Voimakkaan humaltumisen paras puoli on seuraavan päivän luhistuminen, armoton krapula, todella paha olo, jossa ”fyysisen heikkouden päälle kasautuu kosmisia yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunteita”. Näin väittää Antti Nylén, joka kirjoittaa uusimmassa esseekokoelmassaan (2016) hienosti humaltumisesta ja krapulasta (s. 278 – 281). Krapulan kokemus on länsimaiselle ihmiselle arvokas, koska se on ”ensimmäisessä maailmassa” elävälle lähestulkoon ainoa tila, joka pakottaa nöyrtymään oman inhimillisen haurautensa edessä.
Nylén johdattaa kärsimyksen teeman äärelle. Mitä on kärsimys? Ja miksi kärsimyksen ja oman inhimillisen haurauden kokeminen pitäisi olla tärkeää?
Nylén kirjoittaa selittelemättä ja karikoista välittämättä. Hän ei erikseen selvitä, että kuvaus krapulasta länsimaisen ihmisen ainoana ja viimeisenä todellisena kärsimyksen kokemuksena tuskin kovin hyvin vastaa esimerkiksi vakavan sairauden kanssa kamppailevan tai alkoholistivanhempien lasten kokemusta.
Puhe ensimmäisen maailman ohuesta kärsimyksen kokemuksesta ei kuitenkaan ole vierasta. First World Problems -meemi on jo vuosia vanha. Meemissä ironisoidaan länsimaisten ihmisten naurettavia valituksen, sosiaalisen loukkaantumisen ja ikävien kokemuksien aiheita kuten esimerkiksi sellaista hirvittävää tilannetta, että hotellissa kännykän laturin johto ei yllä sänkyyn asti.
Toisin kuin Nylén, meemi ei tarkoita sanoa, että oman haurauden tunnustamiseen pakottava todellisen kärsimyksen kokeminen olisi tärkeää. Ennemmin meemi nauraa typerille valittamisen aiheille ja ohjaa nauttimaan elämän tarjoamista hyvistä. Se kuulostaa järkeenkäyvältä. Miksi kärsimyksen tuntemusta tulisikaan pitää arvokkaana asiana?
Kärsimyksen arvokkuus on Nylénin mukaan siinä, että se opettaa ihmisen olevan kaikkea muuta kuin asioita hallitseva herra. ”Emme ole mitään herroja. Olemme rähjäisiä kerjäläisiä matkalla mullan alle.” Ajatus ja sen muotoilu ovat kovin luterilaisia, vaikka tuskin vieraita roomalais-katolisellekaan teologialle. (Epäilen silti, että aikuisiässä katolilaiseksi kääntynyt Nylén on ehta kaappiluterilainen.)
Kristillisestä viitekehyksestä riisuttunakin oman inhimillisen haurauden tunnustamiseen perustuvasta elämänfilosofiasta kumpuaa tervettä kritiikkiä nykyiselle eetokselle. Länsimaista elämää ohjaava eetos ainakin vaikuttaa perustuvan hallinnalle, kykenevyydelle, onnellisuuden maksimoinnille, filttereillä ja sekä kehon että kuvan muokkaamisella saavutettavalle ihanteellisen kauneuden tavoittelulle ja niin edelleen.
Kaikenlainen heikkous ja vaivaus työnnetään ja työntyy sosiaalisen elämän laidoille silmiltä näkymättömiin, sosiaalisessa kanssakäymisessä vaietuksi aiheeksi. Vanhenemiseen liittyvää kehon ja mielen rapistumista, vammaisuutta tai mielenterveyden oireita käsitellään kuin kyse olisi elämälle vieraasta asiasta.
Ihmiselämään väistämättä kuuluvan haurauden ja vaivaisuuden tunnustamatta jättäminen johtaa myös siihen, että unohtuu kysyä, mitä ihmisen kärsimyksen kokemus oikeastaan onkaan.
Esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyyttä on jo pitkään hoidettu tarjoamalla elämän perusedellytyksiin riittävät resurssit. Pitkittyneen ja syrjäytymiseen johtavan työttömyyden yhteiskunnallinen hoitaminen ei ole juurikaan muuttunut, vaikka on huomattu, että pelkistä perustarpeista huolehtimiseen riittävän taloudellisen tuen antaminen ei useinkaan johda mihinkään hyvään muutokseen ihmisen elämässä. Pitkäaikaistyöttömyyden aiheuttamat ja toisaalta siihen johtavat kärsimys ja sen syyt ovat syvemmällä kuin mitä pelkällä pienellä taloudellisella tuella voitaisiin hoitaa.
Inhimilliseen elämään väistämättä kuuluvan kärsimyksen tunnustaminen ja sen avoin tarkastelu olisi myös yhteiskunnallisesti hyödyllistä – ei siksi, että kärsimys ja siinä rypeminen sinänsä olisi arvokasta, vaan siksi, että kärsimystä voisi hoitaa ja siitä voisi vapautua siinä määrin kuin on mahdollista.
Kirjoittaja Isto Peltomäki on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava.
Nylén, Antti. Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. Savukeidas Kustannus. 2016.