Näyttölääketieteestä potilaiden, sairauksien ja hoitojen ymmärtämiseen

Olin 1997 Oxfordissa taas kerran pari kuukauden tutkimusvierailulla. Kliinisen kivuntutkimuksen yksikön johtaja Henry McQuay oli vastikään aloittanut Oxfordshiren National Health Servicen tutkimusjohtajana. Hän oli tavattoman innostunut Cochrane-ryhmän toiminnasta. Archie Cochrane oli perustanut tämä näyttölääketieteen keskuksen Oxfordiin, mistä sen toiminta vähitellen laajeni ympäri maailmaa.

Vuonna 1997 päätettiin luoda tietopankki kaikesta kipuun liittyvästä kliinisestä interventiotutkimuksesta. Tuohon aikaan myös vain paperiversioina ilmestyneiden artikkeleiden määrä oli huomattava. Kunnianhimoinen kolumbialainen kollega teki tästä väitöskirjaa. Lähdeaineiston lisäksi tuli määritellä myös tärkeimmät päätemuuttujat ja muut näyttölääketieteen analyysissä tarvittavat määreet. Valtavasti aikaa ja vaivaa käytettiin varmistamaan, että kaikkialla maailmassa aiheesta julkaistut tutkimukset huomioitiin. Tutijaverkostojen avulla etsittiin ”harvinaisempien” kielten taitajia kääntämään tekstien ydinsanoma. Vapaaehtoiset potilaat kopioivat artikkeleita, ja arkistokaapit täyttyivät tiedosta.

Kirjoitin tuon vierailun aikana ensimmäisen systemaattisen katsaukseni Na+-kanavasalpaajien tehosta ja tuvallisuudesta kroonisen kivun hoidossa. Katsauksen selkein anti oli, että meksiletiini on ehkä liian vaarallinen käytettäväksi hermovauriokivun hoidossa. Näyttölääketieteeseen perustuvia katsauksia oli noina aikoina erittäin vaikea saada julkaistua. Kansainvälisissä kokouksissa yleisö oli hyvin kriittinen menetelmien suhteen. He katsoivat, että meta-analyyseissä aineistoja yhdisteltiin liian kovakouraisesti välittämättä alkuperäistöiden erilaisista potilaista tai leikkaustyypeistä postoperatiivisen kivun hoidon tehoa selvitettäessä. Akuutin kivun hoidossa käytettävät lääkkeet pantiin muun muassa paremmuusjärjestykseen sen mukaan, miten hyvin ne lievittivät vähintään kohtalaista postoperatiivista kipua. Määritelmänä NNT:n (number-needed-to-treat) laskemiselle oli kivun puolittuminen kuuden tunnin ajaksi.

Suhtautuminen näyttölääketieteeseen on tänä päivänä aivan toinen. Lehdet suosivat systemoituja katsauksia, jotka nostavat lehden IF-lukua, koska katsauksiin viitataan runsaasti. Kliinikot arvostavat tietoa, joka esitetään helposti ymmärrettävässä muodossa (NNT vs. NNH eli number-needed-to-harm). NICE (The National Institute for Health and Care Excellence) käyttää ja tilaa katsauksia päätöksen teon tueksi. Lääkeyhtiöillä on omat näyttölääketieteen yksikkönsä ja monia firmoja on perustettu tuottamaan tilauksesta järjestelmällisiä katsauksia ja meta-analyysejä. Cochrane-keskus pitää yllä mittavaa katsausten tuotantoa ja kirjastoa. Se on luonut hyvin tarkat ohjeet ja analyysimenetelmät katsausten yhdenmukaisen tuottamisen ja julkaisemisen varmistamiseksi. Systemoituja katsauksia kirjoittavat usein henkilöt, jotka on koulutettu järjestelmällisten katsausten ja meta-analyysien menetelmiin, mutta joilta puuttuu syväosaaminen tutkitusta aiheesta.

Tämä oli seikka, jota ihmettelin jo vuonna 1997, jolloin monet näyttölääketieteen edustajat väittivät, että kuka tahansa järkevä ihminen pystyy tekemään järjestelmällisen katsauksen, lukemaan alkuperäiset artikkelit ja tekemään tarvittavat laskutoimitukset ja analyysit. Väitin, että näin ei voi olla. Tutkittava alue tulee tuntea perinpohjaisesti, jotta pystyy päättelemään, onko tutkimusasetelman validi ja miten yleistäviä johtopäätöksiä aiheesta voi tehdä. Noihin aikoihin ilmestyi muun muassa suuri katsaus albumiinista teho-osastoilla hoidettavien potilaiden ennusteeseen liittyen. Katsausta kritisoitiin voimakkaasti, koska siihen oli otettu mukaan tutkimuksia 50 vuoden takaan. Todennäköisesti tehohoito oli kehittynyt monella tavalla noiden 50 vuoden aikana.

Toinen ongelma on keskiarvojen käyttäminen meta-analyyseissä. Varsinkin vanhemmissa tutkimuksissa on varsin niukasti taustatietoa potilaista, ja potilaiden määrä on yksittäisissä tutkimuksissa pieni eikä N-määrän nostaminenkaan aina paranna tuloksen selkeyttä. Cochrane-katsauksissa ei juurikaan sovi pohtia tutkitun sairauden patofysiologiaa tai potilaiden mahdollisia erilaisia ominaisuuksia. Mekaaninen toteutus ajaa potilaiden ja heidän sairauksiensa patofysiologian edelle.

Suuri edistysaskel on ollut mahdollisuus saada yksittäisten potilaiden tieto meta-analyysien pohjaksi. Näin on esimerkiksi voitu osoittaa, että kipulääkkeiden tehon suhteen potilaat jakautuvat karkeasti ottaen kipulääkkeeseen erittäin paljon tai hyvin vähän apua saaviin. Yksittäisten potilaiden tiedon avulla on pystytty valottamaan niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat lääkkeen vasteeseen. Esimerkiksi kodeiinin teho kipulääkkeenä oli alkuperäisissä meta-analyyseissä huono (NNT=16) ja luottamusväli erityisen leveä. Tämä ymmärretään nyt, kun tiedämme CYP2D6-välitteisen metabolian kriittisen merkityksen kodeiinin tehossa. Na+-kanavien salpaajien tehosta ääreishermovauriokivun hoidossa tiedetään nyt, että näiden lääkkeiden teho on varsin hyvä, jos sensoriikan tutkimuksessa todetaan ”ärtyneet nosiseptorit”, kun taas ne ovat lähes tehottomia, jos näin ei ole. Harvoissa tutkimuksissa huomioidaan moninaiset psykologiset seikat interventioiden tehossa.

Monet suuret hankkeet, kuten biopankit ja FinnGen, tähtäävät yksilöidymmän tiedon hyödyntämiseen hoidon vasteiden tutkimuksessa. Yksittäisen potilaan tietoihin pohjautuva tutkimus palauttaa lääketieteellisen osaamisen näyttölääketieteeseen ja tekee siitä paitsi luotettavampaa, myös mielenkiintoisempaa.

Eija Kalso
professori, Helsingin yliopisto

Hygienian hillitön harmi

Lääkiksen ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden alfa-juhlista tuli jonkin asteen pandemiaskandaali. 13 opiskelijaa sairastui covidiin ja 300 altistui. Pian sen jälkeen nuorten juhlista saatuja tartuntoja raportoitiin ympäri maata.

Eivätkä asialla olleet ainoastaan opiskelijat. Mikkelin Jukureiden ottelun jälkeen on löydetty 23 covid-tartuntaa kymmenen ravintolan kierroksen seurauksena.

Mikä mättää?

Meillä on ollut puoli vuotta aikaa opetella hygienian perussääntöjä. Pidä riittävä suojaetäisyys, peitä suusi yskiessä, pese kätesi ja käytä maskia, jos etäisyyttä ei voi pitää. Ehkäpä ihmiset ovat väsyneet noudattamaan pandemian mukana tulleita sääntöjä. Ehkä he ovat kyllästyneet tautiin tyyliin EVVK. Ehkä valistus on vaan ollut tylsää tanttatyyliä.

Alla oleva kuva on Biomedicumin seminaarihuoneen tietokoneen taukonäytöltä. Suojavälin tärkeydestä muistutetaan peräti kolmella kielellä ja kolmella tikku-ukolla tai akalla. Hei, olisi voinut vähän elävöittää maisemaa.

Etäopetuskurssi lennosta kasaan viikossa

27.8. järjestettyjen alfa-bileitten surullisten seurausten takia aloitimme 1. vuosikurssin opetuksen etänä. Ensimmäinen ryhmäopetus oli jo 7.9., joten meillä oli vain yksi viikko aikaa ratkaista, miten problem based learning (PBL) väännetään etäopetukseksi. Siitä ei ollut minkäänlaista kokemusta tai mallia. Luennot oli jo aikaisemmin päätetty järjestää etänä.

Valitsimme Teamsin ja käytimme sen whiteboard-ominaisuutta. Se on virtuaalinen post it-taulu. Toimi erinomaisesti. Ensimmäisessä PBL:ssä ääni kiersi, mutta sen jälkeen lähes kaikki ryhtyivät käyttämään kuulokkeita ja mikrofonia, ja ääni oli erinomainen.

Alfalaiset palaavat maanantaina lähiopetukseen, mutta sairastuneille on edelleen yksi etäryhmä. Olen ylpeä, miten nopeasti opettajat reagoivat tilanteeseen ja saivat etäopetuksen hanskaan. Nostan hattua.

Hygieniakasvatusta 1930-luvulta

Miksi valistus ei mene perille ja miten sen saisi sinne? Netistä, antikvaareista ja koulujen ullakoilta löytyy paljon kansakouluissa aikoinaan käytettyjä opetustauluja.  Itse muistan niitä käytetyn vielä 60-luvun alussa.

Taulujen aiheet vaihtelivat historiasta biologiaan ja tietysti hygieniakasvatukseen. Niissä oli draamaa. Ilkeän näköinen mies pärskii suoraan kauhistuneen miehen naamalle. Kiltti tyttö peittää yskiessään naaman nenäliinalla ja kääntää kasvonsa sievästi poispäin. Viimeisessä kuvassa pojat karaisevat itseään. Jos näitä tauluja uusiokäytettäisiin covid 19-valistuksessa, ne voisivat tuoda siihen historiallista perspektiiviä. Ja hyvää mieltä.

Käsien pesun merkityksen osoitti Ignaz Semmelweis 1847. Hän huomasi Wienin kätilösairaalan johtajana, että lääketieteen opiskelijoiden ja kätilöiden hoitamien synnytyksen jälkeisessä äitiyskuolleisuudessa oli erittäin suuri ero. Opiskelijat tulivat synnytyksiin ruumiinavauksista, jotka tehtiin ilman mitään hansikkaita.

Maskien tehosta ei ole kovin vakuuttavaa näyttö, ja vielä vähemmän kylmällä karaisemisesta. Kuvat ovat ilmeisesti 1930-luvulta. Ne ovat Kouluaitta Oy:n tekemiä Suomen tuberkuloosiyhdistyksen tilauksesta. Kolmas sektori oli jo silloin mukana jakamassa terveysvalistusta!

Mikrobilinnoituksen etuvartiossa

Siirrytään mikrobilinnoituksen etuvartioon. Minä olen siellä menossa patologiaan erikoistuvan Minna Päivärinnan kanssa infektioavaukseen.

Päällämme ovat raitisilmakypärä, kaksinkertaiset suojavaatteet ja hansikkaat. Avauksen jälkeen suojavälineet ja kypärät pestiin kloorilla kengänpohjia myöten.

Näillä vermeillä me ja te olemme suojassa vaikka minkälaiselta rutolta.

Kahdesta asiasta olin erityisen vaikuttunut. Kypärän sisällä kiertävä ilma on viilennettyä enkä hikoillut paksuissa suojavaatteissa. Toinen liittyi klooripesuun. Kypärän sisällä en haistanut kloorin hajun häivääkään. Hygieniassa on hillittyä sharmia.

Hannu Sariola
kehitysbiologian professori, Helsingin yliopisto
lastenpatologian ylilääkäri, HUSLAB

Kyykyssä

Marjukka Myllärniemi on keuhkolääkäri ja Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkimusvaradekaani. Kuvassa myös kääpiösnautserit Arska ja Urho helsinkiläisellä rakennustyömaalla.

Kevätlukukausi alkoi todella oudosti – kyykyssä. Siitä olisi jo pitänyt arvata, ettei tulossa ollut mikä tahansa kevät. Mutta me emme arvanneet. Ei siitä, että Pekingin metrot kolisivat tyhjyyttään. Eikä siitäkään, kun Wuhaniin perustettiin valtava kenttäsairaala. Eikä vielä siitäkään, kun Suomen Pankin vierailulla joku esitti viimeisenä bullet pointtina koronaviruksen. Ei koske meitä, ei se tänne tule. Ei tullut SARSkaan, MERS eikä Ebola.

Keuhkosairauksien kurssin ensimmäinen opetus on taitopajaopetus, jossa käydään koko kurssin kanssa pienryhmissä läpi käytännön tietoja ja taitoja. Minulla on keuhkoauskultaatiorasti.

Kevään 2020 taitopajan aikana seistiin ryhmässä ja katseltiin stetoskooppia – yhtäkkiä yksi opiskelijoista meni kesken opetuksen kyykkyyn. Kysyin häneltä missä on kyse, ja hän kertoi, että se venyttää selkää hyvin. Vähitellen koko ryhmä meni kyykkyyn minä mukaan lukien. Opiskelija kertoi, että tärkeintä on pitää kantapäät maassa ja ryhti hyvänä. Siitä lähtien olen yrittänyt joka päivä kerran päivässä mennä kyykkyyn. Hyvä harjoitus, kokeilkaapa.

Kevään aikana kurssi muutettiin etäopetukseksi. Pidimme opettajien kanssa säännöllisesti kuulemistunteja, joissa kerroimme koronaepidemiasta, kävimme läpi opiskelijoiden kuulumisia ja pyrimme kertomaan, mitkä osa-alueet jäivät heikolle opille rajaamistoimien vuoksi. Kaiken keskellä minusta tuntui, että saimme hyvän kontaktin opiskelijoihin ja kurssi meni joiltakin osin jopa paremmin kuin normaalioloissa.

En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa

Maaliskuussa Meilahden kolmiosairaalassa aloitti neljä ylimääräistä amanuenssia. Viitoskurssilaisia, jotka halusivat tulla auttamaan. Heistä kaksi ylennettiin ensimmäisen viikon jälkeen erikoistuviksi lääkäreiksi. Vastasin amanuenssien perehdytyksestä; katsoimme ensin videon suojavarusteiden pukemisesta, sitten happihoidosta. Sen jälkeen katsoimme osastolla olevien potilaiden keuhkokuvia ja kuumekäyriä nähdäksemme kliinistä kuvaa.

Ensivaikutelmana kuvista oli puhdas järkytys, emme olleet uskoa silmiämme. Oli kuin olisimme katsoneet saman potilaan kuvaa 20 kertaa. Viruspneumoniitti on yleensä harvinainen sairaus, mutta nyt niitä oli siinä rivissä kymmeniä ja koko ajan tuli lisää. Keuhkokuvat olivat täynnä vaaleita läiskiä, ja potilailla oli sahaava, korkea kuume. Happeutuminen oli osalla heikkoa, ja lisähapen tarve voimakas, jopa viidennes potilaista ajautui tehohoitoon.

Siinä missä influenssapneumoniittipotilas yleensä parani viikossa ja viimeistään siinä vaiheessa, kun sekundäärinen bakteerikeuhkokuume oli hoidettu, Covid-pneumoniittipotilas oli osastolla reilusti toista viikkoa, teho-osastohoitoineen vielä pidempään. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Soitin keuhkosairauksien emeritaprofessori Brita Stenius-Aarnialalle kysyäkseni neuvoa. Hän kertoi 1980-luvun polioepidemiasta ja kysyi varovasti: ”Auttaisikohan pieni steroidi tässä?” Nyt tiedämme vastauksen: Pieni annos deksametasonia oikeassa vaiheessa vähentää kuolleisuutta pneumoniittipotilailla.

Ensimmäisen aallon voimakkuus

Ensimmäisen kymmenen vuorokauden aikana kolmiosairaalan vuodeosastoille tuli 60 pneumoniittipotilasta, joista 20 prosenttia joutui teho-osastolle. Kaikkiaan potilaita hoidettiin kevään aikana 614 (HUS, sisäinen tiedonanto). Jos epidemian olisi annettu jatkua ilman rajaustoimia, vuodeosastokapasiteetti ei olisi riittänyt ilman kenttäsairaalaa, ja senkin paikat olisivat vähitellen loppuneet.

Hallituksen nopeat toimet epidemian rajaamiseksi johtivat siihen, että 21.4.2020 jälkeen potilaiden määrät alkoivat vähentyä, ja toukokuussa ihmeteltiin jo, minne potilaat hävisivät. Toukokuussa laitoshuoltajat tulivat putsaamaan kolmion osaston. Covid-potilaat oli siirretty kohorttisairaalaan. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun väsynyt laitoshuoltaja istui osaston käytävällä lopen uupuneena – urakka oli ohi. Helpotus oli käsin kosketeltavaa.

Toinen aalto

Epidemia saatiin keväällä painettua alas. Viruksen tartuttavuuteen ja sairastuvuuteen vaikuttaa nyt moni asia. Lämmin, kostea ilma tekee aerosolihiukkasista raskaampia, jolloin ne eivät kulje niin pitkiä matkoja eivätkä saadut virusannokset ole yhtä suuria kuin talvella. Keväällä koronatesti voitiin tehdä vain niille, joiden oletettiin jäävän sairaalahoitoon. Nyt testataan kaikkia vähäoireisia ja nuoriakin. Epidemia leviää nuorissa, rajoitukset on purettu, yökerhot ovat auki. Vanhempi väestö suhtautuu kenties edelleen varovaisemmin pandemiaan.

Olisi varomatonta nyt tehdä se johtopäätös sairastuvuudesta ja sairaalapotilaiden määristä, että virus olisi muuntunut heikommaksi. Tämä olisi aloittelijan virhe. Sama ilmiö on nähty Israelissa, Floridassa ja paraikaa Espanjassa. Taudin levittyä nuoremmassa väestönosassa se alkaa levitä heidän vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Ilmojen kylmetessä aerosoli lentää paremmin ja tulee aiheuttamaan uuden pneumoniittiepidemian noin kuukauden sisällä. Paljon on myös siitä kiinni, kuinka terveysviranomaiset pystyvät motivoimaan kasvomaskin käyttöä suomalaisille. Aikaikkuna kasvomaskisuositukselle olisi ollut keväällä 2020. Emme ehkä olisi nyt toisen aallon kiihtymisvaiheessa, jos maskit olisi tuolloin otettu käyttöön.

Tämä ei ole sprintti

Nyt tarvitaan maratonkestävyyttä. Oxfordin yliopiston vetämässä rokotehankkeessa on tietääkseni ensimmäistä kertaa lääketieteen historiassa yhdistetty first in man -tutkimukset ja faasin 1 ja 2 tutkimukset rokotteen turvallisuudesta ja tehosta. Faasin 3 tutkimus on jo kovassa vauhdissa. Työ on vakuuttavaa, ja suosittelen avoimesti saatavilla olevaa julkaisua iltalukemiseksi kaikille, ihan jo artikkelin tieteellisen kielen selkeyden vuoksi.

Muitakin rokotteita on putkessa. Saattaa siis olla kuukausien kysymys, kun maailmaan saadaan toimiva rokote. Lääkehoidon suhteenkin on tullut kehitystä. HYKS Sydän- ja keuhkokeskus on mukana WHO:n sponsoroimassa, professori Kari Tikkisen vetämässä Solidarity-tutkimuksessa.

Useat suomalaispotilaat ovat jo saaneet remdesiviiri-viruslääkettä (ilmaiseksi), ja ensimmäiset kokemukset lääkkeestä ovat positiivisia. Tutkimukseen on tulossa myös muita lääkehoitohaaroja sen jälkeen, kun remdesiviirin teho on selvitetty. Deksametasonin on osoitettu pienellä annoksella vähentävän kuolleisuutta pneumoniittipotilailla, ja sitäkin meillä on käytössä soveltuville potilaille.

Toivoa siis on – tarvitsemme vain vähän aikaa. Vetoan päättäjiin ja yhteisöihin – ladatkaa koronavilkku, käyttäkää kasvomaskia ja rajoittakaa kokoontumista yksilö- ja yhteisötasolla, niin meidän ei tarvitsisi taas järkyttyä, kun katselemme osaston potilaiden keuhkokuvat läpi. Eikä sulkea elektiivistä toimintaa, joka vetää taas hyvin.

Uusi lukukausi on alkanut syksyllä 2020. Tämä on ensimmäinen kurssi, jota en ole tavannut henkilökohtaisesti. Taitopaja pidettiin Zoomissa, ryhdikkäästi seisoen (jotta keuhkot ovat hyvässä asennossa). Ei anneta tämän viruksen enää kyykyttää meitä. Se leviää vain, jos me levitämme sitä. Nyt on tieteen aikakausi, tämä pandemiakin voitetaan tieteen keinoin.

Fatalismille, luovuttamiselle, toiveajattelulle tai tosiasian kieltämiselle ei ole sijaa.

Marjukka Myllärniemi
keuhkolääkäri, Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkimusvaradekaani

Lisää vain vesi- geneettinen hyttystuote™: mihin DNA:ta saa käyttää?

DNA-tekniikoiden kehitys on saanut viime vuosina uudenlaisia yhteiskunnallisia merkityksiä. Bioteknisen menetelmäosaamisen vauhdikas kasvu on synnyttänyt monenlaisia sovelluksia, ja kuten yleensä – jos jokin asia on mahdollista, sitä myös ruvetaan kokeilemaan ja käyttämään. Pääsääntöisesti kokeilunhalu ja uteliaisuus ovat positiivisia voimia, sillä edistystä syntyy, kun hyvät menetelmät jäävät käyttöön ja huonot unohdetaan. Kehitys voi kuitenkin olla niin nopeaa, että sen laajempaa merkitystä ei ehditä pohtia rauhassa. Tiede ja tekniikka ovat vähitellen mahdollistaneet niin monimutkaiseen abstraktiin ajatteluun pohjautuvat sovellukset, että niiden ymmärtäminen vaatii erityisosaamista.

Kun uusia asioita on vaikea tai mahdoton ymmärtää, riskinä on, että ihmisille tulee epävarma olo hyödyllistenkin sovellusten suhteen. Epävarma tai epäluuloinen ihmismieli taas on otollista maaperää esimerkiksi väärän tiedon ja varsinkin huolien leviämiselle. Tällöin epävarmuus tai pelko voi estää kehityksen. Toinen ongelma taas voi olla se, että nopeasti kehittyvä tekniikka antaa mahdollisuuden käyttää menetelmiä ilman, että käytön säännöistä ja rajoista on sovittu yhteiskunnassa tai kansainvälisesti.  Nämä kaksi ongelmaa ovat osittain saman kolikon kaksi puolta, ja on hyvin tapauskohtaista, kuinka johonkin menetelmään tai sovellukseen tulisi suhtautua. Asian tekee monimutkaiseksi se, että lähes kaikkia työkaluja voi käyttää hyvään tai pahaan. Eettistä pohdintaa tehdessä olisi hyvä ymmärtää menetelmien riskien ja hyötyjen lisäksi myös käyttöönottajan motiivit.

DNA:n emäsjärjestys selvitetään sekvensoimalla, ja nykyiset menetelmät mahdollistavat tuhansien näytteiden analysoimisen nopeasti ja suhteellisen vähillä kustannuksilla. Jokaisen ihmisen erilaista DNA:n emäsjärjestystä voidaan käyttää yksilöntunnistukseen, mikä antaa viranomaisille eri puolilla maailmaa mahdollisuuden hyödyntää kansalaisten geenitietoa omiin tarkoituksiinsa. Kiinassa tällainen toiminta lienee mittaluokaltaan suurinta, kun esimerkiksi lähes 19 miljoonaa uiguuria on joutunut antamaan itsestään erilaisia biologisia tunnisteita, joihin on sisältynyt DNA-näyte. On epäselvää, mihin näytteitä käytetään, eikä tutkittaville sitä ole kerrottu. Näytteitä on kuitenkin selvästi sekvensoitu, sillä uiguureista saadun datan osuus kiinalaisissa oikeusgenetiikan julkaisuissa ja tietopankeissa on monikymmenkertainen heidän väestöosuuteensa nähden. Kun lisäksi kasvojentunnistusmenetelmät ja muun valvonnan mahdollisuudet lisääntyvät, herää kysymys, onko teknologian kehitys aina hyvästä. Kirjoitus tästä herkästä ja pelottavastakin aiheesta on luettavissa tiedelehti Naturessa (1).

Kiinan viranomaiset eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka ovat keksineet DNA-tiedon yhteiskunnallisia käyttötapoja: myös USA:n rajavalvontaviranomainen kerää DNA-tunnisteen maahan tulevilta turvapaikanhakijoilta sekä kiinniotetuiksi päätyviltä siirtolaisilta. Samanlaista, mutta vielä laajempia kansalaisten sekvensointilakeja suunnitelleet Kenian ja Kuwaitin parlamentit joutuivat perääntymään esityksistään asiasta nousseen kohun ja huomion vuoksi. Yksilöntunnistukseen ja yksityisyyden mahdolliseen loukkaamiseen taas liittyy tälläkin palstalla aiemmin käsitelty kysymys siitä, saavatko oikeusviranomaiset käyttää kansalaisten yksityisille yrityksille antamaa geenitietoa vakavien rikosten selvittelyyn. USA:ssa tämä on mahdollista, mutta Suomen lainsäädäntö ei sitä salli.

DNA-tekniikka on kehittynyt sekvensoinnin lisäksi myös geenien siirtelyssä ja manipuloinnissa. Keskustelu kasvien ja eläinten jalostuksesta ja geneettisestä muokkauksesta ja varsinkin muokattujen lajien päästämisestä luontoon saaneekin taas uutisista lisäkierroksia. Viime viikolla eli 18. elokuuta 2020 Floridan ympäristöviranomaiset viimeisenä hyväksyivät brittiyhtiö Oxitecin suunnitelmat vapauttaa enintään 750 miljoonaa geenimuokattua  Aedes aegypti -hyttystä Florida Keysin saarille (2). Kaikki hyttyset ovat uroksia ja kaupallisesti  suojattua ”Friendly™”- kantaa, joka on lisääntymiskyvytön. Koska Aedes aegypti on se laji joka kantaa zika-, dengue-, chikungunya- ja keltakuumevirusta, toiveena on näiden tautien väheneminen hyttysten määrän pienentyessä (3).

”Lisää vain vesi” –geneettinen hyttystuote (4) on osoittautunut tutkimuksissa tautia vähentäväksi, ja projekti on läpäissyt kymmenen kehittelyvuoden aikana lukuisia viranomaisten tarkastus- ja kontrollikierroksia. Lupaviranomaisille toimitetut noin 4500 sivua dokumentteja sisältävät tiedot 25 eri tutkimuksesta, joiden perusteella kokeesta ei ole syytä epäillä olevan haittaa. Projektista on käyty myös julkinen kansalaiskeskustelu ja siihen liittyvään tekniikkaan on voinut perehtyä (5). Koko asian ekologista pohdintaa on helpottanut mm. se, että Aedes aegypti on Florida Keysille ihmisen mukana tullut vieraslaji. Tästä huolimatta on suuren mittaluokan kysymys, kuinka, kuka ja millä motiiveilla päätetään ympäristömme geneettisestä muokkaamisesta.  Todettakoon, että tässä esimerkissä asiat on mielestäni hoidettu hyvin ja läpinäkyvästi, mutta osa ihmisistä on silti hyvin epäluuloisia.

DNA-tekniikoiden kehittyminen ja sovellusten keksiminen ei tietenkään jää tähän, vaan odotettavissa on monenlaisia terveyteen, ravintoon, ympäristöön ja moniin elinkeinoihin liittyviä menetelmiä, jotka perustuvat DNA:n biologiaan. Ylläolevat kaksi esimerkkiä DNA-tekniikoiden käytöstä osoittavat mielestäni sen, että biologian, biotekniikan tai lääketieteen käyttämien tekniikoiden vaikutusten pohtimista ei voi jättää vain niiden kehittäjien tehtäväksi tai  menetelmiä kokonaan ilman sääntelyä. Samoin kuin vaikka ydinfysiikka tai tietokoneiden käyttämät algoritmit, myös DNA-tekniikka on mitä suurimmassa määrin kytköksissä ympäröivään yhteiskuntaan.

Dosentti, perinnöllisyyslääkäri Kirmo Wartiovaara
Helsingin yliopisto

Viitteet:

  1. https://www.nature.com/articles/d41586-019-03687-x
  2. https://www.newsweek.com/why-hundreds-millions-genetically-engineered-mosquitoes-will-soon-released-florida-1526375
  3. https://www.nature.com/articles/nbt.2350
  4. https://www.oxitec.com/en/news/oxitecs-friendly-mosquito-technology-receives-us-epa-approval-for-pilot-projects-in-us-c2943
  5. https://www.regulations.gov/document?D=EPA-HQ-OPP-2019-0274-0355

 

 

Yhteisö, yhteisöllisyys ja läsnäolo

Yksilöinä kuulumme lukemattomiin yhteisöihin, jotka ovat näkyviä ja näkymättömiä unioneja sosiaalisessa avaruudessa. Yhteisöt laskostuvat toistensa sisään – Helsingin yliopiston koulutusohjelmat ovat yhteisöjä ison yliopistoyhteisön ja tiedekuntayhteisön sisällä. Opiskelijat muodostavat pääluvultaan suurimman osan koulutusohjelman yhteisöstä. Yhteisöön kuuluu tutkijoita, jotka opettavat ja opettajia, jotka tutkivat, riippuen puhujasta ja kontekstista. Kaikkia tarvitaan.

Jos yliopisto haluaa kuitenkin lisätä opetuksen ja tutkimuksen saumattomuutta, osallistaa opiskelijat tutkijayhteisöön, kehittää tutkimusperustaisuutta opetuksessa ja luoda uusia tutkimuksen ja opetuksen liiton rakenteita, voisi olla hyvä aloittaa määrittelemällä uudestaan, mikä on se yhteisö, joka tämän kehityksen mahdollistaa. Koska koko yliopiston opetukseen kytketty henkilöstö faktisesti sekä tutkii että opettaa, tämän ei luulisi olevan minkäänlainen ongelma.

Kuitenkin käytännössä on käynyt niin, että puhe ”opettajista” ja ”tutkijoista” on salakavalasti eriyttänyt yhteisöjä, sekä koulutusohjelmien sisällä että koko tiedekunnassa. Opetuksesta innostuneet ja kehittämistyöhön sitoutuneet saavat tai ottavat yhä enemmän opetustehtäviä, kun tutkijayhteisöön ensisijaisesti identifioituva voi kokea ulkopuolisuutta opetusyhteisöstä. Yliopisto voi jopa itse kiihdyttää yhteisöjen jakautumista käyttämällä ”opettaja”-keskeistä retoriikkaa sen sijaan, että puhuttaisiin opetuksesta ja opetusyhteisöstä.

Yhteisö ei siis vielä takaa yhteisöllisyyttä. Wikipediaa lainatakseni – yhteisöllisyyden kantavia teemoja ovat luottamus, osallisuus, sitoutuminen, motivaatio ja läheisyys. Läheisyyden merkitystä on myös yliopistoyhteisössä punnittu koronakevään aikana uudestaan. On asioita, joihin yliopistoyhteisö tarvitsee, jos ei nyt ihan läheisyyttä, niin ainakin jäsentensä fyysistä läsnäoloa. Spontaani, hyvinvointia tukeva yhteisöllisyys jää kokematta ilman kahvihuonetrafiikkia. Opiskelun digiloikkaa ei voi venyttää myöskään äärimmilleen, jos halutaan kehittää opiskelijoiden yhteisöllisyyttä tukevia vuorovaikutustaitoja.

Uuden etätyöjakson alkaessa kaipaan erityisesti tutkimusryhmäni spontaaneja kokoontumisia, joissa mietimme yhdessä, mitä tutkimusalallamme maailmalla tapahtuu, mitä siitä voisi oppia ja miten sitä voisi viedä eteenpäin. Etäyhteydet eivät korvaa aitoja pyöreän pöydän keskusteluja, joissa voidaan olla pitkään hiljaa, rytmittää vuorovaikutusta, tukea toisen ajattelua, kehitellä ajatuksia ja ideointia tavalla, johon tarvitaan fyysisen, oikean vuorovaikutuksen dynamiikkaa. Yhteisön läheisyys on siis välttämätöntä myös tieteen edistämisessä.

Anu-Katriina Pesonen
Sleep & Mind -tutkimusryhmän johtaja

Psykologian koulutusohjelman johtaja
Twitter: anu_katriina
anukatriina.pesonen@helsinki.fi

Syyslukukausi alkaa – meistä kaikista riippuu, miten koronan toisen aallon käy

Viime keväästä, maaliskuun puolivälistä alkaen olemme eläneet erittäin poikkeuksellisia aikoja koronapandemian takia. Poikkeustila, yhteiskunnan melkoisen täydellinen sulkeminen ja tehokas terveydenhuolto pitävät meidät kuitenkin hyvin pystyssä. Samaan aikaan yliopistolla opetus- ja tutkimushenkilökunnalle tuli valtavasti haasteita pystyä suoriutumaan välttämättömistä töistä. Vastaavasti opiskelijoille ei ollut helppoa jatkaa lähes kaikkea oppimista etänä.

Pakko on toisaalta erinomainen motivaattori. Vuosia puhuttu digiloikka ja siirtyminen digiaikaan tapahtui sitten oikeasti muutamissa viikossa, ja nyt monista se tuntuu luonnolliselta tavalta toimia. Tietenkään digimaailma ei korvaa kaikkia aitoja fyysisiä tapaamisia, mutta on erinomainen väline moniin tilanteisiin.

Kesällä aloimme jo toivoa, että ehkä tämä oli sitten tässä. Valitettavasti näin ei ole. Tuoreimmat tartuntaluvut Uudeltamaalta kertovat valitettavasti, että toinen aalto on meillä alkamassa. Se, tuleeko siitä todellinen aalto vai jääkö se vain pieneksi liplatukseksi, on oikeastaan meistä kaikista kiinni. Kesän suvantovaiheen jälkeen elokuun alussa infektioiden määrä on selvästi nousussa.

Ihmisten aktiviteetit lisääntyvät voimakkaasti kesälomien jälkeen, joten syksyn alkaessa on todella tärkeää kaikin keinoin rajoittaa infektion leviämistä kansalaisten keskuudessa. Uusien opiskelijoiden opetus alkaa kampuksella tänään 17.8. Jo moneen kertaan kuullut ohjeet, joita ei kuitenkaan voi liikaa kerrata, ovat edelleen tuiki tärkeitä ohjeita meille kaikille: turvavälien pitäminen, hygieniasta huolehtiminen, käsidesit ja maskit tungoksissa.

Lääkiksessä tuleva syksy mennään opetuksen osalta pääsääntöisesti etänä. Muutamia ensimmäisten vuosikurssien tapahtumia tullaan järjestämään yliopiston tiloissa, jotta aloittavat opiskelijat pääsevät heti mukaan yliopistoyhteisöön. Samoin klinikkakursseilla on edelleen osa opetuksista mahdollista järjestää HUSin turvaohjeita noudattaen.

Korona tuo nyt yhteiskuntaan, yliopistoon, lääkikseen ja HUSiin merkittävästi ylimääräistä riesaa. Tulevina kuukausina meidän kannattaa kuitenkin kääntää nämä harmit positiivisuudeksi. Etsitään uusia keinoja torjua sosiaalisten kontaktien puutteen tuomaa yksinäisyyttä, vaikka säännöllisillä virtuaaliaamukahveilla kurssi- tai työkavereiden kanssa. Hyödynnetään digiloikan tarjoamia uusia mahdollisuuksia.

Klinikkameetingien ja Biomedicumin maanantailuentojen digitaalisuus sallii laajan ulkomaisten puhujien osallistumisen hyvin vaivattomasti. Myös väitöstilaisuuksissa on jo opittu hyödyntämään korkeatasoisia ulkomaisia vastaväittäjiä, joiden ei enää tarvitse käyttää 3-4 vuorokautta tullakseen väitökseen Helsinkiin. Samoin HUSissa ovat monet klinikat kevään aikana nopeasti alkaneet käyttää virtuaalivastaaottoja, joista mm. ihotautien poliklinikalla on erinomaisia kokemuksia ja joita voidaan jatkossa varmasti hyödyntää myös kandiopetuksessa.

Lopullisesti korona saataneen hallintaan vasta tehokkaiden ja turvallisten rokotteiden avulla. Tiedemaailma onkin näyttänyt tässä voimansa.

Aikaisemmin rokotteiden kehittäminen uutta tautia vastaan kesti vuosikausia. Nyt ollaan aivan uuden edessä; koronavirus ja sen aiheuttama tauti tunnistettiin tammikuussa 2020. Virus sekvensoitiin, ja jo maaliskuussa rokotekandidaatti oli ensimmäisen faasin kokeissa muutamilla kymmenillä vapaaehtoisilla ihmisillä Yhdysvalloissa. Heinäkuussa muutama lääkeyritys ilmoitti jo kolmannen faasin kokeista, joissa kussakin on mukana jo 30 000 testattavaa. Tuloksia näistä on luvassa vielä tänä vuonna.

Milloin sitten voidaan palata ”normaaliin” tai vanhaan? Itse asiassa vanhaan normaaliin ei ehkä sellaisenaan koskaan palata, mikä onkin monilta osin hyvä. Digiloikka on saatu käyntiin, ja se tulee vain jatkumaan ja laajenemaan monille muillekin aloille kuin vain opetukseen ja tutkimukseen, mm. big data tieteessä.

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin tulevaisuuden ennustaminen. Kukaan ei oikeasti tiedä, miten pandemia kehittyy maailmalla ja meillä Suomessa. Me voimme ja meidän kannattaa vaikuttaa omilla pienillä toimillamme siihen, että Suomen toinen aalto jäisi pienen liplatuksen tasolle eikä nousisi kevään 2020 aikana nähtyihin lukuihin.

Menestystä teille kaikille tulevaan vähän haastavaan syksyyn, niin lääkiksen väelle opetuksen, tutkimuksen ja hallinnon parissa kuin myös uusille ja vanhoille opiskelijoille, joilla etäopetus on edelleen pääasiallinen toimintatapa. Yhdessä toimimalla selviämme näistä tulevista, osin hankalista ajoista hyvin. Jälkeenpäin voimme sitten muistella, miten ihmeessä pieni virus saattoikaan saada näin valtavasti hämminkiä aikaan!

Hyvää alkavaa lukuvuotta kaikille!

Risto Renkonen
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS
risto.renkonen@helsinki.fi

Vaeltelua pimeässä – unitutkijan arkea

Yliopiston #siksitiede-kampanja on nostanut moniäänisiä näkemyksiä tieteen tekemisestä ja asemasta yhteiskunnassa. Yhtä olen kuitenkin kaivannut.

Fuksivuoteni ensimmäisiä oppimiskokemuksia oli Ilkka Niiniluodon tieteenfilosofian luentosarja. Luennoilla purettiin huolellisesti osiin käsitykset teorioista, tiedosta ja tieteestä – nykäistiin matto fuksin tajunnan alta. Ovela lopputulema oli laajentuneet käsitykset tieteen olemuksesta, joita en enää uskaltanut kutsua tiedoksi.

Olen kaivannut tieteenfilosofisia näkemyksiä juuri tänä keväänä – niitä kun voisi soveltaa myös unitutkimukseen.

Unen parissa ihmistutkimusta tekevät ovat perinteisesti (varoitus, karkea yleistys seuraa) jakautuneet unitutkijoihin ja unien tutkijoihin. Unitutkijat käsittelevät usein unimateriaa, jota kerätään aivosähkökäyrätutkimuksissa ja joka kertoo objektiivisesti, miten aivot toimivat ja reagoivat unen aikana.

Unitutkijat pyrkivät validoimaan syy-seuraussuhteita esimerkiksi unen ja terveyden välillä. He kysyvät miksi ihmiset nukkuvat, mitä unen aikana tapahtuu ja mitkä geneettiset ja fysiologiset mekanismit huolehtivat uniprosesseista.  Myös vastemuuttujissa luotetaan objektiivisiin mittauksiin (esim. biologiset näytteet, fysiologiset mittaukset). Ihmisen kokemusmaailmasta voidaan kysellä, mutta tietoa pidetään vähän epävarmana. Translationaalinen silta eläintutkimuksesta ihmistutkimukseen on lyhyt – eihän hiiriltäkään kysellä unikokemuksia.

Unien tutkijan metodologinen paletti on aivan toisenlainen. He kyselevät aamulla mitä unia henkilö muistaa, yhdistelevät tätä tietoa ihmisen elämänhistoriaan, kokemuksiin, mielenterveyden tilaan ja luovat kilpailevia ja mielenkiintoisia teorioita siitä, miksi ihmiset ylipäätään näkevät unia. Uniteorioilla on suuri merkitys unien ymmärtämisessä.

Unet ovat keskeinen ja alitutkittu osa ihmisen elämää. Ovatko painajaiset evolutiivisesti merkittäviä uhkasimulaatioita vai vain sattumanvaraista aivokohinaa stressaavassa elämäntilanteessa? Teorioiden falsifioitavuus on kuitenkin vaikeaa. Uusia teorioita ilmaantuu ilman että vanhoja kyetään koskaan kumoamaan (vaikka siteerausten hiipuminen lieneekin jonkinlainen kollektiivinen unohdus).

Ihmisten unimuistikuvien epäluotettavuus tekee unien tutkimuksesta haastavaa: unimuistot riippuvat yksilöllisistä muistitekijöistä ja kielellisestä ilmaisukyvystä. Lähimmäksi nähtyä unta päästään laboratorio-olosuhteissa. Yhdessä tutkimuksessa tutkija toi koehenkilönsä unilaboratorioon ja herätteli heitä pitkin yötä haastatellakseen nähdyistä unista. Näin saatiin näyttöä siitä, että ihminen ei ”näe unta” vain REM-unessa, vaan myöskin non-REM unessa (https://www.nature.com/articles/nn.4545).

Viime vuosina unen ja unien tutkimuksen paradigmat ovat kuitenkin lähentyneet. Unennäkö on aivoaktivaatiomateriaa, jota voidaan mitata. Se, mitä ihminen siitä aamulla muistaa, on toinen asia. Unien näkemiseen voidaan vaikuttaa erilaisilla ehdollistetuilla ärsykkeillä ja tutkia kokeellisesti, mikä merkitys unennäöllä on oppimisessa, poisoppimisessa ja emotionaalisessa säätelyssä.

Näiden uusien kysymysten parissa työskennellään esimerkiksi tutkimusryhmässämme. Kysyn itseltäni, miten subjektiivista kokemuksellisuutta ja unta objektiivisena materiana voitaisiin tutkimuksessa yhdistää. Palaan kysymykseen tiedon olemuksesta.

Palaan myös #siksitiede-teemaan: unitieteessä parasta on se, että tiedon lisääntyessä myös pimeys laajenee (tämä ei siis ole vain tähtitieteilijöiden etuoikeus!). Tiedämme vähän paremmin siitä, mitä emme tiedä.

Anu-Katriina Pesonen
Sleep & Mind -tutkimusryhmän johtaja
Twitter: anu_katriina
anukatriina.pesonen@helsinki.fi

(PS. Sain Niiniluodon luennolta elämänikäisen ystävän pyytäessäni lainaan luentomuistiinpanoja ystävällisen näköiseltä teoreettisen fysiikan opiskelijalta.)

Supertartuttaja on tavallinen Covid-19-potilas

Hyvin monien ihmisten tartuttajia kutsutaan lehdistössä supertartuttajiksi tai viruslingoiksi. Luulin että he ovat potilaita, jotka ovat muita tehokkaampia tartuttajia. Nyt en enää usko tuohon ainakaan Covid-19:n osalta. Supertartuttaja on todennäköisesti täysin normaali Covid-19-virusta poteva henkilö. Virus on virus on virus on virus. Sen tartunnasta seuraa useimmiten samantapainen taudinkuva eri ihmisryhmissä. Uuden korona-viruksen vaikea tautimuoto liittyy korkeaan ikään, lihavuuteen ja perussairauksiin. Lapsilla oireet ovat lieviä ja tartunta johtaa harvoin vaikeaan sairauteen, vaikka siitäkin on esimerkkejä (S. Riphagen ym. Lancet 2020). Kattavissa seulontatutkimuksissa oireettomia kantajia on noin puolet tartunnan saaneista. Ehkä paras aineisto löytyy italialaisesta Vo:n kylästä, jossa kaikki testattiin (https://www.medrxiv.org/content/10.1101/2020.04.17.20053157v1.full.pdf).

Tähän asti olimme siinä luulossa, että Covid-19-virukseen sairastuneista on lievästi sairaita tai oireettomia kymmeniä kertoja enemmän kuin vaikeaan muotoon sairastuvia. Nyt on myös vasta-ainetestillä päästy tutkimaan väestöä. Kliinisesti sairaiden virus-RNA:n löydöksiä ja Covid-vasta-aineiden testissä positiivisia onkin suurin piirtein saman suuruinen osa väestöä. Ruotsissakin vasta-aineita löytyy vain noin 3 prosentilla (k. HS 26.5.2020). Se on kaukana laumaimmuniteetista.

Miten nämä uudet tiedot muuttavat käsitystä Covid-19-viruksen käyttäytymisestä? Avain on siinä, että taudin alkuvaiheen vähäoireiset potilaat ovat tehokkaita aerosolitartuttajia, ja tositehokkaita ovatkin. Maaliskuun 10. päivänä kirkkokuoro kokoontui 2,5 tunnin harjoituksiin Skagitin maakunnassa USA:ssa. Paikalla oli 61 kuorolaista. Siinä vaiheessa alueella ei ollut yhtään Covid-19-tapausta ja ulkonaliikkumiskielto Washingtonin osavaltiossa julistettiin vasta kaksi viikkoa myöhemmin. Maaliskuun 17. päivään mennessä usea kuorolainen oli sairastunut hengitystieinfektioon, mikä herätti terveysviranomaiset. Muutaman viikon kuluessa 52 kuorolaista oli sairastunut ja suurella osalla heistä todettiin Covid-19-infektio. Kolme joutui tehohoitoon ja kaksi kuoli. Tartuttajalla itsellään oli vain lieviä oireita. (K. Haner ym. Morbidity and Mortality Weekly Report 2020).


Kaavakuva havainnollistaa yhden ainoan henkilön pärskeistä sairastuneiden valtavaa määrää. Yksityisyyden suojan takia tarkkaa istumajärjestystä ei ole julkistettu. Tartuttaja on väritetty punaisella. Sairastuneet ovat vaalean ruskeita ja terveet valkoisia.

Laulavia viruslinkoja on nähty myös Suomessa. Naisten päivän juhlassa lauloi ilmeisesti useampikin kuoro. On todennäköistä, että yritysjohtaja John Hartwallin syntymäpäivillä on myös laulettu – ainakin syntymäpäivälaulu. Siitä tuli traagisesti hänen kuolinlaulunsa. Yhteislaulu voi lisätä tartuntariskiä monestakin syystä. Laulajien hengitys on syvää ja he ovat lähellä toisiaan. Hyvä että kuorot laulavat nyt etänä ja tekevät hienoja ”kotikonsertteja” (katso YouTubesta Herttoniemen soinnun Leijonakuningas).

Näiden tapausselostusten perusteella tehokkaan aerosolitartunnan ikkunan on pakko olla lyhyt – kenties vain joitain päiviä, koska näitä massatartuntoja on kuitenkin pieni osa kaikista tartuntaketjuista. Taudin alkuvaiheessa aerosolileviäminen on kuitenkin murskaavan tehokasta. Olli Vapalahden mukaan virusta löytyy 2,5 päivää ennen oireiden alkua (https://www.nature.com/articles/s41591-020-0869-5). Oireiden alkaessa virusmäärä on suurimmillaan ja hiipuu muutamassa päivässä. Onkin ”puhdas” (lue likainen) sattuma, jos oireeton tartunnan saanut kävelee vajaan viikon tartuntaikkunan aikana ihmisruuhkaan, viettää siellä pari tuntia ja tartuttaa lähes kaikki ympärillään olleet (84 % kirkkokuorosta). Toinen viruslinko makaa tartuntaikkunan takana tukevasti kuumeessa kotona eikä pääse jakelemaan virusta.

Tärkeä tieto Skagitin kirkkokuoron sairastuneista on oireisten, mutta Covid-testillä negatiivisten melko suuri määrä. Se sopii hyvin siihen, että virus elää vain lyhyen aikaa ylähengitysteissä. Varmuus tästä saadaan vasta kun testissä negatiivisten Covid-vasta-aineet tutkitaan. Samoin olisi mielenkiintoista tietää, löytyykö terveinä pysyneistä ja virustestissä negatiivisilta kuitenkin Covid-vasta-aineita.

Jos olisin Covid-19, lempipaikkani olisi kesällä Ruotsin laiva ja loppusyksystä kosteat pikkujoulut. Olli Vapalahti kirjoitti: ”Silloin kun sattuu sopiva tilanne, tila ja ihmisjoukko, niin shit hits the fan…”

Näyttää siltä, että olemme pandemian kanssa tekemässä vasta tuttavankauppaa ja niskalenkki on kaukana. Aerosolitartunnan tehokkuus tekee tartuntojen estämisen vaikeaksi ilman rajoituksia. Viimeaikaisten havaintojen perusteella luulen, että Suomen linja on sittenkin ollut Ruotsia parempi, koska Covid leviää tehokkaasti infektion alkuvaiheessa, jolloin henkilö on vielä oireeton tai lieväoireinen. Laumaimmuniteetti on vielä kaukana ja vasta rokote tulee rauhoittamaan tilanteen – toivottavasti. Eristäytyminen, etäisyyden ottaminen ja maskilla suojautuminen auttavat tässä vaiheessa parhaiten rajaamaan epidemiaa.

Kiitän Olli Vapalahtea blogitekstiin tekemistään kommenteista.

Hannu Sariola
kehitysbiologian professori, Helsingin yliopisto
lastenpatologian ylilääkäri, HUSLAB

Viitteet

Shelley Riphagen, Xabier Gomez, Carmen Gonzalez-Martinez,Nick Wilkinson, Paraskevi Theocharis. Hyperinflammatory shock in children during COVID 19 pandemic. Lancet Published Online May 6, 2020 https://doi.org/10.1016/S0140-6736(20)31094-1

Kea Haner, Polly Dubbel, Ian Capron, Andy Ross, Amber Jordan, Jaxon Lee, Joanne Lynn, Amelia Ball, Simranjit Narwal, Sam Russell, Dale Patrick, Howard Leibrand. High SARS-CoV-2 attack rate following exposure at a choir practice – Skagit county, Washington, March 2020. Morbidity and Mortality Weekly Report vol. 69: 606-610, 2020. http://dx.doi.org/10.15585/mmwr.mm6919e6

Asiaa eleistä

Suvi Stolt

Ihmisten välinen vuorovaikutus pohjaa sanoihin ja lauseisiin, mutta myös ilmeisiin ja eleisiin. Kielellinen viesti ja sen rinnalla esitetyt eleet ja ilmeet luovat yleensä sujuvan kokonaisuuden ja täydentävät toisiaan, ja kuulijan on helppo ymmärtää viestiä. Mikäli viestiin sisällytetyt sanat ja eleet ovat keskenään ristiriitaisia, kuulija joutuu pohtimaan mitä puhuja oikeastaan tarkoittaa – usein viestin tulkinta tehdään tällaisissa tilanteissa juuri eleiden ja ilmeiden perusteella. Eleillä ja ilmeillä voidaan kertoa asioista tai viitata niihin ilman sanojakin. Eleillä ja ilmeillä on siis vuorovaikutustilanteissa huomattava merkitys.

Myös aivan pienet lapset käyttävät eleitä kommunikoinnissaan. Eleiden käyttö alkaa yleensä ensimmäisen ikävuoden lopulla. Ensimmäisiä lapsen omaksumia eleitä on käsien ojentaminen ja oman tahdon, esimerkiksi syliin haluamisen, esittäminen tällä tavoin. Kiinnostuksensa kohteita lapset alkavat osoittaa aluksi koko kädellä ja tämä ele muotoutuu vähitellen osoituseleeksi. Pikkuhiljaa lapset alkavat myös vilkuttaa, nyökkäävät hyväksymisen merkiksi ja kieltävät päätä pudistamalla.

Suomea omaksuvista lapsista 37% käyttää osoituselettä yhdeksän kuukauden iässä, 91% vuoden iässä ja 100% 15 kuukauden iässä. Vastaavat prosenttiosuudet vaikkapa vilkuttamiselle ovat 51%, 91% ja 100%. Eleiden omaksumisessa tapahtuu siis huomattava harppaus ensimmäisen ikävuoden lopulla ja toisen ikävuoden alussa. Eleiden ja kehittyvän ymmärtävän kielen hallinnan avulla lapset pystyvätkin kommunikoimaan jo kohtuullisen runsaasti toisen ikävuoden alkupuolella, vaikka eivät vielä sanoja tai lauseita sanokaan. Eleiden käyttö kommunikaatiossa on yleensä hyvin runsasta toisella ikävuodella, mutta niiden rooli kommunikaatiossa vähenee kielitaidon kehittyessä lapsen oppiessa vähitellen ilmaisemaan asiansa sanoin ja lausein.

Onko varhaisella eleiden kehityksellä merkitystä lapsen kehittyvälle kielitaidolle? Asiaa on tutkittu kohtuullisesti ja on todettu, että eleitä varhain runsaasti käyttävät lapset omaksuvat myös kieltä aktiivisemmin kuin ikätoverinsa. Syytä on pohdittu eri tutkijoiden toimesta. On esimerkiksi ajateltu, että lapsen näyttäessä eleen avulla oman huomion kohteensa aikuinen nimeää sen. Kun huomion kohde lapsen ja aikuisen välillä on näin valmiiksi yhteinen, on lapsella mahdollisuus omaksua uusi sana helposti. Toisin sanoen, lapsen ei siis tarvitse etsiä uuden sanan viittauskohdetta erikseen ympäristöstä, sillä se on jo valmiiksi tiedossa. Aktiivinen eleiden käyttö tekee mahdolliseksi lapsen osallistumisen vuorovaikutustilanteeseen ja näin lapselle kertyy kokemusta erilaisista vuorovaikutustilanteista ja niiden piirteistä (esim. vuoronvaihto, katsekontaktin käyttö).

Eleiden kehitystä arvioimalla on pyritty tunnistamaan myös heikosti kielellisesti kehittyviä lapsia. On esimerkiksi osoitettu, että ne pikkukeskosena syntyneet (syntyneet <32 raskausviikolla ja/tai syntymäpaino ≤1500g) lapset, jotka omaksuvat eleitä ikätovereitaan selvästi hitaammin toisen ikävuoden alkupuolella, ovat omaksuneet myös heikommat kielelliset taidot toisen ikävuoden lopulla. Eleiden varhainen kehitys näyttäytyykin nykytietämyksen valossa yhtenä sellaisena varhaisen kielellisen ja kommunikaation kehityksen piirteenä, jota voidaan hyödyntää riskilasten kliinisessä kehitysseurannassa.

Nykyisin on jo olemassa normitettuja ja validoituja varhaisen kielen ja kommunikaation kehityksen arviointimenetelmiä, joissa myös eleiden kehitys huomioidaan. Nämä menetelmät pohjaavat uusiin tutkimustuloksiin, joissa on todettu varhaisen kielen kehityksen eri piirteiden merkitys kielen kehittymisen prosessissa. Uudet normitetut arviointimenetelmät antavat mahdollisuuden tunnistaa heikosti kehittyviä lapsia jo varhain. Varhainen tunnistaminen tekee mahdolliseksi myös varhaisen tuen järjestämisen.

Suvi Stolt
logopedian ja lapsen kielen kehityksen dosentti, logopedian yliopistonlehtori

Solut 2.0

 

Ihmiset, kuten muutkin eläväiset, on tehty soluista. Kaikki menee yleensä terveyden kannalta hyvin, mikäli oikeanlaisia soluja on oikea määrä oikeissa paikoissa. Jos taas asia ei ole näin, on suuri todennäköisyys sille, että elämä ei ole parasta mahdollista, vaan henkilöä on kohdannut sairaus tai vamma. Lääketieteessä käytämme monia hoitoja ja lääkkeitä, joilla solujen toimintaa yritetään parantaa, mutta toisinaan tilanne on sellainen, että paras hoito on antaa ihmiselle uusia soluja. Punasolujen siirto on sairaaloiden rutiinia ja esimerkiksi hematologisissa sairauksissa luuytimen kantasolusiirrot ovat parhaassa tapauksessa parantava hoito, ja ihminen voi elää uusien solujen kanssa loppuikänsä terveenä taudistaan.

Soluterapiakin jakautuu moneksi ja kehittyy sitä mukaa, kun opimme uutta. Verta muodostavien solujen lisäksi muiden kudoskantasolujen käyttö on laajentunut esimerkiksi mesenkymaalisilla (MSC) soluilla tehtäviin terapioihin, joista on saatu jo myytäviä valmisteitakin. Osa saaduista tutkimustuloksista on vielä epävarmoja ja keskustelun kohteena, mutta yli 900 MSC tutkimusta on edelleen käynnissä. Monikykyisten alkion (ES) ja indusoitujen (iPS) kantasolujen kliiniset kokeet alkoivat 5-10 vuotta sitten, ja niillä yritetään hoitaa mm. Parkinsonin tautia, ALS:ia ja silmäsairauksia. Tietoa on kertynyt vasta jonkin verran, mutta ainakin solujen turvallisuus on osoittautunut pelättyä paremmaksi. Monikykyisten solujen ajatellaan sisältävän riskin kasvaimille, koska ne ovat -no, monikykyisiä. Huolta lisää myös se, että ennen käyttöä soluja yleensä viljellään pitkään laboratoriossa, jolloin haitallisten mutaatioiden kertyminen on mahdollista. Kasvainten riski ei kuitenkaan näytä toteutuneen.

Tehtyjen tutkimusten mukaan monikykyiset solut näyttäisivät olevan turvallisia, mutta käytön hyödyllisyydestä ei silti ole vielä olemassa laaja-alaista näyttöä. Hoitojen yksilöllisen luonteen ja mm. kalliin hinnan vuoksi suurta järjestelmällistä ja esimerkiksi sokkoutettua koeasetelmaa on kuitenkin vaikea luoda. Sen sijaan yksittäisten potilaiden merkittäviäkin edistysaskeleita on julkaistu. Hiljattain raportoitiin Parkinsonin tautia sairastavan 69-vuotiaan vastaanottajan toimintakyvyn ja elämänlaadun parantuminen sen jälkeen, kun hänelle oli siirretty autologisia, eli omista ihon soluista indusoituja ja sitten erilaistettuja dopaminergisiä soluja (1). Solut siirrettiin kahdessa vaiheessa 6 kk välein ja seuranta-aika oli 24 kuukautta ensimmäisestä siirrosta.

Soluterapiaa voidaan käyttää myös niin, että siirrettävät solut sisältävät hyödyllisiä tai henkilöltä puuttuvia tekijöitä. Perinnöllisten tautien hoidossa siirrettäviin soluihin voidaan lisätä puuttuva geeni tai korjata potilaan geenivirhe. Soluihin voidaan myös liittää esimerkiksi syöpään tarttuvia tekijöitä, joilla saadaan immuunipuolustus tai syöpälääke kohdistettua taudin aiheuttajaan. Aineenvaihduntasairauksissa näyttäisi olevan hyödyllistä valjastaa solut tuottamaan puuttuvia liukoisia tekijöitä, ja esimerkiksi sirppisolutaudissa viallisen hemoglobiinin tilalle voidaan valmistaa punasoluja, jotka tuottavat sikiökauden hemoglobiinia. Kun muokkaus tehdään kantasoluissa, on mahdollista, että tällaisten solujen vastaanottaja pääsee pysyvästi eroon kuukausittaisista punasolusiirroista. Tähän mennessä suoritetut kokeet koskevat siis vasta yksittäisiä potilaita, mutta tulokset ovat lupaavia.

HUS, Helsingin yliopisto ja SPR Veripalvelu ovat reilu vuosi sitten aloittaneet yhteistyön, jossa tavoitteena on kehittää soluterapiaa Meilahden akateemisella lääketiedekampuksella. Suomi on pieni maa, ja valtaosa varsinkin yleisiin tauteihin kohdistuvista uusista hoidoista tullaan varmasti kehittämään aivan muualla. Meillä on kuitenkin myös sellaisia sairauksia, jotka täällä paljon yleisempiä, eikä niiden hoitaminen ole kansainvälisen lääkekehityksen ydinaluetta. Voimme mainiosti opetella muiden kehittämien uudenlaisten soluterapioiden käyttöä ja samalla edistää joitain omia translationaalisia biologis-lääketieteellisiä projekteja. Solujen käyttäytyminen ja esimerkiksi geeninmuokkauksen tekniikat ovat samanlaisia joka puolella maailmaa, vaikka sairaudet ja kiinnostuksen kohteet vaihtelevat. Kampuksellamme on hyvää kantasoluosaamista, terveydenhuoltomme toimii, potilaat ja yhteiskunta ovat tutkimusmyönteisiä ja yhteistyö Meilahden alueella ja muiden Suomen tutkijoiden kanssa on vaivatonta. Omien soluterapioiden tähtäin on nyt asetettu kolmen vuoden päähän, jolloin toivotaan, että myös meillä on käytössä uusia, päivitettyjä soluja ja hoitoja potilaiden parhaaksi.

Dosentti Kirmo Wartiovaara
Helsingin yliopisto

Pari viitettä:
1. Schweitzer JS et al. (2020) Personalized iPSC-Derived Dopamine Progenitor Cells for Parkinson’s. N Engl J Med 382:1926-1932 DOI: 10.1056/NEJMoa1915872
2. Hyvä, perusteellinen soluterapiakatsaus: Erin A. Kimbrel and Robert Lanza (2020) Next-generation stem cells — ushering in a new era of cell-based therapies. Nature reviews Drug Discovery https://doi.org/10.1038/ s41573-020-0064-x