Psykologia ja (teknologinen) rajapintamme todellisuuteen

Perinteisesti psykologiasta tieteenalana monille tulee mieleen psykoterapia tai psykologinen testaaminen. Itse usein mielelläni kuitenkin korostan sitä, että psykologia empiirisenä tieteenalana sai alkunsa havaintopsykologiasta 1800-luvulla, kun Hermann von Helmholtz alkoi tutkia fysikaalisten ärsykkeiden ja psykologisten kokemusten matemaattisia yhteyksiä. Osoittamalla, että psykologiset erotuskynnykset pystytään kuvaamaan fysikaalisten ärsykkeiden voimakkuuden matemaattisena funktiona, varhainen psykologia siirtyi empiiristen tieteiden joukkoon.

Psykologian ja neurotieteen välinen yhteys tuntuu
hyvinkin loogiselta. Vähemmän tunnettu yhteys
linkittää varhaisen psykologian teknologiaan.

Empiirisen psykologian synty liittyi ajatukseen, että psykologisilla kokeilla pystytään saamaan empiiristä tietoa hermoston toiminnasta. Psykologian ja neurotieteen välinen yhteys tuntuukin arkiajattelun kannalta hyvinkin loogiselta.

Vähemmän tunnettu yhteys linkittää varhaisen psykologian teknologiaan. Aluksi tuo yhteys oli ohut mutta vapaa-ajan käyttömme kannalta huomattava. David Wright nimittäin mittasi kymmenellä koehenkilöllä 1920-luvun lopulla miten kolmella päävärillä (sininen, punainen ja vihreä) pystytään tuottamaan spektrin muut värit. Myöhemmin kehitettiin muuntofunktiot, joilla väri-informaatio pystytään siirtämään koordinaatistosta toiseen: Vihreän, punaisen ja vihreän muodostama tieto voidaan näillä funktioilla muuttaa esimerkiksi tiedoksi valon määrästä, värin saturaatiosta ja värin sijainnista spektrillä.

Wrightin ja saman mittauksen tehneen, rinnakkaisen tutkimusryhmän tietoa käytettiin värielokuvan, -filmin ja -television kehittämisessä 1930-luvulta lähtien, ja Wright itsekin päätyi kehittämään väritelevisiota.

 Värit tuottavat insinöörimielelle vaikeuksia,
koska ne eivät varsinaisesti kuulu fysiikan
vaan psykofysiikan alueelle.

Väri ilmiönä pakotti insinöörit kohtaamaan psykologiset ilmiöt: värihän ei ole näkijästä riippumaton, fysikaalisen maailman objektiivinen ominaisuus, vaan riippuvainen havaitsijan hermoston toiminnasta –  klassinen esimerkki kvaliasta, vain tietoisena kokemuksena olemassa olevasta ilmiöstä. J. A. Ball totesikin jo vuonna 1945 elokuva-alan insinööreille suunnatussa tieteellisessä julkaisussa värien tuottavan insinöörimielelle vaikeuksia, koska ne eivät varsinaisesti kuulu fysiikan vaan psykofysiikan alueelle.

Värifilmin jälkeen havaintopsykologia sai merkittävän roolin väritelevision kehityksessä. Psykologisten kokeiden perusteella tiedettiin, että ihmisen näköaisti on huomattavasti herkempi valoeroille kuin värieroille. Tämän vuoksi väritelevisiojärjestelmä muuttaa kamerasta tulevan, kolmeen pääväriin perustuvan informaatiovirran mustavalko- ja värivirroiksi ja lähettää mustavalkoinformaation huomattavasti leveämmällä kaistalla. Televisiovastaanottimessa tehdään muunnos takaisin kolmeen pääväriin, joiden yhdistelmistä saadaan tuotettua kaikki muut värit, ainakin osapuilleen.

Teknologian monimutkaistuessa psykologian määrä viestintäteknologissa on lisääntynyt huomattavasti. Kuvan ja äänen pakkaaminen on niin digi-television, suoratoiston kuin muidenkin tallenteidenkin toiminnan nykyinen perusta. Häviöllinen pakkaaminen perustuu esimerkiksi psykologiseen tietoon siitä, mitä ihminen pystyy havaitsemaan: sellaista tietoa, jonka havaintokynnys on korkeampi, on mahdollista pakata enemmän, koska emme erota pakkauksesta syntyvää kohinaa.

Sen lisäksi että digitaalinen televisiojärjestelmä perustuu kuvan pakkaamiseen, psykologiseen tietoon perustuvat kuvanlaatumittarit valvovat jatkuvasti lähetyn videon kuvanlaatua ja kontrolloivat käytettyä kaistanleveyttä, jotta kuva pysyy laadultaan mahdollisimman hyvänä. Tällaisesta sovelluksesta Al Bovik sai jopa Emmy-palkinnon vuonna 2015.

Ei ole sattumaa, että digitaaliset ja hermostosignaalit noudattavat samanlaisia periaatteita.
Yhdistävä tekijä on informaatioteoria.

Sekä näköaisti että digitaalinen kuvan- ja videon pakkaaminen perustuvat visuaaliseen piirreanalyysiin. Kun ainoastaan kuvan piirteet lähetetään jokaisen yksittäisen pikselin sijasta, voidaan lähetettävän informaation määrää vähentää huomattavasti. Tämä johtuu siitä, että todellisen maailman luonnolliset ärsykkeet sisältävät paljon redundanttia eli itseään toistavaa informaatiota: esimerkiksi kuvissa vierekkäiset pikselit ovat väriltään ja valovoimaltaan yleensä  hyvin lähellä toisiaan.

Ei ole sattumaa, että digitaaliset ja hermostosignaalit noudattavat samanlaisia periaatteita. Yhdistävä tekijä on informaatioteoria, joka sai alkunsa käytännön ongelmasta, eli siitä, miten saada mahdollisimman paljon tietoa kulkemaan puhelinkaapelissa. Kaapeleiden vetäminen oli puhelinyhtiöille kallista puuhaa, joten ongelman ratkaisun kehittämiseen oli vahvat taloudelliset kannustimet.

Informaatioteoria omaksuttiin nopeasti psykologian piirissä ja se vaikutti vahvasti sekä kognitiivisen että havaintopsykologian kehitykseen: aivoilla nimittäin on samanlainen optimointiongelma, jossa paljon energiaa kuluttavat hermosolut on saatava mahdollisimman tehokkaaseen käyttöön.

Viestintäteknologialla oli toinenkin takaisinkytkentä havaintopsykologiaan: laitteistot. Tutkia ja tietokonenäyttöjä varten kehitetyt kuvaputket osoittautuivat äärimmäisen tehokkaiksi koevälineiksi tietokoneistettuihin koeasetelmiin yhdistettyinä. Kamera tai näyttö toimikin pitkään näön metaforana: näköaistin kontrastiherkkyyden ja näytön tai kameran resoluution mittaamiseen käytettiin saman tyyppisiä, juovastoihin perustuvia ärsykkeitä.

Havaintopsykologian ja kuvateknologian yhteys oli niin vahva, että San Franciscon alueen monet merkittävät havaintopsykologit olivat töissä mm. NASA:ssa ja erilaisissa alan yrityksissä. Psykologi Andrew Watson on esimerkiksi ollut merkittävässä roolissa sekä näön aivomekanismien tutkimuksessa että kuvapakkausmenetelmien, kuten jpeg, kehittämisessä. Tätä nykyä Watson toimii tutkimusjohtajana Applella.

Toinen esimerkki psykologian merkityksessa nykyisessä viestintäteknologiassa ovat digitaaliset kamerat. Naiivisti voisi luulla, että digitaalisten valokuvien laadun paraneminen johtuu siitä, että kehittynyt teknologia pystyy paremmin taltioimaan objektiivisen todellisuuden sellaisena kuin se on. Paradoksaalista kyllä, luonnollisemmat kuvat ovat tulosta siitä, että niitä prosessoidaan jatkuvasti yhä enemmän. Tämä on paradoksaalista kuitenkin ainoastaan, jos oletuksena on että havaitsemme maailman sellaisenaan. Tällainen naiivi näkemys ei tutkimustiedon valossa pidä paikkaansa: todellisuudessa rakennamme koetun havaintotodellisuuden aivojemme tekemien ennusteiden ja havaintotiedon yhteistyönä (Clark, 2013).

Teknologia pyrkii pureskelemaan välittämänsä
informaation sellaiseksi, että se on
vaivattomasti vastaanotettavissa.

Kykymme tunnistaa esimerkiksi värit on laskennallisesti hyvin monimutkainen prosessi, joka perustuu aivojen ennusteisiin erilaisten pintojen reflektanssista. Esimerkkinä tästä voi olla esimerkiksi valkoiselle seinälle heijastettu videoprojektorin kuva: näemme seinän mustana, jos se on kuvassa musta, siitäkin huolimatta, että pitäisimme seinää muuten valkoisena. Digitaalisen kameran on suoriuduttava samasta matemaattisesta inversio-ongelmasta kuin aivojenkin pyrkiessään mahdollisimman aidon tuntuisiin väreihin. Objektiivinen, fysikaalinen todellisuus on sitten jotain ihan muuta.

Teknologian tehokkuus usein perustuukin siihen, että se pyrkii pureskelemaan välittämänsä informaation sellaiseksi, että se on vaivattomasti vastaanotettavissa. Teknologia toisin sanoen pyrkii ennustamaan, mikä informaatio palvelee ihmisiä parhaiten, ja pyrkii tarjoamaan tällaista informaatiota. Tämäkin on informaatioteorian perusajatuksia. Mitä parempia ennusteita aivot pystyvät tekemään maailmasta, sitä vähemmän havaintoinformaatiota ne tarvitsevat, säästäen prosessointikapasiteettia muihin tarkoituksiin. Koemme epämiellyttävänä sen, että havaintomme ovat tavalla tai toisella vaikeaselkoisia.

Käyttöliittymämme todellisuuteen
muuttuu jatkuvasti voimakkaammin
teknologian määrittelemäksi.

Käyttöliittymämme todellisuuteen siis muuttuu jatkuvasti voimakkaammin teknologian määrittelemäksi, emmekä ole tietoisia mitä välissä tapahtuu. Teknologian kehittyminen siirtää pikkuhiljaa ihmisen vastuulle kuuluneita havaintoprosesseja ja päätöksiä laitteistojen muodostamaan ”mustaan laatikkoon”. Samalla tietoisuutemme siitä, että tällaisia valintoja tehdään puolestamme, heikkenee.

Kärjistetysti teknologiariippuvuutta voidaankin pitää tilanteena, jossa emme enää käytä laitteita, vaan laitteet käyttävät meitä: ne tekevät tarkkoja ennusteita siitä, miten aiomme mahdollisesti toimia ja pyrkivät tukemaan toimintaa tarjoamalla sopivaa informaatiota. Kuitenkin kykymme reflektoida ja sitä kautta kontrolloida ajatuksiamme ja toimintaamme useimmiten liittyy tilanteisiin, joihin liittyy jonkinlainen mielensisäinen konflikti (Botvinick ym, 2001). Ilman konflikteja ajaudumme helposti tekemään asioita, joita emme ole tietoisesti valinneet.

Mitä paremmin teknologia vastaa odotuksiimme, sitä vähemmän meidän on käytettävä tietoista kontrollia ja sitä harvemmin todella havahdumme siihen, mitä teemme tai ajattelemme.

Tuomas Leisti
Psykologian ja logopedian osasto

Lähteet

Ball, J. A. (1945). “The Measurement of Colour”(WD Wright; 1944)[Book Review]. Journal of the Society of Motion Picture Engineers44, 481-482.

Botvinick, M. M., Braver, T. S., Barch, D. M., Carter, C. S., & Cohen, J. D. (2001). Conflict monitoring and cognitive control. Psychological Review108, 624.

Clark, A. (2013). Whatever next? Predictive brains, situated agents, and the future of cognitive science. Behavioral and Brain Sciences36, 181-204.

Mitä yksittäinen tutkimus kertoo?

Viime vuoden puolella satuin lukemaan haastattelun, jossa ennustettiin perinteisten laajojen yliopistotutkintojen menettävän merkityksensä lähitulevaisuudessa. Syynä tähän oli haastatellun konsultin mukaan se, että tutkimustulokset ovat tänä päivänä yhä useammin kaikkien saatavissa internetin kautta eikä pitkää koulutusta olisi sen vuoksi tarvetta käydä; tietohan on heti saatavilla eikä sitä enää ole tarvetta päntätä lukemalla. Valitettavasti en muista lähdettä kyseiselle haastattelulle, mutta kollegoiden kanssa käydyn lounaskeskustelun perusteella kyseinen käsitys on levinnyt laajemmallekin yhteiskunnassa ja jopa poliittisten päättäjien keskuuteen. Kyse ei ole siis vain ilmastodenialistien tai uskomushoitojen ja kreationismin kannattajien edustamasta näkemyksestä.

Jälkimmäiselle, valtavirtatieteeseen kriittisesti suhtautuvalle ihmisryhmälle on tunnetusti tyypillistä kerätä internetistä kaikki mahdolliset, omia näkemyksiä tukevat yksittäiset tietopalaset ja suhtautua skeptisesti ”teorioihin”. Taustalla lienee erityisesti ammatillisesti orientoituneessa koulutuksessa olevasta käytännön ja teorian vastakkainasettelusta. Tieteessä kuitenkin käytäntö kietoutuu tiukasti teorian ympärille. Tieteessä ei ole kyse nippelitietojen löytämisestä, vaan teorioiden luomisesta empiirisen tiedon pohjalta ja niiden testaamisesta kokeiden avulla.

Teorioiden hieno puoli on siinä, että niiden perusteella on mahdollista ennustaa uusia faktoja eikä kaikkea ole erikseen tarve testata kokeellisesti.  Teorioiden perusteella voimme luottaa, että maailma toimii odotusten mukaisesti eikä vaikkapa painovoima katoa yllättäen Ruotsin puolella. Yliopistokoulutus ei perustu – tai sen ei ainakaan pitäisi perustua – faktojen ulkoa opetteluun, vaan keskeistä on ymmärtää, miten teorioita luodaan, testataan ja sovelletaan. Tämä ei selviä hakemalla yksittäisiä tutkimustuloksia netistä, vaan osallistumalla itse tieteelliseen toimintaan soveltamalla ja testaamalla opittuja teorioita, ja kasvamalla osaksi akateemista kulttuuria, johon kuuluu myös vastaaminen rationaalisiin vasta-argumentteihin.

Ilman teorioita yksittäiset tietopalaset saattavat vaikuttaa ristiriitaisilta; syvällisempi teoreettinen ymmärrys usein saa palaset loksahtelemaan paikoilleen. Mitä monimutkaisempi ilmiö, sitä ristiriitaisemmalta se usein näyttää pelkkiä yksittäisiä ilmiötä tarkastellessa.

Tällaisen fragmentoituneen, ei-teoreettisen tietokäsityksen nousuun lienee vaikuttanut viime aikoina osaltaan se tiedeuutisoinnin malli, jota monet tiedotusvälineet ovat alkaneet noudattaa. Esimerkiksi psykologian alan tutkimuksia käsitellään usein yksittäisinä, lukijan näkökulmasta mielenkiintoisina tai yllättävinä tuloksina, ilman tulosten ympärillä tapahtuvaa teoreettista keskustelua. Mitä erikoisempi tulos, sitä varmemmin se saa julkisuutta, mikä on yhä useammin myös tieteentekijän urakehityksen kannalta välttämätöntä. Lehdissä usein referoidaan yliopistojen lehdistötiedotteita, jotka nekin usein antavat ymmärtää, että yksittäisellä tutkimuksella on nyt ratkaistu vuosikymmeniä arvoituksena ollut ilmiö. Yksittäiset tutkimustulokset ovat helposti ristiriidassa keskenään ja tiedotusvälineiden seuraaja voi syystäkin ihmetellä voiko mihinkään enää luottaa.

Blogitekstin aiheeseen liittyen, valmistellessani tietoisuutta ja päätöksentekoa käsittelevää väitöskirjaani tutuiksi tulivat esimerkiksi hollantilaisen Ap Dijksterhuisin kokeet tiedostamattomasta ajattelusta. Dijksterhuis (2004) sai paljon julkisuutta viime vuosikymmenellä päätöksentekokokeillaan, jotka ensinäkemältä vaikuttivat yllättäviltä ja arkiajattelun vastaisilta. Näissä kokeissa muutaman minuutin häiriö osoittautui päätöksenteon kannalta paremmaksi kuin se, että yksilö käyttää saman ajan harkintaan.

Kokeissa osallistujia pyydettiin tekemään valinta neljän vaihtoehdon välillä. Osallistujille esitettiin yksitellen kokeesta riippuen 12-16 ominaisuutta kustakin vaihtoehdosta, jonka jälkeen nämä koeryhmästä riippuen joko ratkoivat anagrammeja muutaman minuutin ajan tai käyttivät saman ajan pohdiskellen vaihtoehtojen paremmuutta. Tulos oli, että anagrammeja ominaisuuksien esittämisen ja varsinaisen päätöksen välissä ratkoneet osallistujat pystyivät paremmin valitsemaan parhaimmat vaihtoehdon.

Tutkimustulos julkisoitiin laajasti myös kansantajuisessa mediassa, otsikkona tyypillisesti: ”on parempi nukkua yön yli kuin harkita”. Jopa Dijksterhuisin artikkelinsa johdanto-osassa esittämä arvio tiedostamattoman ajattelun kapasiteetista (11 200 000 bittiä sekunnissa) on omalaatuisena yksityiskohtana levinnyt esimerkiksi johtamistaito-oppaisiin, eikä suoraan alkuperäisestä artikkelista, vaan jopa kolmannen käden siteerauksena, vaikkei kyseiselle arviolle edes esitetty lähdettä (mikä sisänsä on erikoista Journal of Personality and Social Psychologyn kaltaisessa huippulehdessä).

Se mikä jäi uutisoimatta, olivat kokeiden lukuisat epäonnistuneet replikaatiot (esim. Nieuwenstein, 2012). Lisäksi Dijksterhuisin kuvailema älykäs tiedostamaton ajattelu ei sopinut vallitseviin käsityksiin niin päätöksenteosta kuin tietoisuudestakaan: tietoisen päätöksentekoprosessin puute on perinteisesti liitetty intuitioon, joka ajatellaan olevan nopea tunnistus- tai assosiaatioilmiö (Kahneman & Klein, 2009), ei alitajunnassa tapahtuvaa tietoisen ajattelun kaltaista älykästä informaation käsittelyä.

Toinen ongelma oli se, että Dijksterhuis veti yhtäläisyysmerkit tarkkaavaisuuden suuntautumisen ja tietoisuuden välille, vaikka tietoisuustutkimuksen alueella nämä nähdään erillisinä ilmiöinä (Dehaene, Charles, King, & Marti, 2014). Suhtautuminen Dijksterhuisin ja kollegoiden teoriaan on ollut ristiriitaista alusta alkaen ja paradigmaa on kritisoitu voimakkaasti.

Myöhemmät kokeet ovat kuitenkin osoittaneet, että Dijksterhuis mahdollisesti löysi aivan todellisen psykologisen ilmiön; se vain ei ollut aivan sellainen kuin miltä yksittäisen kokeen perusteella vaikutti. Kokeiden replikaatiot koeparametreja vaihtelemalla osoittivat, että replikaatio-ongelmat liittyivät esimerkiksi tapaan, jolla eri vaihtoehtojen ominaisuudet esitettiin: Esitettiinkö kerralla kaikki yhtä vaihtoehtoa koskevat ominaisuudet, kaikki vaihtoehdot yhden ominaisuuden suhteen vai kaikki tieto sekaisin satunnaisessa järjestyksessä (Strick, Dijksterhuis, Bos, & Baaren, 2011). Toisissa kokeissa huomattiin, että myös liian vaikea häirintätehtävä kadotti koko Dijksterhuisin löytämän ilmiön.

”Tiedostamaton ajattelu”, ainakin sellaisena kuin se Dijksterhuisin teoriassa määriteltiin, ei ollutkaan tietoisesta ajattelusta riippumatonta alitajuista toimintaa, vaan hyvinkin riippuvaista siitä, mitä koehenkilö sattui häirintätehtävän aikana tekemään. Jos häirintätehtävässä esimerkiksi joutui keskittymään yksityiskohtiin kokonaisuuksien sijasta, ilmiö katosi.

Marlene Abadie kollegoineen (Abadie, Waroquier, & Terrier, 2013) esitti myöhemmin, että Dijksterhuisin löytämä ilmiö on pikemminkin muistin toimintaan kuin ajatteluun tai päätöksentekoon liittyvä ilmiö, mikä selittäisi sen riippuvuuden erilaisista esitystavoista ja häirintätehtävistä: nämä muuttujat vaikuttavat siihen kuinka hyvin tieto vaihtoehdoista jää pitkäkestoiseen muistiin. Parempi päätöksenteko Dijksterhuisin kokeissa ja onnistuneissa replikaatioissa ei mahdollisesti perustukaan ”alitajunnassa” tapahtuvaan ajatteluun häirintätehtävän aikana, vaan kyseessä näyttäisi olevan kyse siitä, että pitkäkestoisessa muistissa säilytetään muistettavista asioista yksityiskohtien sijaan merkitykselliset pääkohdat (Reyna, 2012). Häirintätehtävän jälkeen koehenkilöt ovat unohtaneet tehtävän yksityiskohdat ja tukeutuvat siksi päätöksissään pitkäkestoiseen muistiin ja siellä oleviin muistijälkiin, joissa on laskettu yhteen yhteen vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet.  Tietoisen harkinnan kohdalla taas koehenkilöt yrittävät löytää parhaimman vaihtoehdon vertailemalla yksityiskohtia, jotka ovat vielä mielessä, mikä ei työmuistin rajoitetun koon vuoksi toimi tehtävässä kovin hyvin.

Omalta osaltaan Dijksterhuis tuli osoittaneeksi, että monimutkaisina pidetyt kognitiiviset toiminnot (kuten vaikkapa päätöksenteko) voivatkin perustua melko yksinkertaisiin prosesseihin; näkemys joka ei itse asiassa ole kovin uusi (esim. Gigerenzer, Todd, & the ABC Research Group, 1999).

Halusin ottaa Dijksterhuisin tiedostamattoman ajattelun teorian koska se kuvaa toisaalta tieteellisen tiedon kumuloitumisen tapaa ja toisaalta sitä, miten yksittäiset koetulokset ovat aina erityistapauksia. Kokeellinen psykologia tapahtuu laboratorioissa, kontrolloiduissa olosuhteissa. Valitut koeparametrit ovat usein ratkaisevan tärkeitä tutkittavan ilmiön kannalta ja niiden pienet muutokset saattavat muuttaa ilmiön joskus päinvastaisiksi. Yksittäisen kokeen merkitys sellaisenaan, ilman teoreettista kontekstia ei eroa arkipäivän anekdooteista tämän vuoksi.

Kokeiden tulokset kertovat usein hyvin vähän siitä, miten ihmisten tulisi toimia todellisessa maailmassa, eikä se myöskään ole kokeiden tarkoitus. Kokeita tehdään teorioiden testaamiseksi ja jotta teorioilla olisi relevanssia laboratorion ulkopuolella, tarvitaan yleensä myös enemmän tai vähemmän soveltavaa tutkimusta ja kehitystyötä. Laboratoriossa löydetty ilmiö voi todellisuudessa olla ympäröivässä maailmassa täysin irrelevantti, esimerkiksi sen vuoksi, että laboratoriossa pyritään kontrolloimaan ja pitämään vakiona muut kuin tutkittavat muuttujat. Nämä kontrolloidut muuttujat saattavat kuitenkin olla usein paljon tärkeämpiä kuin ne joita tutkimuksessa olivat kiinnostuksen kohteena. Esimerkiksi Dijksterhuis (2004) kontrolloi kokeissaan tiedonhaun merkityksen päätöksenteossa esittämällä kaiken informaation kontrolloidussa ajassa, yksitellen ja satunnaisessa järjestyksessä. Päätöksentekotilanteet eivät todellisessa maailmassa juuri koskaan perustu tällä tavalla saatuun tietoon.

Todellista maailmaa koskevien oletusten pitäisi siis syntyä teorioiden, ei yksittäisten kokeiden perusteella. Tutkimuksen määrä on kasvanut eksponentiaalisesti vuosikymmenet ja tiedon määrä kasvaa valtavasti. Kasvun johdosta tiedon määrä kokonaisuudessaan toki lisääntyy, mutta samalla myös lisääntyvät koetulokset, jotka syystä tai toisesta ovat odottamattomia. Jonkin aikaisemman kokeen replikoimattomuus ei välttämättä ole syy ripotella tuhkaa hiuksiin, vaan se kertonee siitä, ettei tuloksena saatua ilmiötä tunneta riittävän hyvin. Yksittäisen yllättävän koetuloksen pitäisi olla vasta lähtökohta jatkotutkimuksille.

Nykymaailmassa olisikin entistäkin tärkeämpää pystyä arvioimaan tiedon luotettavuutta: johtuvatko odottamattomat tulokset siitä, että vallitseva teoria on todellakin väärä vai edustavatko tulokset jotain aikaisemmin tuntematonta teorian erityistapausta, onko tuloksessa kyse tilastollisesta satunnaisvaihtelusta, vai liikutaanko jossain akateemisen maailman marginaalialueilla ja tutkimus on yksinkertaisesti vain huonosti tehty? Kyky tällaisten arvioiden tekemiseen todennäköisesti vaatii laajaa koulutusta myös tulevaisuudessa.

Tuomas Leisti, tohtorikoulutettava
Psykologian ja logopedian osasto, Helsingin yliopisto

Lähteet

Abadie, M., Waroquier, L., & Terrier, P. (2013). Gist memory in the unconscious-thought effect. Psychological Science, 24, 1253–1259.

Dehaene, S., Charles, L., King, J.-R., & Marti, S. (2014). Toward a computational theory of conscious processing. Current Opinion in Neurobiology, 25, 76–84.

Dijksterhuis, A. (2004). Think different: The merits of unconscious thought in preference development and decision making. Journal of Personality and Social Psychology, 87, 586–597.

Gigerenzer, G., Todd, P. M., & the ABC Research Group. (1999). Simple Heuristics That Make US Smart.

Kahneman, D., & Klein, G. (2009). Conditions for intuitive expertise: a failure to disagree. The American Psychologist, 64, 515–526.

Nieuwenstein, M. (2012). The unconscious thought advantage: Further replication failures from a search for confirmatory evidence. Judgment and Decision Making, 7, 2012.

Reyna, V. F. (2012). A new intuitionism: Meaning, memory, and development in Fuzzy-Trace Theory. Judgment and Decision Making, 7, 332–359.

Strick, M., Dijksterhuis, A., Bos, M. W., & Baaren, R. Van. (2011). A meta-analysis on unconscious thought effects. Social Cognition, 29, 738–762.

 

Kuinka arvioida ihmisen rationaalisuutta?

Onko ihminen rationaalinen olento? Kysymys on jo useamman vuosikymmenen vanha kiistakapula klassisen taloustieteen ja psykologisesti orientoituneen käyttäytymistaloustieteen välillä.  Ajatus ihmisen irrationaalisuudesta ei sinänsä ole uusi, mutta viimeisten vuosikymmenten kuluessa aiheesta on myös saatu paljon kokeellista todistusaineistoa. Päätöksenteon ja päättelyn tutkimuksessa erilaiset rationaalisuuden kyseenalaistat koeasetelmat ja –tulokset ovat saaneet paljon huomiota ja siteerauksia 80-luvulta lähtien. Viimeistään Daniel Kahnemanin vuonna 2002 saama Nobelin palkinto ja myöhemmin, v. 2011 ilmestynyt kirja, ”Thinking, fast and slow”, ovat tehneet nämä ajattelun vinoumat tutuiksi myös suurelle yleisölle.

Kahnemanin saadessa palkintonsa oli jo käynnissä jonkinlainen jälkikognitiivinen vallankumous: Siinä missä kognitiivinen vallankumous korosti tietoista ajattelua, ja tutki erilaisia kognitiivisia prosesseja esimerkiksi ääneen ajattelun avulla, uudet tutkimustulokset näyttävät entisestään korostavan tiedostamattomien aivotoimintojen merkitystä ihmisen toiminnassa. Kahnemanin (2003) edustamassa kaksoisprosessimallissa tietoisen ajattelun tehtävä on valvoa toiminnan (kuten päätösten) ohjaukseen käytettävien intuitiivisesten vaikutelmien laatua ja tarvittaessa korjata niitä rationaalisemmiksi. Monet nimittävätkin tietoisen ajattelun leimaamaa prosessia rationaaliseksi vastakohtana intuitiiviselle prosessille, jonka vastuulle on annettu kaksoisprosessimalleissa perinteisesti irrationaalinen ajattelu.  Shane Frederick  (2005) muiden muassa on kuitenkin osoittanut, etteivät huippuyliopistojen oppilaatkaan aina pysty suoriutumaan edes yksinkertaisista laskutehtävistä reflektion puutteen vuoksi: koehenkilöt kun eivät viitsi tarkistaa, onko ensimmäisenä mieleen tullut vastaus oikea. Vaikuttaisi siis siltä että tietoinen ajattelu näyttää hoitavan Kahnemanin sille antaman tehtävän huomattavan laiskasti.

Jälkikognitivistisessa viitekehyksessä, jota useat kokeellisen sosiaalipsykologian tutkijat edustavat, tietoinen ajattelu näyttäisikin olevan pelkkä jälki-ilmiö, jonka tehtävä on rationalisoida käyttäytyminen ja ratkaisut muille ihmisille. Tähän näkemykseen on vaikuttanut huomattavasti Nisbettin ja Wilsonin (1977) vaikutusvaltainen katsausartikkeli. Mieltymykset, asenteet, päätökset ja päätelmät syntyvät tällöin intuitiivisesti: sattumanvaraisen kokemuksen kautta, muilta omaksumalla tai jonkin evoluution aiheuttaman sopeutuman kautta, eivät rationaalisen ajattelun tuloksena. Ajattelun ja käyttäytymisen välinen, subjektiivisesti koettu yhteys näyttäisi usein johtuvan korrelaatiosta, ei kausaatiosta (Wegner, 2004).

Psykologit ovatkin keksineet näppäriä koeasetelmia, joissa koehenkilöiden selitykset omille valinnoilleen voidaan osoittaa satuiluksi. Ruotsalainen tutkijaryhmä (Johansson et al., 2005) esimerkiksi esitti koehenkilöryhmälle kasvoja pareittain ja pyysi koehenkilöitä valitsemaan pareista mieleisen. Joidenkin parien kohdalla kokeentekijä teki korttitempun ja vaihtoi valitun kuvan toiseksi. Kun koehenkilöitä pyydettiin perustelemaan valintansa, nämä perustelivat myös tekemättömät valintansa  huomaamatta manipulaatiota.

Voidaanko edellisten tutkimustulosten pohjalta väittää, että ajatukset eivät yksinkertaisesti ole mielenkiintoisia, koska ne eivät näytä kausaalisesti selittävän ihmisen toimintaa?  Mercier ja Sperber (2011) esittävät, ettei ajattelun tehtävä olekaan ensisijaisti suoraan ohjata valintoja, mielipiteitä, mieltymyksiä tai asenteita. Ajattelun tarkoitus on sen sijaan tuottaa argumentteja yksilön näkemyksen tueksi yhteisön päätöksentekoon. Yksilöiden näkemykset ja näiden tueksi esitetyt argumentit antavat vasta lähtökohdat rationaaliselle toiminnalle, joka syntyy kun yhteisö ottaa argumentit käsittelyyn ja esittää vasta-argumentteja ja vasta-argumenttien vasta-argumentteja. Ajatus ei sinänsä ole uusi: Esimerkiksi filosofiassa tämä ajatus tulee jo Sokrateelta ja huipentuu Hegelin kohdalla; käytännössä tätä toteutetaan esimerkiksi oikeudenkäynneissä, joissa tuomarin lisäksi on syyttäjä ja puolustusasianajaja, tieteessä, jossa tutkimukset vertaisarvioidaan, tai psykoterapiassa, jossa terapeutti pyrkii esittämään vasta-argumentteja asiakkaan näkemyksiin, joiden vääristyneisyyden nähdään usein myötävaikuttavan tämän ongelmiin.  Teoriansa tueksi Mercier kollegoineen (Trouche et al. 2016) on osoittanut, että ihmiset ovat parempia arvioimaan muiden argumentteja kuin omiaan. On nimittäin todennäköisempää joutua huijatuksi muiden ihmisten kuin itsensä toimesta.

Kun asiat ovat monimutkaisia, ihmiset ovat taipuvaisia korostamaan omia mielipiteitä tukevia argumentteja ja sivuuttamaan vasta-argumentit. Asiaa on tutkittu esimerkiksi oikeuspöytäkirjojen avulla (Simon et al., 2004): Mitä enemmän koehenkilöt perehtyvät tapauksiin, sitä pienemmän painoarvon nämä antavat mielipiteensä vastaisille argumenteille .  Yksilön pähkäillessä mielipidettään johonkin asiaan näkemyksillä on siis taipumus kärjistyä, koska ihminen pyrkii synnyttämään mahdollisimman ristiriidattoman käsityksen asioista kohdistamalla tarkkaavaisuuden omaa näkemystä tukeviin argumentteihin. Samaan aikaan metakognitiivinen varmuuden tunne oman näkemyksen oikeutuksesta kasvaa, koska varmuutta arvioidaan mielikuvien ristiriidattomuuden perusteella.  Yksi keskeinen irrationaalisuuden lähde on ihmisen taipumus kerätä omaa näkemystä tukevaa todistusaineistoa sen sijaan, että pyrkisi kumoamaan vasta-argumentteja.

Asioiden märehtimisen on osoitettu  vaikuttavan negatiivisesti ihmisen hyvinvointiin.  Vakaviin mielenterveysongelmiin liittyy usein sosiaalinen eristäytyminen, jolloin omien ajatusten terve reflektointi muuttuu vaikeammaksi.  Valitettavasti ihmisillä on taipumus hakeutua kaltaisiensa seuraan, jolloin ajattelu ryhmässäkin muuttuu helposti märehtimiseksi, hedelmällisen keskustelun sijaan. Tällaisista sosiaalisista kuplista käsin on hyvin vaikea ymmärtää  muiden kuplien sosiaalista todellisuutta. Jonathan Haidt (2001) onkin kuvannut moraalisia väittelyitä varjonyrkkeilyksi: Osapuolet käyvät niiden argumenttien kimppuun, jotka vastapuolelle ovat yleensä merkityksettömiä. Murskattuaan argumentit molemmat osapuolet lähtevät nyrkkeilykehästä omasta mielestään voittajina.

Mielipidevaikuttamisessa vastapuolen vakuuttaminen vaatisi retorisen nyrkkeilyn sijaan empaattista samaistumista, senkin uhalla että varmuus omasta näkemyksestään heikkenisi. Tämä on usein emotionaalisesti vaikeaa. Politiikan kohdalla toki usein herää kysymys onko argumentointi suunnattu enemminkin omalle kannattajakunnalle, jolloin poliitikon päämääränä ei ole mielipidevaikuttaminen vaan lähinnä äänien keräily.

Mitä voisimme oppia edellisistä huomioista? Isossa mittakaavassa ainakin sen, että rationaalisuus vaatii avointa keskustelukulttuuria.  Organisaatioiden epäonnistumisen taustalla on usein löydetty mielipiteiden esittämisen pelkoa niin Neuvostoliiton kaatumisen kuin Nokian matkapuhelinyksikön ongelmien yhteydessä. Rationaalisuudeltaan kyseenalaiset näkemykset, mielipiteet, päätökset ja ratkaisut tulevat testatuksi avoimessa keskustelussa. Keskustelevassa kulttuurissa argumentointia voi myös oppia: Vaikka monet tutkimustulokset korostavat rationaalisuuden puutetta, ihmisillä on myös taipumus omaksua ajatteluunsa argumentoinnin ja päättelysääntöjen normeja ympäröivästä kulttuurista (Baumeister et al. 2010). Reflektoimalla omaa ajatteluaan voi vertailla argumentointiaan näihin normeihin ja päätyä toiseen johtopäätökseen. Omien kokemusten reflektoinnin onkin osoitettu muuttavan mieltymyksiä väliaikaisesti helpommin muille perusteltavaan suuntaan. Parantaako reflektointi sitten aina päätöksiä? Ei aina, jos yksilöltä puuttuu ymmärrys relevanteista perusteluista kyseisessä tilanteessa (Wilson & Schooler, 1991). Tarvittavat perustelut opitaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Päätökset tehdään useimmiten jossain sosiaalisessa kontekstissa. Koska viimeksi olet tehnyt jonkin harkintaa vaativan päätöksen ilman että olet etsinyt asiasta muiden ihmisten mielipiteitä ja näkemyksiä? Kuitenkin iso osa päätöksenteko-, päättely- ja ongelmanratkaisututkimusta on tehty yksilöillä. Taustalla lienee länsimainen, yksilöä ja tämän kokemuksia korostava vääristymä. Rationaalisuus  näyttäisi syntyvän ryhmissä; ihminenhän on laumaeläin. Baumeister ja Masicampo (2010) ovatkin esittäneet, että tietoinen ajattelu on tarkoitettu nimenomaan rajapinnaksi yksilön ja yhteisön välillä ja tekemään mahdolliseksi tietojen siirto ja yhteistoiminta puheen avulla. Ryhmätyön on todettu parantavan suoriutumista jopa havaintopsykologisissa kynnysarvomittauksissa.

Ajattelun tutkimuksen yksi tavoite on saada tietoa siitä miten suoriutua paremmin päättelyä, päätöksentekoa tai ongelmanratkaisua vaativista tehtävistä. Varhaisten tutkimustulosten perusteella vaikuttaisi siltä että ihmisten kouluttaminen ajattelun vääristymistä olisi väylä tähän tavoitteeseen. Se ei kuitenkaan riitä: Älykäs, rationaalinen toiminta näyttäisi tapahtuvan oikeanlaisissa ryhmissä, jonka jäsenet pystyvät katsomaan ilmiöitä eri näkökulmista ja joissa on erilaisia mielipiteitä ja mielipiteiden vaihto on vapaata. Rationaalisuus ja siitä syntyvä älykäs toiminta eivät ole yksilön toimintaan liittyvä ominaisuus, vaan ilmiö yksilön ja ryhmän vuorovaikutuksessa.

Tuomas Leisti

Psykologi (PsM), tohtorikoulutettava

Psykologian ja logopedian osasto, Lääketieteellinen tiedekunta

 

Kirjallisuus

Baumeister, R. F., & Masicampo, E. J. (2010). Conscious thought is for facilitating social and cultural interactions: How mental simulations serve the animal–culture interface. Psychological review117, 945.

Haidt, J. (2001). The emotional dog and its rational tail: a social intuitionist approach to moral judgment. Psychological review108, 814.

Kahneman, D. (2003). A perspective on judgment and choice: mapping bounded rationality. American psychologist58, 697.

Mercier, H., & Sperber, D. (2011). Why do humans reason? Arguments for an argumentative theory. Behavioral and brain sciences34, 57-74.

Nisbett, R. E., & Wilson, T. D. (1977). Telling more than we can know: Verbal reports on mental processes. Psychological review84, 231

Simon, D., Snow, C. J., & Read, S. J. (2004). The redux of cognitive consistency theories: evidence judgments by constraint satisfaction. Journal of personality and social psychology86, 814.

Trouche, E., Johansson, P., Hall, L., & Mercier, H. (2016). The selective laziness of reasoning. Cognitive Science40, 2122-2136.

Wilson, T. D., & Schooler, J. W. (1991). Thinking too much: introspection can reduce the quality of preferences and decisions. Journal of personality and social psychology60, 181.