Tekijä: Anu Klippi

Keskustelut ovat ihmisten sosiaalisen kanssakäymisen olennainen osa.

Keskustelu on vuorovaikutusta luova ja ylläpitävä kielenkäytön muoto, jossa välitetään tietoa, kerrotaan uutisia, kuulumisia ja tapahtumia sekä jaetaan elämän asioita. Keskustelussa kerromme, mitä ympärillä tapahtuu, millaisia asioita pohdimme ja miten niitä käsittelemme.

Keskustelut voidaan nähdä myös yhteisöön osallistumisena. Niiden kautta kohtaamme ihmisiä ja saamme käsiteltäville asioille yhteistä maaperää. Niiden avulla rakennamme myös omaa identiteettiämme ja sosiaalisia suhteitamme. Keskustelut toimivat yhteydenpitoväylänä toiseen ihmiseen, ja niiden avulla tullaan osaksi yhteisöä.

Monien mielestä korona-ajan ikävin puoli onkin ollut kasvokkaisten tapaamisten puuttuminen. Kun työ- ja vapaa-ajan kontaktit ovat olennaisesti vähentyneet, jotakin tärkeää jää elämästä pois, nimittäin spontaanit, tilannekohtaiset keskustelut. Ei ole enää mahdollisuutta kävellä yhteisiin tiloihin ja aloittaa keskustelua asiasta tai asian vierestä.

Puheongelmat tekevät keskustelusta epäsymmetrisen

Keskustelua on joskus verrattu shakin siirtoihin. Toinen osapuoli avaa keskustelun omalla aiheellaan, ja toinen vastaa siihen sopivaksi katsomallaan tavalla. Puheenvuoro vaihtuu puhujalta toiselle, ja pienimmillään muodostuu osanottajien tuottama kahden puheenvuoron kokonaisuus, vieruspari.

Näiden puheenvuorojen tulee liittyä toisiinsa mielekkäällä tavalla, ei sattumanvaraisesti. Kokonaisuus voi olla esimerkiksi lyhyt kysymys–vastaus-pari, tai se voi laajentua pitkäksi puheenvuorojen ketjuksi, jossa osanottajat vuorottelevat ja tuovat uutta tarttumapintaa keskusteluun. Keskustelua tutkimalla voimme saada selville, millaisiin toimintoihin vuorovaikutus jaksottuu ja millä tavoin osapuolet osallistuvat siihen.

Entä miten keskustelun käy, kun puhe ei suju? Puhevammaisuus tuo keskusteluun monia haasteita, ja tällöin voidaan puhua epäsymmetrisestä keskustelusta. On monia tiloja, joissa puhuminen ei suju lapsuusiän poikkeavaan kehitykseen liittyvien syiden vuoksi. Ihminen voi myös menettää sujuvan puheen aikuisiällä syntyneiden motoristen tai kielellisten ongelmien vuoksi.

Yksi alan klassikkotutkimus analysoi sitä, miten vaikeasti kielihäiriöinen, tässä tapauksessa afaattinen puhuja, toimii keskustelussa. Tämä ihminen kykeni tuottamaan vain kolmea sanaa – ”kyllä”, ”ei” sekä ”ja” – mutta hän pystyi silti osallistumaan keskusteluun ja selvittämään siinä monimutkaisia asioita. Yksityiskohtainen videoanalyysi osoitti, että tällä ihmisellä oli tosiasiassa laaja valikoima ilmaisukeinoja merkitysten välittämiseen ja niiden taitava ja oikea-aikainen käyttö mahdollisti osallistumisen.

Afasiassa ilmeet ja eleet täydentävät ilmaisua

Ryhmäni on tutkinut afaattisten ihmisten keskustelua ja sitä, miten he ylipäätään kykenevät ottamaan osaa keskusteluun. Tyypillistä afasiakeskusteluille on se, että afaattinen ihminen joutuu jatkuvasti hakemaan sanoja ja korjaamaan omaa puhettaan. Tämä ilmenee puheessa muun muassa hiljaisina tai täytettyinä taukoina, epäröintiäännähdyksinä, sanan toistoina tai hakupartikkeleina, kuten toi, tota tai niinku.

Kun keskusteluun tulee afasiaan liittyviä ongelmia, voi keskustelukumppani palauttaa yhteistä ymmärrystä kysymällä täsmentäviä kysymyksiä tai täydentämällä afaattisen ihmisen puheenvuoroa.

Afasiakeskusteluissa käytetään puheen ohessa myös visuaalista kanavaa: sanallisten ainesten oheen liitetään ilmaisua tukemaan ei-sanallisia aineksia, kuten ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja. Tämä vaatii puolestaan vastaanottajan erityistä tarkkaavaisuutta ja näköyhteyttä puhujaan.

Keskustelu on yhteistyötä

Ihmisen osallistumisen kannalta on tärkeää tietää, miten puhevammainen ihminen kykenee osallistumaan arkikeskusteluun kotiympäristössään. Tuoreimmassa tutkimuksessamme selvitimme sitä, miten afaattiset ihmiset pystyvät tekemään puhealoitteita kotikeskustelussa omaisen kanssa.

Menetelmällisesti tutkimus poikkeaa paljon totutusta testitehtävien avulla tehdystä tutkimuksesta. Perheet saivat videokameran kotiinsa, ja he videoivat esimerkiksi keittiöpöydän ääressä käytyä mahdollisimman arkipäiväistä keskustelua. Tutkimukseen osallistuneilla afaattisilla ihmisillä oli vaikea-asteinen kielellinen häiriö. He pystyivät tuottamaan pääsääntöisesti vain yksittäisiä sanoja ja niitäkin ponnistellen ja tavoittelemaansa sanaa hakien.

Havaitsimme, että afaattiset ihmiset tuottivat vain pienen osan puhealoitteistaan jonkin tutun fraasin tai kiteytyneiden pronomini-ilmausten turvin. Tällaiset puhealoitteet eivät yleensä johtaneet kahta puheenvuoroa pidempään keskustelujaksoon, mutta ne olivat tärkeitä sosiaalisen yhteenkuuluvuuden luomisessa.

Pääosa aloitteista johti kuitenkin pidempään vastavuoroiseen keskusteluun. Niissä afaattinen ihminen sai tuotetuksi riittävästi sisältöainesta – sanallista tai ei-sanallista – jotta viesti välittyi. Mikäli puheenvuoro ei tullut heti keskustelukumppanille selväksi, tämä esitti edelliseen puheenvuoroon liittyen tarkentavia tai täsmentäviä kysymyksiä tai tulkintaehdotuksensa puheenvuorosta, jonka afaattinen puhuja joko hyväksyi tai hylkäsi.

Keskustelukumppaneilla voikin olla hyvin erilaisia strategioita keskustelun eteenpäin viemiseksi. Jotkut luovivat ongelmapaikoissa hyvin joustavasti ja keksivät eteenpäin vieviä ratkaisuja. Merkittävää on, että keskustelijat pyrkivät aina ratkaisemaan ongelmakohdat siten, että keskustelussa päästiin riittävään yhteisymmärrykseen, jotta keskustelua voitiin jatkaa. Tästä näkökulmasta keskustelu on aina osanottajien välistä yhteistyötä.

Puhumisen pulmat eivät tyrehdytä keskustelua

Mitä voimme oppia tästä? Vaikka puhumisen pulmat tuovat haastetta keskusteluun, ne eivät kuitenkaan tyrehdytä sitä. Puhevammaisellakin ihmisellä on yleensä jokin väylä päästä keskusteluun.

Toinen tärkeä tieto on, että osallistuminen tapahtuu pääosin samoilla tavoin kuin keskustelussa yleensä. Ensisijaisena keinona pyritään puhumiseen, mikäli siihen on edellytyksiä. Vaikka sanalliset ainekset olisivat hyvin rajalliset ja puhuminen olisi hyvin suppeaa, avuksi voidaan ottaa keholliset ja ympäristön tarjoamat fyysiset resurssit.

Eleet ja ilmeet voivat tuoda lisämerkityksiä ilmaisuun, ja esimerkiksi osoittamisella voidaan sitoa jokin ympäristössä oleva asia keskusteluun. Ikoniset eli kohdettaan jäljittelevät ja pantomiimiset eli toimintaa kuvaavat eleet voivat korvata sanojen puutetta.

Ääni tuo myös monia merkityksiä ilmaisuun. Äänellä painotetaan ydinainesta, ja äänen laadun muutoksilla saadaan esille esimerkiksi tunnetiloja. Äänellä voidaan myös imitoida kohteen ääntä. Itse asiassa nämä kaikki ainekset – eleet, ääni ja puhe – ovat läsnä ihmisen ilmaisussa puheen oppimisesta lähtien, mutta niiden ilmeneminen vaihtelee eri tilanteissa ja eri ikäkausina. Eri ainekset voivat esiintyä rinnakkain tai peräkkäin, ja niiden monipuolisella käytöllä ihminen voi rakentaa rikkaan ilmaisun.

Puheen vähäisyys vaatii keskustelijoilta läsnäoloa ja mukautumista

Puheen vähäisyys tai puuttuminen vaatii keskustelun osanottajilta läsnäoloa ja tilannekohtaista mukautumista. Jos tilanne on uusi ja yhtäkkinen, voi totuttu työnjako keskustelussa muuttua.

Yleensä kompetentti keskustelukumppani joutuu ottamaan suuremman vastuun keskustelun etenemisestä kuin normaalisti. Osa ihmisistä kykenee tällaiseen muutokseen melko luontaisesti erilaisia strategioita kokeilleen. Toiset taas tarvitsevat tukea, ohjausta ja harjoitusta, jotta yhteistyö sujuu ja jatkuvilta umpikujilta vältytään.

Puhevammaisen ja läheisen ihmisen osallistumista voidaan tukea monilla tavoilla, jolloin keskustelusta tulee palkitsevaa molemmille osapuolille. Hyvä uutinen on se, että tällaisen tutkimuksen tuloksia voidaan suoraan soveltaa puhevammaisten ihmisten kuntoutukseen.

Anu Klippi
professori emerita, psykologian ja logopedian osasto

Covid-19-pandemian aiheuttamia sosiaalisen elämän mullistuksia on toistaiseksi käsitelty julkisuudessa vähemmän kuin itse sairautta. Pandemia on kuitenkin muuttanut arkipäiväämme enemmän kuin kukaan olisi uskonut viime maaliskuussa.

Jo taudin alkuvaiheessa viranomaiset julkaisivat kokoontumis- ja matkustussuosituksia ja -rajoituksia. Saimme runsaasti hygieniaohjeita muun muassa käsienpesuun, yskimiseen ja turvavälien pitämiseen. Suorien rajoitusten ja suositusten lisäksi elämäämme on muuttanut myös oma käyttäytymisemme. Ihmiset ovat tulkinneet ja soveltaneet rajoituksia ja ohjeita eri lailla, jotkut hyvinkin kirjaimellisesti, toiset väljemmin. Vasta syksyllä alettiin laajemmin puhua pandemian aiheuttamista eristyneisyyden ja yksinäisyyden tunteista.

Sosiaalisten suhteiden rajoittuminen on ollut yleistä varsinkin iäkkäämpien ihmisten kohdalla. Liikkuminen kodin ulkopuolella on vähentynyt, kun kasvokkaisia tapaamisia on ohjeistettu välttämään kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Perhe- ja ystävätapaamiset ovat vähentyneet, ja monet juhlat on peruttu. Jotkut ovat jopa kokonaan lopettaneet muiden ihmisten tapaamisen taudin pelossa.

Myös yliopistossa työskentely on väistämättä muuttunut. Yliopistoon tuli keväällä etätyösuositus, ja opetus meni pääosin verkkoon. Aiemmat työtavat piti muuttaa lennossa. Ihme kyllä, työntekijät ovat pystyneet yllättävän joustavasti vastaamaan tähän suureen haasteeseen. Hyvin toimiva tietotekninen infrastruktuuri ja tuki ovat osaltaan mahdollistaneet näin suuret ja nopeat työelämän muutokset.

Olisikin mielenkiintoista tutkia systemaattisesti, miten ihmiset ovat kokeneet nämä työelämän muutokset, esimerkiksi kasvokkaisen opetuksen ja kokousten muuttumisen verkkotapaamisiksi. Moni opettaja on maininnut etäopetuksen yhdeksi pulmaksi sen, että vuorovaikutus opiskelijoiden kanssa on vähentynyt.

Luennon pitäminen ”eetteriin” on raskaampaa kuin elävässä opetustilanteessa, koska välitöntä vuorovaikutusta ei synny. Spontaani kommentointi ja keskustelu eivät tahdo viritä, eikä opettaja saa sitä sanallista ja ei-sanallista palautetta, joka on sisäänrakennettu normaaliin opetustapahtumaan. Monet valittavat sitä, että työskentely tunnista toiseen verkossa on puuduttavaa ja väsyttävää, kun kasvokkaisten opetustapahtumien paras anti, kysymysten esittäminen ja ajatusten lennokas vaihto, jää pois. Nämä kommentit vahvistavat käsitystä, että digitaalinen opetus voi olla hyvä tuki, mutta ei missään tapauksessa korvaa perinteisiä opetustilanteita.

Pandemia on vaikuttanut myös tutkimuksen tekemiseen. Tutkimusaineistojen keruu on saattanut hidastua tai jopa katketa, mikä on tietysti huomattava haitta tutkimushankkeen etenemiselle. Varsinkin nuorille tutkijoille tämä voi olla onnetonta. Tutkimuksen teosta on voinut tulla myös aiempaa yksinäisempää, kun tutkimusryhmien tapaamisia on siirretty verkkokokouksiksi. Nämä palaverit tietenkin toimivat paremman puutteessa, mutta niissäkin monet kasvokkaisen vuorovaikutuksen yksityiskohdat jäävät puuttumaan.

Esimerkiksi puheenvuorojen vaihtoon liittyvä katseen siirto seuraavaan puhujaan ja kehon liikkeet voivat jäädä huomaamatta. Siksi keskustelukumppanit eivät voi olla varmoja, milloin puhuja on päässyt puheenvuoronsa loppuun. Vuoronvaihdosta tulee kankeaa, jos joudutaan käyttämään sanallisia aloituksen tai lopetuksen keinoja. Välillä kiusaavat tekniset ongelmat; esimerkiksi kamera kuormittaa linjoja ja ääni pätkii. Jopa yliopiston vaihto-ohjelmia on ehdotettu virtuaalisiksi. Siinä kyllä vaihdon moninaiset tavoitteet kutistuvat surkean vähiin.

Kasvokkaiset tapaamisetkin ovat muuttuneet. Yksi paljon keskusteltu aihe on ollut kasvosuojien käyttö. Vielä keväällä maskien antamasta suojasta käytiin pitkään debattia puolesta ja vastaan, ja käytön suositukset sekä käyttöön liittyvä viestintä olivat ristiriitaista. Vähitellen tunnustettiin, että tauti voi tarttua kosketus- ja pisaratartunnan lisäksi aerosolien välityksellä. Esimerkiksi puhumisen aikana puhujasta leviää ympäristöön pienenpieniä hiukkasia, joilla taudinkantaja voi tartuttaa samassa tilassa olevan ihmisen. Lopulta syksyllä maskien käyttöä alettiin suositella valtiovallankin taholta, mutta niiden käyttö lähti yllättävän hitaasti liikkeelle, eikä niitä edelleenkään käytetä kattavasti.

Oletan, että yksi syy kasvomaskin käytöstä kieltäytymiseen on sen aiheuttama keskustelun epämukavuus. Puhekulttuuriimme ei ole kuulunut kasvojen peittäminen, ja esteettömällä puhekumppanin kasvojen näkemisellä onkin monia tehtäviä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Kasvojen ilmeillä välitetään merkityksiä, ja maski peittää osittain kasvojen kriittisiä kohtia. Varsinkin tunneviestien sisältö voi jäädä tavoittamatta, jolloin myös huumorin ja vakavan viestin erottaminen voi vaikeutua kasvosuojan vuoksi.

Kasvomaski vaikuttaa myös monella muulla tavalla puhumiseen ja vuorovaikutukseen. Koska maski peittää huulion, puheen vastaanotto heikkenee, kun huulioluku estyy. Lisäksi maski vaimentaa merkittävästi puhetta, jolloin varsinkin meluisassa ympäristössä kuuleminen vaikeutuu. Tästä kärsivät erityisesti kuulovammaiset ihmiset, mutta myös normaalikuuloiset joutuvat pinnistelemään kuuloaan. Huulioluvun parantamiseksi on ainakin asiointitilanteisiin esitetty ikkunallisten maskien käyttöä.

Fyysistä etäisyyttäkin keskustelukumppaniin on pitänyt kasvattaa. Olen ollut syksyllä kahdessa karonkassa, jossa osanottajat istuivat pöydässä aluksi metrin päässä toisistaan. Täytyy myöntää, että illan kuluessa turvavälit lyhentyivät. Tämä kaikki – maskit, turvavälit ja fyysinen etäisyys – tuo haastetta kasvokkaiseen keskusteluun. Näitä asioita kannattaa pohtia, kun ihmetellään, miksi kaikki eivät noudata rajoituksia optimaalisesti. Toivotaan, että rajoituksista päästään vähitellen rokotuksen myötä.

Aloitamme siis ensimmäisen koronajoulun vieton, ja toivottavasti se jää viimeiseksi koronajouluksi.

Joulu on aina ollut sosiaalinen juhla, jolloin ihmiset kokoontuvat yhteen perheen, suvun ja ystävien kesken. Toivottavasti joulun vietto onnistuu tänäkin vuonna myös yhteisyyden tunteen osalta, vaikkakin todennäköisesti aiempaa pienemmissä piireissä.

Jos läheisten fyysinen tapaaminen ei ole mahdollista, etäyhteydet voivat lievittää ikävää. Joulutervehdys ilahduttanee erityisesti tänä jouluna.

Toivotan kaikille lukijoille lämminhenkistä joulua sekä onnea ja hyvää vointia vuodelle 2021.

Anu Klippi
professori, emerita