Jos haluan olla etiikan asiantuntijana uskottava, onko minun meikattava ja värjättävä hiukseni? Jos päätänkin olla luomu, mikä on luomua? Se, etten meikkaa vai se, että meikkaan luomumeikeillä?
Periaatteessa keski-ikäistyvä tutkimustyötä tekevä naiseetikko on vapaa pukeutumaan haluamallaan tavalla. Juuri kukaan ei arvostele, jos tallustelee työhuoneelleen kumppareissaan hiukset hapsottaen. Mutta sitten koittaa kansainvälisten konferenssien aika, koulutustilaisuuksia tai esiintymisiä mediassa. Voi ajatella, että laittaa päälle vähän hienomman paidan, ja siinä se. Mahdollinen epävarmuus omien kykyjen suhteen voi kuitenkin ilmetä muun muassa ulkonäköstressinä: ”Näytänkö fiksulta? Jos pulskistun ja harmaannun vielä tästä, olenko tutkijanakin hieman lässähtänyt?”
Asiantuntijuus, esiintyminen, naiseus
Keski-ikäistymisen myötä huomaan itse pohtivani yhä kriittisemmin, miksi naisten pitää meikata ja askarrella hiustensa kanssa, jotta he antaisivat uskottavan ja toisia kunnioittavan vaikutelman. Kenen ja minkä takia on laittauduttava? Jos naiseetikko ei meikkaa eikä värjää hiuksiaan, onko hänen ruvettava sitä tekemään, jos hän haluaa olla yhteiskunnallinen vaikuttaja? Onko laittautuminen jopa naiseetikon moraalinen velvollisuus, joka syntyy siitä, että hänen on edistettävä niitä tärkeitä asioita, joihin hän on tutkimustyössään perehtynyt? Miksi miesasiantuntijoiden ei tarvitse meikata eikä värjätä hiuksiaan? Vai pitäisikö heidän? Ja jos en naiseetikkona meikkaa, yritänkö naisena pärjätä ”miesten tavalla”?
Asiantuntijuuspukeutumiseen ei ole selkeitä sääntöjä, mutta haemme kuitenkin toisten ihmisten hyväksyntää pukeutumisvalinnoillemme. Hyväksyntää haetaan eri tavoin. Jokunen vuosi sitten joukko naispuolisia sosiaalieetikkoja kehitti ”bioeettisen koodin” konferenssipukeutumisen tarpeisiin. Bioeettisen koodin mukaan on tyylikäs, kun päällä on jotakin mustaa, jotakin valkoista ja jotakin vaaleanpunaista. Jaana Hallamaa on myös revennyt kaiken muun ohella pukeutumisneuvojaksi: ”Osta musta kotelomekko, sillä voit mennä joka paikkaan!”
Keski-ikäistyvä naiseetikko voi myös ottaa vaikutteensa Hyvän mielen vaatekaapista kirjoittaneen Rinna Saramäen pukeutumisfilosofiasta, painella paikalliseen putiikkiin ja ostaa 200 euron silkkikoltun ”akateemiseen köyhälistöön kuuluvan ainoaksi edustusvaatteeksi”. Epävarmuutta ei siltikään ole täysin ratkaistu, ja tuntuu kuin näyttäisi joko ”nuorelta tytöltä” tai ”ei enää lupaavalta tulokkaalta”.
Pohtivatko keski-ikäistyvät eetikkomiehet, näyttävätkö he fiksuilta? Jos pohtivat, millaisia heidän täsmälliset kysymyksensä omasta ulkonäöstään ovat? Jos eivät juuri pohdi, mistä se johtuu? Ja mitä siitä seuraisi, jos naiset lakkaisivat pohtimasta ulkonäköään ja sitä, miten fiksuina heitä pidetään?
Tylsä naama, tuskin järkikään leikkaa
Totta kai asiantuntijan habitus kiinnittää huomiota. Naamakertoimen perusteella tehdään oletuksia siitä, onko asiantuntijalla mielenkiintoista sanottavaa ja onko hän uskottava. Nuo oletukset voivat olla vääriä, mutta niitä tekee varmaankin jokainen, myös oman ulkonäkönsä kanssa kriiseilevä keski-ikäistyvä naiseetikko.
Onko yksi syy siihen, miksi asiantuntijanaiset meikkaavat, se, että heidän täytyy saada naamaansa kontrasteja? Luoko naamakertoimen särmä mielikuvaa terävästä ajattelijasta? Sama kysymys pätee hiusten värjäämiseen. Onko mielenkiintoista sanottavaa maantienväristä vai punaista tukkaa kantavalla naisihmisellä?
Mitään rajaa?
Keski-ikäistyvä naiseetikko pohtii ulkonäkökeskeisiä kysymyksiä paitsi vallankäytön, tasa-arvon ja sen sellaisten asioiden näkökulmasta, myös siltä kannalta, mikä on luonnollisuuden suhde hyvään.
Ekologisen hyvän näkökulma luonnollisuuteen saa karsastamaan sellaisen kosmetiikan käyttöä, joissa on bisfenoli-s:ää sisältävää muovia. Sen lisäksi, että varsinainen kosmetiikka sisältää muovia, myös kosmetiikkapurnukoista syntyy muoviroskaa. Kun kaikki tämä muovi päätyy tavalla tai toisella ympäristöön, eläinten hormonitoiminta häiriintyy, ja sammakot lakkaavat kurnuttamasta. On oikeastaan täysin järjetöntä ja karmivaa, jos maailma tuhoutuu turhamaisuutemme tähden. Johtopäätöksenä naiseetikko voi valita muovittoman luonnonkosmetiikan – jos voi (kaikkien iho ei luomukosmetiikkaa kestä, eivätkä luomumeikit aina toimi).
Autenttisuuden näkökulmasta ulkonäön luonnollisuus voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että antaa olla itsensä ”luonnontilassa”. Mutta mitä kaikkea luonnontila edellyttää? Onko se luonnollista, jos ei meikkaa eikä värjää hiuksiaan, vai pitäisikö saman tien lopettaa muotovaahdon käyttäminen ja kainalokarvojen ajaminen, siis ylipäätään kaikki sellainen, mistä ei varsinaisesti ole terveyshyötyä?
Jos rajanvedot ovat hankalia, onko lopulta ihan sama, vaikka laitattaisin botoxia naamaan? Voihan autenttisuuden näkökulmasta myös ajatella, että vasta plastiikkakirurgisten toimenpiteiden jälkeen näytän sellaiselta, jollainen ”todella koen olevani”.
Ulkonäkö sosiaalieettisenä kysymyksenä
Tekisi mieli kuitata ulkonäkökeskeiset kysymykset turhamaisiksi jorinoiksi. On kuitenkin myönnettävä, että ulkonäkö on myös sosiaalieettinen kysymys. Ulkonäköpohdinnat liittyvät kysymyksiin vallasta, vaikuttamisesta ja siitä, mikä on hyvää siinä elämässä, jota oikeat ihmiset käytännössä elävät suhteessa toisiinsa.
Etiikkaa ja käsitteellisiä erotteluja tarvitaan juuri siellä, missä rajanvedot ovat hankalia. Ja tässä asiassa ne totta vie ovat hankalia.
Kiitän Etelä-Savon sosiaalieetikkoja aiheen tiimoilta käydystä keskustelusta. Tervetuloa mukaan Etelä-Savon sosiaalieetikkojen porukkaan, jos koet olevasi sosiaalieetikko ja kuukausittaiset tapaamiset Juvalla kuulostavat elämäntilanteeseesi sopivilta. Pohdimme pääasiassa muita kuin ulkonäkökeskeisiä kysymyksiä.
Kuva: Alex Harvey. unsplash.com
