Suuret kriisit panevat yhteiskunnat pohtimaan, miten asioita voisi jatkossa tehdä toisin, jotta olisimme paremmin valmistautuneita tulevaisuuden koettelemuksiin. Kriisit myös kirkastavat elämän osa-alueiden tärkeysjärjestystä.
Luonto ja maaseutu ovat olleet monelle suomalaiselle tärkeä pelastus, turvapaikka ja henkireikä nykyisen pandemian aikana. Luonto on myös tarjonnut mahdollisuuksia maksuttomaan kuntoiluun ja mielenrauhan löytämiseen. Viruksen leviäminen on tuonut esille kaupungistumiseen liittyvät ongelmat, ahtaan asumisen, joukkoliikenteessä altistumisen, yksinäisyyden ja urbaaniin kuntoilukulttuuriin (kuntosalit) liittyvät riskit. Monelle syy kaupungissa asumiseen on ollut sen tarjoama kulttuurielämä. Viruksen vastaiset toiminnat ovat kohdelleet erityisen rajulla kädellä juuri kulttuurialaa, jonka merkitys ihmisten henkiselle terveydelle on tärkeä. Tästähän naistenpäivän konsertissa Covidiin sairastunut Eeva Ahtisaari kirjoitti taannoin hienosti oman kokemuksensa pohjalta.
Digitalisaatio ja se mukanaan tuomat etätyön, terveydenhuollon ja koulutuksen mahdollisuudet avaavat uusia näkökulmia maaseudun mahdolliseen elvyttämiseen, jos niin halutaan.
Suomen muita maita parempaa selviytymistä Covid-pandemiassa on perusteltu muun muassa luottamuksella niin yhteiskuntajärjestelmään kuin toisiimme, hyvällä koulutuksella ja yhteiskunnan tukirakenteilla. Viestikanavat saavuttavat nykyään kaikki suomalaiset, joten tutkitun tiedon välittämisen ja luottamuksen luomisen pitäisi olla entistä helpompaa. Niinpä onkin häkellyttävää seurata keskustelua ensi vuonna alkavista rokotuksista. Mielessäni on viime aikoina vilahtanut yhä useammin ajatus, että olemme siirtymässä kohti uutta keskiaikaa. Miten voi ymmärtää erilaisten salaliittoteorioiden leviämistä myös maassamme, jonka asukkaita on pidetty koulutettuina tolkun ihmisinä?
Edellinen rokotekielteisyyskeskustelu käytiin pari vuotta sitten tuhkarokkorokotusten yhteydessä. Istuin silloin illallisella kolmen psykologinaisen kanssa. Yksi heistä kertoi olevansa ahdistukseen asti turhautunut, kun ei pysty ymmärtämään, miksi hänen korkeasti koulutettu miniänsä kieltäytyy rokotuttamasta lapsiaan. On pelottavaa ajatella, miten huhut, valheet ja uskomukset musertavat tiedon ja hämärtävät tasapainon rokotuksella saadun suuren kollektiivisen hyödyn ja hyvin pienen yksilöllisen riskin välillä. Eilisissä ”erilaisissa Linnan juhlissa” painotettiin yhdessä pärjäämisen voimaa. Miten valjastamme tiedon ja yhteisen voiman voittamaan salaliittoteoriat? Presidentti ja pääministerit tulevat puolisoineen näyttämään rokotusesimerkkiä. Mitä me voisimme tehdä asian hyväksi?
Pienissä yhteisöissä kosketuksella on tärkeä merkitys luottamuksen ja siteiden kehityksessä. Suomalalaiset eivät ole olleet moniin muihin kansoihin verrattuna innokkaita halaajia, kättely on hoitanut tämän osan. Kättelyä pidetiin tärkeänä lääkärin ja potilaan ensikohtaamisessa. Tämä jäi jo monta vuotta sitten pois ainakin HUSissa infektiolääkäreiden aloitteesta. Aluksi tämä tuntui erikoiselta, ja kättelemättömyyttä piti selittää potilaille. Sittemmin siitä kehittyi ”uusi normi”, jota joutui selittämään muissa sosiaalisissa tilanteissa. Olen tehnyt tutkimusyhteistyötä Turun yliopiston PET-keskuksen professorin Lauri Nummenmaan kanssa ja kiinnostunut myös sosiaalisen kosketuksen merkityksestä. Kun apinat sukivat tai ihmiset silittävät toisiaan, aktivoituvat mielihyvää välittävät C-hermosyyt, minkä vaikutuksesta aivojen palkitsemiskeskuksissa vapautuu endogeenisiä opioidipeptidejä. Mitenkähän Covid-19:n ihmisiä toisistaan etäännyttävät kokemukset vaikuttavat tulevaisuuden sosiaaliseen kosketukseen? Piirrämmekö ympärillemme kehän, jonka sisään vierailla ei ole pääsyä?
Terveydenhuollon koronan jälkeisiin haasteisin kuuluvat myös kroonisten sairauksien diagnostiikan ja tärkeiden hoitojen viivästyminen. Suuri haaste tulee myös työttömiksi jääneiden sairauksien hoidosta. Otan lopuksi esimerkin Yhdysvalloista. Biopsykososiaaliseen malliin perustuva monialainen ja ammatillinen kipuklinikkatoiminta alkoi jo 1950-luvulla Seattlessa, Washingtonin yliopistossa. Yhdysvaltalainen terveydenhuolto kehittyy pitkälti vakuutusyhtiöiden päättämien linjojen mukaisesti. 1990-luvulla ne päättivät keskittää kivun hoidossa tukensa toimenpiteille ja lääkkeille, jolloin monialaiset kuntouttavat klinikat alkoivat kuihtua pois. Kun lisäksi markkinoille tuli uusi vahvasti markkinoitu opioidi, jäi se monen lääkärin ”ainoaksi” vaihtoehdoksi kroonisen kivun hoidossa.
Nyt nämä päätökset alkavat nostaa uutta ”opioidikiriisin” aaltoa Yhdysvalloissa. Ihmisten jäädessä työttömiksi heidän toimeentulosta heikkenee, sosiaalinen elämä kapenee ja ahdistus ja epätoivo ajavat potilaita hakemaan lievitystä kipuunsa, jolloin opioidien käyttö näyttää lähtevän uuteen nousuun. Kivun ja työttömyyden yhteys voi kulkea kahteen suuntaan: kipu heikentää työkykyä ja johtaa irtisanomiseen tai työttömyys lisää kipua, joka lievenee potilaan työllistyttyä uudelleen. Evoluutio on liittänyt kivun ja ahdistuksen toisiinsa. Lisäksi ahdistus ja huoli ovat merkittävimpiä uniongelmien aiheuttajia. Univaje herkistää kivulle ja pitkään jatkuessaan se myös voimistaa, pitkittää ja laajentaa kipua.
Suomessa työttömiksi jääneillä on parempi sosiaaliturva kuin yhdysvaltaisilla. Tästä huolimatta huoli ja ahdistus tulevat lisäämään erilaisia sairauksia, eritysesti kipua, myös suomalaisilla lomautetuilla ja työttömiksi jäävillä. Vuonna 2017 STM:n asettama työryhmämme jätti ehdotuksensa kansalliseksi suunnitelmaksi kroonisen kivun hoidon järjestämisestä. Siinä kroonisen kivun hoito perustuu juuri tuolle biopsykososiaaliselle mallille ja sen edellyttämälle monialaiselle ja moniammatilliselle kuntoutukselle. Se toimisi vaihtoehtona huolen, ahdistuksen ja unettomuuden lisäämälle kroonisesta kivusta kärsivien potilaiden joukolle, joka muuten joutuu tyytymään opioideihin, kannabinoideihin tai alkoholiin. Toivon HUSinkin johdon kaivavan tämän STM:n lausunnon esiin ja huomioimaan sen SOTE-suunnitelmissaan.
Tiedekuntamme tärkeä tehtävä olisi lisätä terveyspsykologien koulutusta. AMCH:n (Academic Medical Centre Helsinki) tehtävänä olisi integroida nämä uudet psykologian alan edustajat terveydenhuoltoon. AMCH voisi olla tässäkin kansallinen toimija ainakin kouluttajana ja nettiterapioiden toteuttajana, kunnes muu Suomi on saanut omat terveyspsykologinsa koulutettua ja myös perustanut heille virat. Koronan jälkimaininkeihin emme taida ehtiä saada näillä toimilla apua, mutta näille toimille on joka tapauksessa suuri tarve.
Ja lopuksi suosittelen kaikille lukijoille mitä positiivisinta ja viisainta elokuvaa, jonka näin viime viikolla. Se kertoo älykkään mustekalan ja sukeltajan välisestä luottamuksesta, ystävyyden ja kosketuksen voimasta sekä siitä, miten mustekala opetti sukeltajan toipumaan loppuun palamisen aiheuttamasta masennuksesta ja löytämään elämälleen uuden tarkoituksen. Elokuvan nimi on My Octopus Teacher.
Eija Kalso
LKT, professori
Farmakologian osasto ja SleepWell-tutkimusohjelma, HY
Anestesiologia, tehohoito ja kivunhoito, HUS