Mitä ovat ennakko-oletuksemme ihmismielestä?

Tiedostamattomat ennakko-oletukset muovaavat tulkintojamme, asenteitamme, arvioitamme ja päätöksiämme erilaisin tavoin. Tätä ei enää pidetä pelkästään psykologisena kuriositeettina, vaan valistuneet työyhteisöt ovat pyrkineet ottamaan ilmiön huomioon henkilöstöpolitiikassaan, koska on mahdollista, että esimerkiksi sukupuoleen, etnisyyteen tai ihonväriin liittyvät ennakko-oletukset voivat vaikuttaa arvioihin, joita teemme ihmisten sopivuudesta erilaisiin työtehtäviin.

Minkälaiset tiedostamattomat ennakko-oletukset puolestaan muovaavat käsityksiämme itse tiedostamattomista ennakko-oletuksista itsestään ja niiden vaikutuksista käyttäytymiseemme? Joku voisi kysyä, miksei evoluutio ole kehittänyt täydellisen rationaalista älyä, joka ottaisi päätöksenteossaan  huomioon vain relevantit, asiaankuuluvat tekijät, ja jonka toimintaa eivät tiedostamattomat, mahdollisesti irrationaaliset tekijät häiritse? Toinen puolestaan saattaa vakaasti olla sitä mieltä, että tekee vain harkittuja, rationaalisia johtopäätöksiä ilman epämääräisiä tiedostamattomia vaikutteita. Mistä viitekehyksestä tulkitsemme psykologisia tutkimustuloksia?

Kansantajuistetun psykologian piirissä yksi keskeinen, useimmille tiedostamaton ihmismieltä koskeva ennakko-oletusten lähde on länsimaisen filosofian analyyttinen, loogisuutta ja tietoisen ajattelun ensisijaisuutta korostava perinne, joka on ollut vahvasti läsnä esimerkiksi kognitiivisen psykologian kehityksessä 1940-luvulta lähtien. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten kuvataan erilaisia inhimillisen ajattelun vinoumia ja päättelyn ja päätöksenteon eroja rationaaliseen tai normatiiviseen ajatteluun. Rationaalisuus tässä viitekehyksessä liittyy tietoiseen, loogisia päättelysääntöjä noudattavaan ajattelun ihanteeseen.

Vaikka kognitiotieteen piirissä tehtiin ensimmäiset kokeilut keinotekoisten hermoverkkojen kanssa jo 1950-luvulla (McClelland, J. L., Rumelhart, 1986), niillä ei päästy sen aikaisilla datamäärillä kovin pitkälle ja painopiste kognitiotutkimuksessa säilyi siinä, miten ihmisen tulisi loogisesti käsitellä informaatiota ratkaistakseen erilaisia ongelmia (Simon, 1979). Mallina pidettiin filosofian piirissä kehitettyä formaalia logiikkaa, johon pitkälti perustuu nykyaikainen informaatioteknologia.

Esimerkiksi päätöksenteossa ihmisten oletettiin noudattavan erityisiä loogisia ajattelusääntöjä tai päätöksentekostrategioita, kuten ”painota kunkin vaihtoehdon kunkin ominaisuuden hyöty sen tärkeyden mukaan ja summaa hyödyt yhteen, niin valitset parhaan vaihtoehdon” (Payne, Bettman, & Johnson, 1988). Näin ainakin ideaalitilanteessa. Poikkeamien ideaalitilanteista oletettiin johtuvan ihmisen kognitiivisen järjestelmän, kuten työmuistin rajoituksista, jolloin usein optimaalisemmaksi oletettiin yksinkertaisemmat päättelysäännöt, kuten valitse vaihtoehto, joka on paras tärkeimmän ominaisuuden suhteen.

Tutkijoiden kiusana kuitenkin olivat koehenkilöiden intuitiot ja laboratorioon koehenkilöiden elämästä tunkevat henkilökohtaiset merkitykset, jotka koettiin häiriömuuttujiksi. Jotta päätöksentekostrategioita olisi ollut mahdollista tutkia objektiivisesti, koehenkilöiden olisi tullut käyttää päätöksissään ainoastaan kokeenjohtajien näille antamia tietoja.

Osa tutkijoista pyrki eroon merkityksistä esimerkiksi käyttämällä koehenkilöiden kannalta täysin merkityksettömiä ärsykkeitä, kuten abstrakteja kuvioita tai merkityksettömiä tavuja (Bagassi & Macchi, 2016), osa taas alkoi tutkia sitä, miten intuitiot erosivat rationaalisesta ajattelusta, jota formaali logiikka tai tilastollinen päätöksentekotiede tutki (esim. Kahneman, 2003).

Samaan tapaan visuaalisen havainnon oletettiin tapahtuvan siten, että aivot kokoavat yksinkertaisista piirteistä, kuten rajaviivoista, yhä monimutkaisempia kokonaisuuksia (Marr, 1982). Taustalla oli tässäkin analyyttinen ajatus siitä, että jos hajotamme kuvat osiin, ne muodostavat yhä yksinkertaisempia ja yksinkertaisempia osia, kunnes lopulta päädymme visuaalisen informaation perusosasiin. Aivojen ajateltiin luovan visuaaliset havainnot päinvastaisella prosessilla, kooten ne loogisesti yksittäisistä osista erilaisia sääntöjä noudattamalla. 1970-luvulla tällaisia teorioita oli jo mahdollista mallintaa tietokoneilla, jotka nekin olivat analyyttisen perinteen tuote.

Toisinajattelijoitakin analyyttiselle perinteelle on ollut: esimerkiksi  Gary Klein (1993) kuvasi päätöksentekoa luonnollisissa ympäristöissä ja totesi sen eroavan huomattavasti analyyttisestä ideaalista. Esimerkiksi palomiehet eivät tee vertailua vaihtoehtojen välillä, vaan tunnistavat suoraan tilanteen perusteella sopivan toimintamallin.

Havaintopsykologian puolella James J. Gibson (1979) oli sitä mieltä, että näemme kolmiulotteisen näkymän suoraan. Toisin sanoen tilan tuntu ei synny siten, että päättelemme tiedostamattamme erilaisista vihjeistä esineiden sijainnin kolmiulotteisessa tilassa, vaan ne ovat paikoillaan jo havainnossamme. Gibson ei itse asiassa ollut ensimmäinen, joka esitti tällaisia näkemyksiä suorasta havaitsemisesta.

Ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty (1962), joka oli perehtynyt saksalaisen Gestalt-psykologian perinteeseen ja silloin uuteen tieteenalaan, neuropsykologiaan, esitti vastaavan tyyppisiä ajatuksia suorasta havaitsemisesta jo vuonna 1945. Merleau-Pontyn mukaan havaintomme eivät koostu osien yhdistelystä, vaan havaintomme ovat ensi sijassa kokonaisuuksia ja yksityiskohtien analysointi tapahtuu vasta tämän jälkeen. Analyysi on ajattelun, siis lähinnä omien ennakkoluulojemme ohjaamaa, eikä kerro itse havaintokokemuksen synnystä mitään.

Kannattaa huomioida, että Merleau-Ponty ei edustanut analyyttisen filosofian perinnettä, vaan akateemiselle psykologialle vieraampaa ns. mannermaisen filosofian fenomenologista suuntausta, joka korosti reflektoimattoman kokemisen ensisijaisuutta ajattelun sijaan.

Fenomenologisen ja analyyttisen perinteen suhde ajattelemiseen ja kokemiseen on jokseenkin päinvastainen: siinä missä analyyttinen perinne pitää subjektiivista kokemusta loogista ajattelua häiritsevänä tekijänä, fenomenologian mukaan ajattelumme ennakkokäsitykset vaikeuttavat pääsyä kokemuksiin sellaisena kuin ne ilmenevät reflektoimattomana. Mielenkiintoista kyllä myös kokeellisen psykologian piiristä on noussut näkemyksiä, joiden mukaan ajattelu voi vieraannuttaa ihmisen omista kokemuksistaan (Schooler & Schreiber, 2004).

Gibsonin ajatus siitä, että näemme visuaalisen näkymään suoraan, ilman välivaiheita jotka analysoivat näkymän ja kokoavat yksityiskohdista havaitun näkymän, tuntuu erikoiselta, jos on tottunut ajatukseen tietokoneen kaltaisesta, loogisesti toimivasta mielestä. Viimeaikainen neurotiede on kuitenkin avannut keinoja ymmärtää mekanismeja, joilla tällainen suora havaitseminen olisi mahdollista.

Ensiksikin, näköjärjestelmä ei välittömästi luo yksityiskohtaista kuvaa näkymästä, vaan havainto alkaa ydinkohdat sisältävästä rautalankamallista ja yksityiskohtien tarkastelu tapahtuu tämän mallin puitteissa tarkkaavaisuutta kohdistamalla (Crick & Koch, 2003; Hochstein & Ahissar, 2002). Analyyttinen havainto, kuten Merleau-Ponty väitti, todellakin seuraa vasta kokonaishahmon havaitsemisen jälkeen, ja havainto on lähtökohtaisesti hypoteesi, jota tarkennetaan yksityiskohtien tarkastelulla. Aivoissa tämä tarkoittaa monimutkaista, vuorovaikuttavaa tiedonvaihtoa eri aivoalueiden välillä, ei loogisiä päättelysääntöjä.

Suora havaitsemisen fenomenologia, jota sekä Gibson että Merleau-Ponty kuvailevat, ja Kleinin kuvaama tunnistamiseen perustuva päätöksenteko voi myös liittyä aivojen ennakoivaan tapaan toimia (Clark, 2013). Kun avaan silmät, minulla on yleensä edessäni sama näkymä kuin laittaessani ne kiinni. Aivojeni ei tarvitse joka hetki rakentaa näkymää tyhjästä, lähtien pienimmistä visuaalisista yksityiskohdista, vaan se voi ennakoida suurimman osan näkymän ydinkohdista, toimia niiden varassa ja hakea tietoa yksityiskohdista silloin kun se on tarpeen.

Aivot pystyvät mukautumaan kameleonttimaisesti ympäristöönsä niin hyvin, etteivät samanlaisena toistuvat ilmiöt edes aiheuta aivoissa mitattavaa vastetta – mikä puolestaan selittää hyvin sen, miksi alamme helposti pitää asioita niin itsestään selvinä, ettemme edes huomaa niitä.

Ihmisen toimintaa olisi vaikea ymmärtää ilman tällaista kykyä ennakoida tulevaa; miten esimerkiksi osuisimme palloon pallopeleissä, jos havaintomme pitäisi aina rakentaa yksityiskohdista alkaen, jonka jälkeen olisi valittava sopiva motorinen reaktio havaintoon? Hermosignaalit ovat esimerkiksi tietokoneeseen verrattuna toivottaman hitaita.

Toinen fenomenologiasta nouseva idea, jota Merleau-Ponty painottaa, on se, että myös jako mieleen ja ruumiiseen, tai vastaavasti subjektiiviseen ja objektiiviseen, on sekin ajattelumme luoma ennakko-oletus, ei asioiden todellinen tila. Kokemuksemme ovat pohjimmiltaan ruumiillisia, eikä ajattelumme elä siitä irrallaan. Tämän tekstin alussa käsitelty tilanne, jossa rationaaliseen päätöksentekoon sotkeutuu irrationaalisia tekijöitä, juontaa nimenomaisesti ajatuksesta, että on olemassa objektiivisesti paras vaihtoehto, johon on mahdollista päästä rationaalisella ajattelulla – formaalilla logiikalla –  mutta jonka subjektiiviset vaikuttimet, kuten tunteet, estävät.

Tällekään analyyttistä ajattelua ja logiikkaa korostavalle teorialle ei löydy tukea: Antonio Damasio (1994) esimerkiksi kuvaa potilasta, joka menetti aivovamman seurauksena kykynsä kokea tunteita, mutta säilytti muuten normaalit älyllisen kykynsä. Mielenkiintoista kyllä aivovamman seurauksena ei syntynyt ylivertaisen rationaalista päätöksentekijää, jota irrationaaliset emootiot eivät häiritse, vaan ihminen, jolle päätösten tekeminen oli lähes mahdotonta. Näyttäisi siltä, ettei ajattelu ole rationaalinen herra talossa ja tunteet irrationaalinen renki, vaan läheisesti tunteisiin linkittyvät keholliset prosessit lopulta vastaavat mieltymysten synnystä ja ajattelu on ainoastaan päätöksentekoa tukevaa toimintaa.

Juuri mikään päätöksistämme ei tapahdu tyhjiössä, vaan hyödynnämme päätöksenteossa usein tiedostamattamme kaikkea kokemusta, jota olemme elämämme aikana ehtineet saada. Tiedostamatonta ei pidä ymmärtää tässä freudilaisena alitajuntana, joka elää omaa elämäänsä ja ohjailee ihmisiä heidän tietämättään; pikemminkin kyse on siitä, ettemme yleensä ole tietoisia siitä, että oma perspektiivimme on yksi monista mahdollisista ja että maailmaa voisi käsitteellistää ja luokitella lukemattomin eri tavoin.

Havaintomme ja käsityksemme asioista myös perustuvat ennakointiin, joka on tiedostamatonta: jos havainnollemme on useita mahdollisia selityksiä, valitsemme automaattisesti todennäköisimmän. Todennäköisyyden arviointi vaatii tietoa ilmiöiden yleisyydestä, joka puolestaan perustuu kokemuksiimme; ei objektiiviseen tietoon, johon meillä ei yleensä ole pääsyä. Se, että tunteet tai tiedostamattomat ennakko-oletukset vaikuttavat päätöksiimme ja havaintoihimme, ei siis itsessään ole irrationaalista. Rationaalinen toiminta sen sijaan olisi mahdotonta ilman että toisimme päätöksiimme mukaan omia aikaisempia kokemuksiamme.

Ongelma ei siis ole niinkään tiedostamattomissa ennakko-oletuksissa tai siinä, miten teemme johtopäätöksiä saamastamme tiedosta, vaan siinä, kuinka vinoutunut se otos maailmasta on, johon suhteutamme saamamme tiedot päätöksentekotilanteessa. Looginen ja analyyttinen lähestyminen itsessään on harvoin ratkaisu inhimillisiin ongelmiin, mutta se voi olla avuksi silloin, kun ihminen on tietoinen omien kokemustensa rajoituksista.

Tuomas Leisti
Tutkijatohtori
Psykologian ja logopedian osasto

Lähteet:

Bagassi, M., & Macchi, L. (2016). The interpretative function and the emergence of unconscious analytic thought. In L. Macchi, M. Bagassi, & R. Viale (Eds.), Cognitive unconscious and human rationality (pp. 43–76). Cambridge, MA, USA: MIT Press.

Clark, A. (2013). Whatever next? Predictive brains, situated agents, and the future of cognitive science. Behavioral and Brain Sciences, 36, 181–253. https://doi.org/10.1017/S0140525X12000477

Crick, F., & Koch, C. (2003). A framework for consciousness. Nature Neuroscience, 6, 119–126. https://doi.org/10.1038/nn0203-119

Damasio, A. (1994). Descartes’ error: Emotion, reason, and the human brain. New York, USA: Putnam Publishing.

Gibson, J. J. (1979). The ecological approach to visual perception. Boston: Houghton Mifflin.

Hochstein, S., & Ahissar, M. (2002). View from the top: Hierarchies and reverse hierarchies in the visual system. Neuron, 36, 791–804.

Kahneman, D. (2003). A perspective on judgment and choice: mapping bounded rationality. The American Psychologist, 58(9), 697–720. https://doi.org/10.1037/0003-066X.58.9.697

Klein, G. A. (1993). A recognition primed decision ( RPD ) model of rapid decision making. In G. A. Klein, J. Orasanu, R. Calderwood, & C. E. Zsambok (Eds.), Decision making in action: Models and methods (pp. 138–147). Norwood, NJ: Ablex.

Marr, D. (1982). Vision: A computational investigation into the human representation and processing of visual information. Cambridge, MA, USA: MIT Press.

McClelland, J. L., Rumelhart, D. E. (1986). Parallel distributed processing. Explorations in the Microstructure of Cognition. Cambridge, MA, USA: MIT Press.

Merleau-Ponty, M. (1962). Phenomenology of perception. London, UK: Routledge & Kegan Paul.

Payne, J. W., Bettman, J. R., & Johnson, E. J. (1988). Adaptive strategy selection in decision making. Journal of Experimental Psychology: Learning, Memory, and Cognition, 14, 534–552.

Schooler, J. W., & Schreiber, C. A. (2004). Experience, meta-consciousness, and the paradox of introspection. Journal of Consciousness Studies, 11, 17–39.

Simon, H. A. (1979). Information processing models of cognition. Annual Review of Psychology, 30, 363–396.

Mitä taikatemput kertovat tietoisuudestamme ja vapaasta tahdosta?

Jo ennen tutkijoiden tarttumista tietoisuuteen tutkimuskohteena, taikurit ovat tienneet, kuinka rajoittunut ihmisen mieli on. Monien taikatemppujen takana on tarkkaavaisuuden siirtäminen johonkin tempun suorittamisen kannalta epäolennaiseen, jolloin katsojalle jää illuusio yliluonnollisesta tapahtumasta (Kuhn, Amlani, & Rensink, 2008). Laboratoriotutkimukset ovatkin osoittaneet, että keskittyneen tarkkaavaisuuden ulkopuolelle jääviä kohteita ei välttämättä nähdä ollenkaan, mikä on arkikokemuksemme kannalta yllättävää. Meillä on helposti vaikutelma siitä, että havaitsemme kaiken mitä katsomme (Simons & Chabris, 2000). Havaintoihimme vaikuttavat voimakkaasti erilaiset odotukset ja oletukset, joita meillä on maailmasta, ja näitä manipuloimalla voidaan luoda erilaisia illuusioita.

Visuaalisia illuusioita ja niihin perustuvia temppuja hämmästyttävämpää on taikureiden kyky vaikuttaa suoraan ihmisten käyttäytymiseen. Klassisessa korttitempussa taikuri plaraa nopeasti korttipakan katsojan edessä ja pyytää tätä valitsemaan yhden kortin ja olemaan kertomatta tätä taikurille.  Tämän jälkeen taikuri löytää kyseisen kortin jostain yllättävästä paikasta. Tempun juju on siinä, että katsoja olettaa, että taikuri jollain tavalla lukee katsojan mieltä ja sen jälkeen järjestää saman tai identtisen kortin paikkaan, josta hän sen myöhemmin löytää. Tästä ei kuitenkaan ole kyse.

Consciousness & Cognition -lehdessä taikuri ja psykiatrian jatko-opiskelija Jay Olson paljastaa mihin temppu perustuu (Olson, Amlani, Raz, & Rensink, 2015): Taikuri saa katsojan valitsemaan haluamansa kortin yksinkertaisesti näyttämällä kyseistä korttia pidempään kuin muita plaratessaan pakkaa tämän edessä. Temppu kertoo mielenkiintoisella tavalla siitä, miten meidät saa tarvittaessa toimimaan tavalla, joka tuntuu kumoavan intuitiivisen käsityksemme vapaasta tahdosta.

Miksi valitsemme kortin, jonka olemme nähneet hieman muita pidempään? Tähän ei anneta suoraa vastausta, mutta yksi vastaus voi olla, että kyseiseen korttiin liittyvät edustukset aivoissa jollain tavalla virittyvät ja viritys laukeaa katsojan tehdessä valinnan, ilman tietoisuutta tällaisesta virittymisestä. Samalla tavalla subliminaaliset, havaintokynnyksen alittavat ärsykkeet vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen psykologisissa laboratoriokokeissa virittämällä erilaisia toimintataipumuksia ja –valmiuksia (Dehaene et al., 1998). Tällainen virittyminen auttaa ihmistä ennakoimaan erilaisia tilanteita aktivoimalla niihin sopivia käyttäytymismalleja, jotka auttavat toimimaan tarvittaessa nopeasti ja tehokkaasti tässä ja nyt, ilman tilanteen analysoimisesta johtuvaa viivettä. Eräät kognitiotieteilijät olettavatkin tietoisuutemme olevan eräänlaista jatkuvaa ennakointia, jota ainoastaan korjaillaan aistitiedon perusteella vastaamaan paremmin todellisuutta (Clark, 2013).

Tarve tämänkaltaiseen ennakointiin johtuu ympäristön tarjoamasta valtavasta potentiaalisesta informaatiomäärästä. Luotamme siksi, että suurin osa ympäristön tarjoamasta tiedosta joko pysyy samana tai se ei ole toimintamme kannalta olennaista. Aivot pyrkivät sen vuoksi valikoimaan tietoa hyvin rajoitetusti sieltä, missä se on sekä tehtävän kannalta olennaista että epävarmaa (Friston, Adams, Perrinet, & Breakspear, 2012). Iso osa informaatiosta on toisteista (redundanttia) ja sitä pidetään itsestään selvänä, eikä siihen siksi kiinnitetä huomiota.

Tämä tiedon valikointi riippuu täysin aivojen ennusteista, ja sitä on mallinnettu matemaattisesti informaatioteorian avulla (Friston et al., 2012). Erilaiset ajattelun vinoumat ja harhat myös liittyvät todennäköisesti tämänkaltaiseen tiedonhankinnan rajoittumiseen. Epätavallisessa tilanteessa, jollainen taikatemppujen kohteeksi joutuminen esimerkiksi on, ihmiseltä puuttuvat niin rutiinit kuin ennustettavuuskin ja sen vuoksi alttius joutua manipuloinnin kohteeksi nousee. Tarkkaavuus helposti kohdistuu tällöin yksityiskohtiin, jotka ovat silmiinpistävämpiä, eikä yksityiskohtiin jotka olisivat tehtävän kannalta olennaisia. Tämä siksi, että poikkeustilanteessa yksilöltä puuttuu tieto siitä, mikä olisi olennaista.

Tämä siis aivojen toiminnan näkökulmasta. Jos palataan kortinvalintatehtävään taikatempussa katsojan näkökulmasta, kortti saattaa esimerkiksi tuntua tutummalta ja valitaan siksi. Ihminen ei välttämättä ole reflektiivisellä tasolla edes tietoinen tällaisesta tuttuudesta, vaikka se toimisikin valintojen taustalla. Zajonc (1980) osoitti jo vuosikymmeniä sitten, että pidämme tutusta ärsykkeestä, vaikkei meillä olekaan muistikuvaa sen aikaisemmasta havaitsemisesta. Tuttuuden yhteys niin mieltymyksiin ja valintoihin onkin vahva. Se on esimerkki heuristiikasta, peukalosäännöstä, jota ihmiset käyttävät päätöksissään silloin kun parempaakaan tietoa ei ole tarjolla (Gigerenzer, Todd, & the ABC Research Group, 1999). Heuristiikka on yleensä varsin toimiva.

Arjessa kiinnitämme huomiota asioihin niiden merkitysten perusteella. Koska oletamme ettei kortin valinta ole tempun kannalta olennainen, sillä ei ole merkitystä kannaltamme emmekä siksi myöskään varsinaisesti reflektoi valintaa. Taikuri käyttää tätä hyväkseen. Valintojen tekeminen tällä tavalla on yleistä (Johansson, Hall, Sikström, & Olsson, 2005; Nisbett & Wilson, 1977), koska arjessa joudumme tekemään valtavan määrän päätöksiä, joiden reflektointi nopeasti täyttää tietoisen mielen rajoitetun kapasiteetin.

Olsonin ja kollegoiden tutkimuksen taustalla oli halu tutkia tarkemmin sitä, miten ihmiset selittävät valintojaan tällaisen taikatempun yhteydessä ja minkälaiset taustamuuttujat vaikuttavat ihmisten valintoihin. He tekivät kaksi koetta, ensin Vancouverin kaduilla ja sen jälkeen laboratoriossa. Kadulla 98 prosenttia koehenkilöistä valitsi pidempään näytetyn kortin, ja näistä 91 prosenttia koki tehneensä vapaan valinnan. Koemanipulaatio oli siis harvinaisen tehokas!

Osalta koehenkilöitä myös kysyttiin syytä kortin valinnalle. Reilu puolet kertoi, ettei valintaan ollut mitään syytä, lopuista vajaasta puolesta kolmasosa kertoi, että he näkivät selvästi vain yhden kortin, neljännes koki, että kortti tuli esiin muista korteista ja loppu kolmannes kertoi jonkinlaisen rationalisoinnin valinnalleen. Ihmiset toisin sanoen eivät olleet tietoisia siitä, että heidän valintansa oli manipuloitu.

Osoittaako taikatemppu, ettei ihmisillä ole vapaata tahtoa? Osittaisen vastauksen tähän antaa toinen koe, jossa temppu toistettiin laboratorioissa; tällöin temppu epäonnistui n.  70 prosentissa tapauksista. Laboratorioasetelma erosi ensimmäisestä kokeesta ympäristön lisäksi siinä, että kortit esitettiin koehenkilöille tietokonenäytöltä ja niiden esitysaika oli tarkasti kontrolloitu. Vajaa puolet koehenkilöistä huomasikin, että yksi korteista näkyi pidempään.

Miksi koe onnistuu kun se esitetään kadulla, mutta epäonnistuu laboratoriossa? Yksi syy lienee siinä, että käsin kortteja selatessa yhden kortin näkyminen pidempään helposti voidaan tulkita sattumaksi eikä siihen kiinnitetä sen vuoksi huomiota, kun taas laboratoriossa pidemmälle esitysajalle helposti annetaan jokin merkitys, jolloin se muuttuu reflektoimattomasta havainnosta reflektoiduksi. Psykologiseen kokeeseen tullessaan koehenkilöllä on helposti epäilys jonkinlaisesta huijauksesta, varsinkin jos tällä on takanaan psykologian opintoja.

Olsonin ja kollegoiden mukaan taikuriesityksiin saattaa myös liittyä jonkinlainen sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvä komponentti. Toimintamme helposti synkronisoituu muiden käyttäytymiseen ja sovitamme käyttäytymisemme erilaisten automatisoituneiden skriptien ja normien mukaisiksi. Taikurin kanssa toimiessaan ihminen laumaeläimenä mukautuu taikurin käyttäytymiseen ja tiedostamattaan toimii tämän toiveiden mukaisesti. Laboratoriossa koehenkilö on vapaa tällaisesta sosiaalisesta paineesta.

Palataanpa vapaaseen tahtoon. Jos vapaa tahto ymmärretään vapautena ulkoisista pakottavista voimista – kuten se arkipsykologisesti nähdään (Vonasch, Baumeister, & Mele, 2018)  – tämä tutkimus näyttäisi osoittavan, että vapaa tahto vaatii tietoisuutta valintaan vaikuttavista tekijöistä. Vapaus taikurin manipulaatiosta vaatii siis kortin tuoman tuttuuden tunteen, kortin pidemmän esitysajan ja taikurin intentioiden välisen yhteyden huomaamista ja ymmärtämistä.

Kyse on siis siitä, millaisina vaihtoehdot avautuvat koehenkilölle päätöstilanteessa. Korttitempussa katsojalla ei ole mitään valmista rutiinia, johon luottaa, jolloin valinta kohdistuu heuristisesti tutuimman tuntuiseen vaihtoehtoon. Katsojalla ei ole mitään syytä olla tekemättä tätä valintaa, koska hän ei ymmärrä tulleensa manipuloiduksi.  Emme koe että tietyt tekijät määräävät toimintaamme, jos emme tiedä niistä.

Tilanteessa jossa taikurin juoni on selvillä, valintatilanne avautuu siis koehenkilölle erilaisena, mutta valitettavasti Olson ei sisällyttänyt tämän kaltaista koetilannetta tutkimukseensa. Todennäköisesti tällainen tieto kuitenkin lisäisi katsojien reflektointia. so. huomiota siihen, miten taikuri kortit esittää ja siihen miten he valitsevat kortin. Manipuloiduksi tuleminen on tällöin epätodennäköisempää. Reflektointikyvyn onkin todettu ehkäisevän esimerkiksi valeuutisiin uskomista (Pennycook & Rand, 2019).

Lopuksi vielä huomio laboratorio- ja arkiympäristön eroista. Useinhan tieteellisyyden ehtona on pidetty sitä, että ilmiön pitäisi jollain tavalla saada syntymään laboratorio-olosuhteissa. Olsonin tutkimus osoittaa, että moni arkielämää ohjaava, taikuuden kaltainen ilmiö kääntyy hankalasti laboratoriotutkimuksiin.

Tuomas Leisti
Tutkijatohtori
Psykologian ja logopedian osasto

Lähteet

Clark, A. (2013). Whatever next? Predictive brains, situated agents, and the future of cognitive science. Behavioral and Brain Sciences, 36, 181–253.

Dehaene, S., Naccache, L., Le Clec, G., Koechlin, E., Mueller, M., Dehaene-Lambertz, G., … Le Bihan, D. (1998). Imaging unconscious semantic priming. Nature, 395, 597–600.

Friston, K., Adams, R. A., Perrinet, L., & Breakspear, M. (2012). Perceptions as hypotheses: Saccades as experiments. Frontiers in Psychology, 3, 1–20.

Gigerenzer, G., Todd, P. M., & the ABC Research Group. (1999). Simple Heuristics That Make US Smart.

Johansson, P., Hall, L., Sikström, S., & Olsson, A. (2005). Failure to detect mismatches between intention and outcome in a simple decision task. Science, 310, 116–119.

Kuhn, G., Amlani, A. A., & Rensink, R. A. (2008). Towards a science of magic. Trends in Cognitive Sciences, 12, 349–354.

Nisbett, R. E., & Wilson, T. D. (1977). Telling more than we can know: Verbal reports on mental processes. Psychological Review, 84, 231–259.

Olson, J. A., Amlani, A. A., Raz, A., & Rensink, R. A. (2015). Influencing choice without awareness. Consciousness and Cognition, 37, 225–236.

Pennycook, G., & Rand, D. G. (2019). Lazy, not biased: Susceptibility to partisan fake news is better explained by lack of reasoning than by motivated reasoning. Cognition,  188, 39–50.

Simons, D. J., & Chabris, C. F. (2000). Gorillas in our midst: Sustained inattentional blindness for dynamic events. Perception, 28, 1059–1074.

Vonasch, A. J., Baumeister, R. F., & Mele, A. R. (2018). Ordinary people think free will is a lack of constraint, not the presence of a soul. Consciousness and Cognition, 60, 133–151.

Zajonc, R. B. (1980). Feeling and thinking: Preferences need no inferences. American Psychologist, 35, 151–175.

Olemmeko tahdottomia aivojemme orjia?

Benjamin Libet teki lähes 40 vuotta sitten kuuluisan kokeen, jossa hän osoitti, että aivojen EEG:stä mitattava valmiuspotentiaali edeltää ihmisen tietoista päätöstä liikkua (Libet, 1999). Koehenkilöille oli annettu tehtäväksi liikuttaa sormeaan haluamallaan hetkellä, ja samalla katsoa kellosta, milloin he ensimmäisen kerran kokivat aikomuksen liikuttaa sormeaan. Liikkeen valmisteluun yhteydessä oleva valmiuspotentiaali oli kuitenkin havaittavissa jo lähes sekunnin puolikkaan verran tuota subjektiivista kokemusta aikaisemmin.

Tulos on ollut monella tavalla kiistanalainen, mutta suhteellisen yleinen tulkinta tuloksesta on ollut, että tiedostamattomat neuraaliset prosessit tekevät päätökset, joista tulemme tietoisiksi vasta jälkikäteen. Ajattelullamme ei siis pitäisi – tämän näkökulman mukaan – olla mitään syy-seuraussuhdetta käyttäytymiseemme. Näkemystä kutsutaan epifenomenalismiksi, eikä se ole ideana ollenkaan uusi. Jo 1800-luvulla Thomas Huxley oli sitä mieltä, että tietoisuudella ei ole kausaalista merkitystä ihmisen toiminnassa.

Kansantajuinen tiedejournalismi mielellään tarttuu teemaan ja käsittelee sitä tietoisen mielen ja tiedostamattomien aivoprosessien vastakkainasettelun kautta. Asetelma on herkullinen intuition vastaisuutensa vuoksi: koemmehan olevamme vastuussa käyttäytymisestämme. Tällaisessa vastakkainasettelussa kuitenkin lipsutaan mielenfilosofisesti hämärille vesille: vastakkainasettelu tietoisen mielen – eli subjektiivinen kokevan minän – ja aivojen välillä muistuttaa kartesiolaisen dualismin tapaa nähdä mielen ja aivojen yhteys.

Kartesiolaisella dualismilla viitataan käsitykseen, jonka mukaan sielu – tai nykykielellä mieli tai tietoisuus – on ruumiista ja ylipäänsä fysikaalisesta todellisuudesta irrallinen ilmiö. Epifenomenalismin taustalla oli alun perin juuri ajatus siitä, ettei sielullisten ilmiöiden ole mahdollista vaikuttaa fysikaaliseen todellisuuteen, jossa pätevät deterministiset fysiikan lait.

Ajattelu ei suoraan ohjaa käytöstämme – välissä on monta kerrosta.

Epifenomenalistinen tulkinta Libetin kokeista tuntuu oikealta, kun asiaa lähestytään arkipsykologian näkökulmasta. Kun asiaa tarkastellaan laajemmin ajattelun, tietoisuuden ja käyttäytymisen tutkimuksen näkökulmista, kausaalisuhteet näiden välillä ovat osoittautuneet monimutkaisiksi (aiheesta esim. Baumeister, Masicampo, & Vohs, 2011). Yksinkertaistettuna  kysymys on siitä, ettei ajattelumme suoraan ohjaa käytöstämme, vaan välillä on useita välittäviä kerroksia.

Teemaa havainnollistaa hyvin se, kuinka vaikeaa on päästä eroon esimerkiksi huonoista elämäntavoista: jos ihminen voisi pelkällä tietoisella, rationaalisella päätöksellä lopettaa epäterveellisen ruoan syömisen, liikkumattomuuden, tupakoinnin tai liian alkoholin käytön, ne tuskin olisivat yhteiskunnalle samanlainen ongelma kuin mitä ne ovat. Olemme käyttäytymisessä monesti tiedostamattomien mekanismien, kuten ehdollistumisten ja tapojen orjia.

Libetin tulosten jälkeen on opittu ymmärtämään tietoisuuden aivomekanismeja huomattavasti paremmin. Tietoisuus esimerkiksi näyttäisi olevan yhteydessä tiettyihin aivojen toiminnallisiin piirteisiin, kuten eri aivoalueiden välisen aktivaation keskinäiseen vahvistamiseen (Crick & Koch, 2003) ja tietoisten mielensisältöjen laajaan jakeluun aivoissa (Dehaene ym., 2006). Ei-tietoinen informaatio vaikuttaa aivoissa lähinnä paikallisesti. Monenlainen inhimillinen toiminta vaatii tiedon laaja-alaista välittämistä aivoissa, joten tietoisuudella näyttäisi olevan tehtävä strategisessa, monivaiheisessa tiedonkäsittelyssä.

Tietoisen mielen ja aivojen toiminnan välillä ei näyttäisi olevan mitään ylittämätöntä ristiriitaa; lähinnä kyse on toisiaan täydentävistä tavoista lähestyä samaa ilmiötä. Tietoisuuden neuraalisen perustan ymmärtäminen olisi täysin mahdotonta ilman koehenkilöiden subjektiivisia kuvauksia tietoisuutensa sisällöstä.

Aivojen tarkoitus on pyrkiä toimimaan osana ihmisruumista jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Aivojen ja ihmismielen orientaatio on tulevaisuudessa.

Toisin kuin arkipsykologia ehkä helposti antaa ymmärtää, aivot eivät ole myöskään luonteeltaan vastaanotin, joka passiivisesti rakentaa mielensisäisen mallin todellisuudesta aistinelinten tuoman tiedon pohjalta, ja sen jälkeen rationaalisesti päättää mitä tehdään. Aivojen tarkoitus on sen sijaan pyrkiä toimimaan osana ihmisruumista jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tämä vaatii ennakointia, ja viime vuosina esimerkiksi subjektiivinen, koettu havaintokemuksemme on kuvattu eräänlaisena bayesiläisenä ennusteena todellisuudesta (Clark, 2013).

Aivojen kannalta olennaista on siis pyrkiä jatkuvasti valmistautumaan todennäköisiin havaintoihin ja liikkeisiin, aiemmin opitun perusteella. Omalla toiminnallaan aivot testaavat ennusteidensa paikkansa pitävyyttä ja näitä korjataan jatkuvasti aistitiedon perusteella. Tämä valmistautuminen on tiedostamatonta, mutta se on kokeellisesti havainnoitavissa esimerkiksi nopeampina reaktioaikoina. Päätöksemmekin ovat mitä todennäköisimmin myös ennusteita siitä, minkälainen valinta on kannaltamme paras. Aivojen (ja ihmismielen) orientaatio on tulevaisuudessa.

Taikatemput ja niihin liittyvä psykologinen manipulointi liittyy usein tällaisten ennusteiden hyväksikäyttöön. Koska ihmiset toimivat pitkälti automatisoidusti, taikuri voi käyttää tietoisuutemme rajoituksia hyväkseen esimerkiksi ohjaamalla meidät tekemään haluamiaan asioita – kuten valitsemaan tietyn kortin korttipakasta – tietämättämme (Shalom ym., 2013).

Taustalla tämän kaltaisessa manipuloinnissa on se, että toimintamme pohjana ovat harvemmin tietoiset ajatukset. Sen sijaan reflektoimattomat, ohikiitävät ja jatkuvasti muuttuvat subjektiiviset kokemukset ohjaavat jatkuvasti tekemisiämme. Annamme kokemuksiemme lipua ohi ilman sen kummempaa pohdiskelua. Ajamme esimerkiksi autoa sen kummemmin ajattelematta, kuinka sen teemme. Emme aja autoa kuitenkaan ei-tietoisena, vaan automaattisesti, mutta kuitenkin ei-reflektoivan, subjektiivisen kokemuksen perusteella.

Toimintamme pohjana ovat harvemmin tietoiset ajatukset. Reflektoimattomat, ohikiitävät ja jatkuvasti muuttuvat subjektiiviset kokemukset ohjaavat jatkuvasti tekemisiämme.

Taikatemput perustuvat nimenomaisesti kyvyttömyyteemme reflektoida kokemuksiamme ollessamme temppujen kohteena. Valeuutisten kaltainen mielipiteiden manipulointi myös näyttäisi perustuvat reflektion puutteeseen (Pennycook & Rand, 2019).

Elämäntapaongelmat liittyvät samanlaiseen käyttäytymiseen: jokin ohikiitävä reflektoimaton subjektiivinen kokemus laukaisee käyttäytymisen, joka on pitkällä tähtäimellä haitallinen. Tämä ketju kokemusten ja käyttäytymisen välillä ei kuitenkaan ole täysin deterministinen. Libetkin oli sitä mieltä, että ihmisellä on ”veto-oikeus” käyttäytymiseensä: vaikka valmistautuminen liikkeeseen tapahtuu ennen kuin yksilö tulee siitä tietoiseksi, tämä kuitenkin pysyy tietoiseksi tultuaan olemaan toimimatta.

Tässä Libet tulkintani mukaan sivuaa metakognition ideaa. Monet tutkijat katsovat, että tietoisuus on pohjimmiltaan metakognitiivinen ilmiö, jossa aivot oppivat ymmärtämään omaa toimintaansa ja kontrolloimaan kyseisiä prosesseja epäsuorasti (Cleeremans, 2011). Tällöin myös tietoinen ajattelu tulee mukaan.

Isojen elämäntapamuutosten onnistuminen nähdäkseni liittyy tällaisen metakognition kehittymiseen. On opittava reflektoimaan kokemuksia, jotka laukaisevat jonkin ei-toivotun käytöksen ja pystyttävä rakentamaan uusi tapa reagoida kokemukseen. Usein ihmiset tulevat tietoisiksi vasta kokemuksista, jotka vaativat tietoista toimintaa. Jos ihmisellä on taipumus reagoida mielialan laskuun esimerkiksi syömällä suklaata, mielihalu suklaata kohtaan on helposti ensimmäinen kokemus, johon kiinnitetään huomio. Tätä on kuitenkin edeltänyt reflektoimatta jäänyt mielialan lasku. Tulemalla tietoiseksi mielialan laskusta, yksilö voi valita jonkin muun reagointitavan kuin suklaan syömisen ja opetella uusia tapoja, jolloin reflektion tarve vähitellen häviää.

Reflektiivinen ajattelu on kuluttavaa, joten päämäärän pitäisi olla uusien tapojen opettelussa, ei väärien mielihalujen torjumisessa. Tietoisen, reflektoivan mielen tarkoitus ei ole ohjata jatkuvasti toimintaa, vaan ensisijaisesti tarkkailla, että tekemisemme palvelevat pitkän aikavälin päämääriämme. Se, että asiat luistavat, on merkki siitä, että tietoinen mielemme voi antaa asioiden edetä omalla painollaan ja keskittyä johonkin resursseja vaativaan toimintaan (Botvinick, 2007).

Iso osa ajattelusta ei suoraan edes palvele suoraan mitään kyseiseen hetkeen liittyvää tarkoitusta; ison osan ajasta ajatukset harhailevat esimerkiksi haaveissa tai peloissa. Tällaisenkin aivotoiminnan tarkoitus on pohjimmiltaan valmistautua tulevaisuuteen.

Palataan lopuksi vielä Libetin maineikkaaseen kokeeseen: Schurger, Sitt ja Dehaene (2012) ja useat muut ovat esittäneet, että Libetin koetulos on todellisuudessa artefakta, joka liittyy spontaanin, aaltoilevan hermosoluaktivaation ja spontaanin liikkeen vaihelukittumiseen Libetin asetelmassa. Aktivaation noustessa ihminen havahtuu ensin tarpeeseen liikkua ja myöhemmin tämä johtaa liikkeeseen. Liikkeen ja edeltävän aktivaation välillä on kuitenkin vain korrelaatio, ei syy-seuraus-yhteyttä. Molempien taustalla on spontaanin hermosoluaktiviteetin aaltoilu.

Tuomas Leisti
Tohtorikoulutettava, Psykologian ja logopedian osasto

Baumeister, R. F., Masicampo, E. J., & Vohs, K. D. (2011). Do conscious thought cause behavior? Annual Review of Psychology, 62, 331–361.

Botvinick, M. M. (2007). Conflict monitoring and decision making: Reconciling two perspectives on anterior cingulate function. Cognitive, Affective & Behavioral Neuroscience, 7(4), 356–366.

Clark, A. (2013). Whatever next? Predictive brains, situated agents, and the future of cognitive science. Behavioral and Brain Sciences, 36, 181–253. https://doi.org/10.1017/S0140525X12000477

Cleeremans, A. (2011). The radical plasticity thesis: How the brain learns to be conscious. Frontiers in Psychology, 2, 1–12. https://doi.org/10.3389/fpsyg.2011.00086

Crick, F., & Koch, C. (2003). A framework for consciousness. Nature Neuroscience, 6, 119–126. https://doi.org/10.1038/nn0203-119

Dehaene, S., Changeux, J.-P., Naccache, L., Sackur, J., Sergent, C., & Dahaene, S. (2006). Conscious, preconscious, and subliminal processing: a testable taxonomy. Trends in Cognitive Sciences, 10, 204–211. https://doi.org/10.1016/j.tics.2006.03.007

Libet, B. (1999). Do we have free will?. Journal of consciousness studies, 6, 47-57.

Pennycook, G., & Rand, D. G. (1029). Lazy, not biased: Susceptibility to partisan fake news is better explained by lack of reasoning than by motivated reasoning. Cognition, (September 2017). https://doi.org/10.1016/j.cognition.2018.06.011

Schurger, A., Sitt, J. D., & Dehaene, S. (2012). An accumulator model for spontaneous neural activity prior to self-initiated movement. Proceedings of the National Academy of Sciences, 109(42), E2904-E2913.

Shalom, D. E., de Sousa Serro, M. G., Giaconia, M., Martinez, L. M., Rieznik, A., & Sigman, M. (2013). Choosing in freedom or forced to choose? Introspective blindness to psychological forcing in stage-magic. PloS one, 8(3), e58254.

Psykologia ja (teknologinen) rajapintamme todellisuuteen

Perinteisesti psykologiasta tieteenalana monille tulee mieleen psykoterapia tai psykologinen testaaminen. Itse usein mielelläni kuitenkin korostan sitä, että psykologia empiirisenä tieteenalana sai alkunsa havaintopsykologiasta 1800-luvulla, kun Hermann von Helmholtz alkoi tutkia fysikaalisten ärsykkeiden ja psykologisten kokemusten matemaattisia yhteyksiä. Osoittamalla, että psykologiset erotuskynnykset pystytään kuvaamaan fysikaalisten ärsykkeiden voimakkuuden matemaattisena funktiona, varhainen psykologia siirtyi empiiristen tieteiden joukkoon.

Psykologian ja neurotieteen välinen yhteys tuntuu
hyvinkin loogiselta. Vähemmän tunnettu yhteys
linkittää varhaisen psykologian teknologiaan.

Empiirisen psykologian synty liittyi ajatukseen, että psykologisilla kokeilla pystytään saamaan empiiristä tietoa hermoston toiminnasta. Psykologian ja neurotieteen välinen yhteys tuntuukin arkiajattelun kannalta hyvinkin loogiselta.

Vähemmän tunnettu yhteys linkittää varhaisen psykologian teknologiaan. Aluksi tuo yhteys oli ohut mutta vapaa-ajan käyttömme kannalta huomattava. David Wright nimittäin mittasi kymmenellä koehenkilöllä 1920-luvun lopulla miten kolmella päävärillä (sininen, punainen ja vihreä) pystytään tuottamaan spektrin muut värit. Myöhemmin kehitettiin muuntofunktiot, joilla väri-informaatio pystytään siirtämään koordinaatistosta toiseen: Vihreän, punaisen ja vihreän muodostama tieto voidaan näillä funktioilla muuttaa esimerkiksi tiedoksi valon määrästä, värin saturaatiosta ja värin sijainnista spektrillä.

Wrightin ja saman mittauksen tehneen, rinnakkaisen tutkimusryhmän tietoa käytettiin värielokuvan, -filmin ja -television kehittämisessä 1930-luvulta lähtien, ja Wright itsekin päätyi kehittämään väritelevisiota.

 Värit tuottavat insinöörimielelle vaikeuksia,
koska ne eivät varsinaisesti kuulu fysiikan
vaan psykofysiikan alueelle.

Väri ilmiönä pakotti insinöörit kohtaamaan psykologiset ilmiöt: värihän ei ole näkijästä riippumaton, fysikaalisen maailman objektiivinen ominaisuus, vaan riippuvainen havaitsijan hermoston toiminnasta –  klassinen esimerkki kvaliasta, vain tietoisena kokemuksena olemassa olevasta ilmiöstä. J. A. Ball totesikin jo vuonna 1945 elokuva-alan insinööreille suunnatussa tieteellisessä julkaisussa värien tuottavan insinöörimielelle vaikeuksia, koska ne eivät varsinaisesti kuulu fysiikan vaan psykofysiikan alueelle.

Värifilmin jälkeen havaintopsykologia sai merkittävän roolin väritelevision kehityksessä. Psykologisten kokeiden perusteella tiedettiin, että ihmisen näköaisti on huomattavasti herkempi valoeroille kuin värieroille. Tämän vuoksi väritelevisiojärjestelmä muuttaa kamerasta tulevan, kolmeen pääväriin perustuvan informaatiovirran mustavalko- ja värivirroiksi ja lähettää mustavalkoinformaation huomattavasti leveämmällä kaistalla. Televisiovastaanottimessa tehdään muunnos takaisin kolmeen pääväriin, joiden yhdistelmistä saadaan tuotettua kaikki muut värit, ainakin osapuilleen.

Teknologian monimutkaistuessa psykologian määrä viestintäteknologissa on lisääntynyt huomattavasti. Kuvan ja äänen pakkaaminen on niin digi-television, suoratoiston kuin muidenkin tallenteidenkin toiminnan nykyinen perusta. Häviöllinen pakkaaminen perustuu esimerkiksi psykologiseen tietoon siitä, mitä ihminen pystyy havaitsemaan: sellaista tietoa, jonka havaintokynnys on korkeampi, on mahdollista pakata enemmän, koska emme erota pakkauksesta syntyvää kohinaa.

Sen lisäksi että digitaalinen televisiojärjestelmä perustuu kuvan pakkaamiseen, psykologiseen tietoon perustuvat kuvanlaatumittarit valvovat jatkuvasti lähetyn videon kuvanlaatua ja kontrolloivat käytettyä kaistanleveyttä, jotta kuva pysyy laadultaan mahdollisimman hyvänä. Tällaisesta sovelluksesta Al Bovik sai jopa Emmy-palkinnon vuonna 2015.

Ei ole sattumaa, että digitaaliset ja hermostosignaalit noudattavat samanlaisia periaatteita.
Yhdistävä tekijä on informaatioteoria.

Sekä näköaisti että digitaalinen kuvan- ja videon pakkaaminen perustuvat visuaaliseen piirreanalyysiin. Kun ainoastaan kuvan piirteet lähetetään jokaisen yksittäisen pikselin sijasta, voidaan lähetettävän informaation määrää vähentää huomattavasti. Tämä johtuu siitä, että todellisen maailman luonnolliset ärsykkeet sisältävät paljon redundanttia eli itseään toistavaa informaatiota: esimerkiksi kuvissa vierekkäiset pikselit ovat väriltään ja valovoimaltaan yleensä  hyvin lähellä toisiaan.

Ei ole sattumaa, että digitaaliset ja hermostosignaalit noudattavat samanlaisia periaatteita. Yhdistävä tekijä on informaatioteoria, joka sai alkunsa käytännön ongelmasta, eli siitä, miten saada mahdollisimman paljon tietoa kulkemaan puhelinkaapelissa. Kaapeleiden vetäminen oli puhelinyhtiöille kallista puuhaa, joten ongelman ratkaisun kehittämiseen oli vahvat taloudelliset kannustimet.

Informaatioteoria omaksuttiin nopeasti psykologian piirissä ja se vaikutti vahvasti sekä kognitiivisen että havaintopsykologian kehitykseen: aivoilla nimittäin on samanlainen optimointiongelma, jossa paljon energiaa kuluttavat hermosolut on saatava mahdollisimman tehokkaaseen käyttöön.

Viestintäteknologialla oli toinenkin takaisinkytkentä havaintopsykologiaan: laitteistot. Tutkia ja tietokonenäyttöjä varten kehitetyt kuvaputket osoittautuivat äärimmäisen tehokkaiksi koevälineiksi tietokoneistettuihin koeasetelmiin yhdistettyinä. Kamera tai näyttö toimikin pitkään näön metaforana: näköaistin kontrastiherkkyyden ja näytön tai kameran resoluution mittaamiseen käytettiin saman tyyppisiä, juovastoihin perustuvia ärsykkeitä.

Havaintopsykologian ja kuvateknologian yhteys oli niin vahva, että San Franciscon alueen monet merkittävät havaintopsykologit olivat töissä mm. NASA:ssa ja erilaisissa alan yrityksissä. Psykologi Andrew Watson on esimerkiksi ollut merkittävässä roolissa sekä näön aivomekanismien tutkimuksessa että kuvapakkausmenetelmien, kuten jpeg, kehittämisessä. Tätä nykyä Watson toimii tutkimusjohtajana Applella.

Toinen esimerkki psykologian merkityksessa nykyisessä viestintäteknologiassa ovat digitaaliset kamerat. Naiivisti voisi luulla, että digitaalisten valokuvien laadun paraneminen johtuu siitä, että kehittynyt teknologia pystyy paremmin taltioimaan objektiivisen todellisuuden sellaisena kuin se on. Paradoksaalista kyllä, luonnollisemmat kuvat ovat tulosta siitä, että niitä prosessoidaan jatkuvasti yhä enemmän. Tämä on paradoksaalista kuitenkin ainoastaan, jos oletuksena on että havaitsemme maailman sellaisenaan. Tällainen naiivi näkemys ei tutkimustiedon valossa pidä paikkaansa: todellisuudessa rakennamme koetun havaintotodellisuuden aivojemme tekemien ennusteiden ja havaintotiedon yhteistyönä (Clark, 2013).

Teknologia pyrkii pureskelemaan välittämänsä
informaation sellaiseksi, että se on
vaivattomasti vastaanotettavissa.

Kykymme tunnistaa esimerkiksi värit on laskennallisesti hyvin monimutkainen prosessi, joka perustuu aivojen ennusteisiin erilaisten pintojen reflektanssista. Esimerkkinä tästä voi olla esimerkiksi valkoiselle seinälle heijastettu videoprojektorin kuva: näemme seinän mustana, jos se on kuvassa musta, siitäkin huolimatta, että pitäisimme seinää muuten valkoisena. Digitaalisen kameran on suoriuduttava samasta matemaattisesta inversio-ongelmasta kuin aivojenkin pyrkiessään mahdollisimman aidon tuntuisiin väreihin. Objektiivinen, fysikaalinen todellisuus on sitten jotain ihan muuta.

Teknologian tehokkuus usein perustuukin siihen, että se pyrkii pureskelemaan välittämänsä informaation sellaiseksi, että se on vaivattomasti vastaanotettavissa. Teknologia toisin sanoen pyrkii ennustamaan, mikä informaatio palvelee ihmisiä parhaiten, ja pyrkii tarjoamaan tällaista informaatiota. Tämäkin on informaatioteorian perusajatuksia. Mitä parempia ennusteita aivot pystyvät tekemään maailmasta, sitä vähemmän havaintoinformaatiota ne tarvitsevat, säästäen prosessointikapasiteettia muihin tarkoituksiin. Koemme epämiellyttävänä sen, että havaintomme ovat tavalla tai toisella vaikeaselkoisia.

Käyttöliittymämme todellisuuteen
muuttuu jatkuvasti voimakkaammin
teknologian määrittelemäksi.

Käyttöliittymämme todellisuuteen siis muuttuu jatkuvasti voimakkaammin teknologian määrittelemäksi, emmekä ole tietoisia mitä välissä tapahtuu. Teknologian kehittyminen siirtää pikkuhiljaa ihmisen vastuulle kuuluneita havaintoprosesseja ja päätöksiä laitteistojen muodostamaan ”mustaan laatikkoon”. Samalla tietoisuutemme siitä, että tällaisia valintoja tehdään puolestamme, heikkenee.

Kärjistetysti teknologiariippuvuutta voidaankin pitää tilanteena, jossa emme enää käytä laitteita, vaan laitteet käyttävät meitä: ne tekevät tarkkoja ennusteita siitä, miten aiomme mahdollisesti toimia ja pyrkivät tukemaan toimintaa tarjoamalla sopivaa informaatiota. Kuitenkin kykymme reflektoida ja sitä kautta kontrolloida ajatuksiamme ja toimintaamme useimmiten liittyy tilanteisiin, joihin liittyy jonkinlainen mielensisäinen konflikti (Botvinick ym, 2001). Ilman konflikteja ajaudumme helposti tekemään asioita, joita emme ole tietoisesti valinneet.

Mitä paremmin teknologia vastaa odotuksiimme, sitä vähemmän meidän on käytettävä tietoista kontrollia ja sitä harvemmin todella havahdumme siihen, mitä teemme tai ajattelemme.

Tuomas Leisti
Psykologian ja logopedian osasto

Lähteet

Ball, J. A. (1945). “The Measurement of Colour”(WD Wright; 1944)[Book Review]. Journal of the Society of Motion Picture Engineers44, 481-482.

Botvinick, M. M., Braver, T. S., Barch, D. M., Carter, C. S., & Cohen, J. D. (2001). Conflict monitoring and cognitive control. Psychological Review108, 624.

Clark, A. (2013). Whatever next? Predictive brains, situated agents, and the future of cognitive science. Behavioral and Brain Sciences36, 181-204.

Mitä yksittäinen tutkimus kertoo?

Viime vuoden puolella satuin lukemaan haastattelun, jossa ennustettiin perinteisten laajojen yliopistotutkintojen menettävän merkityksensä lähitulevaisuudessa. Syynä tähän oli haastatellun konsultin mukaan se, että tutkimustulokset ovat tänä päivänä yhä useammin kaikkien saatavissa internetin kautta eikä pitkää koulutusta olisi sen vuoksi tarvetta käydä; tietohan on heti saatavilla eikä sitä enää ole tarvetta päntätä lukemalla. Valitettavasti en muista lähdettä kyseiselle haastattelulle, mutta kollegoiden kanssa käydyn lounaskeskustelun perusteella kyseinen käsitys on levinnyt laajemmallekin yhteiskunnassa ja jopa poliittisten päättäjien keskuuteen. Kyse ei ole siis vain ilmastodenialistien tai uskomushoitojen ja kreationismin kannattajien edustamasta näkemyksestä.

Jälkimmäiselle, valtavirtatieteeseen kriittisesti suhtautuvalle ihmisryhmälle on tunnetusti tyypillistä kerätä internetistä kaikki mahdolliset, omia näkemyksiä tukevat yksittäiset tietopalaset ja suhtautua skeptisesti ”teorioihin”. Taustalla lienee erityisesti ammatillisesti orientoituneessa koulutuksessa olevasta käytännön ja teorian vastakkainasettelusta. Tieteessä kuitenkin käytäntö kietoutuu tiukasti teorian ympärille. Tieteessä ei ole kyse nippelitietojen löytämisestä, vaan teorioiden luomisesta empiirisen tiedon pohjalta ja niiden testaamisesta kokeiden avulla.

Teorioiden hieno puoli on siinä, että niiden perusteella on mahdollista ennustaa uusia faktoja eikä kaikkea ole erikseen tarve testata kokeellisesti.  Teorioiden perusteella voimme luottaa, että maailma toimii odotusten mukaisesti eikä vaikkapa painovoima katoa yllättäen Ruotsin puolella. Yliopistokoulutus ei perustu – tai sen ei ainakaan pitäisi perustua – faktojen ulkoa opetteluun, vaan keskeistä on ymmärtää, miten teorioita luodaan, testataan ja sovelletaan. Tämä ei selviä hakemalla yksittäisiä tutkimustuloksia netistä, vaan osallistumalla itse tieteelliseen toimintaan soveltamalla ja testaamalla opittuja teorioita, ja kasvamalla osaksi akateemista kulttuuria, johon kuuluu myös vastaaminen rationaalisiin vasta-argumentteihin.

Ilman teorioita yksittäiset tietopalaset saattavat vaikuttaa ristiriitaisilta; syvällisempi teoreettinen ymmärrys usein saa palaset loksahtelemaan paikoilleen. Mitä monimutkaisempi ilmiö, sitä ristiriitaisemmalta se usein näyttää pelkkiä yksittäisiä ilmiötä tarkastellessa.

Tällaisen fragmentoituneen, ei-teoreettisen tietokäsityksen nousuun lienee vaikuttanut viime aikoina osaltaan se tiedeuutisoinnin malli, jota monet tiedotusvälineet ovat alkaneet noudattaa. Esimerkiksi psykologian alan tutkimuksia käsitellään usein yksittäisinä, lukijan näkökulmasta mielenkiintoisina tai yllättävinä tuloksina, ilman tulosten ympärillä tapahtuvaa teoreettista keskustelua. Mitä erikoisempi tulos, sitä varmemmin se saa julkisuutta, mikä on yhä useammin myös tieteentekijän urakehityksen kannalta välttämätöntä. Lehdissä usein referoidaan yliopistojen lehdistötiedotteita, jotka nekin usein antavat ymmärtää, että yksittäisellä tutkimuksella on nyt ratkaistu vuosikymmeniä arvoituksena ollut ilmiö. Yksittäiset tutkimustulokset ovat helposti ristiriidassa keskenään ja tiedotusvälineiden seuraaja voi syystäkin ihmetellä voiko mihinkään enää luottaa.

Blogitekstin aiheeseen liittyen, valmistellessani tietoisuutta ja päätöksentekoa käsittelevää väitöskirjaani tutuiksi tulivat esimerkiksi hollantilaisen Ap Dijksterhuisin kokeet tiedostamattomasta ajattelusta. Dijksterhuis (2004) sai paljon julkisuutta viime vuosikymmenellä päätöksentekokokeillaan, jotka ensinäkemältä vaikuttivat yllättäviltä ja arkiajattelun vastaisilta. Näissä kokeissa muutaman minuutin häiriö osoittautui päätöksenteon kannalta paremmaksi kuin se, että yksilö käyttää saman ajan harkintaan.

Kokeissa osallistujia pyydettiin tekemään valinta neljän vaihtoehdon välillä. Osallistujille esitettiin yksitellen kokeesta riippuen 12-16 ominaisuutta kustakin vaihtoehdosta, jonka jälkeen nämä koeryhmästä riippuen joko ratkoivat anagrammeja muutaman minuutin ajan tai käyttivät saman ajan pohdiskellen vaihtoehtojen paremmuutta. Tulos oli, että anagrammeja ominaisuuksien esittämisen ja varsinaisen päätöksen välissä ratkoneet osallistujat pystyivät paremmin valitsemaan parhaimmat vaihtoehdon.

Tutkimustulos julkisoitiin laajasti myös kansantajuisessa mediassa, otsikkona tyypillisesti: ”on parempi nukkua yön yli kuin harkita”. Jopa Dijksterhuisin artikkelinsa johdanto-osassa esittämä arvio tiedostamattoman ajattelun kapasiteetista (11 200 000 bittiä sekunnissa) on omalaatuisena yksityiskohtana levinnyt esimerkiksi johtamistaito-oppaisiin, eikä suoraan alkuperäisestä artikkelista, vaan jopa kolmannen käden siteerauksena, vaikkei kyseiselle arviolle edes esitetty lähdettä (mikä sisänsä on erikoista Journal of Personality and Social Psychologyn kaltaisessa huippulehdessä).

Se mikä jäi uutisoimatta, olivat kokeiden lukuisat epäonnistuneet replikaatiot (esim. Nieuwenstein, 2012). Lisäksi Dijksterhuisin kuvailema älykäs tiedostamaton ajattelu ei sopinut vallitseviin käsityksiin niin päätöksenteosta kuin tietoisuudestakaan: tietoisen päätöksentekoprosessin puute on perinteisesti liitetty intuitioon, joka ajatellaan olevan nopea tunnistus- tai assosiaatioilmiö (Kahneman & Klein, 2009), ei alitajunnassa tapahtuvaa tietoisen ajattelun kaltaista älykästä informaation käsittelyä.

Toinen ongelma oli se, että Dijksterhuis veti yhtäläisyysmerkit tarkkaavaisuuden suuntautumisen ja tietoisuuden välille, vaikka tietoisuustutkimuksen alueella nämä nähdään erillisinä ilmiöinä (Dehaene, Charles, King, & Marti, 2014). Suhtautuminen Dijksterhuisin ja kollegoiden teoriaan on ollut ristiriitaista alusta alkaen ja paradigmaa on kritisoitu voimakkaasti.

Myöhemmät kokeet ovat kuitenkin osoittaneet, että Dijksterhuis mahdollisesti löysi aivan todellisen psykologisen ilmiön; se vain ei ollut aivan sellainen kuin miltä yksittäisen kokeen perusteella vaikutti. Kokeiden replikaatiot koeparametreja vaihtelemalla osoittivat, että replikaatio-ongelmat liittyivät esimerkiksi tapaan, jolla eri vaihtoehtojen ominaisuudet esitettiin: Esitettiinkö kerralla kaikki yhtä vaihtoehtoa koskevat ominaisuudet, kaikki vaihtoehdot yhden ominaisuuden suhteen vai kaikki tieto sekaisin satunnaisessa järjestyksessä (Strick, Dijksterhuis, Bos, & Baaren, 2011). Toisissa kokeissa huomattiin, että myös liian vaikea häirintätehtävä kadotti koko Dijksterhuisin löytämän ilmiön.

”Tiedostamaton ajattelu”, ainakin sellaisena kuin se Dijksterhuisin teoriassa määriteltiin, ei ollutkaan tietoisesta ajattelusta riippumatonta alitajuista toimintaa, vaan hyvinkin riippuvaista siitä, mitä koehenkilö sattui häirintätehtävän aikana tekemään. Jos häirintätehtävässä esimerkiksi joutui keskittymään yksityiskohtiin kokonaisuuksien sijasta, ilmiö katosi.

Marlene Abadie kollegoineen (Abadie, Waroquier, & Terrier, 2013) esitti myöhemmin, että Dijksterhuisin löytämä ilmiö on pikemminkin muistin toimintaan kuin ajatteluun tai päätöksentekoon liittyvä ilmiö, mikä selittäisi sen riippuvuuden erilaisista esitystavoista ja häirintätehtävistä: nämä muuttujat vaikuttavat siihen kuinka hyvin tieto vaihtoehdoista jää pitkäkestoiseen muistiin. Parempi päätöksenteko Dijksterhuisin kokeissa ja onnistuneissa replikaatioissa ei mahdollisesti perustukaan ”alitajunnassa” tapahtuvaan ajatteluun häirintätehtävän aikana, vaan kyseessä näyttäisi olevan kyse siitä, että pitkäkestoisessa muistissa säilytetään muistettavista asioista yksityiskohtien sijaan merkitykselliset pääkohdat (Reyna, 2012). Häirintätehtävän jälkeen koehenkilöt ovat unohtaneet tehtävän yksityiskohdat ja tukeutuvat siksi päätöksissään pitkäkestoiseen muistiin ja siellä oleviin muistijälkiin, joissa on laskettu yhteen yhteen vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet.  Tietoisen harkinnan kohdalla taas koehenkilöt yrittävät löytää parhaimman vaihtoehdon vertailemalla yksityiskohtia, jotka ovat vielä mielessä, mikä ei työmuistin rajoitetun koon vuoksi toimi tehtävässä kovin hyvin.

Omalta osaltaan Dijksterhuis tuli osoittaneeksi, että monimutkaisina pidetyt kognitiiviset toiminnot (kuten vaikkapa päätöksenteko) voivatkin perustua melko yksinkertaisiin prosesseihin; näkemys joka ei itse asiassa ole kovin uusi (esim. Gigerenzer, Todd, & the ABC Research Group, 1999).

Halusin ottaa Dijksterhuisin tiedostamattoman ajattelun teorian koska se kuvaa toisaalta tieteellisen tiedon kumuloitumisen tapaa ja toisaalta sitä, miten yksittäiset koetulokset ovat aina erityistapauksia. Kokeellinen psykologia tapahtuu laboratorioissa, kontrolloiduissa olosuhteissa. Valitut koeparametrit ovat usein ratkaisevan tärkeitä tutkittavan ilmiön kannalta ja niiden pienet muutokset saattavat muuttaa ilmiön joskus päinvastaisiksi. Yksittäisen kokeen merkitys sellaisenaan, ilman teoreettista kontekstia ei eroa arkipäivän anekdooteista tämän vuoksi.

Kokeiden tulokset kertovat usein hyvin vähän siitä, miten ihmisten tulisi toimia todellisessa maailmassa, eikä se myöskään ole kokeiden tarkoitus. Kokeita tehdään teorioiden testaamiseksi ja jotta teorioilla olisi relevanssia laboratorion ulkopuolella, tarvitaan yleensä myös enemmän tai vähemmän soveltavaa tutkimusta ja kehitystyötä. Laboratoriossa löydetty ilmiö voi todellisuudessa olla ympäröivässä maailmassa täysin irrelevantti, esimerkiksi sen vuoksi, että laboratoriossa pyritään kontrolloimaan ja pitämään vakiona muut kuin tutkittavat muuttujat. Nämä kontrolloidut muuttujat saattavat kuitenkin olla usein paljon tärkeämpiä kuin ne joita tutkimuksessa olivat kiinnostuksen kohteena. Esimerkiksi Dijksterhuis (2004) kontrolloi kokeissaan tiedonhaun merkityksen päätöksenteossa esittämällä kaiken informaation kontrolloidussa ajassa, yksitellen ja satunnaisessa järjestyksessä. Päätöksentekotilanteet eivät todellisessa maailmassa juuri koskaan perustu tällä tavalla saatuun tietoon.

Todellista maailmaa koskevien oletusten pitäisi siis syntyä teorioiden, ei yksittäisten kokeiden perusteella. Tutkimuksen määrä on kasvanut eksponentiaalisesti vuosikymmenet ja tiedon määrä kasvaa valtavasti. Kasvun johdosta tiedon määrä kokonaisuudessaan toki lisääntyy, mutta samalla myös lisääntyvät koetulokset, jotka syystä tai toisesta ovat odottamattomia. Jonkin aikaisemman kokeen replikoimattomuus ei välttämättä ole syy ripotella tuhkaa hiuksiin, vaan se kertonee siitä, ettei tuloksena saatua ilmiötä tunneta riittävän hyvin. Yksittäisen yllättävän koetuloksen pitäisi olla vasta lähtökohta jatkotutkimuksille.

Nykymaailmassa olisikin entistäkin tärkeämpää pystyä arvioimaan tiedon luotettavuutta: johtuvatko odottamattomat tulokset siitä, että vallitseva teoria on todellakin väärä vai edustavatko tulokset jotain aikaisemmin tuntematonta teorian erityistapausta, onko tuloksessa kyse tilastollisesta satunnaisvaihtelusta, vai liikutaanko jossain akateemisen maailman marginaalialueilla ja tutkimus on yksinkertaisesti vain huonosti tehty? Kyky tällaisten arvioiden tekemiseen todennäköisesti vaatii laajaa koulutusta myös tulevaisuudessa.

Tuomas Leisti, tohtorikoulutettava
Psykologian ja logopedian osasto, Helsingin yliopisto

Lähteet

Abadie, M., Waroquier, L., & Terrier, P. (2013). Gist memory in the unconscious-thought effect. Psychological Science, 24, 1253–1259.

Dehaene, S., Charles, L., King, J.-R., & Marti, S. (2014). Toward a computational theory of conscious processing. Current Opinion in Neurobiology, 25, 76–84.

Dijksterhuis, A. (2004). Think different: The merits of unconscious thought in preference development and decision making. Journal of Personality and Social Psychology, 87, 586–597.

Gigerenzer, G., Todd, P. M., & the ABC Research Group. (1999). Simple Heuristics That Make US Smart.

Kahneman, D., & Klein, G. (2009). Conditions for intuitive expertise: a failure to disagree. The American Psychologist, 64, 515–526.

Nieuwenstein, M. (2012). The unconscious thought advantage: Further replication failures from a search for confirmatory evidence. Judgment and Decision Making, 7, 2012.

Reyna, V. F. (2012). A new intuitionism: Meaning, memory, and development in Fuzzy-Trace Theory. Judgment and Decision Making, 7, 332–359.

Strick, M., Dijksterhuis, A., Bos, M. W., & Baaren, R. Van. (2011). A meta-analysis on unconscious thought effects. Social Cognition, 29, 738–762.

 

Kuinka arvioida ihmisen rationaalisuutta?

Onko ihminen rationaalinen olento? Kysymys on jo useamman vuosikymmenen vanha kiistakapula klassisen taloustieteen ja psykologisesti orientoituneen käyttäytymistaloustieteen välillä.  Ajatus ihmisen irrationaalisuudesta ei sinänsä ole uusi, mutta viimeisten vuosikymmenten kuluessa aiheesta on myös saatu paljon kokeellista todistusaineistoa. Päätöksenteon ja päättelyn tutkimuksessa erilaiset rationaalisuuden kyseenalaistat koeasetelmat ja –tulokset ovat saaneet paljon huomiota ja siteerauksia 80-luvulta lähtien. Viimeistään Daniel Kahnemanin vuonna 2002 saama Nobelin palkinto ja myöhemmin, v. 2011 ilmestynyt kirja, ”Thinking, fast and slow”, ovat tehneet nämä ajattelun vinoumat tutuiksi myös suurelle yleisölle.

Kahnemanin saadessa palkintonsa oli jo käynnissä jonkinlainen jälkikognitiivinen vallankumous: Siinä missä kognitiivinen vallankumous korosti tietoista ajattelua, ja tutki erilaisia kognitiivisia prosesseja esimerkiksi ääneen ajattelun avulla, uudet tutkimustulokset näyttävät entisestään korostavan tiedostamattomien aivotoimintojen merkitystä ihmisen toiminnassa. Kahnemanin (2003) edustamassa kaksoisprosessimallissa tietoisen ajattelun tehtävä on valvoa toiminnan (kuten päätösten) ohjaukseen käytettävien intuitiivisesten vaikutelmien laatua ja tarvittaessa korjata niitä rationaalisemmiksi. Monet nimittävätkin tietoisen ajattelun leimaamaa prosessia rationaaliseksi vastakohtana intuitiiviselle prosessille, jonka vastuulle on annettu kaksoisprosessimalleissa perinteisesti irrationaalinen ajattelu.  Shane Frederick  (2005) muiden muassa on kuitenkin osoittanut, etteivät huippuyliopistojen oppilaatkaan aina pysty suoriutumaan edes yksinkertaisista laskutehtävistä reflektion puutteen vuoksi: koehenkilöt kun eivät viitsi tarkistaa, onko ensimmäisenä mieleen tullut vastaus oikea. Vaikuttaisi siis siltä että tietoinen ajattelu näyttää hoitavan Kahnemanin sille antaman tehtävän huomattavan laiskasti.

Jälkikognitivistisessa viitekehyksessä, jota useat kokeellisen sosiaalipsykologian tutkijat edustavat, tietoinen ajattelu näyttäisikin olevan pelkkä jälki-ilmiö, jonka tehtävä on rationalisoida käyttäytyminen ja ratkaisut muille ihmisille. Tähän näkemykseen on vaikuttanut huomattavasti Nisbettin ja Wilsonin (1977) vaikutusvaltainen katsausartikkeli. Mieltymykset, asenteet, päätökset ja päätelmät syntyvät tällöin intuitiivisesti: sattumanvaraisen kokemuksen kautta, muilta omaksumalla tai jonkin evoluution aiheuttaman sopeutuman kautta, eivät rationaalisen ajattelun tuloksena. Ajattelun ja käyttäytymisen välinen, subjektiivisesti koettu yhteys näyttäisi usein johtuvan korrelaatiosta, ei kausaatiosta (Wegner, 2004).

Psykologit ovatkin keksineet näppäriä koeasetelmia, joissa koehenkilöiden selitykset omille valinnoilleen voidaan osoittaa satuiluksi. Ruotsalainen tutkijaryhmä (Johansson et al., 2005) esimerkiksi esitti koehenkilöryhmälle kasvoja pareittain ja pyysi koehenkilöitä valitsemaan pareista mieleisen. Joidenkin parien kohdalla kokeentekijä teki korttitempun ja vaihtoi valitun kuvan toiseksi. Kun koehenkilöitä pyydettiin perustelemaan valintansa, nämä perustelivat myös tekemättömät valintansa  huomaamatta manipulaatiota.

Voidaanko edellisten tutkimustulosten pohjalta väittää, että ajatukset eivät yksinkertaisesti ole mielenkiintoisia, koska ne eivät näytä kausaalisesti selittävän ihmisen toimintaa?  Mercier ja Sperber (2011) esittävät, ettei ajattelun tehtävä olekaan ensisijaisti suoraan ohjata valintoja, mielipiteitä, mieltymyksiä tai asenteita. Ajattelun tarkoitus on sen sijaan tuottaa argumentteja yksilön näkemyksen tueksi yhteisön päätöksentekoon. Yksilöiden näkemykset ja näiden tueksi esitetyt argumentit antavat vasta lähtökohdat rationaaliselle toiminnalle, joka syntyy kun yhteisö ottaa argumentit käsittelyyn ja esittää vasta-argumentteja ja vasta-argumenttien vasta-argumentteja. Ajatus ei sinänsä ole uusi: Esimerkiksi filosofiassa tämä ajatus tulee jo Sokrateelta ja huipentuu Hegelin kohdalla; käytännössä tätä toteutetaan esimerkiksi oikeudenkäynneissä, joissa tuomarin lisäksi on syyttäjä ja puolustusasianajaja, tieteessä, jossa tutkimukset vertaisarvioidaan, tai psykoterapiassa, jossa terapeutti pyrkii esittämään vasta-argumentteja asiakkaan näkemyksiin, joiden vääristyneisyyden nähdään usein myötävaikuttavan tämän ongelmiin.  Teoriansa tueksi Mercier kollegoineen (Trouche et al. 2016) on osoittanut, että ihmiset ovat parempia arvioimaan muiden argumentteja kuin omiaan. On nimittäin todennäköisempää joutua huijatuksi muiden ihmisten kuin itsensä toimesta.

Kun asiat ovat monimutkaisia, ihmiset ovat taipuvaisia korostamaan omia mielipiteitä tukevia argumentteja ja sivuuttamaan vasta-argumentit. Asiaa on tutkittu esimerkiksi oikeuspöytäkirjojen avulla (Simon et al., 2004): Mitä enemmän koehenkilöt perehtyvät tapauksiin, sitä pienemmän painoarvon nämä antavat mielipiteensä vastaisille argumenteille .  Yksilön pähkäillessä mielipidettään johonkin asiaan näkemyksillä on siis taipumus kärjistyä, koska ihminen pyrkii synnyttämään mahdollisimman ristiriidattoman käsityksen asioista kohdistamalla tarkkaavaisuuden omaa näkemystä tukeviin argumentteihin. Samaan aikaan metakognitiivinen varmuuden tunne oman näkemyksen oikeutuksesta kasvaa, koska varmuutta arvioidaan mielikuvien ristiriidattomuuden perusteella.  Yksi keskeinen irrationaalisuuden lähde on ihmisen taipumus kerätä omaa näkemystä tukevaa todistusaineistoa sen sijaan, että pyrkisi kumoamaan vasta-argumentteja.

Asioiden märehtimisen on osoitettu  vaikuttavan negatiivisesti ihmisen hyvinvointiin.  Vakaviin mielenterveysongelmiin liittyy usein sosiaalinen eristäytyminen, jolloin omien ajatusten terve reflektointi muuttuu vaikeammaksi.  Valitettavasti ihmisillä on taipumus hakeutua kaltaisiensa seuraan, jolloin ajattelu ryhmässäkin muuttuu helposti märehtimiseksi, hedelmällisen keskustelun sijaan. Tällaisista sosiaalisista kuplista käsin on hyvin vaikea ymmärtää  muiden kuplien sosiaalista todellisuutta. Jonathan Haidt (2001) onkin kuvannut moraalisia väittelyitä varjonyrkkeilyksi: Osapuolet käyvät niiden argumenttien kimppuun, jotka vastapuolelle ovat yleensä merkityksettömiä. Murskattuaan argumentit molemmat osapuolet lähtevät nyrkkeilykehästä omasta mielestään voittajina.

Mielipidevaikuttamisessa vastapuolen vakuuttaminen vaatisi retorisen nyrkkeilyn sijaan empaattista samaistumista, senkin uhalla että varmuus omasta näkemyksestään heikkenisi. Tämä on usein emotionaalisesti vaikeaa. Politiikan kohdalla toki usein herää kysymys onko argumentointi suunnattu enemminkin omalle kannattajakunnalle, jolloin poliitikon päämääränä ei ole mielipidevaikuttaminen vaan lähinnä äänien keräily.

Mitä voisimme oppia edellisistä huomioista? Isossa mittakaavassa ainakin sen, että rationaalisuus vaatii avointa keskustelukulttuuria.  Organisaatioiden epäonnistumisen taustalla on usein löydetty mielipiteiden esittämisen pelkoa niin Neuvostoliiton kaatumisen kuin Nokian matkapuhelinyksikön ongelmien yhteydessä. Rationaalisuudeltaan kyseenalaiset näkemykset, mielipiteet, päätökset ja ratkaisut tulevat testatuksi avoimessa keskustelussa. Keskustelevassa kulttuurissa argumentointia voi myös oppia: Vaikka monet tutkimustulokset korostavat rationaalisuuden puutetta, ihmisillä on myös taipumus omaksua ajatteluunsa argumentoinnin ja päättelysääntöjen normeja ympäröivästä kulttuurista (Baumeister et al. 2010). Reflektoimalla omaa ajatteluaan voi vertailla argumentointiaan näihin normeihin ja päätyä toiseen johtopäätökseen. Omien kokemusten reflektoinnin onkin osoitettu muuttavan mieltymyksiä väliaikaisesti helpommin muille perusteltavaan suuntaan. Parantaako reflektointi sitten aina päätöksiä? Ei aina, jos yksilöltä puuttuu ymmärrys relevanteista perusteluista kyseisessä tilanteessa (Wilson & Schooler, 1991). Tarvittavat perustelut opitaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Päätökset tehdään useimmiten jossain sosiaalisessa kontekstissa. Koska viimeksi olet tehnyt jonkin harkintaa vaativan päätöksen ilman että olet etsinyt asiasta muiden ihmisten mielipiteitä ja näkemyksiä? Kuitenkin iso osa päätöksenteko-, päättely- ja ongelmanratkaisututkimusta on tehty yksilöillä. Taustalla lienee länsimainen, yksilöä ja tämän kokemuksia korostava vääristymä. Rationaalisuus  näyttäisi syntyvän ryhmissä; ihminenhän on laumaeläin. Baumeister ja Masicampo (2010) ovatkin esittäneet, että tietoinen ajattelu on tarkoitettu nimenomaan rajapinnaksi yksilön ja yhteisön välillä ja tekemään mahdolliseksi tietojen siirto ja yhteistoiminta puheen avulla. Ryhmätyön on todettu parantavan suoriutumista jopa havaintopsykologisissa kynnysarvomittauksissa.

Ajattelun tutkimuksen yksi tavoite on saada tietoa siitä miten suoriutua paremmin päättelyä, päätöksentekoa tai ongelmanratkaisua vaativista tehtävistä. Varhaisten tutkimustulosten perusteella vaikuttaisi siltä että ihmisten kouluttaminen ajattelun vääristymistä olisi väylä tähän tavoitteeseen. Se ei kuitenkaan riitä: Älykäs, rationaalinen toiminta näyttäisi tapahtuvan oikeanlaisissa ryhmissä, jonka jäsenet pystyvät katsomaan ilmiöitä eri näkökulmista ja joissa on erilaisia mielipiteitä ja mielipiteiden vaihto on vapaata. Rationaalisuus ja siitä syntyvä älykäs toiminta eivät ole yksilön toimintaan liittyvä ominaisuus, vaan ilmiö yksilön ja ryhmän vuorovaikutuksessa.

Tuomas Leisti

Psykologi (PsM), tohtorikoulutettava

Psykologian ja logopedian osasto, Lääketieteellinen tiedekunta

 

Kirjallisuus

Baumeister, R. F., & Masicampo, E. J. (2010). Conscious thought is for facilitating social and cultural interactions: How mental simulations serve the animal–culture interface. Psychological review117, 945.

Haidt, J. (2001). The emotional dog and its rational tail: a social intuitionist approach to moral judgment. Psychological review108, 814.

Kahneman, D. (2003). A perspective on judgment and choice: mapping bounded rationality. American psychologist58, 697.

Mercier, H., & Sperber, D. (2011). Why do humans reason? Arguments for an argumentative theory. Behavioral and brain sciences34, 57-74.

Nisbett, R. E., & Wilson, T. D. (1977). Telling more than we can know: Verbal reports on mental processes. Psychological review84, 231

Simon, D., Snow, C. J., & Read, S. J. (2004). The redux of cognitive consistency theories: evidence judgments by constraint satisfaction. Journal of personality and social psychology86, 814.

Trouche, E., Johansson, P., Hall, L., & Mercier, H. (2016). The selective laziness of reasoning. Cognitive Science40, 2122-2136.

Wilson, T. D., & Schooler, J. W. (1991). Thinking too much: introspection can reduce the quality of preferences and decisions. Journal of personality and social psychology60, 181.