Maailman väestön kasvaessa, fossiilisten polttoaineiden ehtyessä ja maaperän köyhtyessä on luonnonvarapolitiikka yksi polttavimmista maailmanlaajuisista kysymyksistä. Monien johtavien taloustieteilijöiden mukaan ympäristökriisin juuret ovat omistusinstituutiossa: esimerkiksi Björn Wahlroos kirjoittaa uusimmassa, vuonna 2015 ilmestyneessä teoksessaan Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta omistajuuden puuttumisen olevan ympäristökriisin syy – omistajuuden ilmaantuminen taas siihen vastaus.
Mitä on tämä omistajuus? Tarkoitetaanko omistamisella nimenomaan yksityisomistamista? Mitä yksityisomistamisella tarkoitetaan? Entä mitä tekemistä ympäristökriisillä on omistamisen kanssa?
Käytännössä vallalla oleva omistajuuden muoto nyky-yhteiskunnassamme on yksityisomistaminen. Perustelut ovat ympäristöeettisiä: vain yksityisessä omistuksessa luonnonvaran käyttö voi olla kestävää. Ainoaksi toiseksi vaihtoehdoksi nähdään julkinen omistus. Alueen ollessa vapaassa käytössä – ei kenenkään omistuksessa – katsotaan seuraukseksi väistämättä alueen tuho. Yhteisessä käytössä oleva luonnonvara ehtyy, saastuu ja lopulta tuhoutuu. Tällaista tilannetta kuvataan talous- ja ympäristötieteissä käsitteellä yhteismaan tragedia.
Tämän luonnonvarojen yhteisen käytön tuhoisaksi leimanneen termin politiikkaan maailmanlaajuisesti iskostanut Garrett Hardin kirjoittaa vuoden 1968 Science-lehdessä:
Tässä piilee tragedia. Jokainen ihminen on lukittu järjestelmään, joka pakottaa hänet lisäämään laumaansa rajatta – maailmassa, joka on rajallinen. Tuho on se kohtalo, johon kaikki ihmiset päätyvät, jokaisen tavoitellessa omaa parastaan yhteiskunnassa, joka uskoo vapaaseen yhteisomaisuuteen. (Hardin 1968)
Sen sijaan yksityisessä omistuksessa luonnonvaran käyttö on kestävää, sillä omistajalla on motivaatio sekä tietotaito käyttää varantoaan kestävästi: omistaja kärsii itse seuraukset, ja omistajalla on myös kaikkinainen tieto alueen paikallisesta ekologiasta. Yhteismaan tragedia –käsitteen juurtumisen seurauksena useimmat tutkijat ovat suosittaneet vielä jäljellä olevien yhteismaiden yksityistämistä, mitä erityisesti kehitysmaissa on laajalti noudatettu.
Yksityistäminen luonnonvarojen kestävimpänä omistusmuotona on ollut kasvavan kritiikin alla viime vuosikymmeninä. Tutkijat argumentoivat, ettei laajentuva yksityisomistus läntisessä maailmassa toteuta kumpaakaan lähtökohtaisista perusteistaan, motivaatiota eikä tietoa: suurmaanomistajat, kuten suuryritykset, hallinnoivat alueitaan kaukaa – heillä ei voi olla alueitaan koskevaa paikallistietoa. Koska luonnonvaran saastuttamisesta aiheutuvat haitat eivät tule vain heidän kärsittävikseen ja kustannettavikseen, vaan saastumisesta kärsii koko lähiseutu, ei heillä näin ollen ole todellista motivaatiotakaan alueensa kestävään käyttöön. Monet historioitsijat argumentoivat, että maa-alueiden ehtyminen, kuluminen ja saastuminen ovat yhteydessä pikemminkin kapitalismin ja yksityisomistuksen nousuun, kuin yhteiseen hallintoon. Tätä, yhteismaiden yksityistämistä, kutsuvat tutkijat yhteismaiden todelliseksi tragediaksi.
Yhteismaan tragedia –käsite itsessään perustuu virheellisiin oletuksiin. Ensimmäinen on se, että yhteismaa olisi avoin, ei-kenenkään-maa. Yhteishallinto ei ole vapaamatkustamisen mahdollistama kaikille avoin alue. Esimerkiksi alkuperäiskansojen sekä niin perinteisten kuin modernien yhteisöjen alueet, sisältävät aina rajatun käyttäjäkunnan, tarkat rajat sekä säännöt.
Toinen virheellinen oletus on se, että vapaamatkustamisen mahdollistaisi nimenomaan yhteisomistus. Tutkijoiden mukaan vapaamatkustus ei johdu yhteisestä omistamisen muodosta, vaan luonnonvaran luonteesta: esimerkiksi saastuttamisen haittojen leviämisen estäminen omistajan alueen rajojen ulkopuolelle on vaikeaa. Tästä syystä vapaamatkustaminen, ja siitä aiheutuva kestävän käytön motivaation puuttuminen, on olemassa missä tahansa omistamisen muodossa.
Kolmanneksi tutkijat argumentoivat lukemattomien yhteishallintotutkimuksien johtopäätöksenä, että käsitys rationaalisesta, omaa karjan lukumäärää loputtomiin kasvattavasta, ja luonnonvaraa maksimaalisesti hyödyntävästä ihmisestä on väärä: ihminen ei välttämättä aja vain omaa etuaan eikä yhteisesti johdettu hallinto väistämättä johda tragediaan. Yhteiskunnassamme nähdään kuitenkin vain julkisen ja yksityisen omistamisen kategoriat. Yhteisomistuksen puuttuminen niin yhteiskuntatieteistä, politiikasta, laista kuin julkisesta keskustelustakin yhtenä omistamisen muotona yksityisen ja julkisen omistuksen rinnalla on suuri häviö.
Lukuisat tutkimukset yli tuhannelta niin perinteisten kuin modernien yhteisöjen yhteisesti hallinnoimilta alueilta ympäri maailman todistavat, että kestävä luonnonvarojen omistaminen tapahtuu läheltä ja paikallisesti. Kuuluisin lienee vuonna 2009 Nobelin saaneen Elinor Ostromin tutkimus Governing the Commons. Tutkimuksen viesti on, että yksityistämistä ajava politiikka lähtee virheellisistä olettamuksista, sekä että yksityisomistaminen ei ole ainoa vastaus ehtyvien luonnonvarojen hallintoon.
Maanomistajuuden keskittyminen aiheuttaa sekä sosiaalisia että ekologisia kriisejä maankäytön kadotessa kauas yksityisen omistamisen muodon lähtökohdista. Maanomistuksen keskittyessä luonnonvarat jakautuvat epätasaisesti, mikä köyhdyttää sekä maaperää että ihmisiä. Elinehtoinamme on oikeus maahan ja luonnonvaroihin, joista jokainen maan eliö on riippuvainen. Tarvitsemme päivitettyä luonnonvarapolitiikkaa, keskustelua oikeudenmukaisesta maanomistajuudesta sekä maankäytön tavoista. Maapallomme, maan ja luonnonvarojen säilyminen on yhteinen asiamme.
Anna Yrjönen, teologi, luo ja tutkii omaehtoisen elämän rakenteita
