Maailmankuulu yhdysvaltalainen filosofi Martha Nussbaum tunnetaan hyvin Suomessakin – itse asiassa niin hyvin, ettei häntä tarvinne täällä Sosiaalietiikka.fi:ssä juuri esitellä. Moni tuntee hänen ajattelustaan vähintään niin kutsutun kymmenen peruskyvykkyyden luettelon. Sen mukaan jokaisella ihmisillä on oikeus esimerkiksi elämää, terveyttä, ajattelua, tunteita, leikkiä, politiikkaa ja omistamista koskeviin kyvykkyyksiin.
Luettelon kaikista kohdista ei tosin taida olla kovin luontevaa puhua juuri kyvykkyyksinä (capabilities), kykyinä eikä toimintavalmiuksinakaan. Miksi pitäisimme esimerkiksi erityisen keskeisenä jonkun kykyä omistaa omaisuutta, jos hän ei kuitenkaan omista mitään? Entä miten kehittäisin kykyäni tai valmiuttani omistaa? Vai tarkoittaako kyseinen kyvykkyys myös oikeutta omistuksiin? Silti Nussbaumin listan katsotaan tarjoavan riittävän yhtenäisen ja myös oikeutetusti normittavan lähtökodan monen sosiaalieettisen kysymyksen tutkimiseen.
Vaihtoehtoisia normatiivisia lähestymistapoja
Nussbaumin kyvykkyysluettelon tekee akateemisesti salonkikelpoiseksi ennen kaikkea se, että se perustuu filosofiseen argumentaatioon. Nussbaum on itse haastanut kuulijoitaan ehdottomaan listalle uusia kyvykkyyksiä tai kenties poistamaan joitakin ja perustelemaan kantansa. Mitään normittavaa ohjeistoa ei tarvitse suojata perustellulta kritiikiltä ainakaan akateemisessa etiikassa. Tämä koskee myös esimerkiksi teologeille tuttua kymmentä käskyä.
Kun itse aloitin jatko-opintoni sosiaalietiikassa 1990-luvun lopulla, moni piti Harvard-filosofi John Rawlsia järkietiikan parhaana edustajana. Kiehtovaksi nähtiin muun muassa hänen niin kutsuttu eroperiaatteensa, jonka mukaan taloudellisia ja yhteiskunnallisia eroja voi oikeuttaa sillä, että ne vaikuttavat vähäosaisen parhaaksi. Eroperiaatteen perusteluissa oli paljon uskottavaa, mutta samalla sen voitiin tulkita tukevan jokseenkin kaikkien länsimaiden silloista eriarvoistumiskehitystä. Tässä oli minusta tarve kriittiselle Rawls-analyysille.
Nussbaumin ja Rawlsin teorioiden yksittäisten oikeuksien tai kyvykkyyksien kritiikin lisäksi tarvitaan myös koko käsitejärjestelmien kyseenalaistamista. Johtaako vaikkapa liiallinen pitäytyminen Rawlsin tai Nussbaumin käsitejärjestelmiin näkemään myös aikamme sosiaalieettiset ongelmat sellaisina, joihin juuri nämä käsitteistöt tarjoavat vastauksia? Miten siis voisimme välttää näkemästä maailman vain lautoina ja nauloina, jos ainoat työkalut pakissamme ovat saha ja vasara?
Ennen kaikkea on perehdyttävä myös oleellisesti toisenlaisiin käsitteistöihin. Yhtenä perusongelmana sekä Rawlsin että Nussbaumin ajattelussa voidaan pitää riittämätöntä analyysia heidän kannattamiaan oikeuksia koskevista velvollisuuksista. Velvollisuuslähtöisempää lähestymistapaa perusohjeisiin edustaa roomalaiskatolisen teologin Hans Küngin kehittämä maailmanetiikka. Küngin mukaan tietyt eettiset peruskäskyt, kuten kultainen sääntö, ovat tärkeällä sijalla kaikissa maailmanuskonnoissa. Hän argumentoi, että tämä lähestymistapa mahdollistaa oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoisen huomioimisen. Samalla se välttää liberaaleja eettisiä malleja vaivanneen kiinnittyneisyyden lähes yksinomaan sekulaariin länsimaiseen kielenkäyttöön.
Kyvykkyysajatteluakin kritisoitava
Pyrkiessään määrittelemään joukon keskeisiä ja universaalisti päteviä eettisiä sisältöjä Nussbaum ottaa vastaan ison haasteen. Tällainen rohkeus on tarpeen globaalilla aikakaudellamme, jolloin tarvitsemme kulttuurirajat ylittäviä eettisiä normistoja ja käsityksiä hyvän elämän ainesosista. Filosofisessa etiikassa esimerkiksi Rawlsin ja Nussbaumin edustama konstruktiivisen normatiivisen etiikan traditio onkin melko vakiintunut. Pyrkiessään ulottamaan käsitteistöjään globaalille tasolle länsimaiset sekulaarit konstruktivistit päätyvät kuitenkin vääjäämättä dialogiin myös vastaavien uskontotaustaisten yritysten kanssa – ja näillä on omat perinteiset soveltamistapansa. Naapurin työmaalle ei sovi noin vain mennä yksinomaan omien työkalujen kanssa.
“Käsitevälineet voivat olla myös vallan välineitä.” -VP
Rawlsin ja Nussbaumin ehdottamia normikokoelmia ja käsityksiä voidaan kyllä soveltaa eräänlaisina käsitetyökaluina vaikkapa talouspolitiikan, perhe-etiikan, ympäristönsuojelun tai terveydenhoidon arvioinnissa ja suunnittelussa. Käsitevälineet voivat kuitenkin olla myös vallan välineitä, toisinaan aivan huomaamatta. Niiden valossa tehdyt ratkaisut voivat vaikuttaa esimerkiksi velvollisuuksien tosiasialliseen jakautumiseen asianosaisten kesken, vaikkemme olisi edes tulleet ajatelleeksi velvollisuusnäkökulmaa. Siten meidän on syytä pyrkiä alati päivittämään käsitevälineitämme sellaisiksi, että ne olisivat läpinäkyviä ja kaikille asianosaisille ymmärrettäviä velvollisuusvaikutustensa osalta.
Jos vahvistetaan esimerkiksi turvapaikanhakijan oikeus kykyyn omistaa, seuraako tästä jonkin reilun mekanismin kautta kenellekään lisää velvollisuuksia? Tai jos hyväksytään paperittomien oikeus terveydenhoitoon tai joihinkin terveyskyvykkyyksiin, miten tästä seuraavia velvollisuuksia tulisi jakaa? Entä milloin juuri kyvykkyyskäsitteistö ylipäänsä on perustelluin näiden kysymysten kehittävään tutkimiseen? Löytyisikö kenties asianosaisten omista taustakulttuureista käsitteitä, joiden avulla näitä kysymyksiä voisi analysoida vähintään yhtä osuvasti ja oikeutetusti kuin kyvykkyyskäsitteidenkin avulla?
Kullekin eettiselle käsitteistölle on suhteellisen helppoa konstruoida tälle osittain vaihtoehtoinen käsitteistö. Vaikeampaa on kuitenkin perustella kutakin omaa ehdotusta suhteessa niiden relevantteihin verrokkeihin ja sijoittaa ne osaksi laajempaa soveltamiskelpoista käsitekehystä.
Omassa lähestymistavassani olen pyrkinyt kehittämään ja monipuolistamaan sekä Rawlsin että Nussbaumin käsitteistöjä konstruktiivisen kritiikin menetelmällä. Sosiaalietiikan ongelmat ovat kuitenkin niin moninaisia, että niiden analysoimiseen ja rakentavien ratkaisujen etsimiseen tarvitaan jatkuvasti lisää työkaluja. Parhaaseen tulokseen pääsemiseksi kannattanee aloittaa jo pitkälle harkitulta pohjalta eikä lähteä kehittämään aivan uutta käsitteistöä vanhojen tilalle, mikäli vanhat käsitteet kestävät kritiikkiä ja toimivat.
Jos sen sijaan esimerkiksi Nussbaumin ehdottamaa käsitteistöä aletaan pitää oletusarvoisena lähtökohtana kaikkien eettisen ongelmien ratkaisemisessa, on syytä epäillä, että kriittinen ajattelu on jäänyt puolitiehen.
Yksittäiset kriittiset huomiot eivät riitä
Systemaattisesti muotoilluille eettisille käsitemalleille on tarvetta nopeasti muuttuvassa maailmassa. Yksittäiset kriittiset huomautukset eivät pitkälle riitä. Vaikkapa talousteorian moniulotteisiin malleihin on onnistuttava kytkemään vankkoja eettisiä rakenneosia perustellusti, selkeästi, johdonmukaisesti ja kaukokatseisesti. Jos esimerkiksi sinänsä perusteluja sosiaalisten oikeuksien listoja käytetään vain hallitusten leikkauspolitiikan kritiikkiin ilman mitään rakentavia malleja julkisen talouden tasapainottamisesta, saatamme huomaamattamme jakaa lisää taloudellisia velvoitteita tuleville sukupolville. Oikeudet voivat kuitenkin olla myös oikeasti luovuttamattomia: tällöin niiden toteutuminen on taattava, vaikka velvollisuudet lisääntyisivätkin.
Erityisesti monikulttuurisuuden etiikkaa ei puolestaan voida kehittää vain maallisen liberalismin viitekehyksestä käsin. Vaikka Nussbaumkin on keskustellut lähestymistapansa suhteesta uskonnollisiin katsomuksiin, hän ei ole muotoillut niistä käsin yksiselitteisiä argumentteja kymmenkohtaisen peruskyvykkyyksien luettelonsa puolesta. Tarvetta Nussbaumin listan rakentavalle kritiikille siis jää runsaasti.
Ville Päivänsalo, TT, on teologisen etiikan ja sosiaalietiikan dosentti, globaalin teologian, maailmankuvien ja aatevirtausten apulaisprofessori
Kuva: Martha Nussbaum toukokuussa 2008. Kuvaaja Robin Holland. CC BY-SA 3.0
Ks. Päivänsalon lähestymistavasta tarkemmin esim. hänen kyvykkyysteoriaa ja terveyttä käsittelevästä Studia Theologicassa julkaistusta artikkelistaan Reframing Capabilities between Welfarism and Resourcism in the Collaboration for the Right to Health (2015) ja hänen konstruktiivisen käsityksensä pääkohdista hänen blogisivuiltaan.
