja – sinun ei tarvitse olla tähti ollaksesi hyvä opettaja.

Ulkoinen motivaatio muuttuu sisäiseksi

Dosentuurin hakemisen edellytyksenä on vähintään viisi opintopistettä yliopistopedagogiikan opintoja. Moni kurssilainen tunnustaa heti kurssin alussa, että tämä ulkoinen motivaatio on tärkein syy käydä kurssi. Kurssilaisten oppimisraporttien pohjalta näyttää siltä, että ulkoinen motivaatio muuttuu usein sisäiseksi, koska kurssilla käytetään aktivoivia opetusmenetelmiä ja kurssin materiaalit liittyvät läheisesti lääketieteiden ja lähitieteiden opetuskäytäntöihin.

Kiinnostus uusiin, oman opiskeluajan jälkeen tulleisiin opetusmenetelmiin herää kurssin aikana, mikä lisää myös sisäistä motivaatiota. Osoituksena kiinnostuksen heräämisestä, monet ilmoittautuvat keväällä alkavalle jatkokurssille, yksi osallistuja jopa ”omaksi ihmeekseen”.

Kurssilla myös tutustutaan tarkemmin tutkimukseen siitä, mitä ulkoisella ja sisäisellä motivaatiolla tarkoitetaan ja miksi kiinnostuksen ja sisäisen motivaation herättäminen opiskelijoissa on oppimisen kannalta erityisen tärkeää. Oppimisympäristöllä ja opettajilla on siinä keskeinen rooli, ja motivaatio voi muuttua ja usein muuttuukin yhden kurssin aikana.

Myös uuden tiedon sovellettavuus lisää sisäistä motivaatiota. Yksi kurssilainen kuvasi soveltamisen tärkeyttä seuraavasti:

”Onnea on ollut luennoilla opittujen asioiden siirtäminen heti käytäntöön. Erittäin tyytyväisin mielin olen ottanut oppimani asiat käyttöön, sillä minulla sattui syksyn aikana olemaan samaan aikaan käynnissä luentokurssi.”

Kurssilla opittujen tietojen ja taitojen soveltaminen ei rajaudu vain opetustyöhön; motivointi- ja ryhmän ohjaamisen keinoja voi kurssilaisten kokemuksen mukaan soveltaa myös muissakin työelämän tehtävissä. Esimerkiksi taito kuunnella ja esittää avoimia kysymyksiä ovat hyödyllisiä niin esimiehelle kuin moniammatillisen tiimin jäsenellekin.

Omat opiskelukokemukset saavat uusia merkityksiä

Kurssilla perehdytään muun muassa tutkimukseen opiskelijoiden lähestymistavoista oppimiseen. Syväsuuntautunut, strateginen ja ei-reflektiivinen lähestymistapa oppimiseen sekä opintomenestyksen kannalta tärkeät pystyvyysuskomukset tulevat tutuiksi. Monet kurssilaiset alkavatkin pohtia aikaisempia opiskelukokemuksiaan, ja ne jäsentyvät uudella tavalla oppimiseen liittyvän tutkimustiedon valossa esimerkiksi seuraavasti:

”Nyt ajattelen, että pääsin aikoinani lääketieteelliseen, koska minulla oli vahva pystyvyysuskomus ja akateemisen kodin tuki, vaikka en ollutkaan koulussa laudaturin oppilas.”

Pohdintojen tuloksena kurssilaiset ovat myös alkaneet ajatella, minkälainen oli opiskelunaikainen oppimisympäristö ja miten paljon vaivaa ja suunnittelua siinä on ollut takana.

”Vasta jälkikäteen huomaan, miten opiskelijoita on opetusratkaisujen avulla ohjattu syväsuuntautuneeseen opiskeluun. Nyt vasta oivallan, miten paljon vaivaa opettajat ovat nähneet opetuksen eteen.”

Ongelmalähtöisen oppimisen haasteet

Kurssilaiset haastattelevat omia opiskelijoitaan itseään kiinnostavasta näkökulmasta sekä analysoivat ja esittelevät tulokset ryhmätyönä koko kurssille. Haastattelu onkin oivallinen tapa päästä ”opiskelijan pään sisään”. Näiden haastattelujen avulla saamme hyödyllistä tietoa siitä, miten opiskelijat kokevat opintonsa tiedekunnassamme, esimerkiksi Lääketieteen ja hammaslääketieteessä käytetyn Ongelmalähtöisen opetusmenetelmän (Problem Based Learning eli PBL) soveltamisesta.

Eräs kurssilainen pohtii:

”Preklinikan kokemusteni sekä tällä kurssilla haastattelemieni opiskelijoiden pohdintojenkin perusteella arvelen, että PBL on kyseisen vaiheen opiskelijoille liian haastava ja/tai biolääketieteellisiin aiheisiin vaikeasti sovellettava menetelmä. PBL-opetuksissamme opettajan korvautuminen pedagogisesti kokemattomammalla tuutorilla sekä epämääräisen laajan, mutta lopulta yhteen eksaktiin kysymykseen typistyvän oppimistavoitteen (”problem”) pyörittely johtivat siihen, että aitoa aivoriiheä ja uuden oivaltamista ei päässyt syntymään, ja opiskelijat taantuivat toistamaan muistiinpanojaan ryhmälle vaihtelevan kiusaantuneina.”

Anna opiskelijan loistaa

Toinen kurssilainen oli ymmärtänyt vasta tällä kurssilla, että ongelmalähtöistä oppimista soveltava opettaja ei olekaan laiska, vaan tarjoaa opiskelijoille mahdollisuuden olla oman oppimisensa subjekteja, mikä voimaannuttaa heitä. Samaa voimaantumisen teemaa jatkaa kolmas kurssilainen, joka pohtii opettajan rooliaan seuraavasti:

”Minun tulee olla erityisen tarkka siinä, etten liian herkästi lähde sanoittamaan uusia löydöksiä tai opittuja asioita opiskelijoille vaan annan opiskelijoiden loistaa silloin kun he ovat saaneet jonkin tärkeän asian itsenäisesti opittua.”

Kurssilla käsitellään vuorovaikutuksen ja ryhmän toiminnan merkitystä tutkimuksen valossa. Oppimisen kannalta sekä opettajan ja opiskelijan välinen vuorovaikutus että opiskelijoiden vertaisvuorovaikutus ovat tärkeitä.

Eräs kurssilainen kiteyttää oivalluksensa seuraavasti:

”Kurssin jälkeen ajattelen, että jokainen vuorovaikutustilanne opiskelijoiden kanssa on mahdollisuus positiivisiin, energisoiviin tunteisiin jotka paitsi voivat tunteiden tasolla mahdollistaa aivan uuden tason oppimista, myös voivat antaa minulle opettajana aivan erilaisen minäpystyvyyden kokemuksen. Opettajankin täytyy päästä kasvamaan paremmaksi opettajaksi oppimisprosessista nauttien, se on opiskelijoiden etu!”

Toinen opiskelija kirjoittaa:

”Kurssi avasi sekä kirjallisuuden että kurssilla tehtyjen runsaiden ryhmätöiden kautta ryhmän keskeistä roolia opinnoissa. Oppimista ei voi nähdä pelkkänä mekaanisena suorituksena tai hermoverkkojen ehdollistamisena, vaan tarvitaan myös sosiaalinen piiri ja emotionaalista turvaa sekä vertaisilta että pidemmälle edenneeltä hahmolta; myös oppimisella on sosiaalinen ulottuvuutensa.”

Tee niin kuin opetat – walk the talk

Meidän opettajien tärkeänä periaatteena on ollut, että toimimme niin kuin opetamme. Emme luennoi aktivoivista opetusmenetelmistä, vaan käytämme niitä ja ohjaamme kurssilaisia kokemuksen jälkeen reflektoimaan sekä oppimisen sisältöjä että opetusmenetelmää.

Näissä poikkeusoloissa tämä periaate on ollut erityisen haastava, mutta sinnikkäästi olemme opetelleet etäopetusvälineitä ja demonstroineet parhaamme mukaan niiden käyttöä kurssilaisille. Paras palaute onkin, jos näin on opiskelijoiden kokemuksen mukaan tapahtunut.

Tällainen oivalluksen ilo välittyy seuraavasta kommentista:

”Oli ilo huomata, että kurssillamme opettajat eivät puhuneet näistä asioista vain teoriassa vaan monella tavalla toivat ryhmätyöskentelyn ja muut aktivoivat opetusmenetelmät mukaan myös kurssin opetusmenetelmiksi.”

Kurssi teki minusta pedagogisen ajattelijan

Kurssilla korostetaan, että opettajana kehittyäkseen tulee oppia tietoisesti reflektoimaan omia kokemuksiaan suhteessa yliopistopedagogiseen tietoon. Opiskelu kurssilla on tiedon omaksumisen ja omien kokemusten jatkuvaa ristipölytystä.

Tätä pohdintaa tehdään kirjoittamalla yhteiselle Moodle-alueelle pohdintoja ennakkotehtävistä, tekemällä etäopetuspäivissä eri kokoisissa pienryhmissä aktivoivia tehtäviä kustakin teemasta, sekä työstämällä keskustellen vertaisryhmässä opiskelijahaastattelutehtävää.

Nämä vaihtelevat työtavat auttavat osallistujia tulemaan tietoiseksi omasta tavastaan oppia, opiskella ja opettaa.

”Toisen lähiopetuskerran jälkeen ymmärrän oppivani koko ajan ja joka paikassa ja sen että olen koko elämäni harrastanut reflektiota! Alan ymmärtää, miksi koen korona-ajan ja etätyöskentelyn niin vaikeaksi: peilaan tutkimusaiheitani työtovereideni kanssa päivittäin ja opin heiltä ja heidän kanssaan.”

”Yliopistopedagogiikan kurssin myötä tulin kuitenkin tietoiseksi omista opetusmenetelmistäni, opetustilanteissa luomastani oppimisympäristöstä, opetukseen ja oppimiseen liittyvistä uskomuksistani ja käsityksistäni sekä pedagogiikan teorioista ja käsitteistä. Kurssi on siis tehnyt minusta pedagogisen ajattelijan.”

Kurssin tavoitteena on myös antaa työkaluja jatkuvaan kehittymiseen opettajana, mikä näkyy vaikkapa seuraavassa lainauksessa:

”Mielestäni opettajan kuin missään muussakaan työssä ei ole koskaan valmis ja omaa toimintaa tulisi jatkuvasti voida reflektoida. Hyviä luentoja kuunnellessani poimin jatkuvasti uusia vinkkejä kokemusvarastooni.”

Oppimista tapahtuu epämukavuusalueella

Yksi kurssin teemoista oli opiskelijan rohkaiseminen hänen epämukavuusalueelleen, niin sanotulle ”lähikehityksen vyöhykkeelle”, jossa uuden oppimista tapahtuu. Tämä epämukavuus voi tuntua jännitteinä opiskelijan ja opettajan välillä. Jos jännite on rakentava, se houkuttelee opiskelijaa uuden oppimiseen. Eräs kurssilainen pohtii:

”Kun en enää pelkää jännitteellistä oppimisympäristöä, vaan uskallan luoda sen rakentavassa ja positiivisessa hengessä, toivon pystyväni kannustamaan opiskelijoita oman mukavuusalueensa ulkopuolelle lähikehityksen vyöhykkeelle.”

Toinen kurssilainen laajentaa tätä koskemaan omaa opettajuuttaan:

”Oma vahvuuteni on kykyni olla epämukavuusalueella. Osaan olla altis vuorovaikutukselle opiskelijoiden kanssa ja olla valmis pohtimaan asioita ääneen sekä myöntämään, etten osaa kaikkea. Tämän hallitsin jo ennen kurssille tuloa, mutta sen merkityksen olen kurssin myötä ymmärtänyt paremmin.”

Pienin askelin kohti opiskelijalähtöistä opetusta

Kurssi herättää osallistujissa riittämättömyyden tunnetta, koska pedagoginen ymmärrys hyvistä opetusmenetelmistä ja tavoista olla vuorovaikutuksessa lisääntyy, mutta keinoja ja rohkeutta toteuttaa niitä ei kaikilla vielä ole. Lisäksi uuden kehittäminen vie aikaa:

”Resurssini vain eivät riitä opetukseni muuttamiseen opettajakeskeisestä luento-opettamisesta flippaukseen ja tutoriaalien tekemiseen.”

Korostammekin, että tärkeätä on alkaa soveltaa kurssilla syntyneitä oivalluksia pienin askelin. Oman yksikön muu opetushenkilökunta on tärkeä tuki.

Lopuksi vielä erään kurssilaisen kiteytys siitä, miksi Meilahden opetus- ja tutkimushenkilöstön kannattaisi osallistua yliopistopedagogiikan kursseille:

”YP 1 -kurssi olisi ehdottoman suositeltava kaikille opetustyötä tekeville, jotta yleiskäsitys nykyaikaisesta opetuksesta tulisi tutuksi.”

Kiitokset: Lämmin kiitos kollegalleni Eeva Pyörälälle, jonka kanssa suunnittelimme ja toteutimme kurssin sekä kaikille kurssilaisille, joiden loppupohdintateksteihin tämä kirjoitukseni perustuu. Erityinen kiitos seuraaville kurssilaisille, joiden tekstejä olen lainannut tekstissäni suoraan tai epäsuorasti: Milla Ahola, Sina Hulkkonen, Eveliina Joensuu, Tuija Jokinen, Heli Järnefelt, Sini Laakso, Maarit Malin, Heli Mönttinen, Eliisa Netti, Mari Nummela, Heli Salmi, Susanna Surakka, Katriina Tarkiainen, Sirpa Tarvainen ja Anna Vasara.

Saara Repo
pedagoginen yliopistonlehtori, FT, VTL

Puheen havaitseminen on moniaistista: kuuloaistin lisäksi puhetta havaitaan myös kasvojen puheliikkeitä seuraamalla. Kasvomaski estää puheliikkeiden näkemisen, mikä vaikeuttaa kommunikaatiota – nähdyn puheen puuttumista kannattaa korvata nyt koronapandemian aikana muilla puheviestintää tukevilla tavoilla.

Kasvoilta nähtävien puheliikkeiden seuraamisen (huuliltalukeminen tai huulioluku) merkitystä on totuttu korostamaan erityisesti ikäihmisillä ja silloin, kun kuulo on alentunut. Tällöin kehotetaan seuraamaan keskustelukumppanin puheliikkeitä erityisen tarkkaan.

Kuitenkin nähdyn puheen seuraaminen on tärkeä osa puheen havaitsemista myös normaalikuuloisille ihmisille, vaikka harva meistä ymmärtää puhetta pelkän huulioluvun perusteella. Puheen näkemisen merkitys korostuu puheen kehityksen aikana  lapsilla ja vierasta kieltä opeteltaessa. Erityisesti puheliikkeiden näkeminen auttaa puheen ymmärtämistä tilanteissa, joissa on taustahälyä.

Useissa tutkimuksissa on todettu, että kasvojen puheliikkeitä seuraamalla pystymme ymmärtämään huomattavasti hiljaisempaa puhetta kuin pelkästään silloin, kun ainoastaan kuulemme puheen. Suun liikkeiden lisäksi myös pään luonnollisten, puhetta myötäilevien liikkeiden seuraaminen tukee puheen havaitsemista.

Puheliikkeiden näkemisen vaikutusta puheen havaitsemiseen on tutkittu paljon myös niin kutsutun McGurk-illuusion avulla. Alkuperäisessä koeasetelmassa koehenkilöt kuulevat tavun /ba/, mutta näkevät samanaikaisesti puhujan sanovan videolla tavun /ga/. Tämän seurauksena useiden koehenkilöiden kuulohavainto muuttuu nähdyn puheen vaikutuksesta kokonaan, ja he raportoivat kuulevansa /da/ (voit kokeilla itse täällä).

Puheen kuulemisen ja näkemisen vahva yhteys näkyy myös aivotoiminnassa.  Tutkimuksissa on havaittu, että jopa täysin äänettömien puheliikkeiden seuraaminen aktivoi kuuloaivokuorta. Myös puheen tuottamiseen liittyvä motorinen järjestelmä aktivoituu puheliikkeiden näkemisen aikana. Kasvoilla näkyvä puheliike tapahtuu usein ennen kuin puhe kuullaan, ja tämä  ennakointi vahvistaa puhehavaintoa.

Näiden tutkimuslöydösten valossa on helppo ymmärtää, miksi nyt koemme keskustelun kasvomaskin kanssa hankalaksi.

Puheliikkeiden piiloutuminen kasvomaskin alle muuttaa kommunikaatiotilannetta

Kasvomaskien käytön myötä olemme tulleet tietoisemmiksi puheen näkemiseen liittyvien vihjeiden merkityksestä kommunikaatiotilanteissa. Erityisesti henkilöt, joilla on puheen, kielen ja kommunikoinnin vaikeuksia ovat nyt haastavan tilanteen edessä. Silloin, kun suun alueen näkeminen on erityisen tärkeää, etävastaanotto saattaa olla parempi vaihtoehto kuin tapaaminen kasvokkain kasvomaskin kanssa. Mikäli kommunikaatiokumppanilla on vaikeuksia ymmärtää kuulla tai ymmärtää, viestin voi kirjoittaa vaikka älypuhelimen näyttöön.

Erityisryhmien lisäksi myös tavanomaisissa päivittäisissä keskustelutilanteissa kaikkien meidän on hyödyllistä miettiä, miten kasvomaskin vaikutus kannattaa huomioida. Keskustelutilanteissa kannattaa tehdä kuultu puhe mahdollisimman helpoksi seurata ja hyödyntää muita puheen havaitsemista helpottavia keinoja.

Tosiasia kun on, että kasvomaskin käyttö on nyt välttämätöntä itsemme ja toistemme suojaamiseksi.

Näin selviät maskin kanssa – selkeytä puhetta ja hyödynnä elekieltä:

• Selkeytä puhetta: hidastamalla puhenopeutta sekä lisäämällä puheen voimakkuutta ja sävelkulkua kuulijan on helpompi seurata puhetta, kun sana- ja lauserajat erottuvat selvemmin.
• Vältä taustahälyä: puheen erottelu on hälyssä haastavaa, kun emme saa puheliikkeiden näkemisestä tukea puheen havaitsemiselle.
• Varmista keskustelukumppanin huomio: tarkkaavuuden suuntaaminen helpottaa sekä kuulemista että vihjeiden seuraamista.
• Kiinnitä huomiota asentoon: vastatusten keskusteltaessa pystyy seuraamaan kaikkia kommunikaatiokumppanin viestinnällisiä vihjeitä.
• Hyödynnä elekieltä: puhujan pään ja kehon liikkeet myötäilevät puhetta, ja niiden seuraaminen auttaa puheen havaitsemisessa.
• Kulmakarvojen asennosta sen näkee: kulmakarvojen liikkeestä voi muun muassa päätellä, onko kyseessä kysymys ja minkälainen puhujan tunnetila on.
• Muista katsekontakti: katse silmiin vahvistaa vuorovaikutusta – vanhan kansanviisauden mukaan hymykin on aidompi, mikäli se ulottuu silmiin saakka.

Suunnataan siis katseemme kohti kasvojen yläosaa ja eleitä – sekä tulevaa. Kasvomaskin käyttö ei tule jatkumaan ikuisesti, mutta sen käyttö tässä ja nyt on tärkeää, koska se suojaa meitä ja läheisiämme.

Satu Saalasti
Logopedian yliopistonlehtori, FT, joka tutkii puheen näkemiseen liittyviä ilmiöitä

Lääketieteellinen tiedekunta tarjoaa 2–3-vuotista lisäkoulutusta erikoislääkäreille yliopistosairaaloissa lähes 50 eri suppealla alalla. Osa näistä aloista on valtakunnallisestikin katsottuna erittäin pieniä, ja koulutuksen saaneita lääkäreitä voi olla yhden käden sormilla laskettava määrä koko Suomessa. Koulutukseen pääsy on pääsääntöisesti hyvin kilpailtua, ja toisin kuin monissa muissa Euroopan ja Pohjois-Amerikan maissa, lisäkoulutus voi siirtyä verrattain myöhäiseen uran vaiheeseen koulutuspaikkojen rajallisuuden ja tiukkojen pääsyvaatimusten vuoksi. Jokaiselle suppealle alalle on nimetty koulutusvastaava, joka päättää koulutukseen otettavista. Iso osa erikoislääkäreistä tekee lisäkoulutuksen sijaisuuksissa ilman varsinaista koulutusvirkaa.

Kanadassa lisäkoulutus (eli fellowship) on tavallinen siirtymävaihe erikoislääkärikoulutuksen ja itsenäisen erikoislääkärin työn siirtymävaiheessa, ja se voi olla 1–3-vuotinen. Fellowshipit ovat avoimia myös esimerkiksi suomalaisen erikoislääkärikoulutuksen tehneille. Fellowship-haku on vuosittainen, ja siihen kuuluvat motivaatiokirje, professoreiden ja ylilääkäreiden suosituskirjeet, CV, englannin kielikoe ja haastattelu. Fellowshipin ensimmäiset kaksi kuukautta ovat ns. pre-entry assessment (PEAP) jaksoa. Tämän aikana fellow työskentelee jatkuvasti seniorilääkärin kanssa, joka antaa päivittäisen suullisen ja kirjallisen palautteen. Jakson lopussa arvioidaan, onko fellow:lla riittävät tiedot ja taidot aloittaa varsinainen fellowship. Fellowship-jaksoihin kuuluu kliinisen työn ohella erikoistuvien lääkäreiden opetusta ja tietty määrä ”non-clinical”-työtä, jonka aikana on tarkoitus tehdä klinikalle tutkimusprojektia. Kliinisen työn järjestelyt vaihtelevat erikoisaloittain, mutta pääsääntöisesti fellow tekee ainakin kaksi päivää viikossa varsinaista koulutusta, jolloin hän työskentelee seniorilääkärin kanssa.

Kanadalaisen fellowshipin etuina suomalaiseen lisäkoulutusjärjestelmään verrattuna ovat selkeät valintakriteerit, koulutuksen suunnitelmallisuus, selkeät osaamisperusteiset vaatimukset ja urapolut, jotka aukeavat koulutuksen myötä. Monet Suomessa lisäkoulutukseen kuuluvat alat kuuluvat Kanadassa jo varsinaiseen erikoistumiskoulutukseen, ja fellowshipit tuovat tähän vielä lisäosaamista. Työmahdollisuudet ovat laajat Suomeen verrattuna, ja työnantajat joutuvat jopa kilpailemaan parhaista työntekijöistä. Koulutusjärjestelmää on pidetty myös raskaana, huonosti palkattuna ja esimerkiksi perheen perustaminen koulutuksen aikana on hankalaa. Toisaalta tietynlainen putkessa eteneminen mahdollistaa sen, että suppean alan erikoislääkäriksi voi valmistua huomattavasti nuorempana kuin Suomessa. Pidempi työura erikoislääkärinä ja huomattavasti parempi palkkaus kompensoivat raskasta erikoistumisaikaa.

Kanadassa on otettu 2010-luvulla käyttöön ns. CANMEDS-periaatteet lääkärikoulutuksessa perustasolta erikoislääkäritasolle. Näissä korostuu lääkärin monipuolinen rooli, jonka ytimessä on lääketieteen asiantuntijuus, mutta myös kommunikointi, yhteistyö, johtajuus, terveyden edistäminen, akateemisuus ja opettaminen kuuluvat tärkeinä osina jokaisen lääkärin ammattitaitoon. Koulutuksessa kiinnitetään paljon käytännön huomiota kaikkien näiden roolien kehittymiseen, ja opiskelu-, erikoistumis- ja työpaikkavalinnoissa arvioidaan lääkäriä näiden roolien puitteissa. Akateemisissa sairaaloissa ei ole virkoja, jotka takaavat varman työpaikan loppuelämäksi, vaan lääkärit arvioidaan säännöllisesti mm. CANMEDS-periaatteita hyödyntäen ulkopuolisten puolueettomien tahojen toimesta.

Suomen erikoislääkärikoulutus uudistuu, ja tämä pitäisi ulottaa myös suppeiden alojen lisäkoulutuksiin. Olisi tärkeä saada lääkäreiden koulutus- ja sitä kautta urapolut yhtenäisiksi, sujuviksi sekä osaamisperusteisiksi. CANMEDS-ajattelun tapaan koulutuksen olisi tärkeää tukea monipuolista lääkärin roolin kehittymistä, ja koulutuksen suuntautumisessa olisi tärkeää, että jokainen voisi tuoda omat henkilökohtaiset vahvuutensa esiin.

Miten pienessä maassa, jossa isoinkin yliopistosairaala on maailman mittakaavassa vain keskikokoinen, voisi käytännössä uudistaa koulutuskäytäntöjä pienillä suppeilla aloilla? Tarve lisäkoulutukseen voi olla koko maassa hyvinkin pientä, ja näillä aloilla on vaikea luoda systemaattisia koulutusputkia. Haastattelemani suppeiden erikoisalojen koulutettavat kertoivat olevansa tyytyväisiä työn sisältöön. Moni koki sopeutuneensa hyvin suomalaiseen järjestelmään, jossa paikat ovat hyvin kilpailtuja ja monet koulutettavat olivat tehneet jo pitkän työuran ennen suppean alan koulutusta. Lähes kaikki olivat perheellisiä ja tohtorikoulutettuja. Monet olivat työskennelleet ulkomailla tutkimus- tai lääkäritehtävissä ennen suppean alan koulutuksen aloittamista, ja osalla oli jo omia aktiivisia tutkimusryhmiä. Osalla koulutus saattoi olla hyvinkin pätkittäistä ja sisältää säännöllisiä itsestä riippumattomia taukoja. Myös koulutuksen sisältö saattoi olla vaihtelevaa, ja koulutus oli pääsääntöisesti aika- eikä osaamisperusteista. Yhteenvetona voi todeta, että suomalainen järjestelmä vaikuttaa joustavalta ja mahdollistaa monenlaisen tekemisen, mutta samalla järjestelmä antaa tilaa sattumanvaraisuudelle eikä ole aina tasa-arvoinen tai yhdenmukainen. Jatkossa tärkeä tavoite olisi pidentää suppeiden alojen erikoislääkäreiden työuria ja tarjota ”putkikoulutusta”.

Olisiko mahdollista muodostaa yhteisiä pohjoismaisia tai jopa eurooppalaisia erikoislääkäreiden lisäkoulutusjärjestelmiä, joilla varmistettaisiin pienten alojen koulutuksen tasalaatuinen toteutuminen? Samalla nämä voisivat toimia porttina kansainväliseen erikoislääkärin uraan Euroopan sisällä. Kansallisissa koulutuksissa pysyttäytymistä voi perustella mm. kielimuurilla, ja totta on, että lääkärinä toimiminen edellyttää hyvää kielitaitoa. Myös maiden väliset lääkäreiden peruskoulutuksen ja hoitokäytäntöjen erot voivat osaltaan estää kansainvälisyyden toteutumista. Eurooppalaiset suppeiden erikoisalojen tentit ovat yritys yhdenmukaistaa alojen tietotasoa. Olisiko Euroopan isoissa yliopistosairaaloissa mahdollista järjestää 1–2 vuoden englanninkielisiä suppeiden alojen fellowshipejä, joiden aikana järjestettäisiin myös intensiivistä kielikoulutusta? Lisäksi rahoitusta pitäisi lisätä kansainvälisten säännöllisten koulutus- ja työvaihtoa edistävien klinikkakokousten järjestämiselle. Monipuolinen kansainvälinen työyhteisö on tulevaisuuden kilpailukykyä sekä suuri etu työyhteisöillemme.

Maria Hurskainen
Kirjoittaja on lastentautien erikoislääkäri ja tutkija, joka työskenteli post doc -vaiheen aikana Ottawassa, Kanadassa.

Psykologiset termit ovat suorastaan valloittaneet populaarimedian. Raflaavat otsikot, kuten ”Tutkimus: Mieltymys kitkerään voi kieliä narsismista” ja ”Tällaista on olla älykäs” nousevat luetuimpien artikkelien listan kärkeen.

Harvoin kuitenkaan pohditaan, mitä oikeastaan mittaamme. Mitä tarkoitamme mittaustuloksella, kun puhumme ihmisen usein niin abstrakteista ominaisuuksista, kuten älykkyydestä, persoonallisuudesta tai esimerkiksi tunneälystä?

Valitettavan usein ihmistieteiden arviointimenetelmien tulos muodostaa varsinkin julkisessa keskustelussa pikemminkin kehäpäätelmän: mitattava ominaisuus on se, mitä jonkin mittarin tulos kertoo. Esimerkiksi usein älykkyys on sama kuin älykkyystestin tulos, ja ihmisen persoonallisuus on sama kuin persoonallisuustestin pistemäärä. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, ja olisikin kautta linjan parempi puhua varsinkin yksilötasolla alttiuksista tai todennäköisyyksistä.

Monia suuria esiintyjiä, kuten Kurt Cobainia ja Freddie Mercurya, on kuvattu ujoiksi ja jopa introverteiksi. Kuitenkin he pystyivät valloittamaan suuria areenoja esiintymisellään. Vastaavia tilanteita nähdään helposti myös arkielämässä. Tietyssä porukassa se hiljaisin saattaakin toimia täysin vastakkaisesti jossakin toisessa tilanteessa, vaikka tietynlainen alttius on tunnistettavissa.

Mielikuva ja todellisuus eivät aina kohtaa

Ihmistieteisiin liittyvässä arvioinnissa mitattavien käsitteiden määrittely ei aina ole täysin selkeää. Esimerkiksi jos luetaan alkuperäistutkimusta, johon kirjoituksen alussa mainittu lehtiartikkeli kitkerien makujen ja psykologian välisestä yhteydestä viittaa, huomataan nopeasti, että tutkimuksessa ei varsinaisesti puhuta narsismista vaan narsismipiirteisyydestä. Ei siis voida sanoa, että yksikään tutkimukseen osallistunut välttämättä olisi narsisti.

Samat haasteet koskevat tunneälyä, joka on noussut keskeiseen rooliin muun muassa työelämässä ja johtamiseen liittyvässä keskustelussa ja jossa jo sanan ”äly” lisääminen määritelmään luo tietynlaisia mielikuvia siitä, mitä ollaan arvioimassa. Kuitenkaan suurimmassa osassa tunneälymittareissa tunneäly ei määritelmän mukaan ole esimerkiksi kysyä tunnistaa tunteita ja toimia erilaisissa tilanteissa ”oikein” tämän informaation avulla. Pikemminkin puhutaan niin sanotusta piirretunneälystä, joka on persoonallisuuspiirteiden kokoelma.

Mielikuva ja todellisuus eivät valitettavasti aina kohtaa. Mittaus ei myöskään ole staattinen, vaan se riippuu tyypillisesti useista eri tekijöistä. Kysymykset eivät välttämättä ole stabiileja ajan suhteen, ja niiden merkitys voi muuttua tai jopa kokonaan vanhentua. Esimerkiksi kysymys ”Mitä yhteistä on puhelimella ja faksilla?” voi nykyaikana olla jo monelle nuorelle yllättävänkin haastava.

Sama ongelma pätee vertailtaessa kysymyksiä eri kulttuurien ja kielien välillä ja myös erilaisissa tilanteissa. Väitteellä ”Halaan ystäviäni aina tavatessamme” arvioidaan aivan erilaisia ominaisuuksia nykyisenä korona-aikana kuin normaalitilanteessa ja mahdollisesti myös eri asioita Suomessa ja Ranskassa. Mittaustulos on lopulta aina sidottu tiettyyn aikaan ja ympäristöön, jossa elämme. Sen yleistettävyys johonkin muuhun ympäristöön ei ole suoraviivainen.

Mittarit muodostavat vain otoksen

Usein kuulee myös väitteen, että psykologiset arviointimenetelmät paljastavat jotain, mitä ihminen ei ole itsekään pystynyt tunnistamaan. Cambridge Analytica -niminen yritys kuohutti vuosia sitten Facebookista kerätyn aineiston epäeettisellä ja luvattomalla käytöllä. Yrityksen pyrkimyksenä oli vaikuttaa esimerkiksi Yhdysvaltojen vaalitukseen kohdentamalla mainontaa Facebook-aktiivisuusaineiston avulla luotujen psykologisten profiilien perusteella.

Asiaa käsittelevissä lehtijutuissa kohistiin tekoälystä ja persoonallisuudesta, jotka yhdessä loivat syväluotaavan kuvan ihmisestä. Kuitenkin tiedämme varsin hyvin, että persoonallisuuspiirteiden yhteys puoluekantaan tai äänestystulokseen on parhaimmillaankin varsin heikko ja tilanne ei paljonkaan parane, vaikka esimerkiksi yksilölliset arvot yhdistettäisiin malleihin.

Yrityksen toiminta oli kuvausten perusteella selkeästi epäeettistä, mutta persoonallisuuden käsitteen tuominen mukaan oli mielestäni pikemminkin joko ymmärtämättömyyttä tai mainoskeino, jossa hyödynnettiin ihmisten uskoa persoonallisuus arvioiden ja psykologisen mittauksen salattuun voimaan.

Ongelma on se, että psykologiset mittarit muodostavat kysymyksineen tai tehtävineen ainoastaan otoksen koko mitattavan käsitteen alasta. Esimerkiksi erilaisia hieman toisistaan poikkeavia sosiaalisia tilanteita on lopulta äärettömän paljon, ja kyselyissä rajallinen määrä kysymyksiä näissä toimisen kartoittamiseksi.

Huomattavasti paljon enemmän tietoa ihmiset paljastavat itsestään sosiaalisessa mediassa, esimerkiksi poliittisen suuntauksensa suorien ilmoitusten sekä tykkäysten ja jakojen perusteella. Tätä käyttäytymistietoa voitaisiin, mikäli eettisesti mahdollista, käyttää suoraan, jolloin persoonallisuuden arvioinnin vaihe olisi täysin turha.

Sama ilmiö toistuu usein työelämässä, kun konsultti täyttää lomaketta, jossa työntekijä valitsee, mikä adjektiivi kuvaa häntä parhaiten. Sen jälkeen hän saa palautteen, jossa kerrotaan hänen olevan ”tunnollinen, älykäs ja sosiaalinen”, eli palautteessa ovat juuri nämä adjektiivit, jotka työntekijä on itse valinnut kuvaamaan ominaisuuksiaan. On tietenkin mahdollista, että kuvauksien valitseminen on hyödyllistä ja saa ihmisen pohtimaan omia ominaisuuksiaan, mutta on usein liioiteltua sanoa, että arvio paljastaisi jotain, mikä on ihmisen oman itsereflektiokyvyn ulkopuolella.

Haittaa arviosta voi olla silloin, jos se luo itseään toteuttavan ennusteen, joka vaikuttaa henkilöön itseensä ja/tai hänen ympäristöönsä, varsinkin, kun tulkinta perustuu pikemminkin stereotypiaan kuin tutkittuun tietoon.

Psykologisella arvioinnilla on aina tarkoitus

Monien psykologisten ilmiöiden suosion salaisuus on, että ne ovat suhteellisen helppoja sanallistaa ja ihmiset kokevat ja tunnistavat niitä itse omassa elämässään. On helppo havaita, että urheilijalla menee hyvin ja kaikki tuntuu onnistuvan. Voisimmeko puhua silloin flow-tilasta? Tunnistamme työyhteisössämme sen puhelijaan henkilön ja ehkä hiljaisemman ja syrjäänvetäytyvämmän. Meillä saattaa olla mielikuva lähipiiristämme tai vaikka koulusta henkilöstä, joka oli äärimmäisen nopea päättelemään asioita ja joka tiesi paljon asioita. Nimittäisimme henkilöä älykkääksi.

Kuitenkin, kun tehtävämme on aidosti ennustaa, kuka urheilija saavuttaa flow-tilan, kuka on missäkin tilanneessa se puhelias ja kuka keksii abstraktiin ongelmaan ratkaisun, tehtävä on huomattavasti vaikeampi ja pystymme parhaimmillaankin puhumaan ainoastaan jo aikaisemmin mainituista alttiuksista tai todennäköisyyksistä.

Psykologisella arvioinnilla on aina jokin tarkoitus ja eri arviointimenetelmillä on tietyin rajoituksin mahdollista saada kuva ihmisen käyttäytymisen, tunne-elämän tai persoonallisuuspiirteiden ominaisuuksista lopulta suhteellisen nopeasti, kun tätä tietoa tarvitaan. Tällöinkin on pystyttävä huomioimaan mittareiden rajoitukset.

Jari Lipsanen
Psykometriikan yliopisto-opettaja, Helsingin yliopisto

Kevätlukukausi alkoi todella oudosti – kyykyssä. Siitä olisi jo pitänyt arvata, ettei tulossa ollut mikä tahansa kevät. Mutta me emme arvanneet. Ei siitä, että Pekingin metrot kolisivat tyhjyyttään. Eikä siitäkään, kun Wuhaniin perustettiin valtava kenttäsairaala. Eikä vielä siitäkään, kun Suomen Pankin vierailulla joku esitti viimeisenä bullet pointtina koronaviruksen. Ei koske meitä, ei se tänne tule. Ei tullut SARSkaan, MERS eikä Ebola.

Keuhkosairauksien kurssin ensimmäinen opetus on taitopajaopetus, jossa käydään koko kurssin kanssa pienryhmissä läpi käytännön tietoja ja taitoja. Minulla on keuhkoauskultaatiorasti.

Kevään 2020 taitopajan aikana seistiin ryhmässä ja katseltiin stetoskooppia – yhtäkkiä yksi opiskelijoista meni kesken opetuksen kyykkyyn. Kysyin häneltä missä on kyse, ja hän kertoi, että se venyttää selkää hyvin. Vähitellen koko ryhmä meni kyykkyyn minä mukaan lukien. Opiskelija kertoi, että tärkeintä on pitää kantapäät maassa ja ryhti hyvänä. Siitä lähtien olen yrittänyt joka päivä kerran päivässä mennä kyykkyyn. Hyvä harjoitus, kokeilkaapa.

Kevään aikana kurssi muutettiin etäopetukseksi. Pidimme opettajien kanssa säännöllisesti kuulemistunteja, joissa kerroimme koronaepidemiasta, kävimme läpi opiskelijoiden kuulumisia ja pyrimme kertomaan, mitkä osa-alueet jäivät heikolle opille rajaamistoimien vuoksi. Kaiken keskellä minusta tuntui, että saimme hyvän kontaktin opiskelijoihin ja kurssi meni joiltakin osin jopa paremmin kuin normaalioloissa.

En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa

Maaliskuussa Meilahden kolmiosairaalassa aloitti neljä ylimääräistä amanuenssia. Viitoskurssilaisia, jotka halusivat tulla auttamaan. Heistä kaksi ylennettiin ensimmäisen viikon jälkeen erikoistuviksi lääkäreiksi. Vastasin amanuenssien perehdytyksestä; katsoimme ensin videon suojavarusteiden pukemisesta, sitten happihoidosta. Sen jälkeen katsoimme osastolla olevien potilaiden keuhkokuvia ja kuumekäyriä nähdäksemme kliinistä kuvaa.

Ensivaikutelmana kuvista oli puhdas järkytys, emme olleet uskoa silmiämme. Oli kuin olisimme katsoneet saman potilaan kuvaa 20 kertaa. Viruspneumoniitti on yleensä harvinainen sairaus, mutta nyt niitä oli siinä rivissä kymmeniä ja koko ajan tuli lisää. Keuhkokuvat olivat täynnä vaaleita läiskiä, ja potilailla oli sahaava, korkea kuume. Happeutuminen oli osalla heikkoa, ja lisähapen tarve voimakas, jopa viidennes potilaista ajautui tehohoitoon.

Siinä missä influenssapneumoniittipotilas yleensä parani viikossa ja viimeistään siinä vaiheessa, kun sekundäärinen bakteerikeuhkokuume oli hoidettu, Covid-pneumoniittipotilas oli osastolla reilusti toista viikkoa, teho-osastohoitoineen vielä pidempään. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Soitin keuhkosairauksien emeritaprofessori Brita Stenius-Aarnialalle kysyäkseni neuvoa. Hän kertoi 1980-luvun polioepidemiasta ja kysyi varovasti: ”Auttaisikohan pieni steroidi tässä?” Nyt tiedämme vastauksen: Pieni annos deksametasonia oikeassa vaiheessa vähentää kuolleisuutta pneumoniittipotilailla.

Ensimmäisen aallon voimakkuus

Ensimmäisen kymmenen vuorokauden aikana kolmiosairaalan vuodeosastoille tuli 60 pneumoniittipotilasta, joista 20 prosenttia joutui teho-osastolle. Kaikkiaan potilaita hoidettiin kevään aikana 614 (HUS, sisäinen tiedonanto). Jos epidemian olisi annettu jatkua ilman rajaustoimia, vuodeosastokapasiteetti ei olisi riittänyt ilman kenttäsairaalaa, ja senkin paikat olisivat vähitellen loppuneet.

Hallituksen nopeat toimet epidemian rajaamiseksi johtivat siihen, että 21.4.2020 jälkeen potilaiden määrät alkoivat vähentyä, ja toukokuussa ihmeteltiin jo, minne potilaat hävisivät. Toukokuussa laitoshuoltajat tulivat putsaamaan kolmion osaston. Covid-potilaat oli siirretty kohorttisairaalaan. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun väsynyt laitoshuoltaja istui osaston käytävällä lopen uupuneena – urakka oli ohi. Helpotus oli käsin kosketeltavaa.

Toinen aalto

Epidemia saatiin keväällä painettua alas. Viruksen tartuttavuuteen ja sairastuvuuteen vaikuttaa nyt moni asia. Lämmin, kostea ilma tekee aerosolihiukkasista raskaampia, jolloin ne eivät kulje niin pitkiä matkoja eivätkä saadut virusannokset ole yhtä suuria kuin talvella. Keväällä koronatesti voitiin tehdä vain niille, joiden oletettiin jäävän sairaalahoitoon. Nyt testataan kaikkia vähäoireisia ja nuoriakin. Epidemia leviää nuorissa, rajoitukset on purettu, yökerhot ovat auki. Vanhempi väestö suhtautuu kenties edelleen varovaisemmin pandemiaan.

Olisi varomatonta nyt tehdä se johtopäätös sairastuvuudesta ja sairaalapotilaiden määristä, että virus olisi muuntunut heikommaksi. Tämä olisi aloittelijan virhe. Sama ilmiö on nähty Israelissa, Floridassa ja paraikaa Espanjassa. Taudin levittyä nuoremmassa väestönosassa se alkaa levitä heidän vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Ilmojen kylmetessä aerosoli lentää paremmin ja tulee aiheuttamaan uuden pneumoniittiepidemian noin kuukauden sisällä. Paljon on myös siitä kiinni, kuinka terveysviranomaiset pystyvät motivoimaan kasvomaskin käyttöä suomalaisille. Aikaikkuna kasvomaskisuositukselle olisi ollut keväällä 2020. Emme ehkä olisi nyt toisen aallon kiihtymisvaiheessa, jos maskit olisi tuolloin otettu käyttöön.

Tämä ei ole sprintti

Nyt tarvitaan maratonkestävyyttä. Oxfordin yliopiston vetämässä rokotehankkeessa on tietääkseni ensimmäistä kertaa lääketieteen historiassa yhdistetty first in man -tutkimukset ja faasin 1 ja 2 tutkimukset rokotteen turvallisuudesta ja tehosta. Faasin 3 tutkimus on jo kovassa vauhdissa. Työ on vakuuttavaa, ja suosittelen avoimesti saatavilla olevaa julkaisua iltalukemiseksi kaikille, ihan jo artikkelin tieteellisen kielen selkeyden vuoksi.

Muitakin rokotteita on putkessa. Saattaa siis olla kuukausien kysymys, kun maailmaan saadaan toimiva rokote. Lääkehoidon suhteenkin on tullut kehitystä. HYKS Sydän- ja keuhkokeskus on mukana WHO:n sponsoroimassa, professori Kari Tikkisen vetämässä Solidarity-tutkimuksessa.

Useat suomalaispotilaat ovat jo saaneet remdesiviiri-viruslääkettä (ilmaiseksi), ja ensimmäiset kokemukset lääkkeestä ovat positiivisia. Tutkimukseen on tulossa myös muita lääkehoitohaaroja sen jälkeen, kun remdesiviirin teho on selvitetty. Deksametasonin on osoitettu pienellä annoksella vähentävän kuolleisuutta pneumoniittipotilailla, ja sitäkin meillä on käytössä soveltuville potilaille.

Toivoa siis on – tarvitsemme vain vähän aikaa. Vetoan päättäjiin ja yhteisöihin – ladatkaa koronavilkku, käyttäkää kasvomaskia ja rajoittakaa kokoontumista yksilö- ja yhteisötasolla, niin meidän ei tarvitsisi taas järkyttyä, kun katselemme osaston potilaiden keuhkokuvat läpi. Eikä sulkea elektiivistä toimintaa, joka vetää taas hyvin.

Uusi lukukausi on alkanut syksyllä 2020. Tämä on ensimmäinen kurssi, jota en ole tavannut henkilökohtaisesti. Taitopaja pidettiin Zoomissa, ryhdikkäästi seisoen (jotta keuhkot ovat hyvässä asennossa). Ei anneta tämän viruksen enää kyykyttää meitä. Se leviää vain, jos me levitämme sitä. Nyt on tieteen aikakausi, tämä pandemiakin voitetaan tieteen keinoin.

Fatalismille, luovuttamiselle, toiveajattelulle tai tosiasian kieltämiselle ei ole sijaa.

Marjukka Myllärniemi
keuhkolääkäri, Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkimusvaradekaani