The Global Burden of Disease Study (GBD) on maailman kaikki mantereet kattava tutkimusohjelma, joka arvioi tautien, vammojen ja riskitekijöiden vaikutuksia vajaakykyisyyteen ja kuolleisuuteen. GBD-ohjelmaa koordinoivat WHO ja eräät yhdysvaltalaiset yliopistot (mm. Harvard ja Washingtonin yliopisto/Seattle), ja sitä sponsoroi Bill ja Melinda Gatesin säätiö. GBD käynnistettiin 1990, ja se on tuottanut määrävälein jättikokoisia selvityksiä maailman kansalaisten terveydentilasta. Viimeisin systemaattinen katsaus (GBD 2015) julkaistiin 2016, siihen osallistui 1 870 tutkijaa ja se kattoi tietoja 195 valtiosta. Ihmiskunnan terveyden merkittävimmäksi vaaratekijäksi on muuten 2000-luvulla noussut kohonnut verenpaine, joka aiheuttaa yli 10 miljoonaa kuolemaa vuosittain maailmassa.
GBD-ohjelma on keskittynyt nimenomaan antamaan informaatiota sairauksien ja riskitekijöiden paremmasta ymmärtämisestä, mutta nyt viikko sitten ilmestynyt Lancet-lehden katsaus (Lancet 391: 2237-2271, 2018) juoruilee mielenkiintoisella tavalla eri valtioiden performanssista terveydenhoidon alalla. Tosin muuttujana käytetty ”Healthcare Access and Quality Index” (HAQ Index) kertoo vain pienen osan totuudesta. Tutkimuksessa kartoitettiin 195 valtion kansalaisten mahdollisuutta päästä laadukkaaseen hoitoon vuonna 2016. Tarkasteltava oli 32 eri sairautta, joiden hyvin hoidettuina ei pitäisi johtaa kuolemaan (ainakaan ennenaikaisesti). Näitä sairauksia olivat esimerkiksi tuberkuloosi, ripulitaudit, raskausajan ja vastasyntyneiden ongelmat, rintasyöpä, paksusuolisyöpä, leukemia, sepelvaltimotauti, kohonnut verenpaine, aivoinfarkti, diabetes, krooniset ahtauttavat keuhkosairaudet ja epilepsia. Kunkin sairauden hoitotulokset pisteytettiin skaalalla 0-100 kunkin valtion kohdalla, ja pääkomponenttianalyysin avulla saatiin lopputuotteena valtiokohtainen kokonaisindeksi 0-100.
Ja mikä olikaan tulos? Ensinnäkin on sanottava, että menetelmän erottelukyky ei näytä kummoiselta ainakaan kärjen osalta. Voittajaksi selvisi Islanti pistemäärällä 97. Jatko oli tasaista: myös Norja 97 p, Hollanti 96 p, Luxemburg 96 p, Australia 96 p ja Suomi hienosti kuudentena 96 pisteellä. Taakse jäivät mm. Ruotsi (95 p), Tanska (sijalla 17, 92 p), Saksa (92 p), Ranska (92 p) ja Englanti (sijalla 23, 90 p). Kerrottakoon vielä, että Yhdysvallat pääsi sijalle 29 (89 p) ja Venäjä sijalle 58 (75 p). Ei ehkä ihme, että Vladimir Putin nosti äskettäisessä virkaanastujaispuheessaan terveyden edistämisen korkeaksi prioriteetiksi.
Yllätys ei liene se, että pahnan pohjimmaisiksi sijoittuivat eräät Afrikan valtiot (Keski-Afrikan tasavalta, Somalia, Guinea-Bissau) pistemäärillä 19-23. Listan loppuosa (sijat 170-195) oli muutenkin vahvasti Afrikka-väritteinen.
Raportti sisältää monine liitteineen valtavasti lisätietoa. Esimerkiksi yksityiskohtainen tautikirjon tarkastelu valtioittain antaa mielenkiintoista lisäväriä analyysiin. Niinpä Suomen kohdalla huomio kiinnittyy siihen, että huonoimmat tautikohtaiset pistemäärät (71-78 p) tulivat ihosyövän, hypertension ja sepelvaltimotaudin kohdalta, kun muuten tavallisin tautikohtainen arvosana oli meillä täydet 100 p.
GBD-seuranta vuodesta 1990 lähtien antoi myös mahdollisuuden tarkastella eri valtioiden ja mantereiden suoritusten kehitystä jakson 1990-2016 aikana. Esimerkiksi monet Saharan etelänpuoleiset Afrikan maat ja Kaakkois-Aasian valtiot osoittivat huomattavan nopeaa toiminnan paranemista, mikä johtunee erityisesti lisääntyneistä rokotuksista sekä infektiotautien ja lapsivuoteen parantuneesta hoidosta. Toisaalta taas useat Latinalaisen Amerikan valtiot tuntuivat 2000-luvulla juuttuvan paikoilleen. Eräiden suurten valtioiden kohdalla pystyttiin suorittamaan myös aluekohtaisia analyysejä. Suurimmat erot nähtiin Kiinan ja Intian eri alueiden välillä, ja – osin yllättäen – myös Englannin ja Yhdysvaltojen aluekohtaiset erot olivat melko suuret. Japani puolestaan erottui koko joukon tasaisimpana aluekohtaisena suorittajana.
Mitä tästä opimme? Ainakaan Suomen – kaiken sote-sopan keskellä – ei tässä kriittisessä tarkastelussa tarvitse hävetä omaa suoritustaan. Huomattava on, että HAQ-indeksi korreloitui vahvasti (r = 0.94) valtioiden terveydenhuoltomenojen kokonaismäärään, joten odotetusti rikkaat pärjäsivät ja köyhät eivät. Tästä esiintyi kuitenkin poikkeuksia, ja tekijät pohdiskelevat erojen synnyttäjinä mm. palvelujen saatavuuden alueellisia eroja sekä perusterveydenhuollon ja sairaalahoidon koordinaatiota; jos tämä yhteistyö tökkii, hoitoon pääsy ja hoidon laatu huononevat.
On selvää, että tällaisen tutkimuksen suurimmat hyödyt kohdistuvat globaalisen terveyden edistämisen suunnittelutyöhön. Selvitys on uskomattoman yksityiskohtainen ja myös ilmeisen puolueeton. Se antaa täsmätyökaluja niin maailmanpolitiikan päättäjille kuin myös filantrooppisille järjestöille ja yksityishenkilöille.
Kimmo Kontula
Sisätautiopin emeritusprofessori
Helsingin yliopisto ja HUS
