Ihmisen päänsiirto, robotit auttamistyöntekijöinä ja elinajan pidentäminen 150 vuoteen. Lääketieteen ja teknologian uusia edistysaskelia pidetään usein keinoina lisätä hyvinvointia. Uusien teknologioiden käyttöönottoa ennen olisi kuitenkin käytävä eettinen keskustelu teknologioiden tavoitteista ja vaikutuksista. Vastaavatko ne hyvinvoinnin isoihin ongelmiin ja lisäävätkö ne ihmisten onnellisuutta?
Hiljattain uutisissa kerrottiin italialaisen kirurgin Sergio Canaveron aikeista pyrkiä tekemään ensimmäinen ihmisen päänsiirto lähivuosina. Vastaavaa on yritetty apinoilla jo 1970-luvulta alkaen. Nyt teknologian kehitys on Canaveron mukaan edennyt riittävän pitkälle, jotta voidaan ajatella vastaavaa myös ihmisten osalta. Tosin Helsingin Sanomien uutisen mukaan monet neurologian asiantuntijat ovat huomattavan skeptisiä projektista. Jo ihmisen pitäminen hengissä neljän viikon kooman ajan voi tuottaa suuria vaikeuksia.
On mahdollista, että joskus operaatio onnistuu ja aiheesta käytävä eettinen keskustelu on vielä käymättä. Tilannetta vaikeuttaa jonkin verran niin kutsuttu Collingridgen dilemma, jonka mukaan eettistä keskustelua on liian aikaista käydä silloin, kun tekniikan vaikutuksia ei pystytä riittävästi arvioimaan. Keskustelu menee helposti ”jossitteluksi”. Toisaalta kun teknologia on jo otettu käyttöön, sitä ei mielellään enää poisteta, koska kallis tutkimustyö voi valua hukkaan. Tällöin eettinen keskustelu on auttamatta myöhässä. Ehkä on parempi siksi olla liikkeellä enemmin kuin myöhemmin.
Uusia mahdollisuuksia – kenen tarpeisiin?
Lääkintätekniikan viimeaikainen kehitys osoittaa, että yhä monimutkaisemmat operaatiot ovat aiempaa paremmin mahdollisia. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan tilaama raportti vuodelta 2013 listaa sellaisia avauksia, joista voisi olla odotettavissa hyötyä Suomenkin oloissa. Näitä ovat esimerkiksi robottien hyödyntämien auttamistyössä, tauteja tunnistavat erilaiset biosirut ja pienten nanohiukkausten käyttö tautien hoidossa.
Eräs huomiota kiinnittävä avaus raportissa oli elinajan radikaali pidentäminen aina 150 vuoteen asti uusien teknologioiden avulla. Mutta mikäli esimerkiksi vanhusten suuri ongelma on jo nyt yksinäisyys ja henkilökohtaisen ihmiskontaktin puute, onko sitä teoriassakaan mahdollista korvata tuomalla ihmisen tilalle hoivarobotti – vaikka tämä robotti olisi paikalla 24/7?
Jos elinaikaa viedään ylitse sadan vuoden rajapyykin, lisääkö tämä ihmisten onnellisuutta, mikäli yleinen viihtymättömyys ja yksinäisyys jäävät edelleen jäljelle? Joka toinen päivä ikäihminen tekee Suomessa itsemurhan. Päihde- ja mielenterveysongelmat ovat EU-tasollakin suuri huolenaihe, niin vanhoille kuin nuoremmille. Globaalisti jo nuortenkin työikäisten ja opiskelijoiden 20-39 vuotiaiden ikäryhmässä varsin yleinen kuolinsyy (25 % kaikista kuolemista maailmassa) on alkoholiperusteinen.
Teknologioita vai ihmisen läsnäoloa?
En ole täysin vakuuttunut siitä, että tarvitsemme tulevaisuudessa aina vain enemmän erilaista teknologiaa miettimättä, millaista tarkoitusta se tulee palvelemaan. Global Kids Happiness Indexin mukaan maailman onnellisemmat lapset elävät Meksikossa, joka ei ole tunnettu erityisen korkean teknologian maana. Seuraavana tulevat Espanja ja Brasilia. Lasten onnellisuuden kannalta etenkin perhe ja ihmissuhteet ovat keskeisessä asemassa, eivät niinkään teknologiset välineet. Olettaisin, että vastaava pätee myös aikuisiin ihmisiin ja vanhuksiin. Tutkituista maista ainoastaan Japanissa teknologia ajoi ihmissuhteiden ohitse. Ehkä Suomessakin kannattaisi tässä suhteessa seurata enemmän muita maita kuin Japania. Älypuhelimet, robotit ja tabletit ovat pitkän päälle huonoja korvikkeita oikealle ihmisen läsnäololle, etenkin lapsille ja vanhuksille.
Edellisestä huolimatta näyttää siltä, että luottamus teknologiaan on kasvussa ja sieltä etsitään avauksia, jotka mahdollistavat aiempaa suuremman riippumattomuuden toisista ihmisistä. Samalla näytetään myös etsivän mahdollisuuksia jatkaa olemassaoloa tässä maailmanajassa mahdollisimman pitkään, välittämättä ihmisen kuolevaisuudesta. Esimerkiksi Oxfordin yliopistossa työskentelevä filosofian professori Nick Bostrom on voimakkaasti ajanut näkemystä, jonka mukaan on turha näperrellä syöpien tai muiden pikkuasioiden kanssa, mikäli voisimme keskittyä itse kuoleman voittamiseen.
Tavoite on kieltämättä kunnianhimoinen, mutta herättää kysymyksen, onko ihmisen todellinen ongelma oman ajallisen fyysisen ruumiinsa ”kertakäyttöisyys” vai liiallinen keskittyminen materiaalisiin asioihin ja oman itsensä viihdyttämiseen, unohtaen samalla muut ympärillään. Pelkkä pään vaihtaminen vanhaan ruumiiseen ei tuota automaattisesti uusia ajatuksia tai onnea.
Janne Nikkinen, TT, teologisen etiikan ja sosiaalietiikan yliopistonlehtori