Nyt ajankohtainen lääketieteen Nobelin palkinto myönnetään vuosittain kaikkein merkittävimmälle lääketiedettä muokkaavalle tutkimukselle. Vuoden 2022 lääketieteen nobelisti, ruotsalainen biologi Svante Pääbo palkittiin eri ihmislajien genetiikan tutkimuksesta – hänen tutkimusryhmänsä suurimpia saavutuksia on ollut neandertalinihmisen genomin sekvensointi. On hämmästyttävää ajatella, että maailmankaikkeuden mittakaavassa vain 40 000 vuotta/1400 sukupolvea sitten maapallolla on elänyt rinnakkain useampia ihmislajeja ja että Pääbo on onnistunut tutkimaan heidän erojaan geenien tasolla. Kun vertaa tämän palkitun tutkimuksen aihetta oman sairaalani tutkimusskenen arvomaailmaan, ne eivät oikein tunnu kohtaavan. Sairaalatutkimushakemuksen kysymykseen ”arvioni tutkimuksessa saavutettavalle hyödylle sairaalassani” olisi vaikea perustella, miksi kannattaisi tutkia neandertalilaisen ihmisen genomi. Nyt kuitenkin tiedämme, että Nobel-palkittu tutkimus on kirjoittanut kokonaan tuoreen sivun ihmiskunnan historiaa antaen uudenlaista tietoa ihmislajeista.
Tämä ajatus johdattaakin kysymykseen, miksi kliinikkotutkija ylipäänsä tekisi laboratoriotutkimusta, jonka kysymyksenasettelu voi olla hyvin kaukana käytännön lääketieteestä ja sairaalan tavoitteista? Olen opintojeni ja työelämäni ajan vaihtelevin ajatuksin pohtinut, onko ylipäänsä mahdollista yhdistää kliinisen lääkärin työtä laboratoriotyötä vaativaan tutkimukseen? Jos palataan Nobel-maailmaan, suurin osa 47:stä viimeisen 20 vuoden aikana palkitusta lääketieteen tutkijasta oli yhdysvaltalaisia, miehiä (vain 5 naista oli palkittu), koulutukseltaan biologeja, ja yhtä palkintoa lukuunottamatta (MRI-kuvantaminen) kaikki olivat tehneet laboratoriotutkimusta. Joukossa oli vain neljä palkittua, jotka olivat tehneet lääkärinä kliinistä työtä tutkimuksen ohella. He olivat kaikki miehiä ja työskentelivät pääosin USA:ssa. Tässä näkyy varmasti se, että Eurooppaa suurempien tutkimusresurssien lisäksi Pohjois-Amerikassa on panostettu huomattavan paljon kliinikkotutkijoiden uramahdollisuuksiin tarjoamalla akateemisia virkoja, jotka mahdollistavat työn jaksottamisen 75%-25% tutkimukseen ja kliiniseen työhön. Toki Nobel on liian karkea mittari vastaamaan kysymyksiini, mutta aihetta on vaikea lähestyä faktatiedolla, koska emme tiedä mikä on laboratoriotutkimusta tekevien lääkäreiden osuus kaikista kliinikkotutkijoista. Omalla työpaikallani näitä on yhden käden sormilla laskettava määrä.
Tutkijoiden kanssa käymieni kahvipöytäkeskustelujen perusteella suomalaiset lääketieteen opiskelijat päätyvät enää harvoin laboratoriotutkimusprojekteihin. On täysin ymmärrettävää, että tutkimusnäyttöön perustuvan lääketieteen kehittymisen myötä kliinisen tutkimuksen merkitys on korostunut, ja moni lääkäri päätyy tekemään kliinistä tutkimusta, jonka yhteys omaan erikoisalaan on suora. Kliininen tutkimus on myös käytännössä helpommin organisoitavissa, koska edelleenkin Suomessa suurin osa kliinikoiden vetämästä tutkimuksesta tehdään omalla vapaa-ajalla ja pienellä budjetilla kliinisen työn ohella ilman erillistä tutkijatyösuhdetta. Lääkärin näkökulmasta tärkeä laboratoriotutkimusta vaativa lääkekehitys on myös akateemisen rahoituksen puitteissa käytännössä mahdotonta, koska budjetit (puhutaan jopa 1-2 miljardin euron investoinneista) ylittävät monituhatkertaisesti akateemiset tutkimusbudjetit.
Miksi lääkäri sitten tekisi nykymaailmassa kallista, hidasta, hankalaa, aikaa vievää ja lopputulokseltaan epävarmaa laboratoriotutkimusta? Taloudellisesti se on järjetöntä – oman tutkimusryhmän pyörittäminen vastaa työmäärältään vähintään yrityksen pyörittämistä, sillä erolla että työtä tehdään ilman tuottoa. Jokavuotinen stressinaihe on rahoituksen jatkuvuus, joka on ahkeruuden ja sitkeyden lisäksi paljolti myös onnesta kiinni. Toisaalta kliinikkotutkijoiden etuna on, että heidän on helpompi muodostaa kokonaiskuva sairauksista, löytää kliinisesti merkittäviä kysymyksenasetteluita ja kerätä tutkimusnäytteitä potilailta. Motivaatiolähteen täytyy olla vahva ja erityinen, jotta laboratoriotutkimusprojektit saadaan vietyä maaliin. Yksi tärkeä motivaatiolähde on luontainen innostus ja tarve saada selityksiä asioille ja ilmiöille – miten sairaudet syntyvät ja mikä niiden etenemistä määrittää? Toinen tärkeä tekijä on molemmista töistä nauttiminen ja sisäsyntyinen motivaatio olla osana molempia keskenään erilaisia maailmoja.
Kyselin myös käytännön kokemuksia Helsingin yliopistossa lastentauteihin erikoistuvalta kollegaltani Juha Grönholmilta. Hän on hiljattain perustanut oman tutkimusryhmän, joka tutkii primaareja immuunipuutoksia. Tutkimusrahoitus on järjestynyt säätiöiden apurahojen lisäksi Suomen Akatemian kliinisen tutkijan pestistä, joka on yksi hyvin harvoista tutkimusrahoituksista, joka mahdollistaa palkallisen tutkimustyön kliinikolle. Näitä myönnetään vuosittain vain 10 kappaletta. Tämän lisäksi sairaaloille on budjetoitu pieniä summia, jotka ovat mahdollistaneet kliinikoiden palkallisen tutkimustyön, mutta valitettavasti SOTE-uudistuksen myötä näyttää siltä, että nämä tutkimusrahat ollaan leikkaamassa pois ainakin HUS:n budjetista.
Juha kertoo, että ryhmän perustaminen on ollut opettavaista, mutta samalla iso haaste. Käytännössä klinikasta on järjestynyt hyvin tutkimusjaksoja, ja klinikkaan palaaminen on ollut helppoa pidemmänkin tutkimusjakson jälkeen (esim. yli 3 vuoden postdocin jälkeen). Raskasta on ollut pitkät jaksot klinikassa, koska tutkimustöihin täytyy ottaa koko ajan kantaa ja perheelliselle tuntuu, että aika ei tahdo riittää. On tavallista, että työpäivä alkaa jo klo 5, jotta hän saa vastailtua sähköposteihin ja kirjoitettua manuskriptia eteenpäin. Perustutkimuksen tekeminen on antanut paljon ja on ollut hyvä vastapaino kliiniselle työlle (ja päinvastoin) ja tekee työstä paljon monipuolisempaa. Eksperimenttien tulokset ovat usein hyvin konkreettisia ja tutkimus on monipuolista. Usein kyllä tulokset eivät vastaa odotettua ja sitten joutuukin miettimään… On hienoa nähdä, että uudet menetelmät saadaan toimimaan ja niitä voidaan soveltaa potilasnäytteiden tutkinnassa ja juuri näiden näytteiden tutkiminen tekee työstä mielekästä. Tulevaisuudessa hän toivoo, että pääsisi tutkimaan itse klinikassa hoitamiaan potilaita.
Jos kliinikkotutkija tarttuu vain varmoihin tutkimuskysymyksiin, joiden hyöty tiedetään jo etukäteen, kaikkein tärkeimmät ja yllättävimmät löydöt voivat jäädä tekemättä. On mahdotonta tietää etukäteen, mikä uusi tutkimustieto tulee muuttamaan maailmaa ja siksi on absurdia olettaa, että kaikelle tutkimukselle voisi löytyä etukäteen ennustettava hyöty. Laboratoriotutkimuksessa on arkea, että lukuisatkaan kokeet eivät johda mihinkään ja tulokset jäävät vaisuiksi. Toisaalta joskus sitkeän ja määrätietoisen työn tuloksena tutkimusryhmä onnistuukin sekvensoimaan laadukkaasti muinaisen ihmislajin genomin ja sen tuoman faktatiedon myötä pääsemme filosofisen ajatuksen äärelle – me nykyihmiset olemme ulkoisista eroavuuksistamme huolimatta geneettisesti hyvin samanlaisia keskenämme maanosasta riippumatta. Lisäksi ihmislajina olemme aina sekoittuneet sekä ihmislajien sisällä että välillä eroavuuksiin katsomatta.
Maria Hurskainen
Lastenkardiologi ja tutkija