Kananmunat – tällä kertaa epäterveellisiä?

Sillä, mitä suuhun panemme, on tunnetusti suuri vaikutus terveyteen – ajatellaanpa nyt esimerkiksi ravitsemuksen suhdetta sydän- ja verisuonisairauksiin, diabetekseen ja syöpätauteihin. Eikä silloin puhuta vain ehkäisystä, vaan myös hoidosta. Monien mielestä ravitsemusoppia opetetaankin aivan liian vähän lääkäreille.

Mutta miksi aina välillä tyydyttyneitä rasvoja ei tuomitakaan vaarallisiksi? Miksi kahvi on vuoroin epäterveellistä ja vuoroin – kuten tällä hetkellä – terveellistä? Mikä se ”vielä turvallinen” alkoholin määrä nyt oikeastaan on? Kuka lopulta kertoisi selvin sanoin, paljonko D-vitamiinia pitää saada, kesällä ja talvella?

Olematta tietäjien sukua pari olennaista syytä ristiriitoihin on helppo nimetä. On tavattoman vaikea suorittaa eteneviä satunnaistettuja ja vuosikausia jatkuvia ravitsemustutkimuksia, ja niinpä on lähes yksinomaan turvauduttava havainnoiviin assosiaatiotutkimuksiin ja samalla hyväksyttävä niihin liittyvät lähes loputtomat virhelähteet. Toinen syy on kulttuurinen: tutkittuun tietoon perustumaton kokemusasiantuntemus nauttii tilanteesta ja näyttää usein vetävän pitemmän korren, ainakin median otsikoiden tasolla.

Sitten niistä kananmunista. Aivan tuore arvovaltaisessa Plos Medicine -sarjassa julkaistu artikkeli raportoi kiinalaisen Zhejiangin yliopiston tutkijoiden laatiman tähän asti laajimman havainnoivan tutkimuksen kananmunien käytön määrän suhteesta sairastuvuuteen ja kuolevuuteen. Tutkimusaineisto kerättiin Yhdysvalloista (!), kuudesta osavaltiosta ja kahdelta isolta metropolialueelta. Tiedediplomatia tuntuu siis toimivan supervaltioiden välillä kauppasodasta huolimatta. Osallistujia oli 521 000, iältään 50–71-vuotiaita seurannan alussa. Kananmunien, niiden osien tai niiden korvikkeiden sekä kolesterolin määrä ravinnossa määritettiin validoidun ravitsemuskyselyn avulla 1995–1996. Osallistujia seurattiin vuoteen 2011 saakka, ja dataa riitti, kun kuolemia todettiin lähes 130 000.

Ja mikä oli tulos? Jokainen päivittäin syöty munan puolikas lisäsi 7 prosenttia niin kokonaiskuolevuuden, sydäntautikuolevuuden kuin syöpäkuolevuudenkin määrää. Jokainen päivittäinen laskennallinen 300 milligramman lisäannos kolesterolia lisäsi näitä vastaavia lukuja 16–24 prosenttia. Tutkijat arvelivat tämän suureksi osaksi selittyvän kananmunilla, mikä lieneekin sopusoinnussa sen kanssa, että munan puolikas sisältää vajaat 100 milligrammaa kolesterolia. Vielä kannattaa mainita, että tulokset näyttivät olevan riippumattomia muna-annosten valmistustavasta ja enimmälti myös seurannassa olleiden erilaisista alaryhmistä. Tutkimuksen heikkoutena tietenkin on sen perustuminen vain ravitsemuskyselyyn ja tähänkin vain tutkimuksen lähtöhetkellä, sekä tietenkin se, että mitään kausaliteettia koskevia johtopäätöksiä ei sen pohjalta voi tehdä.

Miten ihmeessä tähän nyt sitten päädyttiin, kun vain pari vuotta aikaisemmin oli hurrattu toiselle ja lähes yhtä suurelle (puhtaasti) kiinalaiselle seurantatutkimukselle, jonka mukaan päivittäinen kananmunien (keskimäärin kolme neljäsosaa munaa) syöminen vähensi sydäninfarkteja ja aivohavereita 10–26 prosenttia ja sydänkuolemia 18 prosenttia verrattuna niihin, jotka käyttivät munia hyvin niukasti tai ei lainkaan? Selittymättömiä ristiriitoja voi vielä lyhyesti jatkaa: yhdysvaltalaisen, lähes 30 000 ihmistä käsittävä kuuden prospektiivisen seuranta-aineiston yhteisdatan mukaan munan puolikas päivässä näytti lisäävän sekä sydäntauti- että kokonaiskuolevuuden riskiä 8 prosenttia. Toisaalta viisi melko tuoretta meta-analyysiä pääosin viestittävät munien turvallisuudesta.

Vedäpä näiden pohjalta sitten johtopäätös. Kunnioitettu Yhdysvaltain sydänjärjestö AHA tuntuu kiemurtelevan munasuositustensa kanssa, mutta ottaa silti aika liberaalin linjan – joskin varoittaa lisäämästä pekonia munan viereen. Kotimaiset Ruokaviraston ravitsemussuositukset vuodelta 2014 on sittemmin päivitetty kananmunien osalta seuraavasti:

”Kananmuna on hyvä ja monipuolinen proteiinin lähde. Kolesterolia alentavassa ruokavaliossa ja valtimotauteihin sairastuneilla kananmunan keltuaisen käyttöä on hyvä rajoittaa 3–4 kappaleeseen viikossa, koska siinä on runsaasti kolesterolia.”

Tiede ei aina ole mustaa tai valkoista, eikä munia koskeva ravitsemustiedekään selvää munaa tai valkuaista. Niin tai näin, tuskinpa on syytä lähteä muuttamaan olemassa olevia kotimaisia munasuosituksia uusista havainnoista huolimatta. Muistuupa vielä mieleen lystikäs tapausselostus New England Journal of Medicinestä 30 vuoden takaa. 88-vuotias Alzheimerin tautia poteva, mutta muuten suhteellisen terve mies, oli syönyt 25 kananmunaa päivässä ainakin 15 vuoden ajan, mutta seerumin kolesteroli oli tästä huolimatta vain 3.7–5.2 millimoolia per litra.

”If there were no individual variability, medicine would have been a science, not an art”, totesi jo nykyaikaisen lääketieteen isäksi nimetty Sir William Osler runsaat 100 vuotta sitten.

Kimmo Kontula
sisätautiopin emeritusprofessori, Helsingin yliopisto ja HUS

Akronyymien akrobatiaa

Ystäväni nyrjäytti nilkkansa, ja ohjasin hänet magneettikuvaukseen. Lausunto oli seuraava (hieman lyhennettynä):

”FTA on fibulainsertiossaan ödemaattinen. FC on ödemaattinen G2 osarepeämään sopien. Sekä ATTL että PTTL ovat ödemaattiset ja säierakenne on häiriintynyt G2-3 tasoisiin repeämiin sopien. FTP ja pinnalliset deltaligamentin rakenteet ovat tavalliset. TC nivelessä on lievä hydrops.”

Palaan tähän jutun lopussa.

Seuraava esimerkki on puolestaan abstraktista, joka löytyy vuonna 2002 julkaistusta, urheilijoiden luuston lujuutta käsittelevästä tutkimuksesta:

”RUN had significantly (p < 0.05) greater size-adjusted CSMI and BSI than C, SWIM and CYC; and higher size, age and YST-adjusted CSMI and BSI than SWIM and CYC.”

Tämän verbaalileikin oli Barnettin ja Doubledayn tuore artikkeli poiminut yhtenä esimerkkinään. Juttu toteaa, että mutkikkaan termistön ja lyhenteiden lisääntyvä käyttö alkaa tulla uuvuttavaksi ja uhkaa jo – ei vain median kykyä ymmärtää sanomaa – vaan myös tieteiden välistä ymmärrettävyyttä.

Tutkijapari analysoi 24 miljoonaa tieteellisten artikkelien otsikkoa ja 18 miljoonaa abstraktia aikavälillä 1950–2019. Lyhenteiden määrä on 70 vuoden aikana lisääntynyt 0,4:stä lyhenteestä neljään lyhenteeseen sataa sanaa kohden eli kymmenkertaistunut. Mikä kummallisinta, kaikkiaan noin miljoonasta erilaisesta lyhenteestä 79 prosenttia esiintyi harvemmin kuin kymmenen kertaa tieteellisissä julkaisuissa. Mihin sellaisia lyhenteitä tarvitaan?

Tieteellisen tekstiin ymmärrettävyyteen kiinnitti jo vähän aiemmin huomiota Karolinskan tutkijaryhmä. He kävivät läpi yli 700 000 biolääketieteellistä abstraktia aikajaksona 1881–2015. Ja tulos: sanojen keskimääräinen pituus, vaikeiden sanojen suhteellinen osuus ja virkkeiden pituus on tasaisesti lisääntynyt erityisesti vuoden 1960 jälkeen.

Myös artikkelien otsikot pyrkivät pitenemään. Viime vuonna Nature-lehden pikku-uutinen kertoi kuitenkin, että eniten siteerattujen tiedeartikkelien otsikot sisälsivät keskimäärin vain kymmenen sanaa. Tässäpä vinkkiä kenelle tahansa meistä. Edelleen on havaittu, että teknisen ”jargonin” käyttö otsikossa tai abstraktissa vähentää artikkelin saamia sitaatioita.

Eräs toinen Nature-lehden toimittaja määritti äskettäin biolääketieteellisten lyhenteiden esiintymisen top-5-rankingin eri aikoina. Vuonna 1959 voittaja oli – yllätys yllätys – ACTH, ja sitä seurasivat HeLa, DNA, ABO ja BCG. DNA oli noussut (odotetusti?) kärkeen vuonna 1989, ja seuraaville sijoille pääsivät AIDS, HIV, RNA ja mRNA. Vuoden 2019 ykkönen oli DNA, ja sitten tulivat HIV, RNA, CT ja MRI – genetiikka, immuunikato ja kuvantaminen näyttävät jylläävän.

Kevennetään sitten hetkiseksi. BMJ:n perinteellinen joulunumero vuodelta 2014 julkaisi tutkimuksen, jonka otsikko puhuu puolestaan: SearCh for humourIstic and Extravagant acroNyms and Thoroughly Inappropriate names For Important Clinical trials (SCIENTIFIC): qualitative and quantitative systematic study.

Tutkijat tarkastelivat kardiologian, endokrinologian, reumatologian, keuhkosairauksien ja psykiatrian alojen julkaisusarjojen viljelemiä ja kliinisten tutkimusten väkisin väännettyjä akronyymejä ja antoivat niille joko positiivisia (BEAUTY-kriteerit) tai negatiivisia (CHEATING-kriteerit) pisteitä.

Kaikkiaan 18 prosenttia artikkeleista sisälsi aivan uniikkeja akronyymejä, niiden käyttö lisääntyi seurannassa ja erityisesti kardiologit tuntuivat rakastavan niitä. Kardiologien ilmeiselle pakkomielteelle ei löytynyt selitystä; joulunumeron hengessä kirjoittajat pohtivat sitä mahdollisuutta, että kenties kardiologit ensin keksivät mukavan trial-lyhenteen ja sitten alkavat pohtia siihen sopivan tutkimuksen suunnittelua.

Julkaisut, jotka ansaitsivat parhaat BEAUTY-arviot, olivat saaneet myös merkittävästi enemmän sitaatioita. Parhaimmiksi tutkimuslyhenteiksi valittiin PREDICTIVE, PERISCOPE ja IMMEDIATE, huonoimmiksi METGO, PERFORM ja TYPHOON. Lisäksi rumimpien kategoriaan luokiteltiin muun muassa SU.FOL.OM3 ja P-No SOS. Listoilla ei näkynyt 4S-tutkimuslyhennettä, joka juontuu sanoista Scandinavian Simvastatin Survival Study ja joka olisi ollut oma BEAUTY-suosikkini – semminkin, kun potilaita rekrytoitiin 4 444 kappaletta.

Ja palataan lopuksi omaan kokemukseeni. Virttyneelle sisätautilääkärille nilkan jänteiden lyhenteet eivät ole ihan jokapäiväistä leipää. Pienen henkilökohtaisen kertaushetken jälkeen pystyin jotakuinkin selostamaan nilkkapotilaalle hänen tilanteensa ja ehdottamaan jatkohoitoa. Ilkeä jännevamma joka tapauksessa eli IJVJT.

Kimmo Kontula
Sisätautiopin emeritusprofessori, Helsingin yliopisto ja HUS