Koen olevani materiaalisesti ajatellen verrattain kivassa asemassa. Minulla on koti, siis katto pään päällä. Jääkaapissa on ruokaa. Jos jääkaapissa ei ole ruokaa, voin hakea sitä kaupasta. Kauppamatkalla olo on turvallinen. Illalla voin nukahtaa pehmeiden vällyjen väliin. Välillä rahaa jää välttämättömien menojen jälkeen vähän yli. Mitäpä minä, onnellinen, voisin tehdä muutamalla ylimääräisellä eurollani?
Hyvään tarkoitukseen lahjoittaminen on mukavaa. Siitä tulee mukavampi olo kuin Fazerin Sinisestä ja se on aika paljon sanottu minulta. Siispä lahjoitan kuukausittain tärkeäksi kokemani asian hyväksi. Minulla tämä on Maailman luonnonsäätiön (WWF) lumileopardit. Olen Lumileopardi-kummi ja tunnen tekeväni hyvää.
WWF:n lahjoittajana olen myös Norppa-arpojen postituslistalla. Tasaisin väliajoin postiluukustani tipahtaa kuori, jonka sisältä löytyy viisi kappaletta arpoja. Samanlaisia joita sai ostaa lapsuudessa keskiviikkoisin torilta. Se oli hienoa. Arvan ostamiseen liittyy jännitysmomentti: voitankohan? Ja Norppa-arvoissa ajatus on hyvä. Jokaisella arvalla on voittaja ja se on Norppa.
Arpoja on kuoressa viisi kappaletta. Ne voi lunastaa itselleen maksamalla WWF:n keräystilille tilisiirtona 30 euroa. Toki arpoja ei ole pakko lunastaa. Jos arpoja ei halua, ne pyydetään kauniisti palauttamaan ohessa saapuneen palautuskuoren mukana, jotta joku muu voi ehkä koettaa onneaan.
Norppa-arvat aiheuttavat minulle aina saapuessaan moraalisen kriisin ja saavat minut tunnistamaan ikävän puolen itsessäni. Totta kai haluan auttaa norppia ja Suomen luontoa – mutta 30 euroa on kerralla paljon rahaa. Tarjolla on kuitenkin ennätysmäärä voittoja, yli 86 000. Huomaan aina pohtivani, mitä kivaa voin saada palkinnoksi, jos avaan arvat. Sitten pohdin, että ehkä saan jotain, josta en pidä ja olen päätynyt maksamaan tästä 30 euroa. Huono kauppa. Pohdin jopa, että avaan arvat ja maksan ne, jos saan jotain kivaa. Mutta eihän tämä ole oikein!
Norppa-arpa saa minut joka kerta painimaan itseni kanssa. En voi tietää, saanko palkinnon ja samalla en edes halua palauttaa arpoja. Seuraavaan vaiheeseen kuuluvat moitteet itselle. Hyvää pitäisi tehdä pyyteettömästi eikä palkinnon vuoksi. Jos maksan arvat palkinnon toivossa, olenko edes lopulta tehnyt hyvää? Jos ensisijainen aie on saada palkinto, eikä auttaa, en koe olevani kovin pyyteetön auttamisessani.
Tämä on silti mukava tapa auttaa Suomen luontoa. Kyllä, olen lunastanut arvat lähes joka kerta ja kiltisti palauttanut nämä, jos en. Sanotaan, että ”paha” saa palkkansa. Olen toki voittanut – ja juuri sen verran, kuin koen palkintoja hinkuessani oikeutetuksikin: patalaput (seepraraidalliset), pikkuisen pyöränpumpun (toimii kyllä) ja ikkunaan kiinnitettävän lämpömittarin (linnunmuotoisen). En siis ole saanut pääpalkintoa, mutta toimivia pikku voittoja yhtä kaikki.
Buddhalaisessa ajattelussa ”pääpalkinto”, uudelleensyntymän, elämän liekin, sammuminen, menee hänelle, joka on onnistunut päihittämään mielihalunsa. Norppa-arpa herättää minut aina totuuteen, että jos olisin buddhalainen, nirvāna olisi vielä kaukana.
En siis nytkään voi antaa itseni odottaa pääpalkintoa, mutta onneksi mieltä kuitenkin lämmittää, että Pullervo voittaa taas!
Kirjoittaja Eeva-Mari Virtanen on teologian maisteri, jonka mielestä juuri epätäydellisyys tekee täydellisen ihmisen.
