Yhden aikakauden loppu – ajatuksia post doc -ajasta

Seison Islannissa Euroopan mannerlaatalla. Edessäni on rotko, jonka toiselle puolelle jää seuraava mannerlaatta, Amerikka. Paikka symboloi elämässäni tapahtuvaa siirtymää – yksi ajanjakso on tullut päätökseen ja edessäni on muutto mantereelta toiselle, kahden vuoden intensiivisen tutkimusjakson loppu.

Alun perin lähdimme 1-2 vuodeksi post dociksi ja mieheni anestesia-fellowksi Ottawan sairaalaan, Kanadaan. Mielessämme oli selkeä tavoite palata myöhemmin Suomeen jatkamaan entisiä töitä uudella tutkimuksella höystettynä, muuttaa takaisin itse rakennettuun taloon, jatkaa vanhassa koulussa tuttujen ystävien parissa. Muutossa moni asia kuitenkin yllätti. Elämän rakentaminen tuntemattomassa ympäristössä teki meistä eteenpäinkatsovampia, rohkeampia ja ennakkoluulottomampia kuin aikaisemmin. Neljä lastamme juurtuivat kahdessa vuodessa asuinalueeseemme, kouluihin, harrastuksiin ja ystäväporukoihin niin, että moni kyynel ehti vierähtää muuttoa edeltävästi. Matkan varrella meille perheen molemmille aikuisille avautui jatkotyötarjouksia ja erityisesti itselleni tarjoutunut akateemisen kliinikon työpolku oli houkutteleva.

Ennen Suomeen paluuta kesäisissä läksiäisjuhlissamme tarkkailin ympärillemme syntynyttä monipuolista ihmisten ryhmää, johon kuului ystäviä töistä, naapurustosta, lasten harrastuksista ja Ottawan Suomi-porukasta. Katselin viihtyisää ja tutuksi tullutta kotikujan naapurustoa ja tunsin syvää haikeutta lähtemisestä. Samalla tunsin myös kiitollisuutta kaikkia minua lähtemään rohkaisseita ihmisiä ja post doc jakson rahoittaneita suomalaisia säätiöitä kohtaan.

Post doc aikaa voi kuvata innostuksen, yrittämisen ja kokeilemisen jaksoksi. Muutos ja uusi ympäristö antoivat tilaa luovuudelle, hiljensivät arjen ja tämä hiljaisuus antoi mahdollisuuden kuunnella omia ajatuksia.

Prof. Thébaudin ryhmän tavoitteena oli tutkia uusia kantasolu- ja geeniterapiahoitoja vastasyntyneiden keuhkosairauksiin ja keuhkoverenpaineeseen. Oma ryhmänvalintani onnistui mielestäni hyvin. Post doc vuosieni aikana ryhmä kasvoi usealla osaavalla tutkijalla ja pystyimme viemään tutkimusta eteenpäin yhteistyöllä, innostuksella ja monipuolisella osaamisella. Prof. Thébaud osoittautui visionääriksi, joka halusi tukea alaisiaan kehittymään rohkeasti. Kaksi vuotta tutkimusmaailmassa on toki lyhyt aika ja rajoitti tutkimusprojektieni laajuutta. Omana pääprojektinani pystytin labraan uuden yksisolusekvensointimenetelmän, jonka avulla pystyimme lähestymään eläinmalleissa vastasyntyneen keuhkoissa tapahtuvia tautimuutoksia ja lääkityksen vaikutusmekanismeja aivan uudella tavalla.

Olimme turkulaisen neonatologi Vilhelmiina Parikan kanssa post docina ajanjakson 2017-2019 (Bostonin lastensairaala) tekemässä samantyyppistä tutkimusta ja kysyin myös hänen ajatuksiaan. ”Ihan ensin pitää sanoa, että vaikka tehdystä tutkimuksesta ei seuraisi yhtään mitään ja kaikki tutkimuksen teko loppuisi Suomeen tullessa, silti olisi kannattanut lähteä. Se on ensimmäinen ja spontaani ajatus, ja sen tietää heti. Järjellä pitää sitten miettiä ja perustella miksi kannatti. Eli miksi? Maailma muuttui hyvällä tavalla pienemmäksi ja tutummaksi. Sekä tutkimus- että arkiympäristössä oli ihmisiä kaikkialta maailmasta. Opittiin ja koettiin huikean hienoja asioita, saatiin ystäviä. Tutkimuksen tekeminen huippuyliopistossa oli valtavan innostavaa, ja jätti pysyvän jäljen. Paikalliseen sairaalamaailmaan tutustuminen muutti myös suhtautumisen kliiniseen työhön ja toi siihen uusia unelmia. ”

Paluu kotimaahan on tuntunut yllättävän haikealta ja vaikealta. Itseni on yllättänyt, miten paluuta on varjostanut iso ikävä taakse jääneeseen – post docin aikana syntyi hienoja ystävyyksiä, muistoja, elettyä arkea uudessa kaupungissa – ja siitä on vaikea päästää irti. Ottawan vuodet ovat piirtyneet minuun pysyvästi, jääneet osaksi sielunmaisemaani, ne ovat muuttaneet ja kasvattaneet minua. Vilhelmiinan sanoin ”kun itse on oppinut ja kokenut paljon uutta, ja palaa takaisin ympäristöön, joka onkin ihan ennallaan, ehkä vielä hiukan omissa silmissä kutistunutkin, palaaminen tuntuu ankealta. Käänteinen kulttuurishokki on ihan totta, mutta tuskin siihen kannata liikaa jäädä rypemään.”

Ottawan aika käänsi katseeni uuteen asentoon. Täydellinen muutos, sen tuoma sopeutuminen uuteen ympäristöön ja uusien ihmisten seuraan sekä työpaikan mentorin kanssa käydyt keskustelut laittoivat pohtimaan pysyvää muutosta. Palaaminen onkin ollut kaikkea muuta kuin vanhoihin saappaisiin astumista. Meidän perheelle se on tarkoittanut käytännössä sitä, että muutimme heti Suomeen palattuamme ja lapset aloittivat uusissa kouluissa ja harrastuksissa. Itse tartuin rohkeasti tarjoutuneeseen mahdollisuuteen ja aloitin pitkään unelmana olleen uuden suppean erikoisalan koulutuksen (lastenkardiologia).

Post doc -jakson ansiosta osaamiseni tutkimuspuolella on päivittynyt viimeisimpien ”state-of-the-art” menetelmien tasolle. Sain juuri apurahan tulevaisuuden tutkimukselleni, jonka tavoitteena on selvittää uudella systeemibiologisella lähestymisellä sydämen tautimekanismeja ja löytää uusia biomarkkereita ja lääkevaikutuskohteita. Nykyisessä työporukassani on useita tutkimukseen suuntautuneita ja menestyneitä kollegoita, jotka tukevat tutkimustyötä. Tuki on tärkeää, koska kliinisen työn ja tutkimuksen ammattimaiseen yhdistämiseen ei ole Suomessa tarjolla riittäviä verkostoja tai virkoja. Toisin kuin Ottawan lastensairaalassa (CHEO), jossa esim. kaikki neonatologin virat olivat akateemisia ja 25-75 % jokaisen virkalääkärin työajasta oli osoitettu joko tutkimukselle, hallinnolle tai opetukselle, Helsingin yliopistollinen sairaala ei käytännössä tarjoa akateemisia kliinisen tutkijan virkoja. Sen sijaan rahoitus tutkimukseen haetaan sairaalan ulkopuolelta ja tutkimukseen varattu aika sovitaan erikseen kliinisen työnantajan kanssa.

Myös Vilhelmiina pohtii tulevaisuuttaan tutkijana. ”Vaikeinta tässä palapelissä on löytää, miten tutkimusta voi jatkaa mielekkäästi Suomessa. Toisaalta, kun on kaikista maailman aiheista itse päässyt valitsemaan uuden omaan erikoisalaan liittyvän tutkimusaiheen, tutkimuksen tekemisen mielekkyys on ainakin omalla kohdalla noussut ihan uudelle tasolle. Se että vierailee pari vuotta tutkijana huippuyliopistossa, ei tee kenestäkään huippututkijaa. Nippu apuraha-anomuksia on nyt kirjoitettu, ja parhaillaan etsin yhteistyökumppaneita. Vaikka päävastuu tutkimuksesta olisi jatkossa itsellä, ihan yksin ei voi jäädä. Tavoitteena on löytää ainakin yksi tutkija, jolla on riittävän samanlaiset intressit ja ehkä sama intohimo uuden hoidon kehittämiseen. Se on yksi asia, jonka olen oppinut ulkomailla, että paljon itseäni viisaammatkaan tutkijat eivät tee työtä yksin. Dialogi vie tutkimusta eteenpäin.”

Varsinaisen loppuyhteenvedon post docin merkityksestä voin tehdä vasta vuosien päästä. Parhaimmassa tulevaisuuden näkymässä ulkomaanjakso näkyy elämässäni monella tasolla – lapseni ovat kasvaneet suvaitsevaisiksi kansainvälisiksi aikuisiksi ja mieheni on pystynyt tuomaan oman työyhteisönsä toimintaan uusia näkökulmia. Tässä näkymässä työskentelen itse sekä klinikassa että tutkimuksessa hyvin toimivissa tiimeissä ja tutkimukseni tuo klinikkaan erityisosaamista, kansainvälisiä yhteistyökumppaneita sekä uusia mahdollisuuksia pienten sydänpotilaiden tutkimukseen ja hoitoon.

Maria Hurskainen
Lastentautien erikoislääkäri