Hyvässä elämässä suostuttava rajoihin

Voiko hyvää elämää rakentaa puhumalla sitä? Ylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen (YKY) aktiivit kutsuivat torstaina 28.1. Oikokadun toimistoonsa vieraaksi sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaan saadakseen uusia näkökulmia siihen, millä ehdoilla hyvää elämää voisi rakentaa. 

Hallamaan lähtökohta aiheelle oli se, että olemme pääsemättömiä valinnan pakosta. Hän osoitti heti myötätuntoaan nuorelle sukupolvelle, jonka on valittava itsensä yhä monistuvasta ja moninaistuvasta mahdollisuuksien joukosta.

Vaikka olemme velvoitettuja valitsemaan, emme kuitenkaan ole täysin vapaita, vaan aina sotkeutuneita jonkinlaisten normien viidakkoon. Itsensä valitsemiseen kuuluu, että yksilöllä on painava sosiaalinen vaade tuottaa jatkuvasti jäsenyyksiään ryhmiin. On äärimmäisen kiinnostavaa, että näissä arkisissa ryhmissä neuvotellaan yhdessä niinkin perustavasta asiasta kuin ihmiskuva. Millä ehdoilla minä kelpaan teidän joukkoonne, ja mitä minusta teidän kanssanne vielä tulee? Yhtenä ihmiskuvasta neuvottelun näyttämönä toimii onnellisuuden etsintä, esimerkiksi Wille Hyvösen mainiossa dokumentissa Onnelliset,

Onko minulla oikeutta istua lämpimässä kruununhakalaisessa järjestötilassa puhumassa hyvästä elämästä, kun ympärilläni taistellaan eloonjäämisestä? Hallamaa muistutti, että kukin meistä voi käyttää vapauttaan vain suostumalla rajoihin. Hän kertoi viehättyneensä vastuullisesta aikuisuudesta, joka oivaltaa, ettei mitään voi saada ilman että sulkee jotakin pois. Kun olen valinnut olevani ruumiillisesti jossakin ajassa ja paikassa, ei tuo mitään lisää haikailla toisien tilaisuuksien perään. Eikä hyvästä elämästä puhuminenkaan ole pohjimmiltaan harjoittelua, vaan elämää itsessään.

Aloin keskustelun kuluessa muistella kuulemaani ajatusta, että kunkin paikka olisi siellä, missä hänen syvä ilonsa ja ympäröivän maailman nälkä kohtaavat. Kohtaamispisteen löytäminen on vaikeaa tasapainottelua, sillä se vaatii niin rehellisyyttä kuin rohkeuttakin. On helppoa väistää vastuunsa maailman tarpeilta, vaikka pohjimmiltaan oma hyvämme on aina muista riippuvainen. Yhtä lailla on helppoa unohtaa itsensä lakihenkisellä hyvän tekemisellä, jolloin muiden hyvään keskittymisellä voi ohittaa oman puutteensa.

Yksi perustava puoli hyvää elämää voisikin olla, ettei ihmisen tarvitse tuottaa itse omaa ihmisarvoaan. Ihmisen arvo säilyy silloinkin, kun hän makaa päivän lannistuneena sängynpohjalla muiden avun varassa eikä tuota kenellekään mitään. Yhtä lailla tämä sama ihminen saa nousta seuraavana päivänä ylös ilman luuserin leimaa ja auttaa muita elämään sillä mitä on itse saanut.


Tiia Orpana, teol yo sosiaalietiikan pääaineopiskelija ja Ylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen puheenjohtaja.

Kuva: Tiia Orpana, Berliini.