Talviolympialaiset on taas kisattu ja television katsojalukujen sekä yleisön reaktioiden ja kommenttien perusteella huippu-urheilu kiinnostaa ja herättää tunteita suomalaisissa edelleen. Huippu-urheilu on kuitenkin vain jäävuoren huippu liikunnan laajassa kentässä ja kansanterveyden kannalta sen merkitys on lähinnä siinä, kuinka monia uusia iivoja, kristoja ja ennejä se saa liikkumaan. Terveydenhuollon asiantuntijoiden, kansanterveyden sekä kansantalouden kannalta oleellisempaa on, missä kunnossa matti ja maija meikäläiset ovat ja kuinka paljon he liikkuvat. WHO:n mukaan fyysinen inaktiivisuus on tällä hetkellä jo neljänneksi suurin riskitekijä ennenaikaiselle kuolemalle heti korkean verenpaineen, tupakoinnin ja korkean verensokerin jälkeen, ennen muun muassa lihavuutta. Arvioiden mukaan inaktiivisuus aiheuttaa jo 6-10 % ei-tarttuvista taudeista maailmanlaajuisesti. Liikunnasta ja sen terveysvaikutuksista puhuttaessa on tärkeää erottaa kaksi termiä toisistaan: fyysinen suorituskyky (eli ”kunto”) ja fyysinen aktiivisuus. Molemmilla on osoitettu olevan itsenäinen positiivinen vaikutus sekä sairastuvuuteen että kuolleisuuteen isoissa populaatiotutkimuksissa. Toki näillä kahdella on myös yhteyttä toisiinsa, sillä lisääntynyt fyysinen aktiivisuus useimmiten johtaa parempaan suorituskykyyn.
Liikunnan hyödyistä on olemassa paljon tietoa ja suurin osa suomalaisista varmasti tietää, että liikkuminen on terveydelle hyödyllistä. Vaikeampi kysymys onkin, kuinka paljon ja minkä tyyppistä liikuntaa on riittävästi kenellekin. American College of Sports Medicine lanseerasi kymmenisen vuotta sitten sloganin ”Exercise Is Medicine”, josta itse olen käyttänyt muokattua versiota ”Exercise Is Personalized Medicine”.
Mitä liikunnan yksilöllisistä vasteista tällä hetkellä tiedetään? Varmasti ainakin se, että me kaikki reagoimme treeniin yksilöllisesti, mikä perustuu sekä perimään että aiempaan liikuntataustaan. Väitöskirja-aikanani tutkimme rottia, jotka oli sukupolvien ajan paritettu perinnöllisen suorituskyvyn perusteella siten, että parhaat juoksijat paritettiin keskenään ja heikoimmat keskenään. Sukupolvessa 18 hyväkuntoiset rotat juoksivat noin kuusi kertaa pitempään maksimaalisessa suorituskykytestissä ilman, että kumpaakaan ryhmää oli treenattu, puhtaasti siis perittyjen ominaisuuksien ansiosta. Mielenkiintoista oli, että vaikka valinta oli tehty pelkästään juoksukyvyn mukaan, huonokuntoiset rotat olivat myös painavampia ja heillä oli runsaasti metabolisen oireyhtymän oireita. Myöhemmissä tutkimuksissa on osoitettu, että nämä hyväkuntoiset rotat pärjäsivät paremmin myös mm. oppimistesteissä. On siis selvää, että me ihmisetkään ei lähdetä aina samalta viivalta myöskään liikunnan osalta.
Toisaalta myös tiedetään, että pohjimmiltaan meidän fysiologiamme on kuitenkin hyvin samanlainen ja elimistömme reagoi lisääntyneeseen kuormitukseen aktivoimalla samoja signaalireittejä. Tämä samankaltaisuus näkyy myös eri lajien välillä, eli samoja ilmiöitä havaitaan sekä hiirillä, rotilla, sioilla että ihmisillä. Siinä mielessä voidaan ajatella, että samat harjoittelun perusperiaatteet toimivat meillä kaikilla, mutta yksilöllisesti annosteltuna ja mahdollisesti eri muodoissa.
Useat harjoittelututkimukset viime vuosien aikana ovat osoittaneet, että koehenkilöiden kunnon kehittyminen samanlaisen harjoittelun seurauksena on hyvin vaihtelevaa. Siinä missä toinen kehittyy huimasti, ei osalla muutoksia ole juurikaan havaittavissa. Kirjallisuudessa onkin alettu käyttää termejä responder ja non-responder, ja on virinnyt ajatus, että ehkä kaikki eivät kehitykään harjoittelun seurauksena. Tätä ajatusta on viime aikoina kuitenkin kyseenalaistettu ja uusimmat tutkimukset osoittavatkin, että kaikki koehenkilöt saatiin kehittymään, kunhan liikunta-annos tai intensiteetti oli riittävä (1, 2). Joillekin onnekkaille riitti pienempi määrä, kun taas toiset joutuivat tekemään enemmän työtä kunnon kohottamiseksi. Harjoittelun vasteajattelussa on myös tärkeä miettiä, mitä milloinkin mitataan. Voi siis olla, että nekin, joiden kunto ei alhaisemmalla treenimäärällä juurikaan noussut, paransivat kuitenkin esim. sokeri- tai verenpainearvojaan, lisäsivät lihasmassaa tai psyykkistä hyvinvointiaan.
Fyysisen kunnon ja ylipainon yhdysvaikutuksia sairastuvuuteen ja kuolleisuuteen on tutkittu viime vuosikymmenen aikana runsaasti. Vahva tieteellinen näyttö tukee ajatusta, että kestävyyskunto on terveyden kannalta olennaisempi tekijä kuin ylipaino, eli normaalipainoiset huonokuntoiset ovat suuremmassa riskissä sairastua esimerkiksi sepelvaltimotautiin kuin hyväkuntoiset ylipainoiset (3). Tämä ei tarkoita, etteikö lihavuuden hoitoon kannattaisi panostaa, vaan pikemminkin tarjoaa tärkeää tietoa painonhallinnan kanssa kamppaileville siitä, että kunnon kohottaminen ilman painonpudotustakin voi tuoda merkittäviä terveyshyötyjä.
Yksi tärkeimmistä kysymyksistä tällä hetkellä onkin, miten vähän tai ei ollenkaan liikkuvat saataisiin liikkeelle. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kyse ei ole tiedon puutteesta, mikä on hyvin saman suuntainen havainto kuin lihavuuden hoidossa. Valistaminen tai syyllistäminen ei siis auta, mutta mitä keinoja lääkärillä voisi tässä tilanteessa olla? Varmasti kaikki valmistuvat lääkärit tulevat kohtaamaan potilaita, joiden tilanteeseen tehokkain hoito olisi liikunnan lisääminen ja terveelliseen ruokavalioon panostaminen. Jotta lääkärikoulutus voisi vastata tähän tarpeeseen entistä paremmin, olemme suunnitelleet yhdessä liikuntafysiologian ja liikuntalääketieteen asiantuntijoiden kanssa valinnaisen kurssin ensimmäisen ja toisen vuoden lääkisopiskelijoille, jossa käsittelemme liikunnan vaikutuksia elimistöön ja sen yhteyksiä terveyteen. Keskustelemme myös siitä, miten liikunnan edistäminen voisi toteutua käytännössä lääkärin työssä. Liikunnan käyttöön sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa pätee sama sääntö kuin lääkehoitoonkin, eli vain otettu lääke vaikuttaa. Pienikin lisäys omassa aktiivisuustasossa voi kuitenkin saada aikaan monia positiivisia vaikutuksia sekä fyysiseen että henkiseen hyvinvointiin.
Riikka Kivelä
Akatemiatutkija, fysiologian dosentti
Translationaalisen syöpäbiologian tutkimusohjelma ja Wihurin tutkimuslaitos
riikka.kivela(a)helsinki.fi
- Montero D & Lundby C. Refuting the myth of non-response to exercise training: ’non-responders’ do respond to higher dose of training. J Physiol, 595 (11): 3377-3387, 2017.
- Bonafiglia JT et al. Inter-Individual Variability in the Adaptive Responses to Endurance and Sprint Interval Training: A Randomized Crossover Study. Plos ONE, 1(12):e0167790, 2016.
- Kennedy, AB et al. Fitness or fatness? Which is more important? JAMA, 319 (3): 231-232, 2018.